Aamuvarhaisella jo olivat savukyläläiset saapuneet Ollinvainioon, sillä
he eivät tienneet, että konsulentti viipyy Rantalassa, meijerin
vuokratalossa. Kaikki muut saapuivat, paitsi Säkkijärven Olli. Pitkäksi
tuli aika siinä kaivon ympärillä kävellä ja odotella. Mutta sitkeitä
olivat vartomaan. Ei yksikään lähtenyt kotiaan, vaikka nälkäkin jo
hätyytteli. Jo viho viimein tulivat!
Konsulentti ja Maaherra samassa reessä! Se oli savukyläläisten mielestä
huono enne. Mitä mahtoikaan Maaherra konsulentille selittää ja
valehdella!! Jo tulevat tuossa vieressä.
Konsulentti nousee reestä ja ottaa matkaansa kaikenlaisia kojeita.
"Vettä se niillä ottaa ja punnitsee", arvelevat savukyläläiset.
Konsulentti kävelee suoraan kaivolle, ja väkijoukko seuraa häntä kuin
pappia avonaisen haudan partaalle. On hiljaista kuin hautajaisissa. Ei
kuulu yhtään ainoaa ääntä. Mutta piiput ja sikarit savuavat.
Konsulentti menee kaivon partaalle ja väkijoukko ympäröi hänet joka
suunnalta, sillä kaikki tahtovat nähdä, mitä hän tekee ja mitä sanoo...
Hiljaista on. Ei hiiskaustakaan kuulu.
Ollin-Mikko on joutunut takarivin mieheksi eikä hän siis näe
kaivonkuoppaa eikä konsulenttia. Ja siinä johtuu hänelle mieleen, että
niinhän nämä ovat kuin hautajaiset... ja ehkä ovatkin?
Ehkäpä tämä nyt on viimeinen yritys, ja Heinärannan osuusmeijeri
haudataan monen sylen syvyyteen Ollinvainioon...
Silloin loppuu kurnaali, ja vanha viili saapi entisen kunniasijansa!
Mutta kuusen latvassa aivan lähellä kaivoa ja väkijoukkoa istuu varis,
joka on vasta etelästä päin tullut ja rääkäisee niin että ilma
viheltää:
"Praa!... Praa!"
Kaikki sen kuulevat ja katsahtavat lintuun, joka kumartelee ja rääkkyy.
Konsulenttikin silmää sinnepäin, ja hänen suupielessään on hymyä.
Maaherra, Erkkilä, Mäenpää, Herrala ja Jauhola ovat pyrkineet ihan
konsulentin selän taakse kaikki nähdäkseen, kaikki kuullakseen.
Maaherra on kumartunut katsomaan kaivoon, ja hän kalpenee, sillä
kaivossa on kauhean paljon vettä. Samoin käy Herralalle ja muillekin.
Kuinka on mahdollista, että noin paljon on vettä? Ja viime yönä ovat
mallikyläläiset tyhjentäneet kaivon viimeiseen nappaan asti.
Kalpeina he seisovat. Ei maistu tupakka, ei luista puhe. Mutta valjuina
miehinä seisovat savukyläläisetkin, sillä tästä hetkestä riippuu,
rakennetaanko meijeri Ollinvainioon vai eikö. Konsulentti mittaa ja
laskee.
"Kaivo on viime yönä ammennettu typö tyhjäksi... Niinhän on?" kysyy hän
vihdoin.
"Niin on", vastaavat ne mallikyläläiset, jotka ovat olleet kaivoa
tyhjentämässä.
"Ja vettä on siitä ajasta karttunut näin paljon." (Hän selittää, kuinka
monta tuhatta kiloa on vettä tullut kaivoon muutamassa tunnissa.)
