Me matkustamme Pariisin näyttelyyn.
Nyt me olemme siellä! Sepä oli vauhtia, sepä oli menoa, ja aivan ilman
taikakeinoja. Me kuljimme höyryn avulla laivassa, ja maantietä. Meidän
aikamme on sadun aikaa.
Olemme keskellä Pariisia suuressa hotellissa. Kukkaset koristavat koko
porraskäytävää, pehmeät matot peittävät astuimia.
Meillä on hauska huone, parvekkeen ovi on avoinna suurelle torille.
Siellä asuu Kevät, se on ajanut Pariisiin, saapunut paikalle samaan
aikaan kuin me, se on tullut suuren nuoren kastanjapuun muodossa,
jolla on vastapuhjenneet hienot lehdet. Kuinka keväisen ihana sen puku
onkaan noiden torin toisten puiden rinnalla! Yksi niistä on tykkänään
poistunut elävien puiden joukosta ja makaa juurineen riuhtaistuna ja
viskattuna maahan. Sen paikalle on nyt määrä istuttaa kasvamaan tuo
tuore kastanjapuu.
Pystyyn nostettuna on se vielä paikallaan raskailla vankkureilla, jotka
ovat tänä aamuna tuoneet sen Pariisiin monen peninkulman takaa maalta.
Siellä se oli vuosikausia seisonut mahtavan tammen rinnalla, ja sen
alla istui usein vanha lempeä pappi, joka puhui ja kertoi kuunteleville
lapsille. Nuori kastanjapuu kuunteli sekin. Sen dryadihan vielä oli
lapsi, hän saattoi muistaa ajan, jolloin puu oli niin pieni, että se
kohosi vain hiukan korkeiden heinäkorsien ja sananjalkojen yläpuolelle.
Ne olivat silloin niin suuria kuin miksi ne saattoivat tulla, mutta puu
kasvoi ja varttui joka vuosi. Se joi ilmaa ja auringonpaistetta, sai
kastetta ja sadetta, ja tuimat tuulet sitä röykyttivät ja ravistivat,
niinkuin pitikin. Se kuuluu kasvatukseen.
Dryadi nautti elämästään ja olostaan, auringonpaisteesta ja lintujen
laulusta, mutta eniten ihmisten äänestä. Hän ymmärsi heidän puheensa
yhtä hyvin kuin eläintenkin puheen.
Perhoset, sudenkorennot ja kärpäset, niin, kaikki mikä lentää taisi,
tuli tervehtimään. Kaikki ne puhuivat ja pakisivat: ne puhuivat
kylästä, viinitarhasta, metsästä, vanhasta linnasta ja sen puistoista,
missä oli kanavia ja lammikkoja. Vedessäkin asui eläviä olentoja,
jotka omalla tavallaan osasivat lentää paikasta toiseen veden alla,
olentoja, joilla oli tietoja ja ajatuksia. Ne eivät sanoneet mitään,
niin viisaita ne olivat.
Ja pääskynen, joka oli sukeltanut veteen, kertoi kauniista
kultakaloista, lihavasta lahnasta, paksuista suutareista ja vanhoista
sammaltuneista ruutanoista. Pääskynen antoi hyvin hyvän kuvauksen,
mutta paremminhan jokainen aina itse näkee, sanoi se. Mutta mitenkä
dryadi saisikaan nähdä noita olentoja! Hänen täytyi tyytyä katselemaan
kaunista maisemaa ja seuraamaan ihmisten kiireistä toimeliaisuutta.
Kaunista se oli, mutta kauneinta oli kuitenkin, kun vanha pappi seisoi
täällä tammen alla ja kertoi Ranskasta, sankariteoista, joita miehet ja
naiset olivat suorittaneet, henkilöt, joiden nimiä mainittiin ihaillen
kautta kaikkien aikojen.
