Kummisedän kuvakirja.
Rääsyt.
Vänö ja Glänö.
Kuka oli onnellisin?
Dryadi.
Kana-Kreetan perhe.
Ohdakkeen kokemukset.
Sepä oli keksintö.
Onni voi piillä puupalikassa..
Pyrstötähti.
Viikonpäivät.
Päiväpaisteen tarinoita.
Vaarinisä.
Kynttilät.
Tavattomin.
Mitä koko perhe sanoi.
Tanssi, tanssi tyttisein.
Suuri merikäärme.
Puutarhuri ja herrasväki.
Kirppu ja professori.
Mitä vanha Johanna kertoi.
Portinavain.
Rampa.
Täti hammastauti.
Kummisedän kuvakirja.
Kummisetä osasi kertoa tarinoita paljon, ja pitkiä tarinoita, hän osasi
leikata ja piirtää kuvia, ja kun päästiin likemmä joulua, otti hän
esiin kirjoitusvihon, jossa oli puhtaat valkoiset lehdet: näille hän
liimasi kirjoista ja sanomalehdistä ottamiaan kuvia. Jolleivät nämä
riittäneet siihen, mitä hän aikoi kertoa, niin hän itse piirsi lisää.
Sain pienenä monta sellaista kuvakirjaa, mutta kaikkein kaunein oli
kuitenkin kuvakirja »siitä mainiosta vuodesta, jolloin Köpenhamina sai
kaasun hylkeenrasvaIyhtyjen sijaan», ja tämä oli merkitty ensimmäiselle
lehdelle.
— Tämä kirja täytyy säilyttää oikein hyvin, sanoivat isä ja äiti, — sen
saa ottaa esiin vain juhlatilaisuuksissa.
Kanteen oli kummisetä kirjoittanut:
»Tämän kirjan huoleti repiä saa.
pikku ystävät tehneet on hullumpaa.»
Hauskinta oli, kun kummisetä itse näytteli kirjaa, luki runot ja muun
kirjoituksen ja samalla kertoi paljon lisää. Silloin tarinasta tuli
juuri oikea tarina. Ensimmäiselle lehdelle oli liimattu »Lentävästä
postista» leikattu kuva, missä nähtiin Köpenhamina »Runde Taarneineen»,
ja »Frue Kirkeineen», vasemmalle oli liimattu vanhaa lyhtyä esittävä
kuva, johon oli kirjoitettu: »rasvaa», oikealla oli kandelaaberi, johon
oli kirjoitettu: »kaasua».
— Siinä on ohjelma! sanoi kummisetä, — se on johdanto tarinaan,
jonka saat kuulla. Sen olisi myöskin voinut esittää kokonaisena
huvinäytelmänä, kunhan se vain olisi voitu esittää: »_Hylkeenrasva ja
kaasu eli Köpenhaminan elämä ja olot_». Se on hyvin hyvä otsake. Aivan
alhaalla lehdessä nähdään vielä pieni kuva, jota ei ole niin helppo
ymmärtää, minkätähden selitän sen sinulle. Se on manalanhepo. Sen
olisi pitänyt joutua vasta kirjan loppuun, mutta se on juossut edelle
sanomaan, etteivät johdanto, keskiosa eikä loppu kelpaa mihinkään. Se
olisi osannut tehdä sen paremmin, jos se olisi voinut sen tehdä. Kas,
manalanhepo on päivällä sanomalehdessä liekaan pantuna, se hätyyttelee
palstoilla, joiksi niitä nimitetään, mutta illalla se pääsee ulos ja
asettuu silloin runoilijan oven eteen hirnumaan, että siellä sisällä
asuvan miehen on kuoltava. Mutta hän ei kuitenkaan kuole, jos hänessä
on oikeaa elämää. Manalanhepo on miltei aina eläinraukka, joka ei
löydä omaa itseään, joka ei tule toimeen, jonka täytyy hankkia ilmaa
ja ravintoa kuljeskelemalla ja hirnumalla. Olen varma siitä, ettei hän
ensinkään pidä kummisedän kuvakirjasta, mutta saattaa se sentään olla
sen paperin arvoinen, joka on kirjaan mennyt.
Tässä on kirjan ensimmäinen lehti, siinä on ohjelma.
* * * * *
Oli juuri viimeinen ilta, jolloin vanhat hylkeenrasvalyhdyt oli
sytytetty. Kaupunki oli saanut kaasun, ja se loisti niin, että vanhat
lyhdyt melkein häipyivät olemattomiin siinä.
— Minä olin tuona iltana itse kadulla, sanoi kummisetä. — Ihmiset
kulkivat edestakaisin, katsellen uutta ja vanhaa valaistusta, paljon
ihmisiä oli liikkeellä ja kaksi kertaa niin monta jalkaa kuin päätä.
Lyhdynsytyttäjät seisoivat hyvin alakuloisina; saattoivathan he koska
tahansa joutua pois viralta niin kuin hylkeenrasvalyhdyt. Näiden
lyhtyjen omat ajatukset kulkivat kauas taaksepäin — eteenpäinhän ei
niiden ollut lupa mennä: Niiden mieleen oli jäänyt paljon hiljaisista
illoista ja pimeistä öistä. Minä nojasin erääseen lyhtypatsaaseen,
sanoi kummisetä, — sekä hylkeenrasva että sydän räiskyivät; minä kuulin
mitä lyhty sanoi, ja sinäkin saat sen kuulla.
— Me olemme tehneet mitä voimme, sanoi lyhty. — Me olemme kelvanneet
omalle ajallemme, loistaneet ilossa ja loistaneet surussa. Me
olemme kokeneet paljon ihmeellistä, olemme niin sanoaksemme olleet
Köpenhaminan yösilmät. Vapauttakoot nyt vain uudet valot meidät
toimestamme ja ottakoot haltuunsa ammattimme. Miten monta vuotta
ne loistavat ja mitä niiden valossa tapahtuu, se nähdään sitten!
Tosinhan ne valaisevat jonkin verran voimakkaammin kuin me vanhat,
mutta se ei ole ihmekään, kun on valettu kaasukandelaberiksi ja kun
käytettävänä on sellaisia suhteita kuin heillä on — toinen pitää
toista kädestä! Heillä on putkia joka taholla, ja he voivat saada
voimia sekä kaupungista että kaupungin ulkopuolelta! Mutta jokainen
meistä hylkeenrasvalyhdyistä saa loistonsa vain siitä, mitä sillä
sisässään on eikä perhetuttavuuksista. Me ja meidän esi-isämme olemme
loistaneet Köpenhaminalle ikivanhoista ajoista lähtien, kauan sitten.
Mutta koska tämä on viimeinen ilta, jolloin me seisomme tässä kadulla
valaisten teidän kanssanne niin sanoaksemme toisella sijalla, te
loistavat toverit, niin emme tahdo olla nyrpeitä ja kateellisia,
ei, kaukana siitä, me olemme iloisia ja hyväntahtoisia. Me olemme
vanhoja vahtisotilaita, joiden sijalle astuu vastaleivotut alokkaat
paremmassa univormussa kuin me. Mepä kerromme teille mitä meidän
sukumme taaksepäin aina isoäidinisoäidinisoäitilyhtyyn asti on nähnyt
ja kokenut: koko Köpenhaminan historian. Toivottavasti te ja teidän
jälkeläisenne viimeiseen kaasukandelaberiin asti saatte kokea ja voitte
kertoa yhtä merkillistä kuin me, kun te kerran saatte eron virastanne,
ja sen te saatte, siitä te voitte olla varmat! Ihmiset kyllä keksivät
voimakkaamman valon kuin kaasu. Minä olen kuullut erään ylioppilaan
kertovan kuulemastaan huhusta, että ruvettaisiin polttamaan merivettä!
Sydän sähisi, kun lyhty sanoi nämä sanat. Tuntui siltä kuin sen sisässä
jo olisi ollut vettä.