"Siis: tässä on harvinaisen hyvä vesisuoni ja vesi laadultaan
erinomaista. Epäilemättä riittää tästä jo vettä meijerin tarpeiksi,
mutta voipi vielä varmuuden vuoksi kaivaa toisenkin kaivon. Minun
ajatukseni on siis, että paikka on hyvä ja vettä tulee riittävästi.
Siitä ei siis enää ole riitelemistä!"
Savukyläläisten poskille alkoivat veret kohota ja helpotuksen huokaus
nousi heidän rinnastaan.
Mutta kalpeina niinkuin kuvapatsaat seisoivat mallikyläläiset eivätkä
sanaa hiiskuneet.
Mutta konsulentti ilmoitti, että hänellä oli kiire muualle ja muihin
hommiin. Ei hän joutanut enää joutavia jaarittelemaan.
Hän sanoi kaikille yhteisen hyvästin, kehoitti ryhtymään
rakennushommiin ja elämään rauhassa ja rakkaudessa... Ja hän käveli
maantielle ja istui kievarikyytiin, joka oli häntä vartonut.
Mutta väkijoukko seisoi vielä siinä kaivon ympärillä niinkuin haudan
äärellä.
"Jaah", sanoi Erkkilän Anaski.
"Niin", arveli Maaherra.
Mutta Vankkalan isäntä Savukylästä sanoi kovalla äänellä, että kaikki
kuulivat:
"Asia on nyt siis selvä! Ja huomenna aloitetaan hirrenajo!"
Mutta Erkkilän Anaski nousi multavallin päälle, joka oli kaivon
kuopasta nostettu, ja huusi:
"Ei vielä, pojat! Ei vielä, pojat! Eivät ole vielä kaikki asiat
selvillä."
"Mitä puuttuu?" tikasi hänelle Savukylän Vankkala vihaisesti.
"Paljo puuttuu", rämisi Anaski. "Ensiksi tahdon kysyä: menevätkö
savukyläläiset takaukseen toinen toisensa puolesta siitä, ettei mitään
häiriötä synny meijerille veden takia kahteenkymmeneen vuoteen?"
Siinä oli kamala kysymys savukyläläisille!
Jo on pitkään ajatteleva mies tuo Erkkilän Anaski!
Anaskille vastattiin, että semmoinen tirehtööri saapi pitää suunsa
kiinni. Mikä patruuni oli Anaski vaatimaan takauksia ja millä
oikeudella?
Anaski taas puolestaan vastasi, että juuri se, etteivät savukyläläiset
uskalla takaukseen mennä, osoittaa, etteivät itsekään luota kaivoon...
Siitä päästiin alkuun. Ja niinkuin leviää kulovalkea pitkin kesäkuivaa
kanervikkoa, niin nyt puhe ja pauhu, tinka ja tora levisi nuolen
nopeudella. Ja yhtäkkiä oli koko miesjoukko tulisessa tingassa.
Huudettiin ja toiset huitoivat käsillään kuin juopuneet. Muutamia
miehiä kaatuikin, kun eivät hoksanneet katsoa, mihin astuivat. Ja
moniäänisenä ja kuin mustana meren aaltona miesjoukko lähestyi
maantietä...
Syntyi hirmuisia tinkoja. Persoonallisia loukkauksia sinkoili kuin
tulisia rakeita. Jotkut pyysivät todistajia kuulemaan, kuinka toinen
soimaa. Mutta todistajatkin olivat tingoissa eivätkä joutaneet
kuuntelemaan.
Ollin-Mikko katseli syrjästä ja nauroi partaansa. Ja kuta tuimemmaksi
riita kävi, sitä iloisemmaksi tuli Mikko, sillä hän ymmärsi hyvin,
ettei semmoisen elämän perästä synny heti aikoihin yhteistä meijeriä.
Ja mitään päätöstä ei tullut. Vihassa erottiin, toiset toisaalle.
Ollin-Mikko joutui Pikku-Herralan seuraan.
