Vankkurien pyörät lähtivät liikkeelle, etäinen läheni sitä mukaa kuin
matka kului. Seudut vaihtelivat niinkuin pilvet vaihtelevat. Uusia
viinitarhoja, metsiä, kyliä, huviloita ja puutarhoja tuli näkyviin,
vieri ohi. Kastanjapuu kulki eteenpäin, dryadi kulki sen mukana.
Veturit pyyhälsivät tiheään toistensa ohitse tai risteilivät. Veturit
suitsuttivat ilmaan pilviä, nämä muodostivat olentoja, jotka kertoivat
siitä Pariisista, josta ne tulivat ja jonne dryadi oli matkalla.
Kaikki täällä ympärillä tiesi, ja senhän täytyi tietää, mihin hänen
tiensä kulki. Hänestä tuntui siltä kuin jokainen puu, jonka ohitse hän
riensi, olisi ojentanut oksiaan häntä kohti ja pyytänyt: ota minut
mukaan, ota minut mukaan! Ja olihan jokaisessa puussa kaihomielinen
dryadi.
Mikä vaihtelu, mikä vauhti! Oli kuin taloja olisi kasvanut esiin
maasta, yhä useampia ja useampia, yhä tiheämpään ja tiheämpään.
Savupiiput kohosivat kuin kukkaruukut, joita on pantu päälletysten
ja vieriviereen pitkin kattoa. Tuli näkyviin kirjoituksia
kyynäränkorkuisine kirjaimineen ja maalattuja olentoja, jotka
ylettyivät pitkin seinää maasta katon rajaan asti.
Koska alkaa Pariisi ja koska minä olen siellä? kysyi dryadi itsellään.
Ihmisvilinä kasvoi, melu ja kiire lisääntyi, vaunut seurasivat
toisiaan, jalankulkijat seurasivat ratsastajia, ja kaikkialla oli
kauppapuoti kauppapuodin vieressä, musiikkia, laulua, huutoa, puhetta.
Dryadi puineen oli keskellä Pariisia.
Suuret raskaat vankkurit pysähtyivät pienelle torille, jolle
oli istutettu puita ja jonka ympärillä oli korkeita taloja, oma
parvekkeensa joka ikkunassa. Ihmiset katselivat ylhäältä nuorta
tuoretta kastanjapuuta, joka saapui tänne vankkureilla ja joka nyt
oli istutettava sen kuolleen, maasta nostetun puun lilalle, joka oli
pitkällään tantereella. Ihmiset pysähtyivät torille ja katselivat
hymyillen ja tyytyväisinä keväistä vihantaa. Vanhemmat puut, jotka
vielä olivat nupulla, lausuivat humisevin oksin: »Tervetuloa,
tervetuloa!» ja suihkukaivon vesi, jonka säteet nousivat ilmaan ja
loiskuen putosivat laajaan altaaseen, lähetti tuulen mukana pisaroita
vastatulleelle puulle, ikäänkuin tarjoten sille tervetuliaisjuoman.
Dryadi tunsi, että sen puu nostettiin rattailta ja että se asetettiin
tulevalle paikalleen. Puun juuret kätkettiin maahan, päälle pantiin
tuoretta turvetta. Niinikään istutettiin kukkia ja pensaita ja
kukkaruukkuja kukkineen. Keskelle toria muodostui kokonainen pieni
puutarha. Kuollut, maasta nostettu puu, jonka kaasunhaju, ruuanhaju
ja koko kasvia myrkyttävä kaupunginhaju olivat surmanneet, nostettiin
vankkureihin ja vietiin pois. Kansanjoukko katseli sitä, lapset
ja vanhukset istuivat penkillä keskellä vihantaa ja katselivat
vastaistutetun puun lehtien lomitse. Ja me, jotka tämän kerromme,
seisoimme parvekkeella katsellen tuota nuorta kevättä, joka oli tuotu
raikkaasta maalaisilmasta, ja sanoimme niinkuin vanha pappi oli
sanonut: Dryadi-raukka!
— Onnellinen minä olen, onnellinen! sanoi dryadi. — Mutta en kuitenkaan
oikein ymmärrä enkä voi sanoa, mitä tunnen. Kaikki on niinkuin minä
kuvittelin! Eikä kuitenkaan niinkuin minä kuvittelin!
Talot kohosivat hyvin korkeina, ne olivat aivan likellä. Aurinko pääsi
paistamaan vain yhteen seinään, ja se oli liimattu täyteen tiedonantoja
ja ilmoituksia, joiden edessä kansa seisoskeli ja tungeskeli. Vaunuja,
sekä keveitä että raskaita, kiiti ohi, omnibussit, nuo täpötäydet
kulkevat talot, lähtivät liikkeelle, ratsastajat syöksyivät eteenpäin,
rattaat ja loistovaunut vaativat itselleen samoja oikeuksia. Eivätköhän
myöskin nuo korkeat talot, jotka kohoavat tuossa noin likellä, aio
ruveta liikkumaan, -muuttaa muotoa niinkuin taivaan pilvet tekevät,
liukua syrjään, jotta voisi nähdä Pariisin sydämeen, sen yli,
ajatteli dryadi. Notre-Dame’in toki täytyy tulla näkyviin niinikään
Vendôme-pylvään ja tuon ihmeen, joka on kutsunut ja yhä kutsuu nuo
monet vieraat tänne.
