Savukyläläiset olivat hyvillään. Meijerirakennus tulisi komistamaan
koko heidän kyläänsä, joka samalla nousisi arvossa. Siitä olisi sitä
paitsi aineellistakin hyötyä joka talolle.
Omilla varoillaan kustansivat he Kaivo-Iisakin naapuripitäjästä
vesisuonia tutkimaan, jotta kaivo osattaisiin kaivaa parhaan vesisuonen
kohdalle. Sillä monen pitäjän viisain kaivonpaikan tarkastaja oli tämä
Kaivo-Iisakki, jonka neuvoa paljon kysyttiin.
Ja Iisakki saapui pian, sillä kiire oli. Rakennushommiin käytäisiin
heti, kun saataisiin kaivon paikka ensin tietoon.
Ollinvainio, joka meijeripaikaksi oli katsottu, oli kylän takana;
sieltä oli loiva myötäle alas kylään, joen törmälle. Ammoisista ajoista
oli Ollinvainiota pidetty taattuna vesipaikkana. Siellä oli lähteitä
viljalti, ja maa oli kovaa ja someroista. Mökkiläisillä, joita
Ollinvainiossa asui paljon, oli jokaisella oma kaivonsa, ja niin
matalassa oli vesi, että kun sylen verran kaivoi kuoppaa, alkoi siihen
pulputa vettä, että kaivaja sai kiirehtiä pois kuopasta. Ja sitten vesi
niin kirkasta kuin viina ja pysyi kesät talvet samanlaisena.
Semmoista vesipaikkaa ei ollut koko Heinärannalla! Ja siihen mökkien
alapuolelle meijerirakennus tulisi!
Jo siinä vain vettä olisi.
Kaivo-Iisakki saapui pajunoksineen ja lausui jo ennenkuin oli
koettanutkaan, että hän näkee jo "maan muodostakin", että vesisuonet
ovat likellä.
Koko Savukylä oli katsomassa Iisakin tarkastusta. Sitä paitsi olivat
läsnä kaikki rakennustoimikuntaan kuuluvat henkilöt.
Oli talvinen päivä ja paksu lumi maassa, mutta Iisakki vakuutti, että
vesisuonet ilmoittavat itsensä _hänelle_ minä vuodenaikana hyvänsä.
Juhlallista oli.
Sillä väkijoukko ympäröi Iisakin niinkuin rippivieraat papin, ja
juhlallisessa äänettömyydessä seisottiin.
Ja Iisakki seisoi hetken kaksihaarainen paju kädessään. Hän oli totisen
ja tietävän näköinen, mulkoili silmillään, supatteli suullaan ja
huiskutteli pajua ilmassa. Väliin loi merkitsevän katseen taivaalle,
väliin taas tuimasti maahan ikäänkuin tahtoen maan läpi nähdä.
Sitten aloitti kokeensa. Etukumarassa lumessa kahlaten ja pitäen
reisiensä varassa molempia pajunhaarukoita rupatteli hän itsekseen...
Silloin nousi paju yhtäkkiä pystyyn. Sen näkivät kaikki ja
hämmästyivät.
Ja Iisakki jätti pajun siihen ja puhui juhlallisesti:
"Tähän paikkaan juuri, jossa tämä pajun oksa on pystyssä, -- tähän
paikkaan juuri kaivakaa kaivonne ja vettä saatte niin runsaasti kuin
ikinä tahdotte..."
Ja miehet ihmettelivät ja pystyttivät pajun viereen pitkän riu'un.
"Ja minä olen tehtäväni tehnyt", sanoi Iisakki. "Ruvetkaa töihin!"
Ja Iisakille maksettiin palkka ja kyydittiin takaisin omaan
pitäjääseen.
Seuraavana aamuna aloitettiin työ.
Ja kova homma alkoi muutenkin. Talvitien veljekset ottivat
urakalla kaivon kaivaakseen, ja siihen tarvittavat hirret aikoi
rakennustoimikunta pian paikalle toimittaa.
Kiire oli ja vauhdissa oltiin.
Ja innostus nousi nousemistaan. Savukyläläiset olivat hyvillään. Jopa
menivät niin pitkälle hyväntahtoisuudessaan, että lupasivat ilmaseksi
siirtää kaikki Pikku-Herralan palstalla olevat rakennushirret
Ollinvainioon, vaikka matkaa oli neljättä kilometriä.