"Ei vaikka olisi kokonainen meri vettä Ollinvainiossa ja vaikka taivaan
enkeli tulisi ja sanoisi, että on siinä vettä... niin sittenkään ei
meijeriä rakenneta Savukylään", puhui Herrala raivoissaan Mikolle.
"Se on oikein!" kiitteli Mikko. "Pitäkää puolenne!"
"Niin teemmekin! Ja saat uskoa, Mikko, että vaikka paita päältäni
menisi, niin asiaa ei hellitetä... vaikka kävisi oppineita Helsingistä,
vaikka ulkomaalta saakka Ollinvainion vesivaroja punnitsemassa."
"Mihinkähän tulisi... eli missähän olisi paras paikka?" kysyi Mikko.
"Ei missään sen parempaa kuin on meidän rantavainio", kehui Herrala.
"Siinä on vettä ja valmis kaivo jo. Ja Mallikylän Maaherra kyllä
puolensa pitää..."
"Vaan jos eivät toiset siihen suostu", epäili Mikko.
"Jaa... jääköön sitten iäksi päiväksi rakentamatta", sanoi Herrala.
"Sitä minäkin! Niin saisikin jäädä! Silloin toteentuisi minun
ennustukseni ja Varpumäen Israelin uni..."
Herrala meni kuin masennuksiin ja sanoi hetken päästä: "Meijeri se
kyllä rakennetaan, vaan sitä ei rakenneta Savukylän Ollinvainioon..."
Olivat pian Herralan tienhaarassa. Mikko päätti ärsyttää Herralaa,
paljoa se ei tarvitsekaan, oli siksi pahalla kiirillä.
"Niin olen kuullut, etteivät suostu rakentamaan Herralan
rantavainiolle", sanoi hän.
"Pakko on suostua!" kivahti Herrala. "Ja tämä asia ei muuten kuulu
sinuun. Mitä sinä sekaannut meijeriasiaan...?"
"Taidetaanpa tarvita vielä minuakin ennenkuin leikistä luovutaan",
puheli Mikko, ärsyttävällä äänellä. "Satuin olemaan tiellä, kun sinä
tukkikangella Savukylän Jaakkolaa uhkasit..."
Enempää ei tarvittu. Herralan tulinen luonto oli pian ilmitulessa, ja
hän lähti kaappaamaan Mikkoa niskasta kiinni. Mutta Mikko loikkasi
sukkelaan yli maantienojan ja juoksi taloon.
"Vielä sinä sen rengassilmä nämä muistat", uhkasi hän Herralaa.
Herrala lähti kotiaan. Hän oli niin pahalla tuulella, että kujalla jo
alkoi karjua rengilleen, että mitä siellä seisoskelet.
Sitten hän muisti, että tänään olisi pitänyt "Pellervon" saapua. --
Onpa hauskaa nähdä, mitä ovat vastanneet hänen kysymykseensä.
V
Synkin naamoin kävi Herrala pirttiin.
Emäntä näki heti, etteivät olekaan Ollinvainiossa asiat menneet
niinkuin oli toivottu.
Pöydälle oli ladottu postista tuodut sanomalehdet. Siinä oli
"Pellervokin". Herrala otti sen ensiksi ja alkoi lukea "Lukijain
osastoa".
Ei vain näkynyt vastausta hänen kysymykselleen.
"Sepä on saakelin kummaa, vaikka minä kirjoitin, että asialla on
kiire", höpisi hän. Mutta sitten hän huomasi, että lehtien välissä oli
kirjekin. Hän otti sen ja aukaisi.
Se oli "Pellervon" toimitukselta ja Herrala ihastui, että ne ovatkin
hänelle vastanneet kirjeessä. -- Taisivatpa vähän hämmästyä, kun
näkivät, että olen myynyt metsää neljäntuhannen edestä...
Ja asetti silmälasit vasiten nenälleen ja painoi koukut lujaan korvien
taakse ja alkoi lukea:
Talokas Vante Pikku-Herrala,
Heinäranta.
