Heiligenwaldensteinin sievä kaupunki ja valtio on yksi noita
nukkekuningaskuntia, jotka yhä muodostavat osan Saksan valtakuntaa.
Se oli joutunut Preussin ylivallan alle jokseenkin myöhään — tuskin
viisikymmentä vuotta ennen sitä kaunista kesäpäivää, jolloin Flambeau
ja isä Brown tapasivat toisensa istumassa kaupungin puistossa oluen
ääressä. Sota ja nyrkkivalta oli riehunut siellä miesmuistoisista
ajoista, niinkuin kohta saamme nähdä. Mutta jos sitä tarkemmin katseli,
ei voinut päästä tuosta lapsellisesta vaikutuksesta, mikä on Saksan
viehättävin puoli, ja johtuu noista nukkemaisista iso-isän valtioista,
joissa kuningas näyttää yhtä kodikkaalta kuin kokki. Saksalaiset
sotilaat lukemattomien vartiokojujensa ääressä näyttivät omituisilta,
saksalaisilta leluilta, ja linnan sileäharjaiset muurit, jotka aurinko
kultasi, muistuttivat enimmän piparikakkua. Sillä ilma oli säteilevän
kaunis. Taivas oli niin preussinsininen kuin itse Potsdam saattoi
vaatia, mutta se muistutti sitä hehkuvaa ja tuhlaavaa värinkäyttöä,
mitä lapsi noudattaa tuhriessaan viidenpennin vesiväreillä.
Harmaaoksaiset puutkin näyttivät nuorilta, sillä niiden terävät
neulat olivat vielä kiiltäviä, ja seisten ryhmässä syvää sineä vasten
näyttivät ne lapsen sekasotkuiselta piirustukselta.
Huolimatta jokapäiväisestä ulkonäöstään ja yleensä käytännöllisestä
elämänkatsomuksestaan, ei isä Brownin luonteesta kuitenkaan puuttunut
romanttista vivahdusta, vaikka hän pitikin useimmiten ilmalinnansa
omana tietonaan. Tällaisen päivän voimakkaiden, kirkkaiden värien
keskellä ja tuollaisen linnan sankarimaisen etuvarustuksen luona tuntui
hänestä kuin hän olisi joutunut keijukaismaisemaan. Häntä huvitti
lapsellisesti, niinkuin nuorempaa veljeä, tuo kaunis miekkakeppi, jota
Flambeau aina heilutteli kävellessään, ja joka nyt seisoi pystyssä
hänen hirvittävän baierilaisen oluttuoppinsa vieressä. Nyt, vaipuneena
uneliaaseen välinpitämättömyyteensä, huomasi hän tarkastelevansa
kuluneen sateenvarjonsa kömpelöä nuppia, muistellen hämärästi hirviön
luojaa, josta kerrottiin jossain kirjavassa poikien kirjassa. Mutta
hän ei koskaan muodostellut mitään esikuvan mukaan, lukuunottamatta
tarinaa, joka nyt seuraa:
»Ihmettelenpä», sanoi hän, »voisiko tuollaisessa palatsissa sattua
oikeita seikkailuja, jos niikseen tulee. Se on mainio tausta
niille, mutta minusta tuntuu kuitenkin, että siellä iskettäisiin
pahvisapeleilla, eikä oikeilla, hirmuisilla miekoilla.»
»Te erehdytte», sanoi hänen ystävänsä. »Siellä ei ainoastaan tapella
miekoilla, vaan tapetaankin ilman miekkoja. Ja siellä on sattunut vielä
pahempaakin.»
»Kuinka? Mitä te tarkoitatte?» kysyi isä Brown.
»Niin», vastasi toinen. »Minä aioin sanoa että tuo on ainoa paikka
Euroopassa, missä mies koskaan on ammuttu ilman tuliaseita.»
»Tarkoitatteko jousta tai heittokeihästä?» kysyi Brown jokseenkin
ihmeissään.