Ainoastaan Säkkijärven Olli pysyi kylmänä eikä aikonut sekaantua koko
rakennushommaan.
Ja kolmen miehen voimalla kaivettiin kaivoa, monella hevosella ajettiin
kaivonkehäpuita, ja liikettä ja hossia tuli yhtäkkiä ennen hiljaiseen
Savukylään.
"Ennenkuin käki kukkuu on jo meijerirakennus kehillä", puhuttiin
hyvillään.
"Epäilemättä! Kaivo on jo puoliväliin valmis!"
* * * * *
Mutta harmissaan ja hammasta purren murjottivat mallikyläläiset ja
Heinärannan Pikku-Herrala ja Jauholan Petteri.
Tämä oli sikamaista osuuskunnan varojen tuhlaamista! Valmis, vesirikas
kaivo oli Pikku-Herralassa! Rakennushirret siinä vieressä ja kivet
likellä, Kuusimäen Kaisan lammashaassa!
Ei ole kuultu, ei nähty hullumpaa yritystä kuin tuo, että aloitetaan
uuteen paikkaan! Tuhlataan osuuskunnan varoja kaivoon, joka tulee
maksamaan satoja! Ja itse meijeri sitten Savukylän Ollinvainioon, joka
on melkein kuin Siperiaa!
Ei sovi!
Vastaan pitää panna, vaikka paita päältä menisi!
Ja vastustajien joukkoon liittyi myöskin Säkkijärven Olli Savukylästä.
Mutta mitä tehdä?
Pikku-Herrala oli asiaa jo kauan miettinyt yhdessä Mallikylän isäntäin
kanssa, mutta eivät vielä olleet mitään erinomaisempaa hoksanneet. Ja
kiire oli. Sillä voisi tapahtua minä päivänä hyvänsä, että
savukyläläiset ajavat roikassa hirsiläjille ja alkavat niitä siirtää
Ollinvainioon! Ja sitten olisi ehkä myöhäistä!
Päivät kuluivat. Alkoi kuulua huhuja, ettei Ollinvainiossa vesi olekaan
niin likellä kuin on luultu ja uskoteltu osuuskuntalaisia. Maa oli niin
kovaa ja kivistä, ettei siitä saatu eräksi kuin pieniä muruja eikä
vettä vielä ollut tippaakaan...
Siitä saivat Pikku-Herrala, Jauholan Petteri ja mallikyläläiset vettä
myllyynsä. Siinähän oli jo mainio pykälä. Ei olekaan vettä Savukylän
Ollinvainiossa!
Kiire tuli. Nyt piti toimia, sillä meijeripaikka riippui nyt hiuskarvan
nokassa!
Mallikylän parhaat isännät kokoontuivat Pikku-Herralaan, ja neuvottelua
ruvettiin pitämään.
"Jos saisimme puolellemme kirkonkylän Kauppilan, Sipillan kylän
Mäenpään Ulrikin ja Erkkilän Anaskin, niin voitto olisi meidän", sanoi
Mallikylän Maaherra.
"Niin olisi", myönsivät toiset.
Mutta Pikku-Herrala, joka oli isoääninen ja liukas mies, tokaisi:
"Minä kyllä saan ne puolelleni, kun selitän asian!"
"Mitä aiot selittää?" kysyivät toiset.
"No sanon, ettei tule vettä tippaakaan!" sanoi Herrala.
Ruvettiin miehissä miettimään ja päästiin siihen tulokseen, että
agiteeraus on parasta. Se auttaa. On se nähty ennenkin, että entiset
päätökset on purettu!
Ja päätettiin, että Mallikylän Maaherra, joka oli viisas ja maltillinen
mies, menisi puheille. Ensin kirkonkylään, sitten Sipillan kylään.
Kautta rantain ja varovasti olisi puhuttava ja selitettävä, että
hullusti käy, jos Ollinvainioon meijeri rakennetaan: vettä ei ole
senkään vertaa, että kasvonsa pesisi...
Ja yksimielisesti päätettiin, että Maaherran on heti lähdettävä
liikkeelle.
Mutta mitä on tehtävä, jos Savukylän miehet tulevat hirsiä
Ollinvainioon noutamaan?
Siinä on kamala kysymys. Ja joku tiesi vielä kertoa, että
savukyläläiset olivat aikoneet nyt aivan heti aloittaa hirsien ajon,
ehkä jo tällä viikolla.
