»Mennään sisään», sanoi majuri Putnam terävänlaisesti ja näytti tietä
taloon.
Talon sisäpuolella ilmeni tuo aamuisissa taloissa usein silmiin pistävä
eriskummaisuus, että huoneet näyttivät valoisemmilta kuin taivas
ulkopuolella, senkin jälkeen kuin majuri oli sammuttanut kaasuliekin
hallista. Isä Brown hämmästyi nähdessään, että komea ruokapöytä oli
katettu kuin juhla-ateriaa varten, ruokaliinoineen ja joka lautasen
vieressä tarpeettoman erimuotoiset viinilasit. Olihan hyvin tavallista,
että pöydällä tähän aikaan aamusta oli illallisen jätteitä, mutta että
se näin aikaiseen oli juuri äsken katettu, oli tavattomampaa.
Kun hän seisoi epäröiden hallissa, hyökkäsi majuri Putnam hänen
ohitseen ja loi nopean silmäyksen yli soikean pöytäliinan. Lopuksi
sanoi hän metelöiden: »Kaikki hopeat poissa! Kalaveitset ja kahvelit
poissa! Vanha mausteastia poissa! Vanha, hopeinen kermakannu poissa! Ja
nyt, isä Brown, olen valmis vastaamaan teille, oliko se varas.»
»Te olette tyhmiä ja sokeita», sanoi Gray itsepäisesti. »Minä tiedän
paremmin kuin te, ketkä tätä taloa ahdistavat; minä tiedän paremmin
kuin te, miksi...»
Majuri taputti häntä olalle aivankuin sairasta lasta viihdytellen, ja
sanoi: »Se oli varas. Se oli selvästi varas.»
»Aika viluinen varas», huomautti isä Brown. »Niin viluinen, että on
helppoa päästä hänen jäljilleen.»
Majuri pudisti synkästi päätään. »Pelkäänpä että hän nyt on
saavuttamattomissa», sanoi hän.
Sitten, kun levoton eversti revolvereineen lähti taas ovesta pihalle
päin, lisäsi hän kuiskaavalla, uskottelevalla äänellä:
»En tiedä pitäisikö minun lähettää hakemaan poliisia, sillä minä
pelkään, että ystäväni on lennätellyt luotejaan vapaanpuoleisesti,
ja lähestynyt lakia väärältä puolen. Hän on elänyt hyvin villissä
ympäristössä ja sanoakseni teille suoraan, luulen minä, että hän joskus
kuvittelee kaikenlaista.»
»Luullakseni te kerran kerroitte minulle», sanoi isä Brown, »että hän
luulee jonkun salaisen intialaisen seuran ahdistavan häntä.»
Majuri Putnam nyökkäsi myöntävästi, mutta kohotteli samalla kertaa
olkapäitään. »Minä luulen, että on parasta mennä ulos hänen jälkeensä»,
sanoi hän. »Minä en enää — kuinka sanoisinkaan — halua kuulla lisää
aivastuksia.»
He menivät ulos aamuilmaan, jota aurinko juuri alkoi valaista, ja he
näkivät eversti Grayn, joka pitkä vartalo melkein kahtia taipuneena,
tarkasteli kohta kohdalta hiekan ja ruohokon laatua. Sillä aikaa
kun majuri kulki suoraan häntä kohti, teki pappi yhtä huolettoman
kierroksen, mikä vei hänet talon lähimmän kulman ympäri noin kahden tai
kolmen jalan päähän ulkonevasta rikkalaatikosta.
Hän seisahtui minuutiksi tai pariksi katselemaan tuota kauheata
esinettä, sitten meni hän sen eteen, nosti kantta ja pisti päänsä
sisään. Tomua ja muita likaisia aineita tuprahti ilmaan, mutta isä
Brown ei koskaan huomannut omaa ulkonäköään, huomasi hän sitten mitä
muuta hyvänsä. Hän pysyi siinä asennossa hyvän aikaa, aivan kuin
salaperäisiin rukouksiin vaipuneena, Sitten tuli hän taas ulos hiukan
tuhkaa tukassaan ja marssi välinpitämättömänä pois.