Kirjeenne johdosta jääneen kuun 20 p:ltä pyydämme kohteliaimmin
huomauttaa, ettemme ymmärrä, _mihin_ kysymykseen tahdotte
vastausta. Senvuoksi pyydämme Teitä laatimaan kysymyksenne
selvempään muotoon. Muuten huomautamme, ettei Pellervon
"Lukijain osasto" vastaa riitajuttuihin.
Kunnioittaen
Pellervon toimitus.
Herrala luki vielä kirjeen toiseen kertaan. Mutta sitten hän suuttui.
Heitti ensiksi kirjeen loukkoon ja kirosi:
-- Semmoisia h--tin tollojako ne ovat, etteivät ymmärrä selvää
kysymystä! -- Mutta ne eivät tahdo antaa neuvoja! Siinä se onkin
pykälä. Mutta olisinpa pistänyt satamarkkasen kirjeeseen, kyllä olisi
vastattu...
Hänen vihansa kohosi yhä. Hän otti "Pellervo"-lehdenkin, rutisti
kourassaan ja heitti sitten uunin taakse ja vannoi, ettei hän enää,
vaikka eläisi metson vanhaksi, tilaa "Pellervoa".
"Semmoisia saakelin jästipäitä!" kirosi hän emännällekin, joka tuli
sisälle.
Emäntä ei uskaltanut puhua mihinkään päin. Ei edes uskaltanut kysyä,
kuinka Ollinvainion tarkastuksessa oli käynyt.
Herrala kiroili ja käveli edestakaisin pitkin lattiaa.
Pahoin olivat asiat. Meijeririita oli painumassa huonolle jäljelle, ja
kovin huoletti nyt Savukylän Jaakkolan haastekin. Koko päivän hän
jahkaili ja purki kiukkuaan emännälle. Vihdoin tuli ilta, sillä
pilvinenkin päivä loppuu viimein.
Mutta Herrala oli levoton. Kerran jo aikoi lähteä Jauholaan Petterin
parissa jutellakseen siitä, mihin toimiin nyt olisi meijeriasiassa
ryhdyttävä.
Mutta ei hän saanut sinnekään mennyksi. Häntä, samoin kuin kaikkia
niitä, jotka Ollinvainiota meijeripaikaksi vastustivat, harmitti eniten
se, että kaivossa sittenkin oli vettä, vaikka kolme Mallikylän miestä
oli sen salaa yöllä käynyt tyhjentämässä.
Ja nyt oli konsulentti toisen kerran antanut puoltolauseensa
Ollinvainiolle! Mitä oli tehtävä?
Ei ollut vielä kukaan mitään uutta hoksannut. Maaherrakin oli ollut
kalpea kuin nauris. Ainoa, joka vielä jotakin uskoi, oli Erkkilän
Anaski!
Olisi se saakelia, jos savukyläläiset sittenkin saisivat puolensa
päälle!
Muu väki oli jo asettunut levolle, mutta isäntä istui vielä lampun
ääressä ja mietiskeli. Porstuan ja kuistin ovetkin olivat vielä auki.
Kuului kuin kolinaa kuistista, niinkuin joku kulkisi siellä...
-- Kukahan se nyt näin myöhään taloon pyrkii? arveli isäntä ja nousi
lähteäkseen katsomaan, oliko siellä ehkä naapurin kissa, jonka oli
tapana koluta Herralan kuistissa.
Mutta hän ei ehtinytkään kuin ovelle, niin siinä tuli häntä vastaan
Räisäs-Mikko, torpanmies Savukylästä. Räisäs-Mikolla oli pirtti
Ollinvainiossa, aivan lähellä meijeripaikkaa.
Herrala hölmistyi, sillä Räisäs-Mikolla ei ollut tapana pitää Herralaa
käymätalona. Ei osannut Herrala arvata, mikä Mikolla oli asiana ja
minkävuoksi näin myöhään oli liikkeellä.