Dryadi kuuli puhuttavan Johanna d’Arcista, paimentytöstä, Charlotte
Cordaysta. Hän kuuli puhuttavan ikivanhoista ajoista, Henrik neljännen
ja Napoleon ensimmäisen ajoista, ja kunnosta ja suuruudesta aina
nykyisiin aikoihin asti. Hän kuuli nimiä, ja jokainen nimi soi kansan
sydämeen asti. Ranska on maailman-valtakunta, neron maaperä, josta
aukeaa vapauden kraateri!
Maalaislapset kuuntelivat hartaasti, ja samaten dryadi. Hän oli
koululaisena, kuten muutkin. Hän näki purjehtivien pilvien hahmossa
kuvan toisensa jälkeen siitä, mitä hän oli kuullut kerrottavan.
Taivas pilvineen oli hänen kuvakirjansa.
Onnellinen hän tunsi olevansa tässä kauniissa Ranskanmaassa, mutta
kuitenkin oli hänellä se tunne, että linnut, jokainen eläin, joka osasi
lentää, oli paljon onnellisemmassa asemassa kuin hän. Kärpänenkin
saattoi katsella ympärilleen, laajalti ympärilleen, kauas dryadin
näköpiirin taakse.
Ranskanmaa oli niin laaja ja ihana, mutta hän saattoi nähdä siitä vain
pienen palasen. Äärettömiin asti ulottuivat maan viinitarhat, metsät
ja suuret kaupungit, ja kaikista kaupungeista oli Pariisi ihanin,
mahtavin. Sinne saattoivat linnut päästä, hän ei milloinkaan.
Kylän lasten joukossa oli pieni, risainen, köyhä, mutta kaunis tyttö.
Hän lauloi aina ja hän nauroi aina ja ripusti punaisia kukkia mustiin
hiuksiinsa.
— Älä lähde Pariisiin! sanoi vanha pappi. — Lapsiraukka, jos sinä
joudut sinne, niin olet kadotuksen oma!
Ja kuitenkin hän läksi sinne.
Dryadi ajatteli häntä usein; elihän molemmissa sama kaipu ja ikävä
tuohon suureen kaupunkiin.
Tuli kevät, kesä, syksy, talvi. Pari vuotta meni.
Dryadin puuhun puhkesivat ensimmäiset kastanjakukat, linnut visersivät
siitä suloisessa auringonpaisteessa. Silloin tuli tietä pitkin komeat
vaunut, joissa istui ylhäinen nainen; hän ajoi itse keveästi juoksevaa
kaunista hevostaan. Pieni siropukuinen palvelijapoika istui takana.
Dryadi tunsi naisen, vanha pappi tunsi hänet, ravisti päätään ja sanoi
surullisena:
— Sinä jouduit sinne, ja se oli sinun kadotuksesi, Mari-raukka!
— Hänkö raukka! ajatteli dryadi. — Mikä muutos! Hänhän oli puettu kuin
herttuatar. Tuollaiseksi hän oli tullut tuossa lumotussa kaupungissa.
Oi, olisinpa minäkin siinä loistossa ja komeudessa! Se loistaa tänne
yksinpä pilvistäkin yöllä, kun minä katselen sinnepäin, missä tiedän
kaupungin olevan.
Niin, sinne, sille suunnalle katseli dryadi joka ilta, joka yö. Hän
näki taivaanrannalla loistavan sumun; hän kaipasi sitä valoisina,
kuutamoisina öinä. Hän kaipasi purjehtivia pilviä, jotka näyttivät
hänelle kuvia kaupungista ja historiasta.
Lapsi tarttuu satukirjaansa, dryadi tarttui pilvimaailmaan, ajatustensa
kirjaan.
Kesäisen lämmin pilvetön taivas oli hänelle tyhjä lehti, ja nyt hän oli
monena päivänä nähnyt vain sellaisen.
Oli lämmin kesäaika, päivät olivat helteiset, ei tuntunut
tuulahdustakaan. Joka lehti, joka kukka oli kuin tainnoksissa, ja
ihmiset niinikään.
Silloin nousi pilviä; ne nousivat siltä suunnalta, josta säteilevä
sumu yöllä ilmoitti: Täällä on Pariisi. Pilvet nousivat, muodostivat
kokonaisen vuoristomaan, työntyivät eteenpäin ilmassa, levittäytyivät
yli koko maiseman, niin kauas kuin dryadi saattoi nähdä.