»Minä tarkoitan kuulaa pään läpi», vastasi Flambeau. »Ettekö tunne
tarinaa tämän maan viimeisestä hallitsijasta? Se oli noita suuria
poliisisalaisuuksia parikymmentä vuotta sitten. Te muistatte kai,
että tämä paikka anastettiin väkisin Bismarckin aikaisimpien
vahvistussuunnitelmien mukaisesti — väkisin kyllä, mutta ei helposti.
Valtio tai se, mikä oli juuri muodostumassa sellaiseksi, lähetti
Grossenmarkin prinssin Oton hallitsemaan sitä keisarin nimessä. Me
näimme hänen kuvansa tuolla taulukokoelmassa — miellyttävän näköinen
vanha herra, jolleivät hänen kulmansa olisi olleet karvattomat ja
jollei hän olisi ollut ryppyinen kuin korppikotka. Mutta oli seikkoja,
jotka vaivasivat häntä, ja minä kerron kohta niistä. Hän oli erittäin
menestyksellinen ja taitava soturi, mutta hänen tehtävänsä tässä
paikassa ei ollut niinkään helppo. Nuo kuuluisat Arnhold veljekset
voittivat hänet monessa taistelussa — nuo kolme partionkävijää ja
isänmaanystävää, joista Swinburn kirjoitti runon, muistattehan:
'Vuorten sudet, valkoturkit kotkat kruunupäiset kuninkaina, vaikka
väistyy joukko tuhatpäinen, kolme kestää uupumatta aina.' Tai jotain
siihen suuntaan. Todella ei ole ollenkaan varmaa, että anastus olisi
onnistunut, jollei Paul, yksi veljeksistä, olisi raukkamaisesti,
mutta päättävästi, luopunut pitemmästä puolustuksesta ja paljastaen
kaikki kapinan salaisuudet, varmistanut häviötään ja omaa, lopullista
määräystään ruhtinas Oton kamariherraksi. Senjälkeen kaatui ainoa
oikea Swinburnen kolmesta sankarista, Ludwig, miekka kädessä kaupungin
valtauksessa, ja kolmas Heinrich, vaikka ei ollutkaan petturi, oli
kuitenkin kesy ja arka toimeliaihin veljiinsä verrattuna. Hän vetäytyi
jonkunlaiseen erakkomajaan, kääntyi kristilliseen rauhanoppiin, joka
muistutti kveekarilaisuutta, eikä koskaan enää seurustellut ihmisten
kanssa, paitsi antaessaan kaikki mitä hänellä oli köyhille. Minulle on
kerrottu, että hänet vielä jonkun aikaa myöhemmin sattumalta nähtiin
naapurustossa, valkeassa puvussa, melkein sokeana, hyvin takkuisine
valkeine hiuksineen, mutta kasvoilla hämmästyttävä lempeys.
»Minä tiedän», sanoi isä Brown. »Minä näin hänet kerran.»
Hänen ystävänsä katsahti häneen aikalailla hämmästyneenä.
»Minä en tiennyt, että te olette ollut täällä ennenkin», sanoi
hän. »Ehkäpä te tiedätte tästä asiasta yhtä paljon kuin minäkin.
Niin, sellainen oli tarina Arnholdeista, ja hän on viimeinen eloon
jäänyt heistä. Niin, ja kaikista niistäkin, joilla oli osansa
murhenäytelmässä.»
»Tarkoitatteko, että ruhtinaskin kuoli aikaisemmin?»
»Niin», toisti Flambeau, »ja siinä onkin kaikki, mitä me tiedämme.
Tiedättekö, että kun hänen loppunsa alkoi lähestyä, oli hänellä
tuollaisia hermokohtauksia, joita tyranneilla useinkin on. Hän teki
vartion päivällä ja yöllä linnansa ympärillä monikertaiseksi, niin
että kaupungissa näytti olevan enemmän vartiokojuja kuin taloja,
ja epäilyttävät henkilöt ammuttiin armotta. Hän oleskeli melkein
aina pienessä huoneessa, joka oli aivan keskellä muitten huoneitten
muodostamaa ääretöntä sokkelokäytävää, ja tänne pystytti hän
jonkunmoisen keskusmajan pahvista, joka oli vahvistettu teräksellä kuin
vankila tai panssarilaiva. Muutamat sanovat, että sen lattian alla oli
maassa salainen luola, juuri niin suuri, että hän sopi sinne, ja että
hän haudan pelosta oli valmis menemään tähän haudankaltaiseen paikkaan.