Talot eivät liikkuneet paikaltaan.
Oli vielä päivä, kun lyhdyt sytytettiin, kaasusäteet loistivat
kauppapuodeista, loistivat korkealle puiden oksien lomitse; oli kuin
kesäinen aurinko olisi paistanut. Tähdet taivaalla tulivat esiin;
samat, jotka dryadi oli nähnyt kotiseudullaan. Hän luuli tuntevansa
puhtaan, lempeän tuulahduksen tulevan sieltä. Hän tunsi mielensä
ylenevän, vahvistuvan, hän sai näön voiman, jolla hän katsoi läpi puun
jokaisen lehden, tunnon, jolla hän tunki juurten etäisimpiin haaroihin.
Hän tunsi kuuluvansa elävään ihmismaailmaan, tunsi lempeiden silmien
katselevan häntä. Ympärillä oli melua ja säveliä, värejä ja valoa.
Sivukadulta kajahti puhallussoitinten ääni ja kuului tanssiin
houkuttelevia posetiivin säveliä. Niin, tanssiin, tanssiin! Iloon ja
elämän nautintoon ne kutsuivat.
Tuo oli sellaista soittoa, että ihmisten, hevosten, vaunujen, puiden
ja talojen väkisinkin täytyi tanssia, jos ne vain osasivat tanssia.
Dryadin rintaan nousi huumauksen ilo.
— Kuinka autuasta ja ihanaa! riemuitsi hän. — Minä olen Pariisissa!
* * * * *
Seuraava päivä, tuleva yö ja taasen seuraava päivä tarjosivat
saman näytelmän, saman vilinän, saman alati vaihtuvan ja kuitenkin
muuttumattoman elämän.
— Nyt tunnen joka puun, joka kukkasen täällä torilla! Minä tunnen joka
talon, parvekkeen ja kauppapuodin tässä ahtaassa nurkassa, mihin minut
on aseteltu ja mikä peittää minulta tuon mahtavan suuren kaupungin.
Missä ovatkaan triumfikaaret, bulevardit ja maailmanihme? En näe
mitään tästä kaikesta. Olen täällä ikäänkuin häkissä noiden korkeiden
talojen keskellä, jotka nyt osaan ulkoa kirjoituksineen, ohjelmineen,
kilpineen, kaikkine liimattuine herkkuineen, jotka eivät enää maistu
minusta miltään. Missä onkaan tuo kaikki, josta minä kuulin puhuttavan,
jonka tiedän täällä olevan, jota kaipasin ja jonka tähden tänne
tahdoin tulla? Mitä minä olen saavuttanut, voittanut, löytänyt? Minä
ikävöin niinkuin ennenkin, minulla on aavistus elämästä, johon minun
täytyy päästä käsiksi ja jossa minun täytyy elää! Minun täytyy päästä
elävien joukkoon, temmeltää, lentää kuin linnut, nähdä ja tajuta,
tulla kokonaan ihmiseksi, saada vaihtaa puoleen elämän vuorokauteen
arkipäivän väsymyksessä ja ikävyydessä vietetyt vuosikaudet, missä minä
kuihdun, vaivun, haihdun niinkuin niityn sumu ja häviän. Minä tahdon
loistaa pilven lailla, loistaa elämän auringossa, katsella maailmaa
ylhäältä päin, mennä menojani niinkuin se, kenenkään tietämättä minne!
Se oli dryadin huokaus, se kohosi rukoukseksi:
— Ota minun elämäni vuodet, anna minulle puolet päiväperhosen elämää!
Päästä minut vankeudesta, anna minulle ihmis-elämä, ihmis-onni
lyhyeksi hetkeksi, vain täksi ainoaksi yöksi, jos niiksi tulee, ja
rankaise minua sitten vain rohkeasta elämänuskalluksestani, elämäni
kaipauksesta! Pyyhi minut pois, anna verhoni, tuoreen nuoren puuni
kuihtua, kaatua, muuttua tuhaksi, haihtua tuuleen!
Puun oksat humisivat, jokaisessa lehdessä liikkui kihisevä tunto,
väristys, ikäänkuin sen läpi tai siitä olisi kulkenut tuli.
Tuulenpuuska ravisteli puun latvaa, ja keskeltä tätä nousi naishahmo,
dryadi itse. Samassa hetkessä istui hän kaasun valaisemien tuuheiden
oksien alla nuorena ja kauniina niinkuin Mari-raukka, jolle oli
sanottu: suuri kaupunki on oleva sinun kadotuksesi!
