Hirmuinen hälinä ja meka alkoi nyt kuulua joka haaralta.
Mitä tämä merkitsee, että keskeytetään rakennushomma, kun yksimielinen
päätös on, että meijeri rakennetaan Savukylän Ollinvainioon?
Tämä on kummempaa!
"Ei siitä lopultakaan tule mitään!" sanoivat epäuskoiset.
"Ei ennen kuin on kaksi aurinkoa taivaalla!" sanoivat toiset.
Ja niin jäi kaivon kaivaminen kesken eivätkä savukyläläiset uskaltaneet
enää meijerihirsiin kajota.
Aika kului, kevät alkoi tulla. Konsulentti oli vihdoin ilmoittanut,
että silloin, sinä päivänä, hän saapuu kaivoa tarkastamaan. Ja sitä
päivää odotettiin jännityksellä.
Mutta sillä aikaa tapahtui, että Säkkijärven Olli, jonka talo oli juuri
Ollinvainion kohdalla, joen rantaa likempänä, nousi hirveään vimmaan.
Olli ei kuulunut osuuskuntaan ja uhkasi meijeriä kuin ruttoa. Nyt ne
olivat kelvottomat tehneet hänelle hävyttömän työn! Hän oli käynyt
Horsluntin puheilla neuvoja kysymässä ja Horslunti oli opastanut.
Säkkijärven Olli syytti koko osuuskuntaa siitä, että _mäjerikaivo oli
kaivettu suoraan siihen vesisuoneen, joka juoksi hänen kaivoonsa_. Nyt
oli käynyt niin, että hänen kaivonsa kuivui ja hän lehmineen ja
hevosineen kuolee veden puutteeseen. Olli tulisi vaatimaan ensiksi,
että Ollinvainioon kaivettu kaivo täytetään ja lisäksi vaatimaan
edesvastausta ja korvausta...
Semmoinen oli kanne, jonka Olli sinkosi osuuskuntaa vastaan. Horslunti
oli ennustanut, että siitä tulee semmoinen oikeusjuttu, että siinä
vielä moni maansa ja mantunsa menettää.
Olli itse oli kuin vimmassa ja uhkasi jokaista erikseen ja kaikkia
yhteisesti.
Kauhistus valtasi arimmat. Emännät itkivät ja muutamat isännät
rukoilivat, että pääsisivät pois koko osuuskunnasta, että
keppikerjäläisiksi tässä tulevat köyhimmät sen onnettoman meijeripaikan
takia.
Hirmuinen oli häsy ja hälinä ja sinne tänne arveltiin ja mietittiin.
Mutta julmana miehenä Olli uhkasi, että jahka käräjät tulevat, niin
silloin saavat nähdä, mitä Ollinvainion kaivo osuuskunnalle maksaa.
Vielä tapahtui toinenkin asia, josta myöskin arveltiin koituvan ikävän
käräjäjutun. Savukylän Jaakkola oli haastanut Pikku-Herralaa
_murhayrityksestä_.
Asia oli selvä. Näkijöitä oli ollut paljon. Herrala oli huutaen ja
kiroten seisonut, tukkikanki vankinta lajia lyömäasennossa, Jaakkolan
vieressä ja uhannut lyödä hengettömäksi...
Kymmenkunta ihmistä oli seisonut maantiellä melkein vieressä ja
kuulleet ja nähneet kaikki. Raskas oli siis syytös.
Herrala hätääntyi ja kääntyi Horsluntin puoleen. Mutta Horslunti
ilmoitti kylmästi, että hän jo oli ehtinyt ottaa kantajan, Jaakkolan,
asian ajaakseen eikä siis sopinut, että hän vastaajalle antaisi
neuvoja.
Yhä suurempi hätä tuli Herralalle ja hän päätti kysyä "Pellervosta"
neuvoja, mitä "tänkaltaisessa" asiassa olisi tehtävä. "Lukijain
osastossa" vastasi "Pellervo" aina ja opasti oikealle tielle.