"Onpa täällä isäntä kotona", sanoi Mikko.
"Joo, kotona minä olen", sanoi Herrala levottomana.
Mitä saattoikaan olla Mikolla asiaa? Se, että Mikko asui
Ollinvainiossa, lähellä meijeripaikkaa, antoi hänen käynnilleen
erityisen merkityksen.
"Siellä oli paljon väkeä tänään Ollinvainiossa", puhui Mikko hitaasti.
"Oli, olihan siellä... olihan siellä väkeä... väkeähän siellä oli",
hoki Herrala ja alkoi kävellä edestakaisin lattialla, Mikon istuessa
penkillä ja ruvetessa hommaamaan piippuunsa.
"Taisi olla vettä kaivossa?" kysyi Mikko.
"Olipa siinä... oli siinä... vettähän siinä oli..."
"Niin kuuluu olleen..."
Herrala käveli lattialla ja hänen teki jo mieli kysyä Mikolta, mitä oli
asiaa, sillä häntä hermostutti Mikon levollisuus. Mutta malttoi sentään
mielensä ja kysyi:
"Kaiketi nyt savukyläläiset ovat hyvillään, että saavat osuusmeijerin
Ollinvainioon?"
"Siltä se näyttää, että hyvillään ovat", vastasi Mikko.
"Mutta eivät saa!" sanoi Herrala niin kovalla äänellä, että emäntä
heräsi. "Eivät saa, vaikka olisi ollut kaivossa vielä enempi vettä kuin
olikaan..."
"Mitä vettä se lienee ollutkaan", sanoi Mikko salaperäisesti Herralalle
silmää iskien.
Herrala sai kuin sähköiskun. Ääretön ilon aavistus täytti hänen
mielensä, ja hän kysyi:
"Mitä? Mitä?"
Herrala kiehui kuin tulisilla hiilillä. Mikko pysyi kuitenkin yhä
levollisena ja virkkoi:
"Olisi minulla kahden kesken sanomista!"
"Hyvä... hyvä", hoki Herrala, "hyvä on Mikko... hyvä on... Varro yksi
minuutti..."
Herrala liikkui kuin tulipaloon lähdössä, sytytti pikku lampun, läksi
sisähuoneisiin ja käski Mikon tulla perässä. Iloinen aavistus täytti
hänen mielensä ja hän liikkui niinkuin viidennellätoista vasta olisi.
Parhaaseen huoneeseensa hän Mikon vei. Haki sikareja ja tarjosi. Ja
odotti kuin tulisimmassa tuskassa...
"Niin, että ei se ollut kaivosta tullutta vettä, jota konsulentti
mittasi", sanoi Mikko.
"Elä helkkarissa!" huudahti Herrala niin riemuissaan, että huone
helähti.
"Kannettu sitä siihen oli", lisäsi Mikko.
Ja nyt vihdoin alkoi hän selittää, mitä Ollinvainion kaivolla oli
toimitettu. Hän oli, Mikko, kyllä nähnyt ne Mallikylän kolme miestä,
jotka vinttasivat kaivon tyhjäksi. Mutta ei ollut viitsinyt mennä
puheille, vaikka valveilla oli ollut. Oli pannut nukkumaan ja nukkunut
koko yön rauhassa. Ja nukkunut aamuakin pitkään. Mutta kun hän heräsi
aamukahvia juomaan, oli hänen pirtilleen saapunut kaksi outoa
etelänpuolen miestä, repaleisina ja nälissään. Ja ne olivat pyytäneet
kahvia ja ruokaa ja sanoneet olleensa kummallisessa työssä koko
aamupuolen yötä. Olivat kevättulva-ojasta kantaneet saavilla vettä
Ollinvainion kaivoon!
Siihen asti ehti Mikko kertoa, niin Herrala jo hyppeli hyvillään.