Kun hän taas tuli puutarhan portille, löysi hän sieltä ryhmän, mikä
näytti haihduttavan synkkiä ajatuksia, niin kuin auringonvalo oli
haihduttanut sumun. Se ei millään lailla ollut varmuutta herättävä,
se oli ainoastaan leveän koomillinen, niin kuin parvi Dickensin
henkilöitä. Majuri Putnam oli sillävälin pyörähtänyt sisään ja
pukeutunut siistiin paitaan ja housuihin, kaulassaan tulipunainen
liina ja kaiken yllä vaalea, ruudukkainen takki. Tämä poisluettuna
näyttivät hänen riemukkaat kasvonsa olevan halkeamaisillaan suuresta
mielihyvästä. Hän näytti todella intoilevalta silloinkin, kun hän
puheli kokkinsa, tumman maltalaisen kanssa, jonka laihat, keltaiset
ja huolestuneet kasvot muodostivat omituisen vastakohdan hänen
lumivalkealle esiliinalleen ja päähineelleen. Kokki saattoi tosiaan
olla huolestunut, sillä keittotaito oli majurin mieliaineita. Hän oli
noita asianharrastajia, jotka aina tietävät enemmän kuin ammattimiehet.
Ainoa henkilö, jonka arvostelulle omeletista hän pani arvoa, oli
hänen ystävänsä Gray, ja kun isä Brown muisti tämän, kääntyi hän
ympäri katselemaan toista upseeria. Auringon selvässä valaistuksessa,
puettujen ja tavallisessa mielentilassa olevien ihmisten joukossa oli
hänen näkemisensä melkein kuin kolaus. Pitempi ja hienompi mies oli
yhä yöpuvussaan, musta tukka sekaisin, ja ryömi nyt pitkin pihaa käsin
ja jaloin, etsien varkaan jälkiä, ja silloin tällöin, kaikkien nähden,
lyöden maata nyrkillään, kiukuissaan kun ei löytänyt mitään. Nähdessään
hänen noin nelinkontin ruohokossa, rypisti pappi surumielisesti
silmäluomiaan ja arvasi heti, että nuo »kuvitelmat» olivat kai vain
kaunisteltua puhetta.
Kolmannen henkilön kokin ja majurin ryhmässä tunsi isä Brown myöskin:
hän oli Andrey Watson, majurin suojatti ja taloudenhoitajatar ja
tällä hetkellä, päättäen esiliinasta, ylös käärityistä hihoista ja
päättävästä tavasta, oli hän paljon enemmän taloudenhoitajatar kuin
suojatti.
»Se oli teille oikein», puheli hän. »Sanoinhan minä teille aina,
ettette pitäisi tuota vanhanaikuista mausteastiaa.»
»Se miellytti minua», sanoi Putnam leppoisasti. »Minä olen itsekin
vanhanaikuinen ja minun tavarani sen mukaan.»
»Ja ne katoavat yhdessä, kuten näette», vastasi hän. »Niin, jos te
ette vaivaannu varkaan tähden, en minäkään vaivaa itseäni päivällisen
takia. On sunnuntai, emmekä me voi lähettää hakemaan etikkaa ja muuta
kaupungista, ja te, intialaiset herrat, ette voi nauttia päivällisestä
ilman höysteitä. Minä toivoisin että te ette olisi pyytänyt Oliver
serkkua viemään minua messuun. Se ei lopu ennenkuin puolen kahdentoista
jälkeen ja silloin täytyy everstin lähteä. Minä en luule, että te
miehet tulette toimeen yksinänne.»
»Oh, kyllä me tulemme, hyvä ystävä», sanoi majuri katsellen häntä hyvin
ystävällisesti. »Marco osaa valmistaa kaikki kastikkeet, ja me olemme
usein valmistaneet ruokamme itse hyvin autioissa seuduissa, niinkuin te
kai tiedätte. Teidänkin täytyy joskus saada huvitella, Andrey; teidän
ei tarvitse olla taloudenhoitajattarena joka hetki, ja minä tiedän,
että te haluatte kuulla soittoa.»
