— Miten ihania ruusuja! sanoi auringonpaiste. — Ja joka nuppu puhkeaa
ja tulee yhtä kauniiksi. Ne ovat minun lapsiani! Minä olen suudellut ne
eloon!
— Ne ovat minun lapsiani! sanoi kaste. — Minä olen imettänyt ne
kyynelilläni.
— Minä uskoisin sentään olevani niiden äiti! sanoi ruusupensas. — Te
muut olette vain kummeja, jotka kykynne ja halunne mukaan annoitte
kummilahjoja.
— Te suloiset ruusulapseni! sanoivat ne kaikki kolme ja toivoivat
jokaiselle kukkaselle mitä suurinta onnea, mutta vain _yksi_ saattoi
tulla onnellisimmaksi ja yhden täytyi tulla vähimmin onnelliseksi —
mutta minkä heistä?
— Sen minä kyllä saan tietää! sanoi tuuli. — Minä kierrän kaikkialla,
tunkeudun sisään ahtaimmistakin raoista, ja otan selvän mitä tapahtuu
sekä ulkona että sisällä.
Jokainen puhjennut ruusu kuuli mitä sanottiin, jokainen paisuva nuppu
tajusi sen.
Silloin astui läpi puutarhan sureva, hellä äiti, yllään mustat
vaatteet. Hän taittoi yhden ruusuista, joka oli puoleksi puhjennut,
raikas ja täyteläinen ja joka hänen mielestään oli kaikista
kaunein. Hän vei kukkasen hiljaiseen, äänettömään huoneeseen,
missä hänen elämänhaluinen tyttärensä muutama päivä sitten oli
leikkien temmeltänyt, mutta nyt nukkui mustassa arkussa, maaten kuin
marmorikuva. Äiti suuteli kuollutta, suuteli sitten puoleksipuhjennutta
ruusua ja laski sen nuoren tytön rinnalle, ikäänkuin se raikkautensa ja
äidin suudelman voimalla olisi voinut saattaa sydämen jälleen lyömään.
Ruusu ikäänkuin paisui, jokainen lehti vapisi ajatusten ja ilon
runsautta:
— Mikä rakkauden tie minulle suotiinkaan! Minusta tulee ikäänkuin
ihmislapsi, saan osakseni äidin suudelmat, siunauksen sanat, ja
minä astun tuntemattomaan valtakuntaan, uneksien kuolleen rinnassa!
Totisesti tulin minä onnellisimmaksi kaikista sisaristani!
Puutarhassa, missä ruusupensas kasvoi, kulki vanha kitkijävaimo. Hänkin
katseli pensaan ihanuutta ja kiinnitti silmänsä suurimpaan, täysin
puhjenneeseen ruusuun. Kastepisara ja lämmin päivä vielä, niin lehdet
putoavat; sen näki vaimo, ja hänen mielestään ruusu jo oli täyttänyt
kauneustehtävänsä. Nyt sen myöskin piti tuottaa hyötyä. Ja sitten
hän poimi sen ja pani sanomalehteen viedäkseen sen kotiin toisten
varisseiden ruusujen joukkoon, hillottavaksi yhdessä niiden kanssa
»seokseksi». Se oli joutuva niiden pienten sinisten poikain joukkoon,
joita kutsutaan lavendeleiksi, se oli palsamoitava suolalla. Vain
ruusut ja kuninkaat palsamoidaan.
— Minun osakseni tulee suurin kunnia! sanoi ruusu, kun kitkijävaimo
otti sen. — Minä tulen onnellisimmaksi! minut palsamoidaan.
Puutarhaan tuli kaksi nuorta miestä, toinen oli maalari, toinen oli
runoilija. Kumpikin poimi silmäähivelevän ruusun.
Ja maalari loihti kankaalle kukoistavan ruusun kuvan niin että se luuli
näkevänsä kasvonsa kuvastimessa.
— Näin, sanoi maalari, — se elää monta ihmispolvea, jona aikana
miljoonat ja taas miljoonat ruusut kuihtuvat ja kuolevat.
— Minusta tuli suosituin, sanoi ruusu, — minä sain osakseni suurimman
onnen!
Runoilija katsoi omaa ruusuaan, kirjoitti siitä runon, kokonaisen
mysteerion, kaiken mitä hän luki ruususta, lehti lehdeltä: »Rakkauden
kuvakirjan». Siinä oli kuolematon runoelma.
— Nyt olen minä samalla kuolematon, sanoi ruusu, — minä olen onnellisin.
Koko tuossa upeassa ruusurykelmässä oli kuitenkin yksi, joka pysyi
melkein toisten peitossa. Siinä oli sattumalta — mahdollisesti sen
onneksi — vika, se oli kallellaan kiinni varressaan ja toisella
puolella olevat lehdet eivät vastanneet toisen puolen lehtiä. Keskellä
kukkaa kasvoi lisäksi ikäänkuin pieni rypistynyt vihreä lehti —
sellaista sattuu ruusuille!
— Lapsiraukka! sanoi tuuli ja suut eli sitä poskelle. Ruusu luuli sitä
tervehdykseksi, kunnianosoitukseksi. Sillä oli se tunne, että se oli
hiukan toisenlainen kuin muut ruusut ja että sen sisästä nousi vihreä
lehti, ja tätä se katsoi erikoiseksi eduksi. Perhonen lensi ruusuun
ja suuteli sen lehtiä; se oli kosija. Hän antoi sen lentää tiehensä.
