Tehtaan edustalla oli korkeisiin läjiin kasattuina kaikkialta koottuja
rääsypinkkoja. Jokaisella rääsyllä oli oma tarinansa, jokainen puhui
omia asioitaan, mutta eihän niitä kaikkia voi kuunnella. Muutamat
rääsyt olivat kotimaisia, toiset olivat vieraista maista. Tuossa oli
nyt tanskalainen rääsy norjalaisen rääsyn vieressä. Tositanskalainen
oli toinen ja aitonorjalainen oli toinen, ja se heissä juuri oli
huvittavaa; niin olisi jokainen järkevä norjalainen ja tanskalainen
sanonut.
Nyt he tunsivat toisensa kielestä, vaikka nämä kielet norjalaisen
rääsyn sanojen mukaan olivat niin erilaiset kuin ranska ja
hepreankieli. Me nousemme tuntureille saadaksemme tarpeeksi raakuutta
ja alkuperäisyyttä, kun taas tanskalainen höystää itselleen
imelänäitelän Brage-kielensä.
Rääsyt puhelivat, ja rääsy pysyy rääsynä joka maassa. Vain
lumppuläjässä ovat ne jonkin arvoisia.
— Minä olen norjalainen! sanoi norjalainen, — ja kun minä sanon olevani
norjalainen, niin luulen sanoneeni tarpeeksi! Minä olen loimiltani
vahva kuin ikitunturit vanhassa Norjassa, maassa, jolla on perustuslaki
kuin vapaalla Amerikalla! Loimiani kutkuttaa, kun ajattelen mitä olen
ja kun puen ajatukseni malmikajahteisiin graniittisanoihin.
— Mutta meillä on kirjallisuus, sanoi tanskalainen rääsy. —
Ymmärrättekö mitä se on?
— Ymmärrän! vastasi norjalainen. — Te alamaan asukas, nostanko teidät
tuntureille ja valaisen teidät revontulilla, mokomakin lumppu! Kun
norjalainen aurinko sulattaa jäätä, niin tanskalaiset »päärynäpurret»
tulevat meille tuomaan voita ja juustoa — sangen maukasta syötävää
muuten! Ja painolastina seuraa tanskalaista kirjallisuutta. Me emme
tarvitse sitä, me emme kaipaa väljähtynyttä olutta siellä, missä
raikas lähde pulppuaa, ja se on sentään kaivo, joka ei ole porattu,
joka ei ole juorunnut itselleen eurooppalaista mainetta sanomalehtien,
ystävyyssuhteiden ja kirjailijain ulkomaamatkojen avulla. Puhun suuni
puhtaaksi, ja tanskalainen tottukoon suoraan puheeseen, ja sen hän saa
tehdä, kun hän skandinavilaisuuden nimessä tarrautuu kiinni meidän
ylpeään tunturimaahamme, maailman alkunystyrään!
— Noin ei ikinä tanskalainen rääsy saattaisi puhella! sanoi
tanskalainen. — Se ei ole meidän luonteemme mukaista. Minä tunnen
itseni, ja kaikki meidän rääsymme ovat samanlaiset, me olemme niin
hyväntahtoiset, niin vaatimattomat, me luulemme liian vähän itsestämme
ja sillä ei kukaan mitään voita, mutta minä pidän siitä, se on minusta
hyvin kaunista! Muuten, sen voin teille vakuuttaa, tunnen täydelleen
oman laatuni ansiot, mutta minä en puhu siitä, sellaisesta ei kukaan
saa syyttää minua. Minä olen pehmeä ja taipuisa, siedän kaikki, en
kadehdi ketään, puhun kaikista hyvää, vaikka ei useimmista muista
olekaan paljon hyvää sanottavaa, mutta olkoon se heidän asiansa! Minä
lasken siitä aina leikkiä, sillä sellainen on luontoni!
— Älkää puhuko minulle tuota alamaan voimatonta liisterikieltä, se
inhoittaa minua! sanoi norjalainen ja irtautui tuulessa läjästä ja
joutui toiseen.
Molemmista tuli paperia ja sattumalta tuli norjalaisesta rääsystä
paperi, jolle norjalainen mies kirjoitti uskollisen rakkauskirjeen
tanskalaiselle tytölle, ja tanskalaisesta rääsystä tuli tanskalaisen
oodin käsikirjoitus, jolla ylistettiin Norjan voimaa ja ihanuutta.
Rääsyistäkin voi syntyä hyvää, kun ne ensin ovat joutuneet pois
lumppuläjästä ja muutos on merkinnyt pääsyä totuuteen ja kauneuteen;
silloin ne loistavat hyvässä yhteisymmärryksessä, ja siinä piilee
siunaus.
Tällainen on tarina. Se on varsin huvittava eikä loukkaa lainkaan
ketään, paitsi — rääsyjä.