Kummisetä kuunteli tarkkaan, mietti ja havaitsi, että vanhat
lyhdyt olivat erinomaisen kekseliäitä halutessaan tänä iltana,
jolloin siirryttiin hylkeenrasvasta kaasuun, kertoa ja esittää koko
Köpenhaminan historian.
— Ei saa koskaan päästää käsistään hyvää aihetta, sanoi kummisetä.
— Minä tartuin siihen heti, läksin kotiin ja laitoin sinulle tämän
kuvakirjan. Se ulottuu ajassa vielä kauemma kuin lyhtyjen elämä.
Tämä on kirja. Tämä on tarina.
»Köpenhaminan elämä ja olot».
Se alkaa pilkkopimeästä, pilkkosen pimeä lehti, se on pimeä aikakausi.
* * * * *
— Nyt me käännämme lehden, sanoi kummisetä.
Katsopas tätä kuvaa! Vain aavaa merta ja koillistuulen puhuria. Se
ajaa jykeviä jääkappaleita. Niillä ei ole muita purjehtijoita kuin
suuret kivilohkareet, jotka kaukana Norjassa ovat vierineet tuntureilta
jäälle. Koillistuuli puhaltaa jään liikkeelle; se tahtoo näyttää
saksalaisille vuorille, mitä paasia on täällä kaukana Pohjolassa.
Jäälautta oli jo ehtinyt salmeen Själlandin edustalle, missä
Köpenhamina nyt on, mutta silloin ei siellä ollut mitään Köpenhaminaa.
Siellä oli veden alla suuria hiekkasärkkiä. Yhtä tällaista vastaan
törmäsivät jääkappaleet suurine vierinkivineen. Koko jäälautta
pysähtyi, koillistuuli ei saanut sitä irti pohjasta, ja silloin se kävi
niin hurjapäiseksi kuin suinkin saattoi ja kirosi tuon hiekkasärkän,
tuon Varaskarin (Tyvegrundin), joksi hän sitä nimitti, ja hän vannoi,
että jos se joskus kohoaisi yli merenpinnan, niin sinne tulisi varkaita
ja ryöväreitä, teilausvehkeitä ja kidutuspyöriä.
Hänen näin kiroillessaan ja haukkuessaan tuli aurinko esiin, ja sen
säteillä keinui ja liiteli valoisia, lempeitä henkiä, valon lapsia. Ne
tanssivat yli kylmää hohkavien jääkappaleiden, jotka silloin sulivat,
ja suuret vierinkivet vajosivat hiekkapohjalle.
— Auringon roskajoukkoa! sanoi koillistuuli. — Onko tämä toveruutta ja
sukulaisuutta! Kyllä minä tämän muistan ja kostan. Nyt minä lähetän
kirousta! —
— Me lähetämme siunausta! lauloivat valon lapset. — Kari tulee
kohoamaan, me suojelemme sitä! Tosi, kaunis ja hyvä tulevat viihtymään
siellä!
— Hölynpölyä! sanoi koillistuuli.
— Kas, tätä kaikkea eivät lyhdyt tietäneet kertoa, sanoi kummisetä, —
mutta minä tiedän sen, ja se on hyvin tärkeää Köpenhaminan elämälle ja
oloille.
* * * * *
— Nyt me käännämme lehden, sanoi kummisetä.
Vuosia on kulunut, hiekkasärkkä on kohonnut. Vesilintu on istuutunut
ensimmäiselle kivelle, joka nousi vedestä. Voit nähdä sen kuvasta.
Vuosikausia on kulunut. Meri viskasi hiekalle kuolleita kaloja, sitkeä
vaivaiskaisla kasvoi, kuihtui, mätäni, lannoitti. Tänne tuli useampia
lajeja ruohoa ja kasveja, särkkä muuttui vihreäksi saareksi.
Viikingit astuivat maihin. Alkoi taistelu elämästä ja kuolemasta. Saari
Själlandin edustalla tarjosi hyvän ankkuripohjan.
Ensimmäinen hylkéenrasvalamppu paloi. Luullakseni paistettiin
liekissä kalaa, ja kalaa täällä oli yllinkyllin. Silli kulki suurissa
parvissa läpi salmen — oli vaikeaa saada vene kulkemaan niiden
yli — vedessä tuikahteli, ikäänkuin kalevantulet olisivat siellä
välkähdelleet, syvyydessä oli kuin revontulten loistetta. Salmessa oli
kalaa runsaasti, sentähden rakennettiin Själlandin rannalle taloja.
Seinät olivat tammipuuta ja katto kaarnaa, siihen tarkoitukseen oli
yllinkyllin puita. Laivoja tuli satamaan, hylkeenrasvalamppu keinui
köysistössä. Koillistuuli puhalsi ja lauloi: Huu — uuu-uh! Jos saarella
näkyi lyhty, niin se oli varkaan lyhty: salakuljettajat ja varkaat
harjoittivat ammattiaan Varassaarella, Tyvsöllä.
Paha itää, niinkuin pitää, siitä olen varma, sanoi koillistuuli. — Pian
saadaan puu, josta voin varistaa hedelmiä.
— Ja tässä puu onkin, sanoi kummisetä. — Näetkö hirsipuuta Tyvsöllä!
Siinä riippuvat rautaketjuissa ryövärit ja murhamiehet aivan niinkuin
ne siihen aikaan riippuivat. Tuuli puhalsi niin että pitkät luurangot
kalisivat, mutta kuu paistoi niihin hyvin tyytyväisenä, aivan niin kuin
se nyt paistaa joihinkin metsätanssiaisiin. Aurinkokin paistoi niihin
tyytyväisenä, murenteli roikkuvia luurankoja, ja valon lapset lauloivat
auringonsäteillä: Me tiedämme, me tiedämme! Tulevaisuudessa täällä
kerran on oleva kaunista! Täällä on hyvää ja komeaa!
— Linnunpojan piipatusta! sanoi koillistuuli.
— Nyt me käännämme lehden, sanoi kummisetä.
* * * * *
Kellot soittivat Roeskilden kaupungissa, missä piispa Absalon asui.
Hän osasi sekä lukea raamattuaan että heiluttaa kalpaansa. Hänellä
oli valtaa ja voimaa. Absalon tahtoi hyökkäyksiltä suojella sataman
äveriäitä kalastajia, joiden kaupunki kasvamistaan kasvoi ja oli tullut
markkinapaikaksi. Hän antoi vihkivedellä pirskoittaa pahamaineisen
kamaran: Tyvsö, varassaan, sai rehellisyyden merkin. Muurarit ja
kirvesmiehet aloittivat siellä työnsä. Muuan rakennus kohosi sinne
piispan käskystä. Auringonsäteet suutelivat punaisia muureja sitä mukaa
kun ne kohosivat.
_Akselin talo_ oli noussut.
»Linna jylhä,
torni ylhä,
portaat, ovet,
nurkat, lovet. —
Uhuu,
huhuu!
Koillistuuli
paksuhuuli
riehui,
kiehui.
Linna seisoi sittenkin.»
ja sen ulkopuolella oli »Hamina», kauppamiesten satama.
•Häkki merenneitoselle
tehty lehtoon vihreään.»
Muukalaisia tuli sinne ostamaan suuria kalamääriä ja he rakensivat
aittoja ja taloja, joiden ikkunareikäin peitteenä käytettiin
rakkokalvoa, lasi kun oli liian kallista. Sinne tuli pakkahuone
päätyineen ja nostureineen. Näetkö aitoissa istuvat vanhat kisällit —
ne eivät saa mennä naimisiin, ne kauppaavat inkivääriä ja pippuria,
pippurisällit, vanhatpojat!
Koillistuuli puhaltaa läpi katujen ja kujien, panee tomun liikkeelle,
repäisee myöskin mennessään jonkun olkikaton. Lehmä ja porsas syövät
ruohoa katu-ojassa.
— Kyllä minä pudistan ja ravistan, sanoo koillistuuli, — kyllä tuulee,
että talot kuulee, ja Akselin talo myöskin! Minä en erehdy, sitä
kutsutaan Tyvsön Steileborgiksi, Varassaaren teilauslinnaksi.
