Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto,
1914.
I
Heinärannalla jauhettiin yhä siitä osuusmeijerin paikasta.
Kokouksia oli pidetty vähä väliä ja yksimielisyyteen oli koetettu
päästä, mutta turhaan. [Toiminta on jatkoa novelliin "Heinärannan
osuusmeijeri".]
Moni jo väsyi, ei saapunut kokouksiin; kun kysyttiin, että mikset
tullut kokoukseen, niin kirosi vastaukseksi. Eikä sanonut välittävänsä
koko hommasta.
Entiset, meijerille sopiviksi katsotut paikat, Kuusimäen Kaisan
lammashaka ja Pikku-Herralan rantavainio, olivat kumpainenkin tulleet
hylätyiksi.
Uutta, sopivampaa paikkaa haettiin.
Aika kului. Vuosi meni, toinen alkoi. Pikku-Herralan rantavainiolla
äkättivät meijerirakennuksen hirret paljaan taivaan alla, ja kivet
painuivat Kuusimäen Kaisan pehmeäpohjaiseen lammashakaan. Meijeriä
käytettiin vuokrahuoneissa, ja suuri ahtaus siellä vallitsi.
Ja kaikille oli nyt selvillä, että oma, ajanmukainen meijeri oli
rakennettava.
Mutta mihin?
Ääniä alkoi kuulua, että rakennetaan Savukylään...
Monta painavaa seikkaa puhui Savukylän puolesta. Matka meijerialueelta
Savukylään oli yhtä pitkä kaikilta suunnilta! Siinä oli jo verraton
etu, niin etteivät toiset päässeet rähisemään siitä, että he joutuvat
liian kauas meijeristä. Toiseksi oli Savukylä likempänä rautatieasemaa,
ja sekin seikka piti ottaa huomioon. Kolmanneksi uskottiin vettä
Savukylässä olevan runsaasti...
Innokkaita miehiä alkoi hommaan ja kulkivat pitkin meijerialuetta,
koettaen taivuttaa mieliä Savukylän puoleen.
Merkillisesti olivatkin ennen jäykät ja itsekkäät mielet pehminneet. Ei
ollut monta vastaanpanijaa. Savukylä sai puoltajia joka puolueesta.
Ainoastaan Mallikylästä kuului napinaa, ja Maaherran Heikki pani jyrkän
vastalauseen.
Ja taas kului aikaa. Mutta joka päivä ja joka hetki osuusmeijerin
tarpeellisuudesta puhuttiin. Missä kaksi ja kolme kokoontui, niin siitä
meijeripaikasta heti alussa puhe tuli ja siihen päättyikin.
Sillä joka viikko saatiin kokea, kuinka paljon vahinkoa jokainen saa
kärsiä huonon ja sopimattoman meijerihuoneiston takia. Voin hintaa
poljettiin ja muistutuksia sateli kuin rakeita. Milloin oli voi
"hapanta", milloin oli siinä "piimänmaku", milloin "kalanhaju", ja
pistemäärät alenivat...
Tilit tulivat yhä huonompia ja maidon hinta laski niin, ettei koskaan
ollut niin alhainen ollut. Sitäpaitsi nousivat kulut hirmuisesti, kun
koneet ja muut kamppeet olivat vähä väliä rempallaan. Sattui päiviä,
ettei separaattori lähtenyt pyörimään mihinkään päin, vaikka
Heinärannan ja Savukylän vankimmat miehet voimansa takaa yrittivät. Ja
milloin halkesi kirnu ja kaikki kerma sinkosi meijerskalle vasten
silmiä ja levisi pitkin meijerin likaista ja lahoa lattiaa.
Jo tuosta surkeudesta piti loppu tulla!
Että pitääkin ihmisten oleman niin tyhmiä, etteivät omaa parastaan
ymmärrä!
Nyt piti saada suuri yhteinen kokous, ja siinä kokouksessa sitten
päätetään, että meijeriä ruvetaan rakentamaan Savukylään.
Savukylää puolsivat nyt kaikki ja sydämestään toivoivat, että viho
viimein oma meijeri rakennetaan.
"Entäs Mallikylän miehet, jotka vastustavat Savukylää?"
"Jos eivät mallikyläläiset tahdo liittyä osuuskuntaan ja jos alkavat
taas jarruttaa, niin saavat jäädä pois!"
Se nyt oli kerrankin viisasta puhetta!
Kymmenen vuotta on jo omaa meijeriä hommattu, -- kymmenenä vuotena on
kokouksia pidetty, mutta paikkaa, johon meijeri rakennetaan, ei vain
löydetä..,
Jaa... se on helvettiä!
Mutta nyt!
Nyt siitä tulee, ja jos ei nyt tule, niin iäksi päiväksi jääpi koko
homma!
Kirkonkylän Kauppila kirjoitti konsulentille kirjeen ja pyysi saapumaan
kokoukseen, josta riippui Heinärannan osuusmeijerin elämä tai kuolema.
Mainitsi kirjeessään, että on hyviä toiveita siitä, että nyt viho
viimein on löydetty meijerirakennukselle paikka, joka miellyttää
kaikkia ja jonka suhteen näyttää kaikilla olevan sama ajatus. Niin että
terve tulemaan, herra konsulentti!