Mutta hän meni vielä pitemmälle. Kansa oli riisuttu aseista jo kapinan
kukistumisen jälkeen, mutta nyt vaati Otto, mitä hallitus hyvin harvoin
vaatii, aivan kirjaimellista aseista riisumista. Sen toimittivat
hyvinjärjestetyt virkamiehet tavattomalla perinpohjaisuudella ja
ankaruudella pienellä ja tutulla alueella, ja siinä määrin kuin
inhimillinen tarkkuus ja tieto voi olla varma jostakin, oli prinssi
Otto vakuutettu siitä, ettei kukaan voinut tuoda leikkipistooliakaan
Heiligenwaldensteiniin.»
»Inhimillinen viisaus ei voi koskaan olla varma sellaisista seikoista»,
sanoi isä Brown, katsellen puitten punertavia silmikoita yläpuolellaan,
»vaikkapa vain määrittelyn ja selonsaamisen vaikeuden vuoksi.
Mikä on _ase?_ Ihmiset ovat tappaneet toisiaan viattomimmillakin
talouskaluilla, teekattiloilla, ehkäpä teekupeillakin. Jos te
näyttäisitte entisajan englantilaiselle revolveria, epäilen minä,
olisiko hän tuntenut sen aseeksi, tietysti ennenkuin se pamahti hänen
edessään. Ehkäpä joku toi muassaan tuliaseen, joka oli niin uutta
mallia, ettei se ollut tuliaseen näköinenkään. Ehkäpä se oli kuin
sormustin tai sellainen. Oliko kuula millään lailla merkillinen?»
»Siitä en ole koskaan kuullut», vastasi Flambeau, »mutta minun tietoni
ovat katkonaisia ja olen saanut ne vanhalta ystävältäni Grimmiltä. Hän
oli hyvin taitava salapoliisi Saksan palveluksessa ja hän aikoi vangita
minut. Minä vangitsin hänet sensijaan ja me vietimme monta hauskaa
hetkeä pakinoiden. Hän oli täällä toimittamassa tutkimuksia prinssi
Oton asiassa, mutta minä en muistanut kysyä häneltä mitään luodista.
Grimmin mukaan oli tapaus tällainen.»
Hän piti hiukan väliä kulauttaakseen yhdellä vedolla suurimman osan
mustasta oluestaan ja jatkoi sitten:
»Kysymyksessä olevana iltana odotettiin prinssin tuloa ulompiin
huoneihin, koska hänen tuli ottaa vastaan vieraita, joita hän
tosiaan tahtoi tavata. Ne olivat geoloogisia asiantuntijoita, joiden
tuli tutkia vanhaa kysymystä, oliko näissä ympärillä olevissa
vuorissa kultaa. Tämän tarinan perusteella — kerrotaan — oli vanha
kaupunkivaltio kauan aikaa pitänyt yllä luottoaan, ja oli saattanut
neuvotella naapuriensa kanssa suurien sotajoukkojen lakkaamattoman
pommituksen alaisena. Tähän saakka ei sitä koskaan ollut löytynyt
huolimatta perin tarkoista tiedusteluista, joiden avulla...»
»Joiden avulla saataisiin täysi varmuus lelupistooleista», sanoi isä
Brown hymyillen. »Mutta mitä kuuluu veljestä, joka oli petturi? Eikö
hänellä ollut prinssille mitään kerrottavaa?»