Ja kummisetä näytti kuvan, jonka hän itse oli piirtänyt siitä: muurissa
oli paalu paalun vieressä; jokaisessa paalussa oli vangitun merirosvon
irvistävä pää.
— Näin on todella tapahtunut, sanoi kummisetä, — on hyvä tietää ja se
on hyvin ymmärrettävissä.
Piispa Absalon oli saunassa ja kuuli ohuen seinän läpi rosvolaivan
tulevan ulapalla. Heti paikalla hän hyppäsi kylvystä ja riensi
laivalleen, puhalsi torveen, ja miehistö tuli. Nuolet lentelivät
rosvojen selkään, nämä katsoivat parhaaksi paeta ja soutivat kiireesti.
Heidän käsiinsä tarttui nuolia, ei ollut aikaa nyhtää niitä pois.
Piispa Absalon otti kiinni jokaisen eloon jääneen ja löi heiltä pään
poikki; jokainen pää pantiin linnan ympärysmuurille. Koillistuuli
puhalsi posket pullollaan, kidassaan paha ilma, niinkuin merimiehen on
tapana sanoa.
— Tähän minä oikaisen itseni, sanoi tuuli. — Tähän minä asetun
katselemaan tuota rojuläjää.
Se lepäsi tunteja, se puhalsi vuorokausia. Vuosia kului.
* * * * *
— Vartia tuli linnan torniin. Hän katsoi itään, länteen, etelään ja
pohjoiseen.
— Tuossa näet sen kuvassa, sanoi kummisetä ja näytti. — Sinä näet hänet
siinä, ja minä sanon sinulle heti mitä hän näki.
— Steileborgin muureilta ulottuu meren selkä Kjögevuonoon asti,
ja kulkuväylä Själlandin rannalle on avara. Uusi kaupunki kasvaa
kasvamistaan päädyillä varusteltuine ristikkorakenteineen Serritslevin
maan ja Solbjergin maan edessä, missä suuret maakylät sijaitsevat.
Siellä on kokonaisia suutarien ja nahkurien, ryytikauppiaiden ja
oluenmyyjäin katuja, siellä on markkinapaikka, siellä on kiltatupa, ja
aivan rannalla, siinä missä ennen oli saari, kohoaa pyhän Nikolauksen
mahtava kirkko. Siinä on torni ja äärettömän korkea huippu. Kuinka
se päilyykään kirkkaassa vedessä! Jonkun matkaa siitä on »Vor Frue
Kirke», Jumalanäidin kirkko, missä messuja luetaan, pyhä sauhu tuoksuu,
vahakynttilät palavat. Kjöbmandshavn, »kauppiaan hamina», on nyt
piispan kaupunki. Roeskilden piispa käskee ja hallitsee.
Piispa Erlandsen asuu Akselin talossa. Sen keittiössä paistetaan,
siellä tarjotaan ruskeata ja kirkasta olutta, siellä soivat suuharput
ja kattilarummut. Lamput ja kynttilät palavat, linna loistaa koko
maan ja valtakunnan lyhtynä. Koillistuuli kiertää tornia ja muureja,
ne kyllä pysyvät paikallaan. Koillistuuli kiertää kaupungin läntistä
linnoitusta — se on vain vanha lankkuaita. Se kyllä kestää. Sen
ulkopuolella seisoo Tanskan kuningas Kristoffer I. Kapinalliset löivät
hänet Skjelskörin luona, ja hän hakee suojaa piispan kaupungista.
Tuuli puhaltaa sanoen samaa kuin piispa: »Pysy siellä! Pysy siellä!
Porttia ei sinulle avata!»
* * * * *
On vihan aika, on raskaita päiviä. Joka mies tahtoo olla oma herransa.
Holsteinilainen lippu liehuu linnan katolla. On kärsimysten, on
huokausten, on tuskien yö: sota maassa, kuolo ja surma, pilkkosenpimeä
yö — mutta sitten tuli »jälleen päivä», _Atterdag_.
Piispankaupunki on nyt kuninkaan kaupunki. Siinä on päädyillä
varustetut talot ja kapeat kadut, sillä on vartiat ja raatihuone,
sillä on Länsiportin luona muurattu hirsipuu. Siihen ei saa hirttää
ketään vieraspaikkakuntalaista, pitää olla kaupungin porvari saadakseen
riippua siinä, päästäkseen niin korkealle että näkee Kjögen ja Kjögen
kanat.
— Se on komea hirsipuu, sanoo koillistuuli. — Kauneus menestyy! — Ja
sitten se sähisi ja suhisi.
Saksanmaalta puhalsi ilkeys ja kurjuus.
— Kansalaiset tulivat, sanoi kummisetä, — Rostockin, Lyypekin ja
Bremenin rikkaat kauppiaat tulivat pakkahuoneensa ja myymäläpöytänsä
äärestä. Heidän tarkoituksensa oli ottaa muutakin kuin kultahanhi
Valdemarin tornista. Heillä oli tanskalaiskuninkaan kaupungissa enemmän
sanomista kuin tanskalaiskuninkaalla itsellään. He saapuivat asestetuin
laivoin, eikä kukaan ollut varuillaan. Eerik kuninkaan ei myöskään
tehnyt mieli taistella saksalaisia sukulaisiaan vastaan, joita oli
hyvin paljon ja jotka olivat hyvin väkeviä. Eerik kuningas ja kaikki
hänen hovimiehensä ajoivat kiireimmiten Länsiportista Sorön kaupunkiin,
sen hiljaiselle järvelle ja vihreihin metsiin, rakkaudenlaulun ja
maljojen kilinän ääreen.
Mutta eräs jäi Köpenhaminaan, eräs, jolla oli kuninkaallinen sydän ja
kuninkaallinen mieli. Näetkö tässä kuvassa tuon nuoren naisen, joka on
hyvin hieno ja hento, jolla on merensiniset silmät ja pellavankeltaiset
hiukset: se on Tanskanmaan kuningatar Filippa, Englannin prinsessa. Hän
jäi kauhun valtaamaan kaupunkiin, jonka pienet kadut ja kujat jyrkkine
portaineen, vajoineen ja kiinnimuurattuine puoteineen vilisevät ymmälle
joutuneita kaupungin asukkaita. Hänellä on miehen rohkeus ja sydän.
Hän kutsuu puheilleen porvareja ja talonpoikia, rohkaisee, kehoittaa.
Laivat taklataan, hirsitalot miehitetään, pyssyt paukkuvat. Ilmassa on
tulta ja savua, rinnassa uskallusta: Jumala ei heitä Tanskan maata. Ja
aurinko paistaa kaikkiin sydämiin, kaikkien silmistä loistaa voiton
ilo. Siunattu olkoon Filippa! Hän on milloin töllissä, milloin talossa,
milloin kuninkaan linnassa, missä hän hoitaa haavoitettuja ja sairaita.
Minä olen leikannut seppeleen ja pannut sen tähän kuvan ympärille,
sanoi kummisetä. — Siunattu olkoon kuningatar Filippa!
* * * * *
— Nyt me hyppäämme vuosia eteenpäin! sanoi kummisetä. — Köpenhamina
hyppää samalla. Kuningas Kristian I on ollut Roomassa, paavi on
siunannut hänet, häntä on tällä pitkällä matkalla juhlittu ja
kunnioitettu. Täällä kotona hän rakentaa talon poltetuista kivistä.
Siinä tulee opin kasvaa, siellä sitä esitetään latinaksi. Auran äärestä
ja työpajasta tulleet köyhän lapset voivat nekin päästä sinne, kerjäten
raivata tietään, saada ylleen pitkän mustan kapean puvun, laulaa
porvarien oven edessä.
Aivan opinahjon likeisyydessä, missä kaikki käy latinaksi, on pieni
talo. Siellä hallitsee tanskalaisuus sekä kielessä että tavoissa.