"Niin, eipä tiedä, vaikka jo huomenna tulisivat", sanoi Herrala, kovin
kiusassa.
"Niin, kuinka lienee?"
Paha oli niin, paha näin. Kokouksen päätös oli selvä: hirret siirretään
Pikku-Herralasta niin pian kuin mahdollista Savukylän Ollinvainioon.
"Olisiko mitään pykälää, jonka nojalla voisi kieltää?"
Sitä ei kukaan tiennyt. Mutta yhtäkkiä hoksasi Maaherra ja virkkoi:
"Ei auta muu, mutta nyt on käännyttävä Horsluntin puoleen. Siinä on
mies, joka kaikki tietää ja kaikki ymmärtää..."
Siinä on pelastus! Horslunti kyllä hoksaa, mitä on tehtävä.
Ja Horsluntin puheille valittiin Pikku-Herrala.
"Kyllä tulee asia toimeen", vakuutti Pikku-Herrala, hyvillään
luottamustoimesta.
Pitkään ei jouduttu jaarittelemaan tällä kertaa. Oli kuin hengen hätä.
Heinärannan maailmankuulu osuusmeijeri joutuisi lopultakin Savukylään
-- Siperiaan!
Ja kiireesti lähti Mallikylän Maaherra ajamaan kirkonkylälle ja
Sipillan kylään päin.
Mutta näppärästi oli Pikku-Herralakin liikkeellä. Pesi kasvonsa,
kampasi hiuksensa, vaihtoi paremmat kengät ja pani uuden takin yllensä.
Ja lähti, vinkeästi kävellen ja suu jo valmiiksi aukaistuna Horsluntin
puheille.
Mutta raitilla tuli häntä vastaan Vankkalan isäntä Savukylästä.
"Jahaa! Vai niin", huusi Herrala Vankkalalle jo kaukaa. "No eipä
Ollinvainioon vettä tulekaan... Siinä se on! Eipä tulekaan vettä!
Perhana vie..."
"Elähän nyt niin huuda!" arveli Vankkala. "Vettä on jo niin paljon,
että liikaakin... Tule katsomaan! Oikeaan vesisuoneen osasi
Kaivo-Iisakki..."
"Valehtelet", karjui Herrala. "Ei kuulu olevan noppaakaan..."
"Mene siitä huutamasta!" kiivastui Vankkalakin ja lähti ruunallaan
ajamaan kotokylään päin.
Mutta Herrala kääntyi vielä taakseen ja kysyi huutaen:
"Koska aiotte ruveta hirsiä ajamaan?"
Vankkala kuuli kyllä mitä Herrala huusi, mutta ei vastannut mitään.
Ajeli menemään niinkuin ei olisi mitään kuullut. Herrala rääkäisi
toisen ja kolmannen kerran, mutta Vankkala ei vastannut sittenkään.
Herrala jatkoi matkaansa Horsluntille päin. Kiivain askelin käveli ja
itsekseen höpisi...
Horslunti sattui olemaan kotosalla. Oli kuullut, mitä
meijerirakennuksen suhteen taas puuhataan.
Herrala selitti juurta jaksain, kuinka asiat ovat. Ja sanoi nyt
tulleensa kysymään Horsluntilta, kaikkitietävältä, mitä olisi tehtävä,
ettei hirsiä saataisi liikuttaa...
"Sillä", sanoi hän, "kun kaikille tulee tiedoksi, ettei Ollinvainiossa
olekaan vettä, niinkuin muutamat hölmöt ovat luulleet, niin epäilemättä
kaikki luopuvat kannattamasta Ollinvainiota..."
"Sehän on selvää se", virkkoi Horslunti viisaan näköisenä.
"Mutta jos nyt ennenkuin Ollinvainion päätös on kumottu ehditään hirret
sinne siirtää, niin kuinkahan sitten käy?" kysyi Herrala, silmät
renkaina.
"Mitäpä siinä", sanoi Horslunti, iva suupielessä, "meijeri rakennetaan
tietysti siinä tapauksessa Ollinvainioon..."
Herrala seisoi silmät suurina, seisoi kysyvän ja odottavan näköisenä.
Eikö Horslunti tietäisi pykälää, jonka nojalla voisi kieltää
savukyläläisiä hirsiin koskemasta?
"Eihän niihin ole pakko antaa koskea eikä viedä mihinkään", sanoi
Horslunti.