Sieltä oli apua odotettava. Ja koska hän itse oli mainio kirjoitusmies,
istui hän heti kirjoituspöytänsä luo ja kirjoitti:
'Pyydän vastausta, että mitä on tehtävä kun tuo Savukylän Jaakkola
tuli noutamaan meijerihirsiä ja horslunti neuvoi, ettei antaa, joka
olikin selvää kun hirret ovat minun maani päällä, niin minä kielsin
ja Jaakkola kirosi ja haukkui minua rengassilmäiseksi pässiksi ja
vastatkaa saapiko kunnon kansalaista haukkua joka maksaa kaikki
verot, pääsiäisrahasta saakka, jonka kyllä kaikki tietävät, ja oli
aamu varhainen ja eikä niitä ollut näkijöitä muistelen, että oli
hämy, vaan Jaakkola sanoo olleen kuulijoita ja näkijöitä ja
horslunti neuvoi, että lyö kangella, pyyvän ensi numerossa
vastausta toivon menestystä ja pitkää ikää
ystävyydellä
Vantte Pikku-Herrala.
myynyt metsää neljäntuhannen
edestä.'
Hän sulki kirjeen ja kirjoitti osoitteen:
"Pellervon" toimitus,
Helsinki
Etelä-Esplanaadinkatu 2.
Puh. 5673.
Ja läksi itse kirjettään postiin viemään.
Sitten hän rauhoittui, sillä hän tiesi, että "Pellervo" pitää lukijain
puolta pienemmissäkin asioissa, jopa sitten tämmöisessä, josta ei pääse
muutoin kuin västingillä. Siellä on vielä viisaampia miehiä Helsingissä
kuin Horslunti, vaikka Horsluntia luullaan kaikkitietäväksi!
* * * * *
Kun käräjäasioista kuumimmillaan juteltiin ja yhtä ja toista niistä
arveltiin, tuli tieto, että konsulentti saapuukin huomenna.
Silloin unohtuivat molemmat käräjäjutut ja jännitettyinä varrottiin,
minkä lausunnon konsulentti antaa.
Ollin-Mikko, joka näinä vuosina oli sydämessään iloinnut siitä, että
meijeririita jatkui, ja toivonut, että lopussa tulee semmoinen riita,
että osuuskuntalaiset kynsivät silmät toisiltaan ja koko homma hajoaa,
oli nytkin syrjästä seurannut tapauksia. Ja sielussaan iloinnut. Sillä
nämä viimeiset käräjäjutut jo viittasivat siihen, ettei ollut kaukana
se aika, jolloin hänen ennustuksensa toteutuu.
Ja silloin se olisi päättynyt koko meijerihomma.
Mutta ei Mikkokaan kuitenkaan ollut varma vielä. Saattaa tapahtua, että
sittenkin rupeavat rakentamaan Ollinvainioon... Riippui siitä mitä nyt
konsulentti arvelee Ollinvainion kaivosta. Uskooko olevan vettä
riittävästi vai eikö?
Aamulla varhain nousi Mikkokin ylös. Ja vaikka hän olikin päättänyt,
ettei hän mene kuulemaan mitä konsulentti Ollinvainion kaivosta sanoo,
ei hän kuitenkaan nyt pitänyt päätöstänsä.
-- Voinhan sinne kävellä minäkin, vaikkei asia minua liikuta,
puolusteli hän itseään.
Ja hän ajoi partansa ja pesi kasvonsa.
Oli jo kevät. Maantie oli likaisena ja hanki huovehti. Ei luistanut
suksi. Paras oli lähteä kävelemällä.
Kun hän pirtistään tuli ulos, meni siitä ohi Virnemäen Heikki ja
tiedusteli, mihin Mikko oli lähdössä.
"Oli aikomukseni käväistä Anttilassa jaaroja kuohimassa", valehteli
Mikko.
"No tänään kuuluu nyt tulevan konsulentti sitä Ollinvainion kaivoa
tarkastamaan, että onko siinä vettä vai eikö..."
"Soo, soo... vai niin", sanoi Mikko, ikäänkuin ei olisi kuullut koko
asiasta mitään.
"Joo", sanoi Virnemäen Heikki ja ehdotteli Mikolle, että menisivät yhtä
matkaa maantielle asti. Mutta Mikko ei tahtonut tällä kertaa seuraa
Heikistä ja sanoi sen vuoksi, ettei hän vielä lähdekään, ja meni
pirttiinsä takaisin.
Virnemäen Heikki läksi yksin kylälle päin.
Mikko katseli ikkunasta hänen menoaan, ja kun näki Heikin kääntyvän
Haapalaan ja menevän sisälle, lähti hänkin liikkeelle.
Hän kulki Kuusimäen Kaisan lammashaan poikki, aivan likeltä sitä
paikkaa, jossa meijerin kivijalkakivet olivat jo vuosikausia olleet.
Kuinka monta vuotta lienevät jo olleet?