Dryadi istui puun juurella, talonsa ovella, jonka hän oli sulkenut
ja jonka avaimen hän oli heittänyt luotaan. Niin nuorena, niin
kauniina! Tähdet näkivät hänet, tähdet tuikkivat, kaasulamput näkivät
hänet, loistivat, vilkuttivat. Kuinka hän oli solakka ja kuitenkin
joustava, lapsi ja samalla täysikasvanut neito! Hänen pukunsa oli
silkinhieno, vihreä kuin vastapuhjenneet tuoreet lehdet puun latvassa.
Hänen pähkinänkarvaisissa hiuksissaan riippui puoleksipuhjennut
kastanjankukka. Hän muistutti kevään jumalatarta.
Vain lyhyen hetken hän istui liikkumattomana. Sitten hän hypähti
pystyyn ja juoksi ponnahtaen kuin gaselli paikoiltaan ja oli jo nurkan
takana. Hän juoksi, hän hyppeli kuin kuljetettavan peilin väike
auringonpaisteessa. Välkähdys sattuu milloin sinne, milloin tänne. Ja
jos olisi tarkkaan katsellut ja nähnyt, mitä oli nähtävissä, niin —
kuinka kummallista! — kaikkialla, missä hän hetkenkin viipyi, muuttui
hänen pukunsa ja hänen muotonsa paikan erikoisuuden mukaiseksi, sen
talon mukaiseksi, jonka lamppu loi häneen valoaan.
Hän saapui bulevardille. Täällä tulvivat häntä vastaan lamppujen
kaasuliekkien, kauppapuotien ja kahviloiden valot, kokonainen valomeri.
Puut seisoivat täällä riveissä, nuorina ja solakkoina, jokainen
suojeli dryadiansa tuon keinotekoisen auringonvalon säteiltä. Koko
tuo loppumattoman pitkä katukäytävä oli ainoana seurustelusalina.
Katetut pöydät tarjosivat kaikenkaltaisia virvokkeita, samppanjaa,
schartreuse'ä, aina kahviin ja olueen saakka. Täällä oli näytteillä
kukkia, kuvia, veistoksia, kirjoja ja kirjavia kankaita.
Vilinästä korkeiden talojen juurelta hän katseli puukujanteen keskellä
vyöryvää peloittavaa virtaa. Siellä aaltoili vierivien rattaiden,
keveiden ajoneuvojen, vaunujen, omnibussien, ratsastavien herrojen ja
marssivien rykmenttien virta. Henki ja jäsenet olivat vaarassa, kun
luovaili vastaiselle puolelle. Milloin loisti sininen valo, milloin oli
vallalla kaasuvalo, äkkiä kohosi raketti, mistä, mihin?
Totisesti oli tämä maailmankaupungin suuri valtamaantie!
Tuolta kajahteli vienoja italialaisia säveliä, täältä kastanjettien
näppäysten säestämiä espanjalaisia lauluja, mutta voimakkaammin,
voittaen tämän kaiken, soivat hetken posetiivinsävelet, tuo
kutkuttava cancanmusiikki, jota ei Orfeus tuntenut ja jota ei kaunis
Helena koskaan kuullut; yksinpä työntökärryjenkin olisi täytynyt
tanssia yhdellä jalallaan, jos ne vain olisivat osanneet tanssia.
Dryadi tanssi, liiteli, lensi, vaihtaen värejä niinkuin kolibri
auringonpaisteessa; jokainen talo ja sen sisäinen maailma loivat häneen
heijastuksensa.
Niinkuin virta pyörteissään kuljettaa juurestaan irroitettua loistavaa
lotuskukkaa, niin hän ajelehti eteenpäin, ja kaikkialla, minne hän
pysähtyi, oli hän taasen uusi olento: sentähden ei kukaan voinut
seurata häntä, oppia tuntemaan häntä ja pysähtyä katselemaan häntä.
Pilvikuvina kiiti kaikki hänen ohitsensa, kasvot toistensa jälkeen,
mutta hän ei tuntenut ainoatakaan, hän ei nähnyt yhtään olentoa
kotipaikaltaan. Hänen ajatuksissaan loisti kaksi säteilevää silmää:
hän ajatteli Maria, Mari-raukkaa, rääsyistä, iloista lasta, punainen
kukka mustissa hiuksissa! Hänhän oli maailmankaupungissa, rikkaana,
loistavana, sellaisenahan hän oli ajanut papin talon, dryadinpuun ja
vanhan tammen ohitse.
Varmaan hän oli tässä huumaavassa melussa, ehkäpä hän juuri oli
astunut alas pysähtyvistä komeista vaunuista. Tänne pysähtyi
alituisesti upeita ajoneuvoja, kuskit kultakalunoissa ja palvelijat
silkkisukissa. Herrasväet, jotka niistä astuivat kadulle, olivat kaikki
ylellisesti puettuja naisia. He kulkivat avonaisesta rautaristikolla
varustetusta portista ylös korkeita, leveitä portaita, jotka johtivat
marmorinvalkeilla pylväiköillä koristettuun rakennukseen. Oliko
maailmanihme ehkä tässä? Mari oli varmaan siellä.
— Sancta Maria! laulettiin Siellä sisällä, tuoksuva suitsutus liiteli
korkeiden maalattujen ja kullattujen kaarten alla, missä hämärä
vallitsi.