Siellä on aamiaiseksi olutkeittoa murennetun leivän höystämänä ja
siellä tarjotaan päivällinen klo 10 aamupäivällä. Aurinko paistaa
sisään pienistä ruuduista ruokakaappiin ja kirjakaappiin. Siellä
säilytetään kirjoitettuja aarteita: herra Mikkelin »Rosenkrands»,
Rukousnauha ja »Gudelige Comedier», Jumalaisia komedioja, Henrik,
Harpenstrengin Lääkekirja ja sorölaisen veli Nielsin Tanskanmaan
Riimikronikka. Ne täytyy jokaisen Tanskan miehen tuntea, sanoo talon
herra, ja tämä mies saattaa tehdä ne tunnetuiksi. Hän on Tanskanmaan
ensimmäinen kirjanpainaja, hollantilainen Gotfred van Gehmen. Hän
harjoittaa tuota siunaustatuottavaa mustaa taitoa, kirjapainotaitoa.
Ja kirjat tulevat kuninkaan linnaan ja porvarin taloon. Sananparret
ja laulut saavat ikuisen elämän. Sen, mitä ihmiset suruissaan ja
iloissaan eivät uskalla lausua, laulaa kansanlaulun lintu julki, laulaa
sen verhotussa ja kuitenkin selvässä muodossa. Se vapaana lentää ja
se loitos entää, läpi porvaris tuvan, läpi ritarin linnan. Se istuu
haukkana ritarineidon kädellä ja visertää, se hiipii pienenä hiirenä ja
piipattaa orjuuteen kahlehditulle talonpojalle.
— Suukopua kaikki tyynni! sanoo pureva koillistuuli.
— On kevät! sanovat auringonsäteet. — Katso kuinka vihanta pistää esiin!
* * * * *
— Nyt me selailemme eteenpäin kuvakirjaa, sanoi kummisetä.
Kuinka Köpenhamina loistaakaan! Siellä on turnaukset ja leikit,
juhlakulkueet ja komeutta. Katsopa jaloja ritareja rautavarustuksineen,
katsopa silkissä ja kullassa kahisevia ylhäisiä rouvia! Kuningas
Hannu antaa tyttärensä Elisabetin Brandenburgin kuuriruhtinaalle.
Kuinka nuori morsian onkaan, kuinka iloinen hän onkaan! Hän astelee
sametilla ajatellen tulevaisuutta: kotoisen elämän onnea. Aivan hänen
vieressään seisoo hänen kuninkaallinen veljensä, prinssi Kristian,
jolla on raskasmieliset silmät ja kuuma kiehuva veri. Häntä rakastaa
porvarisväki, hän tuntee sen ikeen, köyhän kansan tulevaisuus
askarruttaa hänen ajatuksiaan.
Yksin Jumalan kädessä on onni!
* * * * *
— Nyt selailemme kuvakirjaa eteenpäin! sanoi kummisetä. — Purevasti
puhaltaa tuuli, laulaen terävästä miekasta, raskaasta ajasta, vainon
ajasta.
Päivä on jäätävän kylmä, ollaan keskellä huhtikuuta. Minkätähden
kokoontuvat joukot linnan edustalle, vanhan Hiilihuoneen eteen, missä
kuninkaallinen laiva viireineen ja lippuineen odottaa? Kansaa näkyy
ikkunoissa ja katolla. Vallitsee suru ja murhe, odotus ja tuska.
Väki katselee linnaan päin, jonka kultaisissa saleissa muinoin oli
soihtutanssit, mutta joissa nyt on hiljaista ja autiota. Se katsoo
kohti ikkunakomeroa, mistä kuningas Kristian niin usein ennen yli
Hovisillan ja Hovisillankadun katseli Dyvekeänsä, hollantilaista
tyttöä, jonka hän on tuonut Bergenin kaupungista. Ikkunaruudut ovat
suljetut. Joukko katselee linnaan päin: nyt avataan portti, nostosilta
lasketaan. Siellä tulee kuningas Kristian uskollisen vaimonsa
Elisabetin seuraamana. Kuningatar ei tahdo jättää kuninkaallista
herraansa nyt kun tämä on niin kovassa hädässä.
Kuninkaalla oli veressä tulta, tulta oli hänen ajatuksissaan; hän
tahtoi murtaa vanhan ajan, murtaa talonpojan ikeen, olla porvarille
hyvä, nujertaa »nälkäiset haukat». Mutta niitä oli liian paljon. Hän
lähtee maasta ja valtakunnastaan hankkiakseen maailmalta ystäviä ja
sukulaisia. Hänen vaimonsa ja uskolliset miehensä seuraavat häntä. Joka
silmä kastuu eronhetkellä.
Ajan laulussa kuuluu ääniä sekä häntä vastaan että hänen puolestaan,
kolminkertainen kuoro. Kuule aateliston sanat, ne luetaan sekä
kirjoitettuina että painettuina.
»Voi sinua, Kristian Paha! Tukholman torille vuodatettu veri huutaa
sinulle kirousta!»
Ja munkkien huuto sisältää saman tuomion: »Me hylkäämme sinut, niinkuin
Jumala on sinut hyljännyt! Luterilaisen opin kutsuit tänne, sille sinä
annoit kirkon ja saarnatuolin, sallit saatanan kielen puhua. Kirous
sinulle, Kristian Paha!»
Mutta talonpoika ja porvari itkevät hyvin katkerasti: »Kristian,
sinä kansan ystävä! Ei käy talonpoikaa myyminen niinkuin karjaa eikä
vaihtaminen metsästyskoiraan! Se laki on sinun mainetodistuksesi!»
Mutta köyhän miehen sanat ovat niinkuin akanat tuulessa.
Nyt purjehtii laiva linnan ohitse, ja porvarit juoksevat valleille
vielä kerran nähdäkseen lähtevän kuningaspurren.
* * * * *
Aika on pitkä, aika on tukala; älä luota ystäviin, älä luota
sukulaisiin!
Kielin linnassa asuva Fredrik-setä kyllä tahtoisi päästä kuninkaaksi
maahan.
Fredrik kuningas on Köpenhaminan edustalla. Katsopas tätä kuvaa:
»uskollinen Köpenhamina». Ympärillä on sysimustia pilviä, kuva kuvan
vieressä. Katsele vain jokaista! Tuossa on helisevä kuva, se soi
vieläkin sadussa ja laulussa: raskas, ahdas, ankea aika vuosikaudet
umpeensa.
Kuinka kävi kuningas Kristianin, tuon levottoman linnun? Siitä ovat
linnut laulaneet, ja ne lentävät kauas yli maiden ja merten. Haikara
tuli varhain keväällä, etelästä yli Saksanmaan. Se oli nähnyt, mitä
tässä nyt kerrotaan.
— Näin pakenevan kuningas Kristianin ajavan punaisella kanervanummella.
Siellä kohtasi hän kurjat ajopelit, joita veti yksi hevonen. Niissä
istui nainen, kuningas Kristianin sisar, Brandenburgin maakreivitär.
Kun hän pysyi luterilaisen opin uskollisena tunnustajattarena, oli
hänen isäntänsä karkoittanut hänet. Pimeällä nummella kohtasivat nuo
maanpakolaiset, kuninkaanlapset. Aika on tukala, aika on pitkä, älä
luota ystäviin äläkä sukulaisiin!
Pääskynen saapui Sönderborgin linnasta ja lauloi valittaen.
— Kuningas Kristian on petetty! Hän istuu tornissa, joka on syvä
kuin kaivo, hänen askeleensa kuluttavat jälkiä kivipermantoon, hänen
sormensa tekevät merkkejä kovaan marmoriin.
»Oi, mikä murhe määrätön
sai kivet uurteisiin!»
Kalahaukka tuli myrskyävältä mereltä. Meri on aava ja vapaa. Siellä
lentelee pursi, rohkean fyeniläisen Sören Norbyn pursi. Onni on
myötäinen — mutta onni on vaihteleva niinkuin tuuli ja ilma.