Pilvet vaappuivat tummansinisinä mahtavina kallioröykkiöinä
kerroksittain ilmassa. Salamat läksivät liikkeelle. »Nekin ovat
Jumalan palvelijoita», oli vanha pappi sanonut. Ja välähti sinertävä,
häikäisevä salama, valonkipuna, joka oli kuin kalliopaasia halkova
aurinko itse; salama iski maahan ja pirstoi juuria myöten vanhan
mahtavan tammen. Sen latva irtaantui rungosta, ja runko kaatui
halkaistuna kahtia, ikäänkuin se olisi levittänyt käsivartensa
syleilemään valon sanansaattajia.
Mitkään valetut tykit eivät pysty kuninkaanlapsen syntyessä jylisemään
läpi ilmojen ja yli maiden niinkuin ukkosenjyrinä nyt jylisi vanhan
tammen kuolinhetkellä. Satoi kaatamalla. Tuuli puhalsi virvoittavana,
rajuilma oli ohi, luonnossa vallitsi kuin sunnuntaijuhla. Kylän väet
kokoontuivat kaatuneen vanhan tammen ympärille. Vanha pappi puhui
kunnioituksen sanoja, muuan maalari piirsi puun, jotta siitä jäisi
pysyväinen muisto.
— Kaikki menee menojaan! sanoi dryadi, — menee niinkuin pilvi eikä
milloinkaan palaa.
Vanha pappi ei enää tullut tänne. Koulun katto oli romahtanut,
oppituoli oli poissa. Lapsetkaan eivät tulleet tänne, mutta syksy
tuli tänne, talvi tuli tänne, ja myöskin kevät, ja kaikkien näiden
aikojen vaihtuessa katseli dryadi yhä sille kulmalle, missä kaukana
taivaanrannalla joka ilta ja yö Pariisi loisti säihkyvänä usvana.
Sieltä lensi maailmalle veturi veturin perästä, juna toisensa rinnalla
ja toisensa jälkeen, humisten, kohisten ja kaikkina vuorokauden
aikoina. Illoin ja keskiyön aikaan, aamulla ja kautta koko valoisan
päivän tuli junia, ja jokaisesta ja jokaiseen syöksyi kansaa kaikista
maailman maista. Uusi maailmanihme oli kutsunut heidät Pariisiin.
Miltä näytti sitten tämä ihme?
— Taiteen ja teollisuuden loistokukka, sanoivat ihmiset, — on
kasvanut esiin Marskentän hedelmättömästä hiekasta, jättiläiskokoinen
auringonkukka, jonka lehtien avulla saattaa lukea maantiedettä,
tilastotiedettä; saada kunnallistietoja, kohota taiteen ja runouden
kukkuloille, oppia tuntemaan maiden koon ja suuruuden. — Sadunkukka,
sanoivat toiset, — kirjava lootuskasvi, joka levittää vihreät lehtensä
samettimattoina yli hiekan, nousi varhain keväällä. Kesä tulee näkemään
sen koko loistossaan, syksymyrskyt tulevat puhaltamaan sen pois; ei jää
lehteä, ei jää juurta.
Sotakoulun edustalla sijaitsee sodan näyttämö rauhan aikana, keto
vailla ruohoa ja kortta, kappale hiekka-aroa, joka on leikattu Afrikan
erämaasta, missä kangastus näyttelee ihmeellisiä ilmalinnojaan ja
riippuvia puutarhojaan. Mars-kentällä ne nyt olivat vieläkin komeampia,
vieläpä ihmeellisempiäkin, sillä nero oli tehnyt ne todellisuudeksi.