Se oli Madeleine-kirkko.
Kiiltävää lattiaa pitkin kulki täällä ylhäinen naismaailma puettuna
mustiin, mitä kallisarvoisimmista kankaista tehtyihin ja viimeisen
muodin mukaan valmistettuihin vaatteisiin. Vaakuna oli nähtävänä
rukouskirjan samettikannella ja hienossa nenäliinassa, joka tuoksui
voimakkailta hajuvesiltä ja jota koristivat brysseliläiset pitsit.
Toiset naiset viipyivät polvillaan hiljaisessa rukouksessa alttarien
ääressä, toiset menivät rippituolien ääreen.
Dryadin valtasi levottomuus, tuska, ikäänkuin hän olisi joutunut
paikkaan, minne hän ei saanut tulla. Tämä oli äänettömyyden koti,
salaisuuksien suuri suoja. Kaikki kuiskattiin ja uskottiin toiselle
äänettömästi.
Dryadi huomasi olevansa itse samanlaisessa silkki- ja harsopuvussa ja
olemukseltaan samanlainen kuin nuo muutkin rikkaat ja ylhäiset naiset.
Olivatkohan hekin kaikki kaipauksen lapsia niinkuin hän?
Kuului tuskallisen syvä huokaus — tuliko se rippituolin nurkasta
vaiko dryadin rinnasta? Hän kietoi harsoaan lujemmin ympärilleen. Hän
hengitti kirkon suitsutusta eikä raikasta ilmaa. Tämä ei ollut hänen
kaipauksensa paikka.
Pois, pois, lentoon, levähtämättä! Päiväperhosella ei ole lepoa,
lentäminen on sille elämää.
* * * * *
Hän oli taasen ulkoilmassa, loistavien kaasukandelaaberien alla,
komeiden suihkulähteiden luona.
— Mitkään vesivirrat eivät kuitenkaan voi huuhtoa pois täällä
vuodatettua viatonta verta.
Nämä sanat lausuttiin.
Täällä oli vieraita ihmisiä; he puhuivat ääneen ja vilkkaasti. Niin
ei kukaan uskaltanut tehdä salaisuuksien suuressa juhlasalissa, mistä
dryadi tuli.
Kierrettiin suurta kivilaattaa, se nostettiin. Hän ei ymmärtänyt tätä.
Hän näki avoinna käytävän joka johti maan sisään. Sinne he astuivat
tähtikirkkaasta ilmasta, päivänpaisteisista kaasuliekeistä, koko
elävästä elämästä.
— Minua peloittaa! sanoi yksi niistä naisista, jotka seisoivat siinä. —
Minä en uskalla astua alas! Enkä väiltäkään koko tuosta komeudesta! Jää
minun luokseni!
— Ja matkusta kotiin, sanoi mies, — ja lähde Pariisista näkemättä sen
merkillisintä merkillisyyttä, nykyajan varsinaista ihmettä, joka on
syntynyt yhden miehen nerosta ja tahdosta!
— Minä en tule sinne, kuului vastaus.
»Nykyajan ihmettä», oli sanottu. Dryadi kuuli sen, ymmärsi sen. Hän oli
saapunut suurimman kaipauksensa määränpäähän. Ja tässä oli käytävä,
alas syvyyteen, Pariisin alle. Sellaiseksi ei hän ollut sitä ajatellut,
mutta nyt hän sen kuuli, näki vieraitten astuvan alas ja seurasi mukana.
Portaat olivat valuraudasta, kierteenmuotoiset, leveät ja mukavat.
Alhaalla loisti lamppu ja alempana taasen toinen.
He seisoivat äärettömän pitkien, risteilevien hallien ja kaariholvien
käytävien sokkeloissa. Täällä saattoi nähdä kaikki Pariisin kadut
ja kujat niinkuin himmeässä peilikuvassa, ja nimet saattoi lukea.
Jokaisella maanpäällisellä talolla oli täällä numeronsa, juurensa,
joka tunki autioiden, makadamisoitujon katukäytävien alle. Nämä
katukäytävät pitivät puristuksessaan kokonaista leveää kanavaa ja siinä
eteenpäin viilaavaa mutaa. Ylempänä johdettiin kaaria myöten raikasta
juoksevaa vettä, ja kaikkein ylimpänä riippuivat verkkona kaasuputket,
sähkölennätinlangat. Matkan päässä loistivat lamput ikäänkuin
ajastuskuvina yläpuolella olevasta maailmankaupungista. Silloin tällöin
kuului meluavaa räminää: raskaat vaunut ajoivat yli maan alle johtavien
siltojen.
Missä oli dryadi?
Sinä olet kuullut puhuttavan katakombeista. Ne ovat vain häviäviä osia
tässä uudessa maanalaisessa maailmassa, nykyajan-ihmeessä, jonka.
kloakit Pariisin alla muodostavat. Tänne oli dryadi joutunut, eikä
Marskentälle maailman näyttelyyn.
Hän kuuli hämmästyksen, ihailun ja tunnustuksen huudahduksia.