Jyllannissa ja Fyenissa huutavat korpit ja varikset: »Me olemme
retkeilemässä! Se on kerrassaan rattoisaa! Täällä on hevosten raatoja,
ja ihmisten raatoja.» On vainon aika, on kreivien sota. Talonpoika otti
nuijansa, kaupunkilainen veitsensä, ja sitten he ääneen huusivat: »Me
lyömme kuoliaaksi sudet niin ettei ainoaakaan pentua jää!» Pilvet ja
palavien kaupunkien sauhu ajelehtivat.
Kuningas Kristian on vankina Sönderborgin linnassa; hän ei
pääse vapaaksi, ei näe Köpenhaminaa eikä sen katkeraa hätää.
Pohjois-Fälledissä seisoo Kristian III samalla paikalla, missä hänen
isänsä seisoi. Kaupungissa vallitsee hätä, siellä on nälkä ja rutto.
Kirkon muuriin nojaten istuu rääsyinen, laihtunut nainen; hän on ruumis
vain. Kaksi elävää lasta lepää hänen sylissään, imien verta kuolleen
rinnoista.
Rohkeus on lamaantunut, vastustus lamaantuu. Sinä uskollinen
Köpenhamina!
* * * * *
— Fanfaareja puhalletaan, kuule rumpuja ja torvia! Aateliset
herrat saapuvat ratsain, töyhdöt liehuen, komeissa silkki- ja
samettivaatteissa, kultapäärmeiset peitteet hevosten selässä. He
ratsastivat Gammeltorville. Onko siellä karuselli vaiko turnajaiset
vanhan tavan mukaan? Porvarit ja talonpojat parhaissa vaatteissaan
pyrkivät hekin sinne. Mitä siellä on nähtävää? Onko sinne pystytetty
rovio paavillisten kuvien polttamista varten, vai onko siellä pyöveli,
niinkuin Slagheckin rovion ääressä oli. Kuningas, maan herra, on
luterilainen, se on tehtävä tiettäväksi, se on juurrutettava mieliin ja
laillistettava.
Ylhäiset rouvat ja aateliset neidot istuvat korkein kauluksin ja
helmikoristeisin hunnuin avonaisten ikkunoiden takana katsellen koko
tätä komeutta. Lattialle levitetyllä veralla, verkakatoksen alla,
istuu valtakunnan neuvosto ikivanhassa puvussa lähellä kuninkaan
valtaistuinta. Kuningas vaikenee. Nyt luetaan tanskankielellä julki
hänen tahtonsa, valtakunnan neuvoston tahto.
Porvari ja talonpoika saavat kuulla ankaria sanoja, kurituksen sanoja
sen johdosta, että he ovat vastustaneet korkeata aatelia. Porvari
nöyryytettiin, talonpojasta tuli orja. Nyt julistetaan tuomion sanat
maan piispoja vastaan. Heidän valtansa on mennyttä. Kaikki kirkkojen ja
luostarien omaisuus luovutetaan kuninkaalle ja aatelistolle. Täällä on
pöyhkeilyä ja vihaa, täällä on komeutta, täällä on valitusta.
»Tuli köyhät linnut nilkuttain,
tuli vilkuttain.
Tuli rikkaat linnut liehuen,
tuli riehuen.»
Taiteaikaan kuuluu raskaita pilviä, mutta myöskin auringonpaistetta.
Juuri nyt välähteli opinahjo, ylioppilaan koti, ja muutamat nimet
loistavat sieltä meidän aikaamme asti. Hans Tausen, fyeniläinen köyhä
sepänpoika.
»Oli Birkendestä se poikanen,
yli Tanskan lensi jo maine sen.
Sanan miekalla soti hän lailla Lutherin,
tien sydämihin raivasi hengen asehin.»
Loistaa myös nimi Petrus Palladius, — näin latinaksi, mutta tanskaksi
Peter Plade, Roeskilden piispa, niinikään köyhän sepän poika juuttien
maalta; ja aatelisnimistä loistaa Hans Friis, valtakunnan kansleri.
Hän istutti ylioppilaan pöytänsä ääreen, piti hänestä huolta ja
koululaisesta myöskin. Yhdelle kuitenkin kuuluu ennen muita hurraahuuto
ja laulu:
»Niin kauan teinit Tanskanmaan
kun kynänvartta käyttää,
niin _Kristianille_ hurrataan.
sen maine kirjat täyttää.»
Raskaisiin pilviin sekaantui auringonsäteitä taiteaikana.
* * * * *
— Nyt me käännämme lehden. Mikä laulaa ja humisee Isossa Beltissä
Samsön rannalla? Merestä nousee vedenneito kaislanvihrein hiuksin; hän
ennustaa talonpojalle: on syntyvä prinssi, josta tulee suuri, mahtava
kuningas.
Hän syntyy kedolla, kukkivan orapihlajan alla. Nyt kukkii hänen nimensä
saduissa ja lauluissa, ritarikartanoissa ja linnoissa, kaikkialla.
_Pörssi_ kohosi tornineen ja huippuineen. _Rosenborg_ nousi, katsellen
kauas yli vallin. Ylioppilaskin sai oman talonsa, ja siinä lähellä oli
»_Runde Torn_», Pyöreä torni, joka vieläkin viittaa taivasta kohti,
ja uraniapylväs, joka katselee _Hveeniin_ päin, missä _Uranienborg_
ylvästeli. Sen kultaiset kupukatot saivat kuutamossa loistetta,
ja vedenneidot lauloivat sen muurien takana olevasta miehestä,
miehestä jota kuninkaat ja hengen suurmiehet kävivät tervehtimässä,
nerolahjaisesta aatelissyntyisestä _Tyko Brahesta_. Hän kohotti Tanskan
nimen niin korkealle, että se tähtitaivaan mukana tunnettiin kaikissa
maailman valistuneissa maissa. Ja Tanska työnsi hänet luotaan.
Hän lauloi lohtua tuskassaan:
»Taivashan on kaikkialla,
mitä muuta kaipaisin?»
Hänen laulussaan elää kansanlaulun henki, niinkuin vedenneidon laulussa
Kristian neljännestä.
* * * * *
Nyt tulee lehti, jota sinun pitää tarkasti katsella! sanoi kummisetä. —
Siinä seuraa kuva kuvaa, niinkuin sankarilaulussa säkeistö säkeistöä.
Se on laulu, jonka alku on hyvin iloinen ja jonka loppu on hyvin
surullinen.
— Kuninkaan linnassa tanssii kuninkaan lapsi. Kuinka kaunis hän
onkaan katsella! Hän istuu _Kristian neljännen_ sylissä, se on hänen
rakas tyttärensä _Eleonora_. Tytär varttuu naisellisissa hyveissä
ja tavoissa. Mahtavan aatelin ensimmäinen mies _Corfits Ulfeldt_ on
hänen kihlattunsa. Eleonora on vielä lapsi, hän saakin ankaralta
hovimestarittareltaan vitsaa. Hän valittaa siitä armaalleen ja hän
on oikeassa. Hän on sukkela, kohtelias ja oppinut, osaa kreikkaa ja
latinaa, laulaa italiaksi luuttunsa säestyksellä, osaa puhua paavista
ja Lutherista.
Kuningas Kristian lepää Roeskilden tuomiokirkon hautakappelissa,
Eleonoran veli on kuninkaana. Köpenhaminan linnassa on komeutta ja
loistoa, siellä on kauneutta ja neroa. Ensinnä kuningatar itse: _Sofia
Amalia Lüneburgilainen_. Kuka taitaa ohjata hevostaan niin hyvin kuin
hän? Kuka esiintyy tanssissa niin majesteettisen ryhdikkäänä kuin hän,
kuka osoittaa puheessaan sellaista asiantuntemusta ja nerokkuutta kuin
Tanskan kuningatar?
»Eleonora Kristiina Ulfeldt!» — Ranskan lähettiläs lausui nämä sanat.
»Hänen kauneutensa ja viisautensa voittaa kaikki muut.»
Kateuden takkiainen kasvoi korkeaksi linnan vahatusta tanssilattiasta,
se kävi kiinni, se takertui ja kiersi ympärilleen parjauksen ivan:
»Mokomakin äpärälapsi! Pysähtykööt hänen vaununsa linnansillan eteen!