»Hän pysyi aina väitteessään, ettei hän tiennyt mitään», vastasi
Flambeau, »sillä se oli ainoa salaisuus, jota hänen veljensä ei ollut
kertonut hänelle. Varmuudella voi vain sanoa, että huhua kannattivat
suuren Ludwigin kuollessaan lausumat katkonaiset sanat, kun hän
katseli Heinrichiä ja osoitti Paulia, ja sanoi: Ettehän ole kertoneet
_hänelle_...» kykenemättä sanomaan lausettaan loppuun. No niin,
lähetystö etevimpiä geoloogeja ja mineraloogeja Parisista ja Berlinistä
oli siellä komeimmissa ja huolitelluimmissa puvuissaan, sillä ei ole
muita ihmisiä, jotka niin mielellään näyttelevät kunniamerkkejään
kuin tiedemiehet, niinkuin jokainen, joka on ollut Royal Society'n
iltakutsuissa, hyvin tietää. Seura oli loistava, mutta oli jo
myöhäinen, ja vähitellen tuo kamariherra — tehän näitte hänen kuvansa:
tummakulmainen, vakavasilmäinen mies, ajatukseton hymy huulillaan —
kamariherra huomasi, että siellä olivat kaikki muut, muttei prinssiä.
Hän haki läpi kaikki ulommat salit, mutta muistaen sitten ruhtinaan
omituiset mielijohteet ja pelon, kiiruhti hän sisempään huoneeseen.
Sekin oli tyhjä, mutta kesti jonkun aikaa, ennenkuin rautatorni saatiin
auki. Kun se aukeni, oli sekin tyhjä. Hän astui sisään ja kurkisti
kuoppaan permannon alle; se näytti kammottavan syvältä ja sitä enemmän
hautamaiselta — Näin hän tietysti kertoi. Mutta juuri hänen siellä
ollessaan kuului huutoa ja melua ulkopuolella olevista huoneista ja
käytävistä.
Ensin kuului kaukaista jyskettä ja huutelua jostain kaukaa metsän
reunasta linnan takana. Sitten läheni se sekavana hälinänä, jossa
jokainen sana hukutti toisen. Sitten kuului kamalan selviä sanoja,
jotka lähenivät, ja lopuksi hyökkäsi huoneeseen mies, joka kertoi
uutisen niin nopeasti kuin sellaisen uutisen voi kertoa.
Otto, Heiligwaldensteinin ja Grossenmarkin ruhtinas, lepäsi sumenevan
hämärän syvyydessä metsässä linnan takana, kädet pystyssä ja kasvot
kuuta kohti. Veri vuosi hiljaa hänen puhkaistusta ohimostaan ja
leuastaan, mutta se olikin ainoa osa hänessä, mikä liikkui ja eli.
Hän oli puettu täyteen valkeankeltaiseen sotilaspukuunsa, niin kuin
vieraita vastaanottaakseen, paitsi että hänen vyönsä tai ritarinauhansa
oli irti ja oli rypistyneenä maassa hänen vieressään. Ennenkuin
ennätettiin nostaa hänet, kuoli hän. Mutta kuolleena tai elävänä oli
hän arvoitus — hän, joka aina oli ollut piilossa sisimmässä huoneessa ja
joka nyt lepäsi ulkona märässä metsässä, aseetonna ja yksin.
»Kuka löysi hänen ruumiinsa?» kysyi isä Brown.
»Eräs hovissa palveleva tyttö, Hedwig von se tai tämä», vastasi hänen
ystävänsä, »joka oli ollut metsässä kukkia poimimassa.»
»Oliko hän poiminut niitä?» kysyi pappi, katsellen aivan
välinpitämättömästi oksakiehkuroita yläpuolellaan.
»Kyllä», vastasi Flambeau. »Minä muistan erikoisen selvästi, että
kamariherra, tai vanha Grimm, tai kuka se lie ollutkin, kertoi kuinka
kamalalta tuntui, kun he kiiruhtivat sinne hänen huutaessaan ja
näkivät tytön keväisiä kukkia kädessään kumartuneena tuon... tuon
verisen ruumiin yli. Oli miten hyvänsä, mutta pääasia on se, että
ennenkuin apu ehti, oli hän kuollut, ja uutinen siitä piti saattaa
linnaan. Hämmästys, jonka se synnytti, oli suurempi kuin hovissa
tavallisesti on hallitsijan kaatuessa. Ulkolaiset vieraat, etenkin
kaivosasioitten tuntijat, olivat hurjimman epäilyn ja kiihkon vallassa,
samoinkuin monet tärkeät preussilaiset virkamiehet, ja nyt alkoi jo
tulla selville, että aarteenhakusuunnitelma oli paljon tärkeämpi kuin
yleensä oli luultu. Asiantuntijoille ja virkamiehille oli luvattu
suuria palkintoja tai kansainvälisiä etuja, ja muutamat väittivätkin,
että ruhtinaan salaiset hommat ja ankara sotilaallinen suojelustila
johtuivat vähemmän kansan pelosta, kuin yksityisen tutkimuksen
salaamisesta, joka...»