"Siinäpä se olikin! Eikä meistä kukaan osannut aavistaakaan! Hyvä
tulee! Hyvä tulee! Mainioita miehiä! Kuinka sitten? Olivatko saaneet
palkan? Kuka palkkasi heidät? Semmoisia helvetin lurjuksia!"
"Minä aloin miehiltä tiedustella, että kuka teidät semmoiseen hommaan
pyysi", jatkoi nyt Mikko tietojaan, "niin kertoivat, että olivat
yöpyneet erääseen taloon, jonka nimeä eivät tienneet, ja yöllä herätti
heidät outo mies ja lupasi viisi markkaa kummallekin, kun kantavat
juoksevasta ojasta vettä kaivon puolilleen... Mies oli antanut saavin
ja opastanut Ollinvainioon ja maksanut palkan jo etukäteen..."
"Se on epäilemättä ollut Jaakkola-lurjus, joka minut on haastanut
murhayrityksestä! Mutta jopa osui paikalleen!" riemuitsi Herrala. "Nyt
se saapi itse västinkiä!"
"Niin miehet kertoivat. Saivat siinä sitten minun mökilläni ruokaa ja
kahvia ja läksivät kävelemään ja tukkiajolle sanoivat menevänsä. Minä
sitten aloin akalle tuumata, että jopa tekivät konnan työn, että jo
pitäisi tulla ilmi. Mutta akka kielsi, että elä sekaannu koko asiaan.
-- Vaan kun minä sitten kuulin konsulentin lausunnon -- olin
miesjoukossa minäkin, -- ja näin, ettei kukaan ymmärrä epäilläkään,
että kaivoon olisi muualta vesi tuotu, niin arvelin: Jo pitää tämmöisen
asian julki tulla! Ensin aioin lähteä asiasta Mallikylän Maaherralle
ilmoittamaan, mutta..."
"Oikean miehen luo osasit, Mikko, kun tänne minun luokseni tulit",
sanoi Herrala. "Oikeaan osasit ja oikein teit. Tästä nousee vielä
hirveä elämä, Mikko. Savukyläläiset... enpä tiedä, vaikka laitettaisiin
linnaan joka mies... Semmoisia saakelin hunsvotteja! Tästä asiasta
nousee monta juttua, saat kuulla, Mikko..."
Ja riemuissaan pisti Herrala Mikolle setelin kouraan vaivoista ja
äärettömän tärkeästä uutisesta.
Mutta lähtiessään sanoi Mikko:
"Ei huoli puhua mitään, että minun kauttani on asia selville saatu. Sen
vuoksi näin myöhään tulinkin, ettei kukaan tietäisi minun täällä
käyneen."
"Ole huoleton vaan, Mikko!" lupasi Herrala.
Mutta Mikon mentyä päätti hän lähteä heti Mallikylään, Maaherralle
merkillistä uutista ilmoittamaan. Ei ollut aikaa vartoa aamun tuloa.
Pian piti toimia!
Ja vaikka oli yö, alkoi hän hommata matkaan.
"Mihin nyt yöllä lähdet? Lähdetkö jalan vai hevosella?" kysyi emäntä
sängystään.
"Asiat vaativat... sinä et ymmärrä näitä asioita", vastasi isäntä,
ollen tulisessa touhussa.
"Herätä toki renki hevosta valjastamaan", kehoitti emäntä.
"Saan minä sen yksin valjaisiin", vastasi isäntä, ollen jo turkki
yllään ulos menossa. -- "Pankaahan ovet kiinni, sammuttakaa tulet ja
nukkukaa", lisäsi hän ovella mennessään.
Ja kiireesti valjasti hän hevosensa ja lähti täyttä juoksua löysäämään
Mallikylään.
Kevät-yö oli, taivas harvassa tähdessä, ja päivä alkoi valjeta jo hyvin
varhain.