"Kuinka sitten?" kysyi Herrala, ymmärtämättä mitä Horslunti tarkoitti.
"Ei muuta kuin kiellät, ettei saa koskea... että hirret ovat sinun
maallasi..."
"Mutta jos sittenkin ottavat?" tiedusteli Herrala.
"Ole sinä vaan kovana", neuvoi Horslunti. "Ja jos eivät sanaa tottele,
niin ota kanki käteesi..."
Herrala tuli hyvilleen. Samaa keinoa oli hän itsekin miettinyt.
"No nyt... no nyt... kyllä minä nyt!" hoki hän hyvillään; maksettuaan
palkan Horsluntille hänen neuvostaan lähti hän hyvillä mielin kävellä
viuhtomaan takaisin kotiaan päin.
Oli jo ilta, kun hän saapui kotia.
Hän oli kylällä kuullut huhuja, että Savukylässä oli valmistauduttu
meijerihirsiä noutamaan.
-- Voivat yöllä tulla, ajatteli Herrala ja päätti pitää vahtia.
Ja koko yön oli hän vaatteissaan ja kävi vähä väliä pihalla
kuuntelemassa.
Mutta eivät tulleet, ja aamu alkoi valjeta.
Mutta silloin juuri ajaa hurautti Jaakkolan isäntä Savukylästä ja
käänsi hevosensa hirsiläjälle.
Herrala juoksi kuin riivattu hänen peräänsä.
"Mitä aiot?" tikasi hän, julmasti katsoen ja ääni vihasta vavisten.
"Aion ottaa tästä hirsikuorman ja viedä Ollinvainioon", vastasi
Jaakkola tyynesti.
"Et koske niihin hirsiin!" karjaisi Herrala. "Lappele pian tiehesi!
Hirret ovat minun maallani..."
Jaakkola yritti nostamaan likinnä olevaa hirttä, mutta silloin tarttui
Herrala puukankeen ja uhkasi lyödä pään halki, jos toinen koskee...
Ihmisiä sattui menemään maantiellä ja kaikki seisahtuivat kuuntelemaan
julmaa karjumista ja meuhkaamista.
"Odota, sinä sen tollisko!" sanoi Jaakkola ja lähti niin tyhjin rein
takaisin omaan kyläänsä.
"Eipä uskaltanut koskea", kerskaili Herrala väkijoukolle.
-- Sama komento on muillekin, -- mietti hän kävellessään pihaan.
Mutta levoton hän kuitenkin oli. Levotonna vartoi hän Maaherraa, joka
oli mennyt Sipillan kylään yllyttämään ja jonka oli pian määrä joutua
takaisin.
Mutta Maaherraa ei kuulunut, ja päivä kului illaksi.
Kului iltakin, mutta mitään ei Herrala saanut tietää.
Väsyneenä laskeusi hän myöhään illalla levolle siinä varmassa uskossa,
etteivät savukyläläiset enää uskalla tulla hirsiä noutamaan ja että
Maaherran yllytys kyllä onnistuu...
Ja siihen uskoon hän nukkui.
Mutta hän heräsi aamuvarhaisella siihen, että kuului kulkusten ja
tiukujen helinää hirsiläjiltä, kuului hevosten hirnuntaa ja miesten
kovaäänistä puhelua...
Kauhistuneena hyppäsi hän vuoteesta ja näki ikkunasta kokonaisen
rykelmän savukyläläisiä hevosineen hirsiläjillä. Muutamia kuormia oli
jo pantu ja toisia pantiin miesvoimalla. Savukylän vankimmat miehet
olivat joukossa. Ja he nauroivat ja melusivat kuin juopuneet.
Hirmuinen hätä tuli Herralalle. Ei siihen miesjoukkoon ollut menemistä!
Hän pukeusi nopeasti ja riensi kujalle.
Savukyläläiset huomasivat hänet heti.
"Tulepa nyt tänne kankinesi!" ilkuttiin hänelle. "Tulesta nyt!... Ei
olekaan Jaakkola yksinään."
Ja hirveällä melulla he latoivat hirsiä korkeat kuormat joka rekeen.
"Västinkiin toimitan teidät kaikki!" kiljui Herrala kujalta, mutta ei
uskaltanut mennä likemmäksi.
Ja saatuaan kuormat valmiiksi läksivät savukyläläiset ajamaan
Ollinvainioon päin ja rallattivat mennessään.
Herrala puri hammastaan kujalla ja kiroili itsekseen.