— Täältä, sanottiin, — leviää nyt terveyttä ja elinvuosia tuhansille
ja yhä tuhansille tuonne ylhäälle! Meidän aikamme on edistyksen
siunauksellista aikaa.
Näin ajattelivat ihmiset, näin puhuivat ihmiset, mutta eivät ne
olennot, jotka asuivat, oleskelivat ja olivat syntyneet täällä: rotat.
Ne vinkuivat vanhan muurin repeämästä niin ääneen, niin selvään ja
kielellä, jonka dryadi täysin ymmärsi.
Suuri vanha urosrotta, jonka häntä oli puraistu poikki, vinkui
vihlovasti ilmoille tunteensa, ahdistuksensa ja ainoan oikean
mielipiteensä, ja perhe myönsi sen jokaisen sanan oikeaksi.
— Minua ällöttää tuo naukuminen, tuo ihmisnaukuminen, tuo tietämätön
puhe! Kyllä nyt on kaunista, kun on kaasua ja petrolia! Minä en syö
sellaista. Täällä on nyt niin hienoa ja valoisaa, että häpeää omaa
itseään eikä tiedä minkätähden häpeää. Eläisimmepä vielä talikynttiläin
ajassa! Sehän ei ole kaukana. Se oli romanttista aikaa, niinkuin on
tapana sanoa.
— Mitä sinä kerrotkaan? kysyy dryadi. En ole nähnyt sinua ennen. Mitä
sinä puhut?
— Puhun vanhoista ihanista ajoista! sanoi rotta, — vaari- ja
muori-rotan ihanista ajoista! Silloin kannatti tulla tänne alas.
Tämä oli toisenlainen rottala kuin koko Pariisi! Ruttoemo asui
täällä, hän tappoi ihmisiä, mutta ei milloinkaan rottia, rosvot ja
salakuljettajat hengittivät vapaasti täällä. Täällä oli kaikenlaisten
mieltäkiinnittävien henkilöiden tyyssija, joita nyt nähdään vain
melodraama-teattereissa tuolla yläpuolella. Romantiikan aika on
mennyttä meidän rotanpesässämmekin. Olemme saaneet tänne alas raittiin
ilman ja petrolin. Näin vinkui rotta, vinkui uutta aikaa vastaan vanhan
kunniaksi, jolloin ruttoemo eli.
Paikalle tuli vaunut, eräänlainen avonainen omnibussi, edessään virkut
pienet hevoset. Seurue asettui niihin, läksi kulkemaan maanalaista
Sevastopolin-bulevardia pitkin — juuri sen yläpuolella kulki Parisin
tunnettu samanniminen bulevardi, täynnä ihmisiä.
Vaunut hävisivät puolipimeään. Dryadi hävisi, kaasuliekkien valo oli
nostanut hänet ulkoilmaan. Sieltä, eikä alhaalta noista risteilevistä
holveista ja niiden tukahduttavasta ilmasta, saattoi löytää ihmeen,
maailmanihmeen, sen, jota hän elämänsä lyhyenä yönä etsi. Sen täytyy
loistaa voimakkaammin kuin kaikki kaasuliekit täällä ylhäällä,
voimakkaammin kuin kuu, joka nyt tuli esiin.
Niin, varmaan! Ja hän näkikin sen tuolla, se säteili hänen edessään, se
välkkyi, kutsui, niinkuin Venustähti taivaalla.
* * * * *
Hän näki avonaisen säteilevän portin; se johti pieneen puutarhaan,
joka oli täynnä valoa ja tanssin säveliä. Kaasuliekit hohtivat siellä
kukkaspenkereinä, ympäröiden pieniä hiljaisia järviä ja lammikkoja,
missä taidokkaasti muodostetut, läkkipellistä leikatut, taivutetut
ja maalatut vesikasvit upeilivat täydessä valaistuksessa, nostaen
kyynäränkorkuisia vesisateita kukkakuvuistaan. Kauniit itkuraidat,
todelliset kevään itkuraidat pitelivät raikkaita oksiaan riipuksissa
kuin vihantia, läpikuultavia ja kuitenkin suojaavia huntuja.
Pensaitten keskellä paloi täällä rovio, sen punainen valo loisti
pieniin puolipimeihin, hiljaisiin lehtimajoihin, joiden läpi sävelet
viilasivat. Korvia kutkuttava soitto huumasi, houkutteli, pani veren
ihmisissä kiehumaan.
Hän näki nuoria, kauniita juhlapukuisia naisia, huulilla vilpittömyyden
hymy, ilmeessä nuoruuden kevyt, hilpeä mieli. Jokainen oli tuollainen
»Mari», hiuksissa ruusu, mutta vailla vaunuja ja palvelijapoikaa. He
pyörivät ihan kuin aallokossa, he liitelivät kuin villissä karkelossa.
Ylöspäin tai alaspäin, se oli samantekevää. Ikäänkuin tarantellan
puremina he juoksivat, nauroivat, hymyilivät, niin autuaanonnellisina,
että he olisivat olleet valmiit syleilemään koko maailmaa.