— Nykyajan Aladdinin linna on rakennettu! sanottiin. — Päivä päivältä,
hetki hetkellä kasvaa sen loisto. Marmorissa ja väreissä upeilevat
äärettömät hallit. »Mestari Veretön» liikuttelee täällä teräs- ja
rautajäseniään koneitten suuressa pyörösalissa. Metalliin, kiveen,
kankaaseen puettuina julistavat taideteokset sitä hengenelämää, joka
liikkuu maailman maissa. Taulusalit, kukkaisloisto, kaikki, mitä nero
ja käsi kykenevät yhdessä luomaan käsityöläisen työpajassa, on täällä
pantu näytteille. Yksinpä muinaisajan muistoja vanhoista linnoista ja
turvesoista on saapunut paikalle.
Tuo valtavansuuri kirjava näky on täytynyt pienentää, ahtaa kokoon
leikkikaluksi, jotta se voitaisiin esittää, käsittää ja nähdä
kokonaisuutena.
Marskentällä oli ikäänkuin suurena joulupöytänä teollisuuden ja taiteen
Aladdinin-linna, ja sen ympärille oli asetettu koruja kaikista maista:
suuruuden koruja. Jokainen kansallisuus sai tervehdyksen kotoa.
Täällä oli Egyptin kuninkaanlinna, täällä erämaan karavaanitalli.
Tullen aurinkoisesta maastaan kiiti beduiini ohitse kamelinsa selässä.
Täällä oli venäläisiä talleja tulisine, uljaine arohevosineen. Pieni
olkikattoinen tanskalainen talonpoikaistalo Dannebrog-lippuineen
sijaitsi Kustaa Vaasan hauskasti puuleikkauksilla varustetun
taalalaistalon vieressä. Amerikkalaisia majoja, englantilaisia
huviloita, ranskalaisia paviljonkeja, kioskeja, kirkkoja ja teattereja
näkyi siroiteltuina kummallisesti huiskinhaiskin, ja tämän kaiken
keskellä oli vihreä tuore nurmikko, kirkasta vilisevää vettä, kukkivia
pensaita, harvinaisia puita, lasitaloja, joissa uskoi joutuneensa
troopillisiin metsiin. Kokonaiset ruusutarhat, jotka olivat kuin
Damaskoksesta tuodut, upeilivat katon alla. Mikä väriloisto, mikä
tuoksu!
Taidokkaasti tehdyt pisarakiviluolat sulkivat piiriinsä sekä suolaista
että makeaa vettä, asettaakseen nähtäväksi kalojen valtakunnan.
Jouduttiin alas merenpohjalle, keskelle kaloja ja polyyppeja.
Kaikki tämä, sanoivat ihmiset, on nyt tarjolla Mars-kentällä, ja
tämän suuren, runsaan juhlapöydän ympärillä liikuskelee kiirehtivien
muurahaislaumojen tavoin koko vilisevä ihmisparvi sekä jalan että
pienissä vaunuissa — kaikkien jalat eivät kestä niin väsyttävää retkeä.
Niitä tulee tänne varhaisesta aamusta alkaen myöhään iltaan asti.
Höyrylaiva toisensa vieressä liukuu alas Seineä, täpötäynnä ihmisiä,
vaunujen määrä kasvaa kasvamistaan, sekä jalkamiesten että hevosella
kulkijain joukko kasvaa kasvamistaan, raitiovaunut ja omnibussit
ovat tupaten ja ahtaen täynnä, niissä suorastaan riippuu ihmisiä, ja
kaikki nämä virrat kulkevat samaa päämäärää kohti: Pariisin näyttelyä!
Kaikilla sisäänkäytävillä loistavat Ranskan liput, muiden maiden
basaari-rakennuksen ympärillä liehuvat kaikkien kansallisuuksien liput.
Koneitten hallista kuuluu humina ja surina, torneista kajauttavat
kellolaitteet säveliään, kirkoissa soivat urut. Niihin sekaantuu
itämaisista kahviloista kuuluvia sameita, käheitä lauluja. Tämä on kuin
Baabelin valtakuntaa, täällä puhutaan baabelinkieltä, tämä on maailman
ihme.
Tällaista siellä totitesti oli, tällaisina levisivät tiedot siitä; kuka
ei olisi niitä kuullut? Dryadi tiesi kaikki, mitä tässä on sanottu
tuosta uudesta kaupunkien kaupungin ihmeestä.