Mikko koetti muistella. Ei muistanut. Varpumäen Manta oli sinä talvena
raskaana tätä nuorinta poikaa Otto Eukeenia, joka nyt jo on vankka
miehenalku...
-- Paljon siitä on aikaa, -- mietti Mikko. -- Ja siitä asti on
riidelty... eikä ole vaan sopivaa meijeripaikkaa löydetty... Näkyvät
nuo kivetkin jo uppoavan maahan... ja siihen kai uppoavatkin, ja tiira
kasvaa päälle.
Tiellä näkyi olevan Savukylään menijöitä sekä jalan että hevosella.
Kun Mikko tuli tielle, tunsi hän, että samassa reessä istuivat
kirkonkylän Kauppila ja Mäenpään Ulrikki ja kuskipallilla Erkkilän
Anaski.
Mikko liittyi jalan kävelijöihin. Siinä oli Pitkärannan vanha
Israelikin menossa Savukylään. Israeli oli totinen kristitty, mutta
huolehti kuitenkin maallisia asioitakin. Mikosta sai hän puhe- ja
matkakumppanin. Mikko, jonka usko ei ollut kylliksi vankka, -- ja sen
Mikko mielellään myönsikin, -- pelkäsi, että Israeli alkaa hänen
sielunsa autuudesta kysellä, niinkuin hänen tapansa aina ennen oli
ollut.
"Sinäkin, Mikko parka, joka seisot jo haudan partaalla, elät synnissä
ja syntiä teet... etkä sielusi autuutta etsi."
Niin oli Israeli Mikkoa joka näkemällä puhutellut.
Mutta jo oli ääni muuttunut Israelinkin kellossa. Ei halkaistua sanaa
puhunut kuolemasta eikä syntein anteeksi saamisesta. Mutta heti alkoi
meijeripaikasta puhua ja näytti niinkuin vanhassa Aatamissa puhuisi.
"Kaiken tämän takana ovat mallikyläläiset, Pikku-Herrala ja Jauholan
Petteri", sanoi hän. "Niistä se on lähtöisin, ja saivat taas koko
osuuskunnan horjumaan, ja meijeri jääpi taaskin rakentamatta. Mutta se
pirullisuus ja oman voiton pyyntö ja tyhmyys ja härkäpäisyys... Ne
miehet ne nyt hajaannuksen tekevät... Tätä ennen olivat Mäenpään
Ulrikki ja Erkkilän Anaski ne, jotka saivat hajaannuksen aikaan... En
ymmärrä, mitä Mallikylän Maaherrakin ajattelee, kun tämmöisen
seisauksen toimitti..."
"Eikö Mallikylän Maaherra ole kristitty mies?" kysyi Mikko.
"Onhan se tunnustuksessa olevinaan, vaan kuinka lienee", vastasi
Israeli ja arveli sitten:
"Näyttää, että tämä meijeririita viepi senkin vähäisen uskon, joka
vielä jälellä on."
"Niin on kuulunut. Sekin Jaakkolan ja Herralan murhajuttu", sanoi
Mikko.
"Jaa, Herra tiesi, mikä siitäkin tulee, jos vaan oikeuteen menevät",
huokasi Israeli.
"Ne ovat äkäisiä miehiä kumpainenkin", sanoi Mikko. "Eivät ne hellitä
kumpikaan. Entä sitten Säkkijärven Ollin juttu?"
"No, Säkkijärven Ollin juttu ei taida olla niinkään vaarallinen",
arveli Israeli.
Hetken päästä sanoi Mikko:
"No, saa kuulla, mitä konsulentti arvelee Ollinvainion kaivosta...
luuleeko olevan vettä riittävästi..."
"Niin, saapi kuulla. Minä puolestani uskon siinä vettä olevan
riittävästi", puhui Israeli. "Olen minäkin käynyt katsomassa. Vettä on.
Parempaa kaivon paikkaa ei löydy Heinärannalta, vaikka kaivaisivat
vielä kymmenen kaivoa. Eivätkä siitä muut ole puhuneetkaan kuin
mallikyläläiset, Herrala ja Jauholan Petteri, joilla on riitelemisen ja
rettelöimisen halu..."
Niin juttelivat Israeli ja Mikko Savukylään päin menossaan.
Mutta kun he saapuivat Rantalan luo, jossa meijeri vuokralla oli,
näkivät he, että pihalla oli tavallista enemmän hevosia ja miehiä. Ja
saivat eräältä muorilta kuulla, että konsulentti oli Rantalassa.
"Mitähän se siellä? Aikooko pitää vielä kokousta?"