»Oliko kukissa pitkät varret?» kysyi isä Brown.
Flambeau tuijotti häneen.
»Mikä merkillinen henkilö te olettekaan!» sanoi hän. »Juuri niin sanoi
ukko Grimm. Hänen mielestään oli ilkeintä se — ilkeämpää kuin veri ja
luoti — että kukkien varret olivat aivan lyhyet, taitettuina juuri
kukintojen alta.»
»Tietysti», sanoi pappi. »Kun täysikasvuinen tyttö poimii kukkia,
jättää hän paljon vartta. Jos hän repii ainoastaan kukinnot, niinkuin
lapset, näyttää siltä kuin...»
Hän epäröi ilmaista mielipidettään.
»No?» kysyi toinen.
»Näyttää melkein siltä kuin olisi hän temponut ne hätäisesti,
selittääkseen siellä olonsa — koska hän kerran oli siellä.»
»Minä tiedän mitä te ajatte takaa», sanoi Flambeau melkein nyreästi.
»Mutta tämä ja kaikki muutkin epäluulot taittuivat yhdessä kohdin —
hänellä ei ollut asetta. Olihan hänet voitu murhata monella lailla,
niin kuin te sanotte — hänen omalla sotilasvyölläänkin, mutta meidän
on selitettävä, kuinka hänet ammuttiin, eikä miten hänet murhattiin.
Ja sitä me emme todella osaa. Tyttöä tutkittiin hyvin säälimättömästi,
sillä, sanoakseni totuuden, oli hänkin epäilyksenalainen, vaikka hän
olikin vanhan, petollisen kamariherran Paul Arnholdin veljentytär
ja kasvatti. Mutta hän oli hyvin haaveileva luonteeltaan ja hänen
epäiltiin ihailevan perheensä muinaista vallankumouksellista intoa.
No, olipa miten hyvänsä, mutta niin haaveellinen ei kukaan saata olla,
että kuvittelisi suuren luodin ammutuksi miehen pääkalloon käyttämättä
pyssyä tai pistoolia. Ja pistoolia ei ollut, vaikka olikin kaksi
laukausta. Minä jätän ratkaisun teille, ystäväni.»
»Mistä tiedätte, että kaksi laukausta oli ammuttu?» kysyi pieni pappi.
»Hänen päässään oli vain yksi haava», sanoi Flambeau. »Mutta hänen
vyössään oli toinen kuulanreikä.»
Isä Brownin sileä otsa rypistyi äkkiä.
»Löytyikö toinen kuula?» kysyi hän.
Flambeau säpsähti hiukan.
»Ei minun muistaakseni», sanoi hän.
»Jatkakaa! Jatkakaa! Jatkakaa!» huusi Brown yhä kiivaammin tavattoman
uteliaisuuden vallassa. »Älkää pitäkö minua epäkohteliaana. Antakaapa
minun miettiä tätä hetkisen.»
»Hyvä», sanoi Flambeau nauraen ja lopetti oluensa.
Hiljainen tuulenhenki heilutteli puiden puhkeavia oksia ja toi
taivaalle vaaleanpunaisia ja valkeita pilviä, jotka tuntuivat tekevän
sen sinisemmäksi ja koko värikkään ympäristön oudommaksi. Ne olivat
kuin keruubeja, jotka lensivät kotiin jonkunlaiseen taivaalliseen
lastenkamariin. Linnan vanhin torni, Lohikäärme-torni, seisoi siinä
yhtä omituisena kuin oluttuoppi, ja yhtä kodikkaana. Mutta tornin
takana kimmelsi metsä, jossa mies oli maannut kuolleena.
»Kuinka tuolle Hedwigille sitten kävi?» kysyi pappi viimein.
»Hän on naimisissa kenraali Schwartzin kanssa», sanoi Flambeau.