Tanssi tempasi dryadin pyörteisiinsä. Silkkisaapas kapaloi hänen pienen
hennon jalkansa samanvärisenä kastanjanruskeana kuin nauha, joka hänen
hiuksistaan liehui paljaille olkapäille. Silkinvihreä hame aaltoili
suurissa laskoksissa, peittämättä kuitenkaan kaunismuotoista säärtä
ja siroa jalkaa, joka näytti aikovan kirjoittaa taikaympyröitä ilmaan
tanssivien nuorukaisten päiden päälle.
Oliko hän Armidan taikapuutarhassa? Mikä oli tämän paikan nimi?
Se loisti kaasuliekkeinä ulkopuolella:
Mabille.
Sävelet ja kättentaputukset, raketit ja vedensolina räiskyivät täällä
kilpaa samppanjan kanssa, tanssi oli bakanttisen hurjaa. Ja kaiken
tämän yläpuolella purjehti kuu, tosin hiukan vinona kasvoiltaan. Taivas
oli pilvetön, kirkas ja puhdas. Tästä Mabillesta luuli katsovansa
suoraan taivaan sisään.
Kuluttava, kihisevä elämänhalu värisytti dryadia ooppiumihuuman tavoin.
Hänen silmänsä puhuivat, huulet puhuivat, mutta sanat hukkuivat
huilujen ja viulujen soittoon. Hänen tanssitoverinsa kuiskasi hänen
korvaansa sanoja, jotka vaappuivat cancan’in tahtiin. Hän ei ymmärtänyt
niitä, me emme ymmärrä niitä. Hän ojensi käsivartensa toveriaan
kohti, kiersi ne hänen ympärilleen ja tunsikin syleilevänsä vain
läpikuultavaa, kaasuista ilmaa.
Ilmavirta kuljetti dryadia niinkuin tuuli kuljettaa ruusun lehteä. Hän
näki korkealla edessään liekin, tuikkivan soihdun tornin huipulla.
Valo loisti hänen kaipauksensa päämäärästä, se loisti punaisesta
majakkatornista, Marskentän Fata Morganasta. Kevättuuli kantoi hänet
sinne. Hän kiersi tornin; työmiehet luulivat perhosen laskeutuvan alas
kuolemaan, sentähden että se oli syntynyt liian varhain.
* * * * *
Kuu paistoi, kaasusoihdut ja lyhdyt loistivat suurissa halleissa
ja sinne tänne siroitetuissa »kaikkien maiden rakennuksissa», ne
valaisivat nurmipenkereitä ja ihmisneron pystyttämiä kallionlohkareita,
mistä »mestari Veretön» pani vesiputoukset syöksymään alas. Täällä
avautuivat nähtäviksi merenpohjan rotkot ja suolattoman veden
syvänteet, kalojen valtakunta; jouduttiin syvän suon pohjalle,
jouduttiin mereen, lasiseen sukeltajan kelloon. Vesi painoi paksuja
lasiseinämiä sekä sivuilta että yläpuolelta. Polyypit, nuo sylen
pituiset, notkeat, ankeriaan tavoin kiemurtelevat, värisevät, elävät
suolet tai käsivarret, kävivät kiinni, kohoutuivat, kasvoivat kiinni
meren pohjaan.
Suuri maariankala lekotteli siinä mietteissään, levitellen eviään
varsin rauhallisesti ja mukavasti. Merikrapu ryömi kuin ääretön
hämähäkki sen päällitse äyriäisten hyppiessä notkeasti ja nopeasti
ikäänkuin olisivat olleet meren koita ja perhosia.
Suolattomassa vedessä kasvoi lumpeita, kaislaa ja levää. Kultakalat
olivat asettuneet riviin niinkuin punaiset lehmät kedolla, kaikkien
päät samassa suunnassa saadakseen kitaansa suihkun. Paksut lihavat
suutarit muljottivat tyhjin silmin lasiseiniin. Ne tiesivät olevansa
Pariisin näyttelyssä. Ne tiesivät tehneensä tänne aika vaivaloisen
matkan, vedellä täytetyissä tynnyreissä, he tiesivät tulleensa
rautateitse ja olleensa maakipeitä, niinkuin ihmiset merellä tulevat
merikipeiksi. He olivat tulleet katsomaan näyttelyä ja näkivät sen
omasta makeavesi- tai suolavesi-aitiostaan, näkivät ihmishyörinän, joka
vyöryi ohi aamusta iltaan. Kaikki maailman maat olivat lähettäneet
näytteille ihmisensä, jotta vanhat suutarit ja lahnat, äveriäät
ahvenet ja sammaltuneet ruutanat näkisivät nämä olennot ja lausuisivat
mielipiteensä sentapaisista.
— Ne ovat koppakuoriaisia! sanoi mutainen pieni särki. — Ne vaihtavat
nahkaa pari kolme kertaa päivässä ja ääntelevät suullaan, mitä
kutsutaan puhumiseksi. Me emme vaihda ja me ilmaisemme sanottavamme
helpommin ymmärrettävällä tavalla: liikuttelemalla suupieliämme ja
muljottamalla silmiämme. Me olemme ihmisistä paljon edellä!