Konsulenttia vähä nauratti, sillä hän tunsi jo ennestään
heinärantalaisten yksimielisyyden. Mutta hän kirjoitti kuitenkin
Kauppilalle vastauksen ja lupasi tulla määräpäivänä...
Ja kokous oli kuulutettu maaliskuun 5 päiväksi; siitä lähetettiin
suullisia ja kirjallisia tietoja kaikille kulmille, jotta kukin saisi
tiedon.
Yksimielisiä oltiin. Erkkilän Anaski ja Mäenpään Ulrikkikin olivat
kaikki entiset unhoittaneet ja innostuneet uudestaan.
"Kun ei ennen ole hoksattu, että Savukylässä sopivin paikka on
meijerille!"
"Niin, kun ei ole hoksattu!"
"Kuka sen viimein nyt huomasi?"
"Niin. Kuka sen lieneekin ensiksi hoksannut?"
Sitä ei tietty, eikähän se pääasia ollutkaan. Pääasia oli se, että nyt
vihdoin oli sopiva paikka löydetty.
Mallikylästä kyllä kuului ääniä, ettei siellä ole niitä, jotka
kannattavat Savukylää, mutta siitä eivät toiset olleet millänsäkään.
Tulkoot kokoukseen vastustamaan, jos tahtovat!
* * * * *
Päivää ennen jo saapui konsulentti.
Hän oli varannut aikaa ottaakseen selvän uudesta meijeripaikasta, joka
oli katsottu Savukylän Ollinvainioon.
Paljon miehiä seurasi konsulenttia, kun hän kokouspäivän aamuna lähti
Savukylän Ollinvainiota tarkastamaan.
Ja kokoukseen saapui lukuisasti väkeä likeltä ja kaukaa ja yksimielisiä
oltiin siitä, että Savukylän Ollinvainio on paras paikka ja kaikille
sopiva.
Ja kokous alkoi. Konsulentti puhui ensin meijeristä yleensä ja
osuustoiminnasta erittäin. Hän selitti esimerkkejä muilta
paikkakunnilta, joille osuusmeijerit olivat hyvinvointia ja
toimintaintoa lisänneet. Ja sitten hän numeroilla todisti, kuinka
suurta vahinkoa heinärantalaiset olivat itselleen saattaneet, kun niin
monen monta vuotta olivat riidelleet...
Kauheita summia olivat! Mutta jokainen myönsi, että niin on.
Sitten sanoi sanansa Ollinvainiosta.
Erittäin sopiva paikka se oli hänenkin mielestään. Verraten ennen
esitettyihin paikkoihin oli Ollinvainiolla monta etua.
Ja koko Savukylä meni takaukseen siitä, että vettä on... että juuri
Ollinvainiossa ovat maailman parhaat vesisuonet...
"Vesi tietysti on pääasia", jatkoi konsulentti. "Mutta kuten kaikki
vakuuttavat on Ollinvainiossa vesi hyvin matalassa ja laadultaan
erinomaista..."
Ja hän puolusti lämpimästi Ollinvainiota ja kehoitti heti ryhtymään
toimeen.
Kenelläkään ei ollut vastaan sanomista. Kokouksen menokin oli hiljaista
kuin kirkossa. Ainoastaan jotkut mallikyläläiset, jotka olivat
saapuneet kokoukseen, poistuivat sieltä synkein silmin ja happamin
naamoin.
Siis vihdoin: Heinärannan osuusmeijeri oli päätetty rakentaa Savukylän
Ollinvainioon! Hurraa!
Kaikki toimihenkilöt valittiin ja rakennushommaan päätettiin ryhtyä
heti.
Iloisesti jutellen kävelivät miehet kokouspaikalta ja siunasivat
sydämessään konsulenttia, joka ystävänä tuli ja rauhaan ja
yksimielisyyteen kehoitti.
Nyt vihdoinkin! Jo monta vuotta oli jauhettu ja riidelty, ja monet
tuhannet, jotka nyt povea lämmittäisivät, olivat menneet kaiken
maailman tietä! Sen onnettoman ja kelvottoman käsimeijerin takia! Niin
toiset.
Mutta Mallikylän miehiin liittyi Pikku-Herrala ja Jauholan Petteri ja
synkkinä miehinä kävelivät.
Mitä parempi oli Savukylän Ollinvainio kuin Pikku Herralan rantavainio?
Siinä on kysymys. Ja mikä oli pohjasyynä siihen, ettei Pikku-Herralaan
meijeriä rakenneta, kuten jo vuosia sitten päätettiin? Herralan
palstalle olivat jo hirret ajetut, siihen oli suurilla kustannuksilla
kaivettu kaivo, josta riittäisi vettä vaikka koko pitäjälle.
Ja Pikku-Herrala, Jauholan Petteri ja mallikyläläiset päättivät, että
kaikki mitä ihmisen voimassa on, he yrittävät, ettei meijeriä
Savukylään rakenneta...
Ja heillä on valtaa ja voimaa!
Ja saadaan nähdä, kuinka käy ennenkuin leikistä luovutaan!