»Minä tahdon mennä kirkkoon», sanoi hän, jokseenkin tuikein silmin.
Hän oli noita miellyttäviä naisia, jotka aina pysyvät miellyttävinä,
koska heidän kauneutensa ei riipu ilmeestä eikä väristä, vaan pään ja
piirteiden muodosta. Mutta vaikka hän ei vielä ollut keski-ikäinenkään
ja vaikka hänen kastanjanruskea tukkansa oli ihanteellinen värin ja
muodon puolesta, kuin Titianin malleilla, oli hänen suupielissään ja
silmiensä ympärillä ilme, joka ilmaisi, että joku suru rasitti häntä,
niinkuin tuuli viimein kuluttaa kreikkalaisen temppelin otsikon.
Sillä tuo pieni taloudellinen pula, josta hän juuri oli puhunut niin
päättävästi, oli pikemmin koomillinen kuin traagillinen. Isä Brown
päätteli keskustelun kulusta, että Grayn, toisen herkkusuun, täytyi
lähteä pois ennen tavallista ruoka-aikaa, mutta hänen isäntänsä Putnam
oli järjestänyt erikoisen aamiaisen, joka tarjottaisiin ja syötäisiin
aamun kuluessa, sillä aikaa kun Andrey ja hänen serkkunsa olisivat
aamukirkossa, ettei hänen vanhan toverinsa tarvitsisi lähteä ilman
jäähyväisateriaa. Neiti Andrey oli jo menossa tohtori Oliver Oman'in,
vanhan sukulais-ystävänsä seurassa, joka huolimatta tieteellisyydestään
ja katkerahkosta ulkonäöstään, oli innostunut musiikin ihailija ja
lähti kirkkoonkin kuulemaan sitä. Tässä kaikessa ei ollut mitään, mikä
olisi hyväksyttävästi selittänyt murheellisen ilmeen neiti Watson'in
kasvoilla, ja puoleksi tietoisen vaiston ohjaamana kääntyi isä Brown
katselemaan everstin mieletöntä puuhaa nurmikolla.
Kun isä Brown kulki everstiä kohti, nosti tämä äkkiä päätään, aivan
kuin ihmeissään siitä, että hän vielä oli siellä. Ja todella oli isä
Brown, syystä, jonka hän ainoastaan tunsi, viipynyt paljon kauemmin
kuin kohteliaisuus vaati, tai, myös tavallisessa merkityksessä, salli.
»No», kysyi Gray, silmissä hurja ilme. »Minä arvelen, että te pidätte
minua hulluna niin kuin nuo muutkin?»
»Minä olen pohtinut asiaa», vastasi pieni mies rauhallisesti. »Ja minä
olen taipuvainen luulemaan.. että te ette ole hullu.»
»Mitä te tarkoitatte?» kivahti Gray jyrkästi.
»Oikeat hullut», selitti isä Brown, »kiihoittavat yleensä omaa
sairaaloisuuttaan. He eivät koskaan ponnistele sitä vastaan. Mutta te
koetatte löytää varkaan jäljet, vaikka niitä ei olekaan. Te taistelette
sitä vastaan. Te tahdotte sitä, mitä hullut eivät koskaan tahdo.»
»Ja mitä se on?»
»Te tahdotte todistuksen siitä, että olette väärässä», sanoi Brown.
Viimeisten sanojen aikana oli Gray hypännyt tai kompuroinut jaloilleen
ja katseli nyt pappia kiihkein silmin.
»Tuo on totta, hiis vie!» huusi hän. »He väittävät kaikki minua
vastaan, että mies oli täällä hopeitten vuoksi — aivan kuin minä en
hyvin mielelläni olisi valmis ajattelemaan samoin!
»_Hänkin_ on moittinut minua siitä», ja hän nyökkäsi pörröisellä,
mustalla päällään Andreyta kohti, »hän on moittinut minua koko päivän
siitä, että olin julma ampuessani viatonta murtovarasparkaa, ja että
paholainen yllyttää minua viattomia asukasparkoja kohtaan. Mutta minä
olin kerran hyväluontoinen mies — yhtä hyväluontoinen kuin Putnam.»