Siellä missä kuningatar ajaa, saa rouva kävellä.» Juoruja, juttuja ja
valheita syntyy kuin satamalla.
Ja Ulfeldt ottaa vaimoaan kädestä hiljaisena yönä. Hänellä on kaupungin
portin avaimet. Hän avaa portin, hevoset odottavat ulkopuolella. He
ratsastavat pitkin rantaa, ja purjehtivat sitten pois Ruotsinmaalle.
* * * * *
— Nyt käännämme lehden, niinkuin noiden kahden onni on kääntynyt.
On syksy, päivä on lyhyt, yö on pitkä. On harmaata ja märkää, tuuli on
kylmä, sen voima kasvaa kasvamistaan. Lehdet vallin puissa humisevat,
lehdet lentävät _Peder Oxen_ taloon. Oma isäntäväki on hyljännyt sen ja
jättänyt sen tyhjäksi. Tuuli puhaltaa yli _Kristianshavnin_ kiertäen
_Kai Lykken_ taloa, joka nyt on kuritushuoneena. Hän itse karkoitettiin
kunniattomana maasta, hänen vaakunansa särettiin, hänen kuvansa
ripustettiin korkeimpaan hirsipuuhun. Niin rangaistiin kevytmieliset,
ajattelemattomat sanat, jotka hän lausui maan kunnioitetusta
kuningattaresta. Tuuli toitottaa ääneensä ja lentää yli sen avonaisen
paikan, missä valtakunnan hovimestarin talo oli. Nyt on siitä jäljellä
vain yksi ainoa kivi. »Sen minä ajoin vierinkivenä purjehtivalle
jäälautalle», humisee tuuli. »Kivi ajautui maihin sillä kohdalla, mihin
minun kiroamani Tyvsö sittemmin nousi. Niin se joutui herra Ulfeldtin
taloon, missä rouva lauloi helisevän luutun säestyksellä, luki kreikkaa
ja latinaa ja pöyhkeili — nyt pöyhkeilee vain kivi kirjoituksineen:
»Petturi _Corfits Ulf elätille_
ikuiseksi pilkaksi, ivaksi ja häpeäksi.»
Mutta missä tuo ylhäinen rouva nykyään onkaan? "Huu — ih! huu-ih!"
vinkuu tuuli vihlovin äänin. _Sinisessä tornissa_ linnan takana, missä
merivesi huuhtoo limaista muuria, siellä hän on jo istunut monta
vuotta. Huoneessa on enemmän sauhua kuin lämpöä. Pieni ikkuna on
korkealla katon rajassa. Kuningas Kristian neljännen hemmoteltu lapsi,
tuo hienoin neiti ja rouva, kuinka onkaan hänen osansa vaatimaton
ja huono! Muisto ripustaa vankilan savuttuneille seinille uutimia
ja verhoja. Hän muistaa lapsuutensa kauniin ajan, isänsä lempeät,
säteilevät piirteet, hän muistaa komean hääretkensä, ylpeytensä päivät,
ahdistuksensa ajan Hollannissa, Englannissa ja Bornholmilla.
»Ei mitään raskaaks moiti aviorakkaus,
ja kunniaksi sille on luja luottamus.»
Mutta silloin hän oli puolisonsa luona, nyt hän on yksin, ainiaaksi
yksin! Hän ei tiedä miehensä hautasijaa, eikä kukaan tiedä sitä.
»Uskollisuus oli rikoksensa ainut.»
Hän istui vuosikausia, pitkiä vuosia, elämän jatkaessa hyörinäänsä
ulkopuolella. Se ei koskaan pysy paikoillaan, mutta me pysähdytämme sen
hetkeksi tässä ajatellaksemme häntä ja laulun sanoja:
•Ma täytin vaimon valani
myös aikaan tuskan, hädän.»
* * * * *
Katsopas tätä kuvaa! sanoi kummisetä.
On talvi. Pakkanen rakentaa sillan Laalandin ja Fyenin välille, sillan
Kaarle Kustaata varten, joka pysähtymättä marssii eteenpäin. Ryöstetään
ja poltetaan, koko maassa vallitsee hätä ja ahdistus.
Ruotsalainen on Köpenhaminan edustalla. On pureva pakkanen ja lumipyry.
Mutta uskollisina kuninkaalleen ja itselleen ovat miehet ja naiset
valmiina taisteluun. Jokainen käsityöläinen, puotipalvelija, ylioppilas
ja maisteri on noussut vallille puolustamaan ja suojelemaan. Ei pelätä
tulisia kuulia. Kuningas Fredrik vannoi haluavansa kuolla pesäänsä.
Hän ratsastaa ylhäällä vallilla ja kuningatar hänen kanssaan. Rohkeus,
kuri ja isänmaallinen mieli vallitsevat. Antaa ruotsalaisen vain
vetää ylleen kuolinpaitansa ja ryömiä eteenpäin valkeassa lumessa ja
koettaa hyökätä! Heidän päälleen vyörytetään hirsiä ja kiviä, ja naiset
tulevat oluenpanokattiloineen ja kaatavat tulikuumaa pikeä ja tervaa
hyökkäävien vihollisten niskaan.
Tänä yönä ovat kuningas ja porvari yhtä miestä ja voimaa. Ja pelastus
ja voitto saavutetaan. Kellot soittavat, kiitoslaulu kaikuu.
Porvariväki, nyt voitit sinä aateliskannukset!’
* * * * *
— Mitähän nyt seuraakaan? Katsopa tätä kuvaa!
Piispa Svanen puoliso saapuu suljetuissa vaunuissa. Siihen on lupa vain
korkealla, mahtavalla aatelilla. Ylpeät junkkarit rikkovat vaunut,
piispattaren täytyy kulkea jalan piispankartanoonsa.
Onko tässä koko tarina? — Paljon enemmän rikotaan seuraavassa hetkessä:
ylimielisyyden valta.
Pormestari _Hans Hansen_ ja piispa _Svane_ ojentavat toisilleen
kätensä merkiksi yhteistyöstä Herran nimeen. He puhuvat viisaasti
ja rehellisinä miehinä. Se kuuluu kirkkoon ja porvarin taloon asti.
Kädenlyönti yhteenkuuluvaisuuden merkiksi, ja satama suljetaan, portit
suljetaan, hälytyskello soi, valta on annettu kuninkaalle yksin,
hänelle, joka jäi pesäänsä vaaran hetkellä: hän vallitkoon; hän
vallitkoon suuria ja pieniä!
Tämä on yksinvaltiuden aika.
* * * * *
— Nyt käännämme lehden ja sen mukana ajan.
Halloo, hei, halloo! Aura on siirretty syrjään, kanerva saa rauhassa
kasvaa, mutta metsästys menestyy. Halloo, hei! Kuulepa torvien
toitotuksia ja koirien haukuntaa! Katsopa metsästysjoukkoa, katsopa
kuningasta itseään, kuningas _Kristian viidettä!_ Hän on nuori ja
iloinen! Linnassa ja kaupungissa pidetään iloa. Saleissa palaa
vahakynttilät, kartanolla soihdut, ja kaupungin katuja valaisevat
lyhdyt. Kaikki loistaa uutena. Uusi aateli, Saksasta kutsutut paronit
ja kreivit, saavat suosionosoituksia ja lahjoja. Nyt ovat arvonimet ja
säätyedut ja saksankieli vallalla.
Silloin kajahtaa aitotanskalainen ääni. Se on kankurin pojan, joka nyt
on piispana, se on _Kingon_ ääni, hän veisaa kauniita virsiä.
On toinenkin porvarismiehen poika, viinanlaskijan poika. Hänen
ajatuksensa loistaa lain ja oikeuden palveluksessa; hänen
lakikirjastaan tuli kultainen pohja kuninkaan nimelle, joka kestää
tuleviin aikoihin asti. Tuo porvarispoika, maan mahtavin mies,
saa aateliskilven ja samalla vihollisia, joten pyövelin miekka
mestauspaikalla riippuu _Griffenfeldtin_ pään päällä. Silloin
julistetaan armahdus ja elinkautinen vankeus. Hänet lähetetään
kalliosaarelle Trondhjemin rannalle:
»Munkholm — Tanskan St. Helena».