Oli kuitenkin aivan pimeä silloin vielä, kun Herrala ajoi Ollinvainion
ohi. Vaikkei mitään näkynyt eikä kuulunut, pysähdytti Herrala kuitenkin
hevosensa kaivon kohdalla ja kuunteli...
Ei minkäänlaista ääntä kuullut korva, ei silmä mitään eroittanut.
Hiljaista oli, ja Herrala jatkoi matkaansa.
Kun hän helisevissä tiu'uissa ajoi Maaherran pihaan, oli vielä hyvin
varhainen. Karjakko oli juuri menossa aamunavetalle, mutta muu talon
väki nukkui vielä.
Herrala ajoi hevosensa tallin seinälle ja pani kiinni. Karjakolta hän
kuuli, että isäntä oli kyllä kotona, mutta makuulla.
Mutta kun hän hevosen kiinni saatuaan silmäsi pirtin ikkunaan, näki hän
Maaherran seisovan alushoususillaan ikkunassa ja kulmat kurtussa
katsovan pihalle...
Ei tuntenut vielä Herralaa. Mutta kun tunsi, niin juoksi portaille
avojaloin ja yötamineissa ja kutsui sisälle. -- -- --
Hirmuinen rähinä syntyi koko Mallikylässä, sillä aamulla jo oli koko
kylässä tietona, mitä koirankonstia savukyläläiset olivat
harjoittaneet.
Maaherralle kokoontuivat melkein kaikki Mallikylän isännät, ja kova oli
melu ja ääni.
"Jo minä sitä vettä katsoessani ajattelin, että niinhän tämä on kuin
ojavettä, lumesta sulanutta", muisteli nyt Maaherra.
"Sen verran se tietää ja näkee se konsulentti", sanoivat toiset.
"Hänet pitää haukkua ja antaa hänelle epäluottamuslause", ehdottelivat
toiset.
Ja päätettiin, että ensi tilassa kirjoitetaan konsulentille ja annetaan
vähän kuka käskiä.
Mutta mitä on nyt ensiksi tehtävä, kun savukyläläisten roistontyö on
paljastettu?
Kaikille osuuskuntalaisille on asiasta ilmoitettava, eikä tietysti tule
enää kysymykseenkään meijerin rakentaminen Savukylän Ollinvainioon.
Maaherra päätti lähteä Herralalle toiseksi. Oli saatava kaikki
osuuskuntalaiset puolelleen, ja silloin olisi asia valmis!
Niin päätettiin. Ja kun Herrala oli syönyt aamiaisen Maaherralla,
lähtivät he yhdessä ajamaan kirkonkylälle päin. Ensiksi oli
kirkonkylän Kauppila saatava puolelle. Kauppilalla oli vaikutusta
sipillankyläläisiin, jotka epäilemättä seurasivat häntä.
Hyvin näytti kaikki käyvän.
Sillä kun Herrala ja Maaherra saapuivat Kauppilaan, sattuivat siellä
olemaan Mäenpään Ulrikki ja Erkkilän Anaski, jotka Kauppilan kanssa
paraikaa tuumailivat meijerin rakentamisesta.
Tavallista tulisemmalla vauhdilla rymistivät Herrala ja Maaherra
sisälle, ja Herrala sanoi jo ovella:
"Jo kuuluu kummia, miehet! Jo siirtyy meijeri Savukylästä -- mihin
siirtyneekään..."
Toiset hämmästyivät ja katsoivat kysyvästi, että mitä nyt...
"Niinpä taitavat asiat olla", lisäsi Maaherrakin.
Ja Herrala kertoi juurtajaksain, kuinka savukyläläiset ovat menetelleet
saadakseen vettä kaivoon, kun konsulentti tulee tarkastamaan...
Kauppila, Mäenpää ja Erkkilä kuuntelivat ihmeissään, mitä Herrala
kertoi.