Hiukan vaiettuaan sanoi hän: »Kuulkaapas, minä en ole nähnyt teitä
ennen, mutta te saatte nyt kuulla koko tarinan. Putnam ja minä olimme
ystäviä samassa ruokakunnassa, mutta muutamien tapausten vuoksi
Afganistanin rajalla sain minä rykmentin paljon ennen kuin monet muut,
ja meidät päästettiin molemmat invaliideina kotiin hiukan sen jälkeen.
Minä olin kihloissa Andreyn kanssa jo silloin, ja me matkustimme kaikki
yhdessä takaisin. Mutta paluumatkalla tapahtui jotain. Omituisia
tapauksia. Seuraus siitä oli, että Putnam tahtoi keskeyttää matkan ja
Andreykin tahtoi pysähtyä, ja minä tiedän mitä he ajattelivat. Minä
tiedän mitä he minusta ajattelivat, ja te myöskin.
»No niin. Tällainen oli asia. Kun me olimme viimeistä päivää
intialaisessa kaupungissa, kysyin Putnamilta enkö voisi mistään
saada muutamia Trichinopoli-sikareja ja hän osoitti minulle pienen
kaupan vastapäätä asuntoani. Olen sittemmin huomannut, että hänen
tarkoituksensa oli aivan suora, mutta 'vastapäätä' on vaarallinen
sana, kun kunnollisen talon vastapäätä on viisi kuusi likaista mökkiä,
ja minä erehdyin kai ovesta. Se aukeni vaikeasti ja johti pimeään,
mutta kun minä käännyin takaisin, painui ovi takanani kiinni ja
asettautui paikoilleen satojen saranoiden vinkuessa. Ei ollut muuta
neuvoa kuin astua eteenpäin, ja niin kuljin minä käytävästä käytävään
pilkkopimeässä. Sitten tulin minä portaille ja sitten salaovelle, jota
vahvisti huolekkaasti tehty säppi itämaisesta raudasta. Sen löysin
minä vain hapuilemalla, mutta vihdoin se antoi myöten. Minä tulin taas
ulos hämärään, johon pienet, mutta tasaisesti palavat lamput alempana
loivat vihreän vivahduksen. Ne valaisivat ainoastaan omituisten,
tyhjien patsaiden jalustat tai liepeet. Aivan minun edessäni oli
jotain, mikä näytti vuorelta. Minä tunnustan, että minä melkein vaivuin
kivipermannolle, jolla seisoin, huomatessani, että se oli epäjumala. Ja
kaikkein pahinta oli se, että sen selkä oli minuun päin.
»Se oli tuskin puoleksikaan inhimillinen, arvasin minä, päättäen
sen pienestä, kyyristyneestä päästä ja vielä enemmän jonkunlaisesta
hännäntapaisesta, tai lisäjäsenestä, joka kääntyi ylös takaa ja
osoitti kuin ilkeä, leveä sormi, jotain sen leveän kiviselän keskelle
kaivettua tunnustuksellista kuviota. Himmeässä valaistuksessa olin minä
alkanut, en suinkaan kauhistumatta, arvailla tuon kuvan merkitystä,
kun sattui vielä kamalampi tapaus. Temppelin muurissa takanani aukeni
ovi ja ulos astui mies, jolla oli ruskeat kasvot ja musta puku.
Hänen vaskilihaisilla kasvoillaan, norsunluisine hampaineen väreili
muuttumaton hymy, mutta minun mielestäni oli inhottavin piirre
hänessä se, että hän oli puettu eurooppalaiseen pukuun. Minä olin
valmistautunut näkemään juhlapukuisia pappeja tai alastomia fakiireja.
Mutta nyt tuntui siltä kuin tuo epäjumalan palvelus olisi levinnyt
kaikkialle, kuten minä lopulta sain sen havaita.