»Epäilemättä olette te kuullut hänen elämänurastaan, joka oli hyvin
romanttinen. Hän oli kunnostautunut jo ennen urotöitään Sadowan ja
Gravelotten luona. Todella kehosi hän rivistä, mikä on hyvin tavatonta
pienimmissäkin Saksan...»
Isä Brown oikasihe äkkiä:
»Kohosi rivistä!» huusi hän ja suipensi suutaan kun viheltääkseen.
»Hyvä, hyvä! Mikä omituinen juttu! Mikä omituinen tapa murhata mies;
mutta minä luulen, että se oli ainoa mahdollinen. Mutta ajatella niin
kärsivällistä vihaa...»
»Mitä te tarkoitatte?» kysyi toinen. »Millä lailla tappoivat he miehen?»
»He tappoivat hänet vyöllä», sanoi Brown huolekkaasti ja jatkoi sitten,
kun Flambeau väitti vastaan: »Niin, niin, minä tiedän kaikki luodista.
Ehkäpä minun pitäisi sanoa, että hän kuoli vyön tähden. Minä tiedän,
ettei se merkitse samaa kuin sairaus.»
»Minä arvelen», sanoi Flambeau »että te olette saanut jotakin päähänne,
mutta se ei kuitenkaan vedä luotia ulos hänen päästään. Minä selitin
äsken, että hänet olisi helposti voitu kuristaa. Mutta hänet oli
ammuttu. Kuka? Mitenkä?»
»Hänet ammuttiin hänen omasta määräyksestään», sanoi pappi.
»Tarkoitatteko että hän teki itsemurhan?»
»En sanonut, että hänen oman toivomuksensa, vaan hänen oman
määräyksensä mukaan», vastasi isä Brown.
»No mikä on sitten teidän mielipiteenne?»
Isä Brown nauroi.
»Minä vietän nyt vapaa-aikaani, eikä minulla ole mitään mielipiteitä.
Mutta tämä paikka tuo mieleeni vanhoja satuja, ja, jos teitä huvittaa,
kerron teille sadun.»
Pienet, punertavat pilvet, jotka olivat kuin pehmeää pumpulia, olivat
riidelleet kullatun piparikakkulinnan tornien huipuille, ja versoa
vien puiden ruusunpunaiset lapsensormet näyttivät kurottautuvan ja
ojentautuvan tarttuakseen niihin. Sininen taivas alkoi punertaa illan
tullen, kun isä Brown taas yht'äkkiä alkoi puhua.
»Yö oli synkkä ja sade tippui hiljaa puista rypäleisinä pisaroina, kun
Grossenmarkin ruhtinas Otto astui kiireesti ulos linnan takaovesta ja
kulki nopeasti metsää kohti. Eräs lukemattomista vartijoista tervehti
häntä, mutta hän ei huomannut sitä. Hän ei tahtonut itsekään tulla
huomatuksi. Hän oli tyytyväinen, kun suuret puut, harmaina ja sateesta
liukkaina, sulkivat hänet piiriinsä. Hän oli tahallaan valinnut
linnansa hiljaisemman puolen, mutta sielläkin oli hänen mielestään
liikaa väkeä. Mutta nyt ei ollut aikaa virallisiin tai diplomaattisiin
keskusteluihin, sillä hän oli lähtenyt ulos äkillisen mielijohteen
vallassa. Kaikki nuo juhlapukuiset diplomaatit, jotka hän jätti
jälkeensä, eivät merkinneet mitään. Hän oli äkkiä huomannut, että hän
voisi toimittaa asiansa ilman heitäkin.
»Hänen suuri intohimonsa ei ollut kuoleman ylvästä pelkoa, vaan
inhottavaa kullan himoa. Tuon tarinan takia kullasta oli hän jättänyt
Grossenmarkin ja anastanut Heiligenwaldensteinin. Vain sen, eikä
minkään muun takia oli hän lahjonut petturin ja kukistanut sankarin;
sen takia oli hän yhä uudelleen kuulustellut kamariherraansa,
kunnes hän oli tullut siihen päätökseen, että kavaltaja, tuntien
tietämättömyytensä, todella puhui totta. Sitä varten oli hän, kuitenkin
hiukan vastustellen, maksanut ja luvannut rahoja, arvellen voittavansa
sitä enemmän, ja sitä varten oli hän varustautunut ulos sateeseen
palatsistaan, niinkuin varas, sillä hän oli keksinyt toisen tien päästä
sydämensä halun perille huokeammalla.»