He poikkesivat Rantalaan. Israeli poistui siitä Mikon vierestä ja
katosi väkijoukkoon. Mikko näki miehiä menevän meijerihuoneeseen, ja
hän seurasi perässä.
Konsulentti seisoi keskellä lattiaa ja puhutteli meijerskaa. Kuului
tiedustelevan, monenko pisteen voita on saatu tämmöisessä
"sikaläätissä".
Meijerska ilmoitti ja pillahti itkemään niinkuin lapsi, vaikka oli
suuri ja lihava.
"Ei maksa vaivaa olla pahoillaan", lohdutteli konsulentti. "Paremmin
saatte olla iloinen, sillä tämmöisessä huoneessa on mahdotonta saada
hyvää voita... Ja merkillistä on, että olette saanut niinkin hyvää
voita."
Meijerska itkeä nyyhkytti, mutta konsulentti kääntyi nyt isäntien
puoleen ja sanoi:
"Kymmenien tuhansien vahinkoja saatatte itsellenne joka vuosi, kun ette
rakenna itsellenne omaa meijeriä!"
Siitä pääsi hän alkuun ja piti "lennokkaan" puheen.
Piha oli täynnä ihmisiä. Kevätaurinko lämmitti. Konsulentti seisoi
portailla ja siinä puhui. Oli hän nähnyt yhtä ja toista elämänsä
varrella, mutta näin saakelin riitaisia ihmisiä kuin täällä
Heinärannalla on, ei sanonut tavanneensa!
Sitten puhui hän siitä, mikä voima on yhteenliittymisellä, puhui
keskinäisestä rakkaudesta ja rauhasta, sovintoon kehoitti ja rauhaan.
"Riitelemällä pilaatte koko asianne, yhteisen hyvän hommanne", jatkoi
hän. "Olenhan kuullut kamalia käräjäjuttuja olevan tulossa, kuulenhan
omin korvin, kuinka toinen toistaan soimaa..."
Mutta kesken konsulentin puheen astui Erkkilän Anaski esiin ja sanoi:
"Tässä on nyt kysymys siitä, onko Ollinvainion kaivossa riittävästi
vettä... Sillä minä muistelen konsulentin sanoneen ja erityisesti
maininneen siitä, että on ensimmäiseksi katsottava se seikka, että
vettä on riittävästi... Ettei kävisi täällä meilläkin niinkuin kuuluu
käyneen Kempeleessä, että kahdeksan kaivoa on kaivettu eikä sittenkään
ole vettä riittävästi, he, he, he..."
Anaski kuuli ympärillään hyväksyviä naurun purskauksia.
"Tietysti... tietysti", myönsi konsulentti. Siitä, että hän punastui
hiusmartoa myöten, näkyi, että arkaan paikkaan oli Anaski koskettanut.
"Vettähän tietysti täytyy olla", jatkoi konsulentti tulipunaisena ja
ääni vihaisena. "Mutta jos minä saan suoraan sanoa ajatukseni, niin
luulen, että vaikka valtameri lainehtisi tässä nenänne alla, te
sittenkin löytäisitte riitelemiseen syyn..."
Ja kun hän sen oli sanonut, ilmoitti hän, että nyt hän lähtee
Ollinvainioon kaivoa tarkastamaan.
Maaherran rekeen istui konsulentti, ja niin lähdettiin ajamaan
Savukylää kohti.
Muut seurasivat perässä. Ollin-Mikko liittyi joukkoon, ja pitkä oli
jono, aivan kuin hautajaissaattue.
Mutta edellä ajoivat Maaherra ja konsulentti ja keskustelivat.
"Kuinka syväksi on kaivo kaivettu?" kysyi konsulentti.
Maaherra ilmoitti.
"Onko vettä ilmaantunut?" kysyi hän sitten.
Edellisenä yönä olivat mallikyläläiset, Herrala ja Jauholan Petteri
käyneet ja tyhjentäneet koko kaivon puti puhtaaksi.
"Paljon siinä oli ollut vettä", täytyi Maaherran myöntää.
Konsulentti puolestaan arveli, että kun kaivo nyt viime yönä oli
tyhjäksi pumputtu, niin jos siihen nyt on ehtinyt laskea vettä niin ja
niin paljon, on kaivo erinomainen. Ei ole silloin syytä epäillä mitään.
Maaherra ei vastannut mitään.
Ja niin he lähestymistään lähestyivät Savukylän Ollinvainiota. Ja muut
seurasivat "sankkana parvena" perässä.