»'— Jos te olisitte nähnyt vain Apinan jalat — sanoi mies yhä hymyillen
ilman muuta johdantoa — olisimme me olleet hyvin suopeita: teidät
olisi vain kidutettu kuoliaaksi. Jos te olisitte nähnyt Apinan kasvot,
olisimme yhä olleet sangen kohtuullisia: teitä olisi vain kidutettu,
ja olisitte jäänyt eloon. Mutta koska te olette nähnyt Apinan hännän,
täytyy meidän langettaa ankarin tuomio, joka kuuluu: 'Lähtekää
vapaasti'.
»Kun hän sanoi nämä sanat, kuulin minä vahvan rautasalvan, jonka
kimpussa olin ponnistellut, automaattisesti aukeavan ja sitten kuulin
minä raskaan katuoven käytävän toisessa päässä, jonka läpi olin
kulkenut, kääntyvän saranoillaan.
»'— On turha pyytää armoa, teidän täytyy lähteä vapaasti' — sanoi
hymyilevä mies — 'Tästä lähin tulee hius lyömään teitä kuin miekka ja
tuuli tulee puremaan teitä kuin käärme; aseet lennähtävät teitä vastaan
tuntemattomalta suunnalta ja te tulette kuolemaan monta kertaa —'
»Samalla katosi hän taas takaseinän kautta ja minä tulin ulos kadulle.»
Gray vaikeni ja isä Brown istahti huolettomasti maahan alkaen noukkia
päivänkakkaroita.
Sitten jatkoi soturi: »Tervejärkinen Putnam tietysti pilkkasi minun
pelkoani, ja siitä hetkestä alkoi hän epäillä mieleni tilaa. No,
minä kerron teille vain muutamalla sanalla nuo kolme seikkaa, jotka
senjälkeen ovat tapahtuneet, ja te saatte sanoa, kumpi meistä on
oikeassa.
»Ensimäinen tapahtui intialaisessa kylässä viidakoitten reunalla,
satojen penikulmien päässä temppelistä, tai kaupungista, tai heimon ja
tapojen alueelta, jossa kirous oli suunnattu minuun. Heräsin pimeässä
keskiyöllä ja loikoilin ajattelematta mitään erikoista, kun minä
tunsin, että minun kurkkuni ympärille oli kietoutunut kutkuttava esine,
aivan kuin hius tai rihma. Minä säikähdin sen eriskummaisuutta, enkä
voinut olla ajattelematta temppelissä kuulemiani sanoja.
»Mutta kun minä olin noussut ylös ja hankkinut valoa ja peilin, oli
viiva kaulani ympärillä verinen.
»Toinen tapahtui majapaikassa Port Saidissa, myöhemmin,
kotimatkallamme. Se sattui talossa, joka oli jonkunmoisen kapakan ja
harvinaisuuskaupan välimuoto, ja vaikka siellä ei ollut mitään Apinan
palvelusta muistuttavaa, niin on sentään mahdollista, että joku sen
kuvista tai taikakaluista oli siellä. Sen kirous oli siellä kaikissa
tapauksissa. Minä heräsin taas pimeydessä tunnelman vallassa, jota ei
voi selittää kylmemmillä tai tarkemmilla sanoilla kuin että tuuli puri
kuin käärme. Elämäni oli sammumaisillaan, minä löin päätäni seiniin,
kunnes hoiperruin ikkunaa vasten, ja putosin mieluummin kuin hyppäsin
alempana olevaan puutarhaan. Putnam, tuo poika parka, joka oli sanonut
edellistä tapausta satunnaiseksi naarmuksi, oli pakoitettu ottamaan
asian vakavasti tavatessaan minut puoleksi tunnottomana ruohokossa
aamun hämärtäessä. Mutta minä pelkään, että hän piti mielentilaani eikä
kertomustani huolestuttavana.
»Kolmas tapahtui Maltassa. Me olimme siellä eräässä linnoituksessa,
ja kun se tapahtui, olivat makuuhuoneemme avoimelle merelle päin,
joka ulottui melkein meidän ikkunalautoihimme saakka lukuunottamatta
valkeaa rantavallia, joka oli yhtä autio kuin meri. Minä heräsin taas,
mutta nyt ei ohutkaan pimeä. Kuu paistoi heleästi, kun minä astuin
ikkunan eteen. Minä olisin voinut nähdä linnun alastomalla muurilla,
tai purjeen näköpiirissä. Mutta minä näinkin jonkunlaisen kepin tai
oksan, joka tulla kierretteli autiossa ilmassa. Se lensi suoraan minun
ikkunaani kohden ja löi pirstoiksi lampun sänkyni vieressä, josta juuri
olin noussut. Se oli tuollainen kummallisen muotoinen sotanuija, joita
itämaiset heimot käyttävät. Mutta se ei ollut lähtenyt ihmiskädestä.»