Mutta kevyesti liitää tanssi linnan salissa, siellä on komeutta ja
loistoa, siellä on vilkasta soittoa, siellä tanssivat hoviherrat ja
-naiset.
* * * * *
— Nyt tulee _Fredrik IV:n_ aika!
Katsopa ylpeää laivaa voittolippuineen! Katsopa vyöryvää merta! Niin,
se voi kertoa sankariteoista, Tanskanmaan kunniasta. Me muistamme
voittoisia nimiä, sellaisia kuin _Sehested_ ja _Gyldenlöve_. Me
muistamme _Hvitfeldtin_, joka pelastaakseen tanskalaisen laivaston
räjäytti laivansa ja lensi taivaaseen yhdessä Danebrogin, Tanskan lipun
kanssa. Me muistelemme tuota aikaa ja sen taistoja ja sankaria, joka
Norjan tuntureilta riensi Tanskanmaan avuksi: _Peter Tordenskjoldia_.
Hänen nimensä kajahtaa korviimme ihanalta mereltä, paisuvilta
laineilta, rannalta rannalle:
•Löi ukonnuoli kesken ruudinsauhun,
katkaisi päivän humun pitkäinen.
Pois räätäl' poika pöydältänsä nousi,
läks’ matkaan laiva Norjan rannikon.
Ja nuori, uljas henki viikinkein
taas merta Pohjan voitollisna sousi.»
Tuli tuulahdus _Grönlandin_ rannalta, tuoksu kuin Betlehemin maasta:
se kertoi voitoista, jotka _Hans Egede_ ja hänen vaimonsa olivat
hankkineet evankeliumin valolle.
Sentähden on toinen puoli lehteä saanut kultaisen pohjan. Toinen puoli,
joka kuvaa surua, on tuhkanharmaa ja mustatäpläinen, ikäänkuin siihen
olisi sattunut tulisia kipunoita, jälkiä rutosta ja taudista.
Köpenhaminassa raivoaa rutto. Kadut ovat autiot, ovet lukossa,
kaikkialle on liidulla merkitty ristejä: siellä on rutto; mutta missä
risti on musta, siellä ovat kaikki kuolleet.
Yöllä saatetaan ruumiit pois ilman kellonsoittoa. Kaduilta otetaan
puolikuolleet mukaan. Vankkurit rämisevät, ne ovat täynnä ruumiita.
Mutta kapakasta kuuluu päihtyneitten hoilotusta ja villiä huutoa.
He tahtovat juomalla unohtaa katkeran hädän. He tahtovat unohtaa ja
päättää päivänsä — päättää! Kaikkihan päättyy.
Tässä päättyy lehti kuvaamalla toistakin hätää ja Köpenhaminan
koettelemuksen aikaa.
Kuningas _Kristian IV_ elää vielä. Hänen hiuksensa ovat harmaantuneet
vuosien kuluessa. Hän katselee linnan ikkunasta myrskyävää ilmaa.
Ollaan vuoden lopulla.
Pienessä talossa Länsiportin luona leikkii pallollaan pieni poika.
Pallo lentää vinnille. Pienokainen ottaa talikynttilän, kiipeää
etsimään. Silloin syttyy pieni talo tuleen, samoin koko katu. Ilma käy
niin valoisaksi, että pilvet hohtavat. Katso kuinka liekit kasvavat!
Tuli saa yllin kyllin ravintoa, se tarttuu heiniin ja olkiin, se
tarttuu silavaan ja tervaan ja talven ajaksi varattuihin halkopinoihin.
Ja kaikki palaa. Kuuluu itkua ja parkua, kaupungissa on suuri hämminki.
Sekamelskassa ratsastaa vanha kuningas rohkaisten, käskien. Räjäytetään
ruudilla, puretaan taloja. Nyt palaa myöskin pohjoinen kortteli, ja
kirkot palavat St. Petri, Vor Frue! Kuule kuinka kellot soittavat
viimeisen laulunsa: »Pois vihasi käännä, armossa Herra!»
Ainoastaan Runde Taarn seisoo paikallaan, samoin linna. Yltympäri
savuavat rauniot. Kuningas Fredrik IV on hyvä kansalleen, hän lohduttaa
ja ravitsee, hän ei jätä sitä, hän on kodittomiksi jääneiden ystävä.
Siunattu olkoon Fredrik IV!
* * * * *
Katsopa nyt tätä kuvaa!
Katso kultaisia vaunuja, jotka tulevat linnasta palvelijoiden
ympäröiminä, edessä ja takana aseistetut ratsumiehet. Linnan ympärille
on jännitetty rautaketjut, jotta kansa ei pääsisi liian lähelle.
Jokaisen aatelittoman miehen täytyy kulkea torin yli paljastetuin päin.
Sentähden ei niitä näykään monta, ne karttavat paikkaa. Nyt tulee eräs,
katse maahan luotuna, hattu kädessä, ja se on juuri se tämän ajan mies,
jonka nimen me lausumme ääneen.
»Oli vihurin virkeys äänessään,
nous aurinko entein kirkkain.
Tavat lainatut kirpos lentämään
pois parvina heinäsirkkain.»
Se on nero ja huumorin mies, se on Ludvig Holberg. Tanskalainen
näyttämö, hänen suuruutensa linna, on suljettu, ikäänkuin se olisi
pahennuksen pesä. Kaikki ilo on haudattu, tanssi, laulu ja musiikki
ovat kielletyt ja karkoitetut. Synkkä kristillisyys vallitsee.
* * * * *
»Der Dänenprinz!» joksi hänen äitinsä häntä kutsui, nyt seuraa hänen
aikansa, täynnä auringonpaistetta, linnunlaulua, iloa, tanskalaista
mieltä ja hupaisuutta: kuningas Fredrik V on kuninkaana. Ja kahleet
otetaan pois torin ympäriltä linnan luota. Tanskan näyttämö on jälleen
avoinna, sieltä kuuluu naurua ja riemua, sieltä kajahtaa hyvä tuuli.
Ja talonpojat ratsastavat, juhlivat kesäntuloa! Tämä on huvin aika,
joka seuraa paastoa ja alakuloisuuden aikaa. Kauneus viihtyy, tuottaen
kukkia ja hedelmiä sekä sävelten että värien ja veistosten muodossa.
Kuuntele Gretryn musiikkia, katsele Londemannin näyttelemistä! Ja
Tanskan kuningatar rakastaa kaikkea tanskalaista. Englannin kaunis,
lempeä Lovisa, siunatkoon sinua Jumala taivaassaan! Auringonsäteet
laulavat raikkaassa kuorossa ylistystä tanskalaisille kuningattarille:
_Filippa, Elisabet, Lovisa_.
Maallinen osa on kauan sitten laskettu hautaan, mutta sielut elävät ja
nimet elävät. Jälleen lähettää Englanti kuninkaanmorsion: nuoren ja
pian hyljätyn _Matilden!_ Sinusta tulevat aikojen kuluessa runoilijat
laulamaan, laulamaan nuoresta sydämestä ja koettelemuksen hetkestä. Ja
laululla on valta, kuvaamaton valta kautta aikojen ja kansojen.
Katso linnan paloa, kuningas Kristianin linnan! Sieltä koetetaan
pelastaa kallisarvoisimmat tavarat. Katso kuinka Holmenin väki kantaa
pois kokonaista korillista hopeatavaraa ja kallisarvoisia esineitä.
Suuria rikkauksia siinä on, mutta äkkiä näkevät he avoimesta ovesta,
missä liekit loistavat, kuningas Kristian IV pronssisen kuvapatsaan.
Silloin he heittävät käsistään aarteet, joita he kantavat; hänen
kuvansa on heille paljon enemmän arvoinen! Se heidän täytyy pelastaa,
oli se miten painava tahansa. Tuntevathan he hänet _Ewaldin_ laulusta,
_Hartmannin_ kauniista sävelestä.