— Uimaan ne kuitenkin ovat oppineet, sanoi pieni suolattoman veden
kala. — Minä olen suuresta sisäjärvestä. Siellä menevät ihmiset kuumana
aikana veteen; mutta ensin ne riisuvat suomukset ja sitten vasta
uivat. Sammakot ovat opettaneet niille uimisen, takajalkatöytäyksen
ja etujalkasoudun. Kauan ne eivät jaksa. Tahtovat olla meidän
kaltaisiamme, mutta siitä ei tule mitään! Ihmisraukat!
Ja kalat muljottivat. He luulivat koko sen ihmisvilinän, jonka he
olivat nähneet väkevässä päivänvalossa, vieläkin liikkuvan täällä.
Niin, he olivat varmat siitä, että he vieläkin näkivät samat olennot,
jotka ensin olivat, jos niin voi sanoa, herättäneet toimintaan heidän
käsittämishermonsa.
Pieni ahven, jolla oli kaunis tiikerinnahka ja kadehdittavan pyöreä
selkä, vakuutti, että »ihmismuta» oli kuin olikin vielä siinä; näkihän
hän sen.
— Minä näin sen myöskin, näin ihan selvästi! sanoi keltatautisen
kullankarvainen suutari, — minä näin selvästi tuon soman,
kaunismuotoisen ihmisolennon, »korkeakoipisen rouvan», tai miksi ne
häntä kutsuivatkaan. Hänellä oli meidän suupielemme ja mulkosilmämme,
kaksi ilmapalloa takapuolella ja kokoonpantu sateenvarjo etupuolella,
suuri meriruohokillutin, hepeniä ja helistimiä. Jättäisipä pois sen
pyrstön ja kulkisi niinkuin me luomisen mukaisessa asussa, niin hän
olisi rehellisen suutarin näköinen, mikäli ihmiset voivat olla.
— Minnekä hän joutui, hän, joka oli siimassa, uros-ihminen, jota
vedettiin.
— Hän ajoi rullatuolissa, edessään paperia, mustetta ja kyniä,
kirjoitti kaikki asiat, piirsi paperit täyteen. Mikä hän oikeastaan
oli? Sanoivat häntä referentiksi!
— Kyllä hän ajaa tuossa vieläkin! sanoi sammaleenkarvainen,
neitseellinen ruutana, joka kantoi kurkussaan koko maailman tuskaa ja
oli siitä aivan käheä. Hän oli kerran nielaissut koukun ja uiskenteli
vieläkin kärsivällisesti koukku kurkussaan.
— Referentti, sanoi hän, — kalamaisesti ja järkevästi puhuen on hän
eräänlainen musteruisku ihmisparvessa.
Näin puhuivat kalat omaan tapaansa. Mutta keinotekoisessa, vesialtaita
kannattavassa luolassa kajahtelivat työmiesten laulut ja vasaraniskut.
Heidän täytyi ottaa yö avuksi saadakseen kaikki valmiiksi. Heidän
laulunsa vyöryi dryadin kesäyöunelmaan. Itse hän seisoi heidän
keskellään lähteäkseen heti taas lentoon ja hävitäkseen.
— Nuo ovat kultakaloja! sanoi hän ja nyökkäsi niille — Sain siis
kuitenkin nähdä teidät! Niin, minä tunnen teidät! olen tuntenut teidät
kauan, pääskynen kertoi minulle teistä yhteisellä kotiseudullamme.
Kuinka te olette kauniita, loistavia, ihania! Minä tahtoisin suudella
jokaista teistä. Tunnenhan minä nuo toisetkin. Tämä varmaankin on
lihava ruutana, tämä taas herkullinen lahna, ja tämä vanha sammaltunut
karppi! Minä tunnen teidät, mutta te ette tunne minua.
Kalat mulkoilivat,, ne eivät ymmärtäneet ainoatakaan sanaa, ne
tuijottivat hämärään sarastukseen. Dryadi ei enää ollut siellä, hän
seisoi ulkona, missä maailman ihmekukka levitti tuoksuaan eri maista,
ruisleivän-maasta, kalliokalanrannalta, ryssännahan-valtakunnasta,
eau-de-cologne’in jokirannoilta ja ruusuöljyn Itämailta.
* * * * *
Kun me ajamme kotiin tanssiaisyön jälkeen, soivat kuulemamme sävelet
vielä korvissamme; me voimme laulaa jokaisen niistä. Ja niinkuin
murhatun silmissä vielä valokuvan tapaan jonkun aikaa viipyy viimeinen
välähdys siitä, mitä silmä näki, niin viipyi täällä vielä yössä
päivä-elämän humu ja hohde; se ei ollut lentänyt pois eikä sammunut.
Dryadi tunsi sen ja tiesi: näin se on taas kohiseva huomenna.
* * * * *
Dryadi seisoi tuoksuvien ruusujen keskellä ja luuli tuntevansa ne
kotiseutunsa ruusuiksi. Hän näki täällä sekä linnanpuistosta että papin
puutarhasta otettuja ruusuja, punaisen granaattikukkasenkin hän näki —
sellainen oli ollut Marin sysimustissa hiuksissa.