Isä Brown pani pois päivänkakkarakimpun, jota hän järjesteli, ja nousi
ylös kiihkeän näköisenä:
»Onko majuri Putnam hankkinut», kysyi hän, »jonkun tuollaisen itämaisen
harvinaisuuden, aseen, epäjumalankuvan tai sentapaisen, mistä joku
olisi saanut vihjauksen?»
»Hänellä on paljon niitä, vaikkei hän niillä mitään tee, luulen minä»,
vastasi Gray »mutta tulkaa kaikissa tapauksissa hänen työhuoneeseensa.»
Kun he astuivat sisään, kulkivat he neiti Watsonin ohi, joka napitti
hansikkaitaan kirkkoon lähtiessään, ja kuulivat Putnamin äänen
alempana yhä neuvovan kokille keittotaitoa. Majurin työhuoneessa ja
harvinaisuuskokoelmassa tapasivat he äkkiä kolmannen henkilön, joka
silkkihattu päässä ja päällysvaatteet yllään tutki tupakkapöydän luona
avonaista kirjaa, jonka hän sulki jokseenkin syyllisen näköisenä ja
kääntyi heitä kohti.
Gray esitti hänet hyvin kohteliaasti tohtori Omaniksi, mutta hän
näki sellaisen vastenmielisyyden kuvastuvan toisen kasvoilla, että
isä Brown arvasi noiden kahden miehen olevan kilpakosijoita Andrey'n
tietäen tai tietämättä. Tuo vastenmielisyys ei ollut epämieluisaa isä
Brownille. Tohtori Oman oli todella hyvin miellyttävän näköinen herra,
kaunispiirteinen, mutta tumma kuin aasialainen. Mutta isä Brownin
täytyi vakuuttaa itselleen kiivaasti, että täytyy varoa juuri niitä,
jotka käyttävät vahaa teräväksi leikatuissa parroissaan, ja joilla
on pienet, hansikoidut kädet, ja jotka puhuvat puhtaasti sointuvalla
äänellä.
Grayta näytti jokin tuossa pienessä rukouskirjassa Omanin
mustahansikkaisessa kädessä erikoisesti häiritsevän. »Minä en tiennyt,
että se kuului teidän alaanne», sanoi hän töykeästi.
Oman hymyili suopeasti, loukkaantumatta: »Tämä onkin, tietääkseni»,
sanoi hän laskien kätensä äsken sulkemansa suuren kirjan kannelle,
»myrkkyjen ja sen sellaisten luettelo. Mutta se on liian suuri kirkkoon
vietäväksi.»
Sitten pani hän pois ison kirjan ja hänen liikkeissään tuntui taas
kiireen ja nolouden vivahdus.
»Minä otaksuin», sanoi pappi, jolla näytti olevan suuri halu vaihtaa
puheenaihetta, »että kaikki nuo keihäät ja esineet ovat Intiasta?»
»Kaikkialta», vastasi tohtori. »Putnam on vanha sotilas, ja hän on ollut
Mexikossa, Australiassa ja Ihmissyöjä-saarilla minun tietääkseni.»
»Minä toivon», sanoi isä Brown, »ettei hän oppinut keittotaitoaan
ihmissyöjäsaarilla.» Ja hänen katseensa kiisi paistinpannujen ja muiden
omituisten taloustavaroiden yli, joita oli seinällä.
Samalla hetkellä pisti heidän keskustelunsa todellinen esine nauravat,
punakat kasvonsa huoneeseen. »Tule tänne, Gray», huusi hän, »aamiainen
on juuri pöydällä. Ja kellot soivat kutsuen niitä, jotka ovat kirkkoon
menossa.»