-- Jos olisi pyssy, niin perään ampuisin, -- uhkasi hän.
Hän ehti kuitenkin jo vähän lauhtua pahimmasta vimmastaan, kun näki
Maaherran vihdoinkin palaavan yllytysmatkaltaan. Mutta Maaherra ei
palannut yksin. Hänen reessään istui kirkonkylän Kauppila, ja heidän
perässään ajoivat Mäenpään Ulrikki ja Erkkilän Anaski, näillä
kolmantena Sipillan kylän rikas, Naattala.
Herrala ymmärsi, tulijat nähtyään, että hyvin ovat asiat. Eivät olisi
muutoin nuo miehet yhtyneet Maaherran seuraan.
Herrala riensi jo pihalle vastaan.
"Mitä kuuluu?" kysyi Maaherra.
"Kummia kuuluu", alkoi Herrala kertoa semmoisella vauhdilla, että sylki
suusta roiskui. "Toistakymmentä Savukylän hevosta on käynyt hirsiä
noutamassa... ja lisää taitaa tulla, perhana vie..."
"Voi saakeli!"
Ja Herrala, kerran vauhtiin päästyään, selitti kaikki. Selitti kuinka
hän Jaakkolan kyyditsi kanki ojolla pois hirsien luota. Horslunti oli
neuvonut.
Mutta vieraat nousivat reestä ja niin mentiin miehissä Herralaan ja
ruvettiin miettimään.
"Jos asia niin on, ettei Ollinvainion kaivoon vettä tule, niin onhan
selvää, että rakennushomma on keskeytettävä", sanoi Erkkilän Anaski.
"Selvää on!" myönsivät toisetkin.
Mutta kirkonkylän Kauppila sanoi:
"On kuitenkin otettava selvä siitä, tuleeko Ollinvainion kaivoon vettä
vai ei, ennenkuin taas päätös puretaan."
"Ei sinne tule vettä pennin edestä", huusi Herrala.
Päätettiin, että lähdetään miehissä Ollinvainion kaivoa tarkastamaan,
ja jos havaitaan, että kaivo näyttää vedettömältä, on rakennushomma
heti paikalla keskeytettävä...
Niin päätettiin ja miehissä lähdettiin.
Herralasta Ollinvainioon ei ollut matkaa kuin neljättä kilometriä, ja
pian olivat miehet tämän taipaleen ajaneet.
Kun he saapuivat Ollinvainioon, olivat siellä kaivonkaivajat kovassa
touhussa, vintaten vettä kaivon kuopasta.
Kaikki kurkistelivat kuoppaan, ja Maaherra kysyi:
"Näyttääkö vettä laskevan?"
"Vettä tänne tulee, ettei enää saata kaivaakaan", vastattiin kuopasta.
"Kuluneena yönä oli tullut niin paljon, että koko aamun olemme saaneet
lipota paljasta vettä..."
"Ei suinkaan!" sanoi Herrala.
"Varmaa se on", vastattiin kaivon pohjalta.
Seisoivat siinä mietteissään kukin. Hirret, jotka savukyläläiset olivat
tuoneet, oli asetettu mallikelpoiseen läjään siihen lähelle. Sillä
siihen paikkaan oli itse rakennus rakennettava.
Ja kaivon hirsiä oli valtainen pino.
Miehet miettivät ja rupesivat keskustelemaan.
"Ellei kielletä, ajavat savukyläläiset kaikki hirret tänne
Ollinvainioon", sanoi Herrala.
"Pitäisi olla asiaaymmärtävä mies, joka lausuisi tästä kaivosta
mielipiteensä", arveli kirkonkylän Kauppila.
"Konsulentti sen parhaiten ymmärtää", sanoi Maaherra.
Ja kun hetken vielä puhelivat, niin päätökseksi tuli, että
rakennushomma keskeytetään. Kaivoa ei kaiveta enää eikä hirsiä
liikuteta Pikku-Herralan rantavainiolta ennenkuin konsulentti on
sanansa sanonut.
Ja Maaherra, kirkonkylän Kauppila ja Pikku-Herrala valittiin
toimimiehiksi, jotka konsulentille asiasta ilmoittavat ja pyytävät
kaivoa tarkastamaan.
Savukyläläisille ilmoitettiin, etteivät saa hirsiin koskea, sillä
muutoin heidät hitto perii.
Ja niin erottiin.