Eivät pitkään aikaan puhuneet mitään, olivat pitkissä mietteissä.
"Ja Savukylän Jaakkolan konnantyöksikö sen uskotte?" kysyi vihdoin
Kauppila.
"Asia on selvä. Muut eivät olisi semmoista hoksanneet", karjui Herrala,
jota jo suututti se, etteivät toiset näyttäneet oikein uskovan.
"Vaan kuka näyttää toteen, että asia on niin?" kysyi Kauppila.
"Minä... Minä olen se mies, joka näytän toteen", huusi Herrala. "Ettekö
ymmärrä, että asia on selvä... saakeli soikoon..."
"Kaukana on se selvästä", sanoi Kauppila. "Etelän miehet ovat voineet
valehdella... Jos nyt ensin on perää siinäkään, että etelänpuolen
miehiä on ollut liikkeelläkään..."
"Herra Jumala, kuinka hulluja te olette!" päivitteli Herrala, ja hänen
täytyi ilmoittaa, kuka hänelle oli käynyt asian kertomassa.
"Joko nyt uskotaan? _Vasa'_?"
Mutta Kauppila naurahti.
"Eipähän sanonut Räisäs-Mikko itse nähneensä, että vettä kannettiin
kaivoon", huomautti hän.
Silloin Herrala suuttui ja uhkasi luopua pois osuuskunnasta.
"Elähän kiivastu", houkutteli Kauppila. "Tässä täytyy olla varovainen,
sillä osuusmeijerihommaamme uhkaa todellinen vaara, jos eripuraisuus
pääsee vielä lisää versomaan."
"Niin tekeekin", sanoi Herrala. "Vaara tässä on tarjona, jos
Ollinvainioon ruvetaan rakentamaan..."
"Samaa sanon minäkin", lisäsi Maaherra.
"Toistaiseksi on nyt kuitenkin Ollinvainio se paikka, jota enimmin
kannatetaan", sanoi Kauppila.
"Mutta jopa olet tyhmä mies!" päivitteli Herrala. "Enpä minä olisi
sinua noin tyhmäksi uskonut..."
"En usko juorupuheita!" sanoi Kauppila, ja Mäenpää ja Erkkilä olivat
samaa mieltä.
Mutta Herrala, nähtyään ja kuultuaan, että hänen suuri uutisensa
otettiin vastaan jotenkin kylmästi, raivostui kovin.
"Uskokaa tai olkaa uskomatta", sanoi hän vihassa. "Mutta sen
minä sanon, että Ollinvainioon ei meijeriä rakenneta... ei
rakenneta koskaan... On siihen asiaan muillakin sanomista kuin
kirkonkyläläisillä... Jumalauta! Minä näytän sen!"
"Koeta parhaasi!" sanoi Kauppila.
"Niin teenkin."
Ja Herrala syöksyi ulos hyvästiä sanomatta, ja Maaherra seurasi häntä.
Ja he ajoivat Sipillan kylään lietsomaan.
Samana päivänä oli joka paikassa tietona, mitä Savukylässä oli tehty.
Toiset uskoivat, toiset eivät.
Hirmuinen hälinä ja häsy syntyi. Ja monenlaisia muitakin juoruja oli
kulkemassa. Rakennushomma jäi sikseen, sillä rakennustoimikunta oli
kahden tulen välissä. Toiset käskivät rakentaa, mutta taas toisista
kylistä tuli lähetystö adresseineen, että ei saa rakentaa ennenkuin
asiat selvenevät.
Konsulentille oli kirjoitettu hävytön kirje, jonka konsulentti oli
lähettänyt takaisin kirkonkylän Kauppilalle ja siinä kirjoittanut,
ettei hän enää milloinkaan tule sekaantumaan Heinärannan
osuusmeijerihankkeeseen.
Kirjeen sisältö tuli tiedoksi, ja monta syytöntä miestä epäiltiin sen
kirjoittajaksi.