Gray nousi ylempään kerrokseen muuttamaan pukua, tohtori Oman ja neiti
Watson lähtivät juhlallisina kulkemaan pitkin katua, mutta isä Brown
huomasi, että tohtori kääntyi kahdesti ympäri tarkastellen taloa,
palasipa nurkan takaa takaisin katsellakseen sitä vielä.
Pappi näytti pettyneeltä. »Hän ei ole voinut olla rikkalaatikolla»,
mutisi hän. »Ei noissa vaatteissa. Tai olisiko hän ollut täällä
aikaisemmin?»
Isä Brown oli muiden ihmisten seurassa herkkä kuin baromeetteri;
mutta tänään näytti hän olevan paksunahkainen kuin sarvikuono. Ei
mikään seuraelämän sääntö, pysyvä tai satunnainen, olisi oikeuttanut
häntä jäämään intialais-englantilaisten ystävysten aamiaiselle,
mutta hän jäi, peittäen asemansa huvittavalla, mutta harmittomalla
lörpötystulvalla. Hän oli sitä hämmästyttävämpi, koska hän ei näyttänyt
kaipaavan aamiaista. Kun mainiosti valmistetut ruokalajit viineineen
seurasivat toinen toistaan, toisti hän vain, että tänään oli hänen
paastopäivänsä, ja nieleskeli leipäpaloja maistellen kylmää vettä,
jonka hän sitten jätti koskematta. Mutta hänen puhelunsa valui yhä
virtanaan.
»Sanonpa teille, mitä aion tehdä puolestanne!» huusi hän. »Minä
valmistan vihanneksenne! Minä en voi syödä sitä, mutta minä osaan
valmistaa sen kuin enkeli! Onko teillä aineksia täällä?»
»Pahaksi onneksi meillä ei ole kuin yhtä lajia,» vastasi hyväntuulinen
majuri. »Muistatte kai, että sinapit, öljyt ja muut katosivat
ryytimaljakossa varkaan mukana.»
»Niin», vastasi isä Brown huolimattomasti. »Minä juuri pelkäsin, että
niin kävisi. Sen vuoksi pidän minä aina mukanani ryytiastiaa. Minä
pidän tavattomasti vihanneksista.»
Ja molempien toisten hämmästykseksi otti hän taskustaan pippuriastian
ja asetti sen pöydälle.
»Minä ihmettelen tarvitsiko varas sinappiakin,» jatkoi hän vetäen
toisesta taskustaan sinappikupin.
»Sinappilaastariksi kai, luullakseni. Ja etikkaa», sanoi hän ottaen
esiin sitä. »Oletteko joskus kuulleet jotain etikasta ja ruskeasta
paperista? Mitä taas öljyyn tulee, jota minä panin vasempaan...»
Hänen kielevyytensä vaikeni hetkeksi, sillä nostaessaan silmänsä näki
hän, mitä kukaan muu ei nähnyt: tohtori Oman seisoi aurinkoisella
pihalla ja katseli yhtä mittaa huoneeseen. Ennenkuin hän oli ehtinyt
täydellisesti koota ajatuksensa, oli Gray puuttunut puheeseen.
»Te olette hämmästyttävä velikulta», sanoi hän tuijottaen. »Minä tulen
kuuntelemaan teidän saarnojanne, jos ne ovat yhtä hauskoja kuin teidän
juttunne.»
Hänen äänensä muuttui hiukan ja hän nojautui taaksepäin tuolissaan.
»Oh, nämä ovat saarnoja ryytirasiassa», sanoi isä Brown hyvin
vakavasti. »Oletteko kuullut, että usko on, sinapin siemenen kaltainen,
tai sääliväisyydestä, joka voitelee öljyllä? Ja mitä etikkaan tulee,
niin voiko yksikään sotilas unohtaa tuota yksinäistä sotilasta, joka,
kun aurinko pimeni...»
Eversti Gray nojautui hiukan eteenpäin ja puristi pöytäliinan
nyrkkiinsä.