Kaukana kiemuroivan vuoristopolun päässä, jota pitkin hän kulki,
pylväsmäisten kallionkielekkeiden keskellä, kaupungin yli kumartuvan
vuorenhuipun laella oli erakkomaja, tuskin muuta kuin lohkareiden
ympäröimä luola, jossa kolmas mainioista veljeksistä oli kauan
piillyt maailmalta. Hänellä, arveli prinssi Otto, ei kai ollut mitään
todellista syytä olla ilmaisematta kullan löytöpaikkaa. Hän oli
tiennyt jo kauan sitten, missä sitä oli, eikä kuitenkaan pyrkinyt
ottamaan sitä haltuunsa, ei silloinkaan, kun hänen uusi askeettinen
uskontonsa oli eroittanut hänet onnesta ja huvituksista. Totta kyllä
hän oli entinen vihollinen, mutta hän saarnasi nyttemmin rauhaa. Joku
ystävällinen sana tai vetoaminen hänen periaatteisiinsa saattaisi
hänet kai ilmaisemaan salaisuutensa. Otto ei ollut pelkuri, huolimatta
sotilaallisista varovaisuustoimenpiteistään, ja joka tapauksessa
oli hänen ahneutensa voimakkaampi kuin hänen pelkonsa. Eikä pelkoon
ollutkaan paljon syytä. Siitä lähtien kun hän oli varma, ettei koko
ruhtinaskunnassa ollut minkäänlaisia aseita, oli hän sata kertaa
varmempi, ettei niitä ollut kveekarin pienessä erakkomajassakaan
kukkulalla, missä hän eli ruohoista kahden vanhan maalaispalvelijan
kanssa, kuulematta muuta ihmisääntä vuosikausiin. Prinssi Otto katseli
ilkeästi hymyillen kirkasta, tasaista lamppuryhmää alapuolellaan. Sillä
niinkauas kuin silmä kantoi, vilisi siellä hänen ystäviänsä jääkäreitä,
eikä hänen vihollisillaan ollut hyppysellistäkään ruutia. Jääkäreitä
oli rivittäin niin lähellä vuoristopolkuakin, että hänen päästämänsä
huuto saisi sotilaat ryntäämään vuorta ylös, siitä puhumattakaan, että
metsässä ja kukkuloilla kulki vartiostoja säännöllisten välimatkojen
päässä. Jääkäreitä oli niin kaukana tiestä, välimatkan pienentäminä,
virran takanakin, ettei vihollinen voinut mitään kiertotietä pujahtaa
kaupunkiin. Ja palatsin ympärillä oli jääkäreitä pohjoisen oven,
eteläisen oven, läntisen oven ja itäisen oven luona, pitkin seiniä
ketjussa. Hän oli turvassa.
Se kävi yhä selvemmäksi, kun hän nousi kukkulalle ja näki kuinka
alaston hänen vanhan vihollisensa pesä oli. Hän tapasi hänet pienellä,
tasaisella kalliolla, äkkijyrkänteen yläpuolella. Takana oli musta
luola, jonka vihreät ruusupensaat peittivät, niin matala, että tuntui
melkein uskomattomalta, että mies voisi päästä sinne sisään. Sen
vastapäätä oli rotkon seinä ja avara, mutta sumea näköala laaksoon.
Pienellä kivipermannolla seisoi vanha pronssinen jalusta, taipuen
suuren saksalaisen Raamatun painon alla. Sen pronssiset tai kupariset
ha'at olivat muuttuneet vihreiksi korkean paikan syövyttävissä
tuulissa, ja Oton mieleen tuli ajatus: Ja vaikka heillä olisi aseet,
olisi ruoste ne jo raiskannut! Nouseva kuu valaisi himmeästi huippuja
ja rotkoja ja sade oli lakannut.
