Lähellä Själlandin rantaa, Holsteinborgin ulkopuolella, oli kerran
kaksi metsäistä saarta, Vänö ja Glänö. Niillä oli sekä kirkonkylä että
taloja. Ne olivat lähellä rantaa ja samalla lähellä toisiaan. Nyt on
täällä enää vain toinen saari.
Eräänä yönä tuli hirveä ilma, meri nousi korkeammalle kuin se on
noussut miesmuistiin. Myrskyn voima kasvoi, se kävi yhä rajummaksi. Oli
maailmanlopun-ilma, tuntui siltä kuin maa olisi ollut repeämäisillään.
Kirkonkellot alkoivat heilahdella ja soivat ihmisten koskematta niihin.
Sinä yönä hävisi Vänö meren syvyyteen. Oli kuin ei tätä saarta koskaan
olisi ollut. Mutta sittemmin useinkin kesäisinä öinä, tyynellä,
kirkkaalla ilmalla, veden ollessa matalalla, kun kalastaja oli ulapalla
tuulastamassa ankeriaita ja valo veneen kokassa tuikki, näki hän oikein
tarkkaan katsellessaan syvällä pohjassa Vänön valkeine kirkontornineen
ja korkeine muureineen. »Vänö odottaa Glänötä» sanoi tarina. Hän näki
saaren, hän kuuli kirkonkellojen alhaalla vedessä soivan. Mutta tämä
oli sittenkin erehdys, äänet kuuluivat varmaan villien joutsenten
parvesta, joita täällä nähdään usein vedenpinnalla. Ne ääntelevät ja
valittelevat, ikäänkuin kaukaa kuuluisi kirkonkellojen soittoa.
Monet Glänön vanhukset muistivat vielä hyvin tuon myrsky-yön. He olivat
itse pieninä veden ollessa alhaalla ajaneet näiden kahden saaren väliä
niinkuin nykyään ajetaan Glänöhön Själlandin rannalta, jonkun matkan
päästä Holsteinborgista; vesi ulottuu vain puoliväliin pyöriä. »Vänö
odottaa Glänötä» sanottiin, ja siitä tuli sananparsi ja varma usko.
Moni pieni poika ja tyttö makasi myrsky-yöt ajatellen: tänä yönä tulee
hetki, jolloin Vänö noutaa Glänön. Peloissaan lukivat he isämeitänsä,
nukkuivat sitten, näkivät suloisia unia, ja seuraavana päivänä oli
Glänö vielä paikoillaan metsineen ja viljapeltoineen, ystävällisine
talonpoikaistaloineen ja humalistoineen. Lintu lauloi, kuusipeura
hyppeli, myyrä ei tuntenut meriveden hajua missään myllerrysmaillaan.
Ja kuitenkin ovat Glänön päivät lasketut. Me emme saata sanoa kuinka
monta niitä on, mutta ne ovat lasketut. Eräänä kauniina aamuna on saari
kadonnut.
Olit ehkä vielä eilen täällä rannan kaltaalla, näit villien joutsenten
lipuvan vedenpinnalla Själlandin ja Glänön välillä, purjevene kiiti
purjeet pullollaan metsikön ohi, sinä ajoit itse matalasta kaalamosta;
muuta tietä ei ollut. Hevoset polskuttivat vettä, se loiski rattaiden
pyörissä.
Olet lähtenyt saarelta, matkustat ehkä hiukkasen muualla maailmassa
ja palaat muutamien vuosien perästä takaisin: nyt näet metsän
saartavan suurta vihreää niittyaukeaa, missä heinä tuoksuu somien
talonpoikaistalojen edustalla. Missä sinä oletkaan? Holsteinborghan
tässä vielä komeilee kullattuine huippuineen, mutta ei aivan vuonon
varrella, vaan ylempänä maalla. Kuljet metsän läpi, kedon poikki rantaa
kohden — missä on Glänö? Näet taasen edessäsi metsää, näet avoveden.
Onko Vänö noutanut Glänön, jota se oli niin kauan odottanut? Milloin
olikaan se myrsky-yö, jolloin tämä tapahtui, jolloin maa tärisi niin,
että vanha Holsteinborg siirtyi monta tuhatta kukonaskelta ylemmä
maalle?
Se ei tapahtunut myrsky-yönä, se tapahtui valoisana, aurinkoisena
päivänä. Ihmisnero asetti patoja meren eteen, ihmisnero puhalsi padotun
veden pois, liitti Glänön mannermaahan. Vuonosta on tullut niitty,
joka kasvaa rehevää heinää, Glänö on kasvanut kiinni Själlandiin.
Vanha talo on siinä, missä se on aina ollut. Vänö ei tullut noutamaan
Glänötä, vaan Själland tarttui siihen kiinni pitkin käsivarsin ja
puhalsi pumppujen henkitorvella, lukien loitsusanoja, kihlajaislukuja.
Själland sai monta kyynärää maata lahjaksi. Tämä on totta, se on laissa
vahvistettu. Sinä voit nähdä omin silmin: Glänön saari on kadonnut.