Isä Brown, joka paraikaa teki salattia, tipautti pari lusikallista
sinappia vesilasiin vieressään, nousi ja sanoi uudella, korkealla ja
äkillisellä äänellä — »Juokaa tämä!»
Samalla hetkellä saapui liikkumaton tohtori pihalta juosten ja temmaten
ikkunan auki ja huusi: »Tarvitaanko minua? Onko hänet myrkytetty?»
»Läheltä piti», sanoi isä Brown hymyn varjo kasveillaan, sillä
oksetusaine oli vaikuttanut äkillisesti.
Gray makasi nojatuolissa, huohottaen kuin hengen lähtiessä, mutta
elossa.
Majuri Putnam hyppäsi pystyyn punakat kasvot pilkullisina. »Rikos!»
huusi hän käheästi. »Minä menen hakemaan poliisia!»
Pappi kuuli hänen ottavan palmulehtihattunsa naulakosta ja kiiruhtavan
ulos pääovesta ja hän kuuli puutarhan portin rämähtävän. Mutta hän
seisoi vain katsellen Grayta, ja sanoi sitten lyhyen hiljaisuuden
jälkeen:
»En puhu teille paljon, mutta kerron teille kaikki, mitä luulen
tietäväni. Teitä ei uhkaa mikään kirous. Apinan temppeli oli joko
sattuma tai osa tempusta ja temppu oli valkean miehen keksimä. On
ainoastaan yksi ase, mikä voi haavoittaa melkein tietämättä: valkean
miehen käyttämä partaveitsi. On vain yksi keino, jolla voi saada
huoneen täyteen näkymätöntä, vastustamatonta myrkkyä: kaasujohdon
avaaminen — valkean miehen rikos. Ja on olemassa ainoastaan yksi laji
heittoaseita, joka voi lentää ikkunasta huoneeseen, kääntyä takaisin
ilmassa ja palata heittäjänsä luo: australialainen boomerangi.
Sellaisen saatte nähdä majurin työhuoneessa.»
Tämän sanottuaan hän meni ulos ja jutteli hetken tohtorin kanssa.
Heti sen jälkeen tuli Andrey Watson kiihkeästi huoneeseen ja lankesi
polvilleen Gray'n tuolin viereen. He eivät kuulleet, mitä he
toisilleen puhuivat, mutta heidän kasvoillaan kuvastui hämmästys eikä
onnettomuutta. Pappi ja lääkäri astelivat hitaasti puutarhan porttia
kohti.
»Minä luulen, että majurikin oli rakastunut häneen», sanoi hän
räpäyttäen silmiään, ja kun toinen nyökkäsi myöntävästi, huomautti hän:
»Te olitte hyvin viisas, tohtori. Te menettelitte hienosti. Mutta mikä
saattoi teidät epäilemään?»
»Hyvin pieni seikka», sanoi Oman, »mutta se teki minut levottomaksi
kirkossa, kunnes minä palasin takaisin katsomaan, oliko kaikki hyvin.
Tuo kirja pöydällä käsitteli myrkkyjä ja oli avattu kohdalta, missä
puhuttiin eräästä intialaisesta myrkystä, joka, vaikka olikin tappava
ja vaikea osoittaa, oli hyvin helposti poistettavissa tavallisilla
oksetusaineilla. Minä arvelen, että hän luki tämän viimeksi...»
»Ja muisti, että ryytimaljakossa oli oksetusainetta», sanoi isä
Brown. »Juuri niin. Hän pisti maljan rikkalaatikkoon, josta minä
sen löysin hopeitten joukosta. Ne hän oli kätkenyt sinne saadakseen
meidät luulemaan murtovarkauden tapahtuneen. Mutta jos te tarkastatte
pippuriastiaa, jonka minä panin pöydälle, näette siinä pienen
reiän. Siihen sattui Gray'n luoti, pölähdyttäen pippuria ja saaden
pahantekijän aivastamaan.»
Syntyi hiljaisuus. Sitten sanoi tohtori Oman jurosti:
»Majuri viipyy kauan hakemassa poliisia.»
»Tai poliisi hakemassa majuria?», sanoi isä Brown. »No, jääkää hyvästi!»