Tulipa myös hirvittävän suuri heinäsirkka, joka tosin asettui toiseen
ruusuun ja kihnutti rakkaudessaan säärtänsä — se on heinäsirkoilla
rakastumisen merkki. Se ruusu, jossa se istui, ei sitä ymmärtänyt,
mutta sen teki tuo erikoislaatuinen ruusu, jolla oli vihreä rypistynyt
lehti, sillä heinäsirkka katsoi häneen silmin, jotka sanoivat: »Minä
olisin valmis syömään sinut rakkaudesta!» Eikä rakkaus voi mennä
pitemmälle: toinen sulautuu toiseen! Mutta ruusu ei tahtonut sulautua
hyppyniekkaan. Satakieli lauloi tähtikirkkaassa yössä.
— Se tarkoittaa yksin minua! sanoi ruusu, jolla oli tuo vika tai
erikoisuus. — Kuinka minulle näin joka suhteessa osoitetaan kunniaa
kaikkien sisarteni edellä! Miksi minä sainkaan tuon omituisuuden, joka
tekee minut kaikkein onnellisimmaksi!
Silloin tuli puutarhaan kaksi sikariapolttavaa herraa. He puhelivat
ruusuista ja tupakasta: ruusut eivät kuulu sietävän savua, ne muuttavat
väriä, tulevat vihreiksi. Tätä oli koeteltava. He eivät raskineet ottaa
kaikkein komeimpia ruusuja, he ottivat sen, jossa oli vika.
— Mikä uusi kunnianosoitus! sanoi ruusu. — Minä olen ylenpalttisen
onnellinen! Kaikkein onnellisin!
Ja se tuli vihreäksi sekä itsetietoisuudesta että tupakansavusta.
Eräs ruusuista, vielä puoleksi nuppu, ehkä kaikkein kaunein koko
pensaassa, sai kunniapaikan puutarhurin taidokkaasti sidotussa
kukkavihossa. Se vietiin nuorelle herralle, joka oli käskijänä talossa,
ja ajoi hänen mukanaan vaunuissa. Se istui kauneuden kukkasena toisten
kukkien ja kauniin vihannan joukossa. Se joutui juhlan loistoon:
miehiä ja naisia istui tuhansien lamppujen upeassa valossa. Musiikki
soi. Oltiin teatterin valomeressä. Ja kun juhlittu nuori tanssijatar
myrskyisen suosion tulvassa liiteli näyttämölle, lensi kukkavihko
toisensa jälkeen hänen jalkojensa juureen. Sinne putosi sekin
kukkavihko, missä kaunis ruusu hohti jalokivenä.
Se tunsi sanomattoman onnensa, kunnian ja loiston, johon se liiti.
Ja kun tanssijatar kosketti lattiaa, tanssi ruusu mukana, vieri yli
palkkien irti varrestaan, se kun pudotessaan taittui. Se ei joutunut
juhlitun käsiin, se vieri kulissien taakse, missä konemies otti sen
käteensä, näki kuinka se oli kaunis ja tunsi kuinka se oli täynnä
tuoksua; mutta vartta ei siinä ollut. Sitten hän pisti sen taskuunsa,
ja kun hän illalla tuli kotiin, pantiin ruusu ryyppylasiin ja oli siinä
vedessä koko yön. Varhain aamulla asetettiin se isoäidin eteen, joka
vanhana ja voimattoman istui nojatuolissa. Hän katseli taittunutta
kaunista ruusua nauttien siitä ja sen tuoksusta.
— Niin, sinä et joutunut sen rikkaan hienon neidin pöydälle, vaan
köyhän vanhan vaimon luo. Mutta täällä sinä oletkin kuin kokonainen
ruusupensas, kylläpä sinä oletkin kaunis!
Ja iloisena kuin lapsi hän katseli kukkaa ja ajatteli myöskin varmaan
omaa kauan sitten mennyttä raikasta nuoruuden-aikaansa.
— Ruudussa oli läpi, sanoi tuuli, — pääsin helposti sisään, näin vanhan
vaimon nuoruutta loistavat silmät ja ryyppylasiin joutuneen taittuneen
kauniin ruusun. Onnellisin kaikista! Minä tiedän sen! Minä voin sen
kertoa!
Jokaisella ruusupensaan kukkasella puutarhassa oli oma tarinansa.
Jokainen ruusu uskoi ja ajatteli olevansa onnellisin, ja usko tekee
autuaaksi. Viimeinen ruusu oli kuitenkin kaikkein onnellisin, arveli se.
— Minä elin kauemmin kuin he kaikki! Minä olen viimeinen, ainokainen,
äidin rakkain lapsi.
— Ja minä olen heidän äitinsä! sanoi ruusupensas.
— Minäpäs olen! sanoi auringonpaiste.
— Ja minä! sanoivat tuuli ja sade.
— Jokaisella meistä on kukkasissa osansa! sanoi tuuli. — Ja jokainen
saa heistä osansa! ja sitten siroitteli tuuli lehdet yli koko pensaan,
missä kastepisarat päilyivät, minne aurinko paistoi. — Minäkin sain
osani, sanoi tuuli. — Minä sain kaikkien ruusujen tarinan, jota minä
voin kertoa pitkin maailmaa! Sanopa minulle nyt, kuka noista kaikista
oli onnellisin? Niin, sen saat sinä sanoa, minä olen sanonut tarpeeksi.