— Lentäkää, te linnut, lentäkää katsomaan ja tulkaa takaisin kertomaan!
kuului dryadin rukous.
Kaipaus paisui toivoksi, muuttui elämänajatukseksi — ja silloin: eräänä
hiljaisena äänettömänä yönä, kun täysikuu paistoi, kirposi sen pinnasta
— dryadi näki sen — kipuna, joka putosi loistaen kuin tähdenlento.
Ja puun edessä, jonka oksia vapisutti ikäänkuin tuulenpuuska, seisoi
mahtava hohtava olento. Se puhui pehmein sävelin, ja samalla nuo
sävelet olivat voimakkaat kuin tuomiopäivän pasuna, joka suudelmallaan
antaa elämää ja kutsuu tuomiolle.
— Sinä olet pääsevä lumouksen kaupunkiin, sinä olet sinne juurtuva,
kokeva sen humisevat virtaukset, sen ilman ja auringonpaisteen.
Mutta sinun elämäsi aika on lyhenevä. Se vuosien sarja, joka sinua
odotti täällä vapaassa luonnossa, on siellä supistuva pieneen
vuosimäärään. Dryadi-raukka, se on oleva sinun turmiosi! Sinun
kaipauksesi on kasvava, sinun ikäväsi, sinun halusi on käyvä yhä
voimakkaammaksi. Sinun oma puusikin on sinusta tuntuva vankilalta,
sinä jätät piilopaikkasi, jätät oman luontosi, lennät pois ja
sekaannut ihmisten joukkoon, ja silloin ovat sinun vuotesi kutistuneet
puoleen sudenkorennon elinajasta, yhteen ainoaan yöhön. Sinun elämäsi
puhalletaan pois, puun lehdet kuihtuvat ja lentävät tiehensä eivätkä
koskaan tule takaisin.
Tällainen laulu ja helinä kuului dryadin korvissa, ja valo-olento
hävisi, mutta ei dryadin kaipaus ja kiihko. Hän vapisi odotusta, hurjaa
tunteen kuumetta.
— Minä pääsen sinne kaupunkien kaupunkiin! riemuitsi hän. — Elämä
alkaa, paisuu kuin pilvi, kukaan ei tiedä minne se menee.
* * * * *
Aamun koittaessa, kun kuu kalpeni ja pilvet alkoivat punoittaa, löi
täyttymyksen hetki, lupauksen sanat toteutuivat.
Tuli väkeä lapioineen ja seipäineen. He kaivoivat puun juurien
ympäriltä syvälle maata, juurien alta. Paikalle tuli hevosten vetämät
vankkurit. Puu nostettiin juurineen päivineen, ympärillään maakimpale
juurimultina, käärittynä kaislamattoihin kuin lämpimään jalkapussiin,
ja sitten se pantiin vankkureihin, sidottiin kiinni, sen piti
lähteä matkalle, Pariisiin, kasvaa ja jäädä sinne Ranskan suuruuden
kaupunkiin, kaupunkien kaupunkiin.
Kastanjapuun oksat ja lehdet vapisivat ensi liikutuksen hetkenä.
Dryadia vapisutti odotuksen hekkuma.
Pois, pois! soi jokainen suonenlyönti. — Pois! pois! lausuivat
värisevät, huulilta häipyvät sanat. Dryadi unohti sanoa hyvästi
kotiseudulleen, keinuville heinänkorsille ja viattomille satakaunoille,
jotka olivat ihailleet häntä ylhäisenä naisena Jumalan yrttitarhassa,
nuorena prinsessana, joka leikki paimentyttöä täällä luonnonhelmassa.
Kastanjapuu oli vankkureissa, sen oksat nyökyttivät »hyvästi» tai
»pois» — dryadi ei tietänyt sitä — hän ajatteli ja uneksi vain tuota
kummallista uutta ja samalla hyvin tuttua, joka oli koittava. Yksikään
viattomassa ilossaan sykkivä lapsen sydän, mikään aistillisuuden kuuma
veri ei ole aloittanut matkaa Pariisiin niin runsain ajatuksin kuin
dryadi nyt.