Muistot maalta, lapsuuden kodista alkoivat tuikkia hänen mielessään.
Ympärillä olevaa näkyä ahmi hän ahnein silmin, mutta kuumeinen
levottomuus täytti hänet kuljettaen häntä läpi kummallisten salien.
* * * * *
Hän tunsi olevansa väsynyt, ja tämä väsymys kasvoi. Hän olisi tahtonut
levätä pehmeillä itämaisilla patjoilla ja matoilla, joita oli levällään
täällä sisällä, tai nojautua itkuraitaan, painua kirkasta vettä kohti
ja sukeltaa sinne.
Mutta päiväperholla ei ole lepoa. Jonkun minuutin kuluttua on
vuorokausi lopussa.
Hänen ajatuksensa värisivät, hänen jäsenensä värisivät, hän vaipui
nurmelle, solisevan veden ääreen.
— Sinä pysyt aina elossa, sinä, joka kumpuat maasta! sanoi hän. —
Kirvoita kieltäni, anna minulle virvoitusta!
— En ole elävä lähde! vastasi vesi. — Minä kumpuan koneen avulla.
— Anna minulle raikkauttasi, sinä vihreä nurmi, pyysi dryadi. — Anna
minulle yksi tuoksuvista kukkasistasi.
— Me kuolemme, kun meidät revitään irti! vastasivat ruohot ja kukkaset.
— Suutele minua, sinä raikas ilmavirta! Vain yksi ainoa elämänsuudelma!
— Pian suutelee aurinko pilvet punaisiksi! sanoi tuuli, — ja silloin
olet sinä kuolleitten joukossa, olet mennyttä, niinkuin kaikki tämä
loisto on mennyttä ennenkuin vuosi on kulunut loppuun, ja minä voin
jälleen leikitellä tämän torin keveällä pölyävällä hiekalla, puhaltaa
tomua yli maan, puhaltaa tomua ilmaan, niin että tupruaa! Pelkkää tomua
vain!
Dryadin valtasi ahdistus, niinkuin naisen, joka kylvyssä on leikannut
poikki valtasuonensa ja vuodattaa verensä kuiviin, mutta samalla vielä
toivoo jäävänsä eloon. Hän nousi, pääsi muutaman askeleen eteenpäin ja
vaipui jälleen maahan pienen kirkon eteen. Portti oli auki, kynttilät
paloivat alttarilla, urut soivat.
Mikä soitto! Sellaisia säveliä ei dryadi ollut milloinkaan kuullut, ja
kuitenkin hän luuli niissä kuulevansa tuttuja ääniä. Ne läksivät koko
luomakunnan sydämen syvyydestä. Hän luuli kuulevansa vanhan tammen
huminan, hän luuli kuulevansa vanhan papin puhuvan sankariteoista,
kuuluisista nimistä, siitä, mitä Jumalan luomakunta aikojen kuluessa on
lahjoittava, mitä sen täytyy lahjoittaa saavuttaakseen itse pysyväisen
elämän.
Urkujen sävelet paisuivat ja helisivät, puhuivat ja lauloivat:
— Sinun kaipauksesi ja halusi kiskoivat sinut juurinesi paikalta, jonka
Jumala oli sinulle antanut. Se oli sinun kadotuksesi, dryadi-raukka!
Pehmeät, lempeät urkujen sävelet soivat ikäänkuin nyyhkyttäen, ne
sammuivat kuin nyyhkytykseen.
Taivaalla loistivat punertavat pilvet. Tuuli humisi ja lauloi:
— Menkää menojanne, te kuolleet, nyt nousee aurinko!
Ensimmäinen säde sattui dryadiin. Hänen olentonsa hohti välähdellen,
niinkuin saippuakupla sammuessaan häviää ja muuttuu pisaraksi,
kyyneleeksi, joka putoaa maahan ja häviää.
Dryadi-raukka! Kastepisara, kyynel vain, joka vierii ja katoaa!
* * * * *
Aurinko paistoi Marskentän Fata Morganaan, paistoi yli suuren Pariisin,
paistoi pienelle aukealle, jossa korkeitten talojen keskellä oli
puita ja loiskiva suihkulähde. Siellä seisoi kastanjapuu, mutta
oksat lamassa, lehdet kuihtuneina, puu, joka vielä eilen kohosi
elinvoimaisena kuin kevät itse. Nyt se oli kuollut, niin sanottiin,
dryadi oli kuollut, mennyt menojaan kuin pilvi, kukaan ei tiedä minne.
Maassa virui kuihtunut, taittunut kastanjakukka. Kirkon vihkivesi ei
saattanut herättää sitä eloon. Pian polki ihmisjalka sen soraan.
* * * * *
Tämä kaikki on nähtyä ja elettyä.
Me näimme sen omin silmin näyttelyn aikana Pariisissa 1867, _meidän
aikanamme, sadun suurena ihmeellisenä aikana_.