Mahti on sanassa ja laulussa ja kerran on se voimakkaana soiva ja
kertova onnettomasta kuningatar Matildesta.
* * * * *
— Nyt selailemme eteenpäin kuvakirjaa.
Ulfeldtin torilla kohoaa häpeäkivi — onko koko maailmassa pystytetty
toista sellaista? Länsiportille pystytettiin patsas — kuinka monta
lieneekään maailmassa sellaista?
Auringonsäteet suutelivat vierinkiveä, joka oli »vapaudenpatsaan»
alustana. Kaikki kirkonkellot soivat, liput liehuivat, kansa osoitti
riemuitsevaa kunnioitusta kruununprinssi _Fredrikille_. Vanhojen ja
nuorten sydämissä ja kielillä elivät nimet _Bernstorff, Reventlcw,
Colbjörnsen_. Loistavin silmin ja kiitollisin sydämin luettiin patsaan
ihana kirjoitus:
_»Kuningas on säätänyt: maaorjuus lakkautettakoon, maalaislait
pidettäkööt järjestyksessä ja voimassa, jotta vapaa talonpoika voi olla
peloton ja valistunut, ahkera ja kunnollinen, rehellinen kansalainen,
onnellinen!»_
Mikä auringon päivä! Mikä kyläläisten kesä!
Valon henget lauloivat: »Hyvä kasvaa! Kaunis kasvaa! Pian kaatuu
kivi Ulfedtin torilta, mutta _Vapauden patsas_ on seisova
auringonpaisteessa, sekä Jumalan että kuninkaan ja kansan siunaamana.».
»On meillä vanha valtatie.
maanpiirin kaiken mi kiertää.»
* * * * *
Aava meri on avoinna sekä ystävälle että viholliselle, ja vihollinen
tuli. Mahtava Englannin laivasto oli liikkeellä, suurvalta purjehti
pientä vastaan. Taistelu oli kova, mutta kansa urhoollista:
»Horjumatta seisoi joka mies,
seisoi, taisteli ja kuolla ties.»
Voitti vihollisensa ihailun ja innosti Tanskan runoilijat. Tätä
taistelupäivää vietetään vielä tänäkin päivänä liehuvin lipuin. Tanskan
kunniakasta »huhtikuun _toista päivää_» kiirastuorstain taistelua
sataman edustalla.
Vuodet kuluivat. Juutinraumassa nähtiin sotalaivasto. Tarkoittiko
se Venäjää vaiko Tanskanmaata? Sitä ei tietänyt kukaan, ei edes
laivastossa.
Kansan suussa kulkee tarina, että tuona aamuhetkenä Juutinraumassa,
kun suljettu käskykirje avattiin ja luettiin ja se teki tiettäväksi,
että koko Tanskan laivasto on vallattava, silloin astui esimiehensä
eteen nuori, sanoiltaan ja teoiltaan uljas kapteeni, Britteinmaan
poika: »Minä olen vannonut», kuuluivat hänen sanansa, »kuolemaani
saakka taistelevani Englannin lipun puolesta avoimessa, rehellisessä
taistelussa, mutta en ryhtyväni äkkivaltaukseen».
Ja sen sanottuaan syöksyi hän mereen.
•Päin Tanskan rantaa laivat ohjataan. —
Vaan jossain, taistelusta etähällä,
_hän_, kylmä ruumis — nimeä ei hällä —
saaliina vetten kulkee kulkuaan.
Veen pintaan virta painoi vainajan,
sen kalamiehet Ruotsin lainehista
täht'yönä nosti, saattoi rantahan
ja — arpaa löivät olkalappusista.»
Vihollinen oli Köpenhaminan edustalla. Liekit loimusivat, me menetimme
laivaston, mutta emme rohkeuttamme ja uskoamme Jumalaan. Hän
nöyryyttää, mutta kohottaa jälleen. Haavat paranevat niinkuin Valhallan
urhojen taistelussa. Köpenhaminan historia on lohdutuksesta rikas.
»Kansamme luja on uskossaan:
Herra on ystävä Tanskanmaan.
Häneen jos luotamme, meihin hän,
ja huomenna aurinko paistaa.»
Pian paistoi aurinko uudestaan rakennettuun kaupunkiin, luoden säteensä
reheville viljapelloille, älyyn ja neroon. Oli päästy rauhan siunattuun
kesäpäivään, jolloin runous loi värikkään, ihanaisen Fata Morganansa,
_Oehlenschlägerin_ kangastuksen.
Ja tieteen alalla tehtiin arvokkaampi löytö kuin kultainen sarvi oli
muinaisaikaan; löydettiin kultainen silta:
»— — silta aatteen salamoille,
kansoihin, valtakuntiin, aikakausiin.»
_Hans Kristian Örsted_ kirjoitti siihen nimensä.
Ja katso! Linnan luo kirkon puolelle rakennettiin talo, johon köyhinkin
mies ja nainen ilomielin antoi roponsa.
— Sinä muistat kuvakirjan alkupuolelta, sanoi kummisetä, — nuo vanhat
kivipaadet, jotka vierivät Norjan tuntureilta ja jään mukana joutuivat
tänne. Ne ovat jälleen nostetut syvältä hiekkapohjasta ja ne ovat
_Thorvaldsenin_ käskystä pukeutuneet marmorin kauniiseen hahmoon.
Ihanaa sitä on katsella!
— Muistahan nyt, mitä olen sinulle näyttänyt ja mitä olen kertonut!
Meren hiekkapohja kohoutui, soi suojaa satamalle, kannatti Akselin
taloa, kannatti piispankartanoa ja kuninkaan linnaa ja kannattaa nyt
tuota kauneuden temppeliä. Kirouksen sanat ovat häipyneet tuuleen,
mutta se mitä auringonvalon lapset iloiten lauloivat tulevista ajoista,
on toteutunut.
Moni myrsky on mennyt menojaan, moni voi palata ja voi taasen mennä
menojaan. Totuus ja hyvyys ja kauneus saavat kuitenkin voiton.
Ja tähän päättyy kuvakirja. Mutta ei lainkaan Köpenhaminan historia.
Kuka tietää, mitä sinä itse kerran tulet näkemään.
Usein on näyttänyt pimeältä, myrsky on puhaltanut, mutta auringonpaiste
ei kuitenkaan ole hävinnyt tuuleen: se _jää!_ Ja väkevämpi kuin
väkevinkin auringonpaiste on Jumala! Meidän Herramme ja Jumalamme
vallassa on enemmän kuin pelkkä Köpenhamina.
Tämän sanoi kummisetä ja antoi minulle kuvakirjan. Hänen silmänsä
säteilivät, hän oli varma asiastaan. Ja minä tartuin kirjaan yhtä
iloisena, yhtä ylpeänä ja hellävaroen kuin vasta olin ollut kantaessani
pientä sisartani ensi kertaa.
Ja kummisetä sanoi:
— Sinä saat hyvin mielelläsi näyttää kuvakirjaasi muillekin, saat
myöskin kyllä sanoa, että minä olen pannut kokoon, liimannut ja
piirtänyt koko teoksen. Mutta pääasia on, että he heti tietävät, mistä
olen saanut aiheen siihen. Sinä sen tiedät, kerro se!
Aihe on saatu vanhoilta hylkeenrasvalyhdyiltä, jotka juuri viime
iltana palaessaan kangastuksen muodossa näyttivät kaupungin
kaasukandelaabereille kaikki mitä oli nähty siitä asti, jolloin
ensimmäinen lyhty satamassa sytytettiin, siihen iltaan asti, jolloin
Köpenhaminaa valaisivat sekä hyikeenrasva että kaasu. Sinä saat näyttää
kirjaa kenelle tahdot, nimittäin ihmisille, joilla on lempeä katse ja
ystävällinen mieli, mutta jos manalanhepo tulee lähelle — niin sulje
_kummisedän kuvakirja_.