Kirjatelineen takana, katsellen yli laakson, seisoi hyvin vanha mies
valkeassa puvussa, joka verhosi hänet yhtä jäykkänä kuin kalliot
hänen ympärillään, mutta hänen valkeat hiuksensa ja vapiseva äänensä
tuntuivat väräjävän tuulessa. Hän luki nähtävästi jokapäiväistä
tekstiään palvellen Jumalaansa. »He luottivat hevosiinsa...»
»Hyvä herra», sanoi Heiligenwaldensteinin ruhtinas, aivan tavattoman
kohteliaasti. »Tahtoisin mielelläni puhutella teitä.»
»... ja vaunuihinsa», jatkoi vanha mies voimattomasti, »mutta me
tahdomme turvata sotajoukkojen Herraan...»
Hänen viimeiset sanansa häipyivät kuulumattomiin, mutta hän sulki
kirjan kunnioittavasti ja ollen melkein sokea, teki hapuilevan liikkeen
ja tarttui kirjanalustaan. Heti syöksyivät hänen palvelijansa ulos
matala-aukkoisesta luolasta ja tukivat häntä. Heillä oli paksut,
valkeat viitat kuten hänelläkin, mutta heidän hiuksissaan ei ollut
tuota jäistä hopeaa, eikä heidän piirteissään tuota pakkasen puremaa
hienoutta. He olivat talonpoikia, kroatteja tai unkarilaisia,
leveine, karkeine kasvoineen ja räpyttelevine silmineen. Heti ensi
hetkestä vaikutti jokin häiritsevästi ruhtinaaseen, mutta hän luotti
rohkeuteensa ja diplomaattiseen kykyynsä. »Minä luulen, ettemme ole
tavanneet toisiamme sittenkuin tuon kamalan pommituksen aikana, jossa
veliparkanne kuoli.»
»Kaikki minun veljeni kuolivat», sanoi vanhus katsellen yhä
laaksoon päin. Sitten, kääntäen hetkiseksi Ottoa kohti lakastuneet,
hienopiirteiset kasvonsa, talvisten hiuksien pyrkiessä lankeamaan hänen
kulmilleen kuin jääkynttilät, lisäsi hän: »Näettehän, minäkin olen
kuollut, minäkin.»
»Toivon, että te ymmärrätte», sanoi ruhtinas, pyrkien puhumaan
sovinnollisesti, »etten minä ole tullut tänne teitä kiusaamaan kuin
menneitten riitojen kauhea haamu. Emme puhu siitä, mikä siinä oli
oikeaa tai väärää, mutta siinä oli yksi kohta, jossa emme koskaan
olleet väärässä, koska te aina olitte oikeassa. Sanottakoon teidän
perheenne toiminnasta mitä hyvänsä, niin ei kukaan hetkeäkään
kuvitellut, että teitä liikuttaisi tuo kullan paljous. Te olette itse
antaneet todisteen siitä, että...»
Vanha mies pitkässä valkeassa viitassaan oli tähän asti katsellut häntä
tuijottaen vesistävillä sinisillä silmillään, kasvoillaan väsynyt
viisaus. Mutta kun sana »kulta» oli lausuttu, ojensi hän kätensä kuin
pysäyttääkseen jotain ja käänsi pois kasvonsa vuoria kohti.
»Hän on puhunut kullasta», sanoi hän. »Hän on puhunut luvattomasta
asiasta. Estäkää hänet puhumasta.»
Otolla oli preussilaisen luonteen viat ja tavat. Hänen mielestään
menestys ei ollut sattuma, vaan ominaisuus. Hän käsitti itsensä ja
kansalaisensa valloittajakansaksi, joka kukisti kukistumaan tottuneita
kansoja. Sen vuoksi sattui yllätyksen liikutus vaikeasti häneen ja esti
häntä valmistautumasta seuraavaan, mikä kauhistutti ja jäykistytti
hänet. Hän oli avannut suunsa vastatakseen erakolle, mutta vahva,
pehmeä kääre, mikä yht'äkkiä kiedottiin hänen päänsä ympäri, sammutti
sanat hänen kurkkuunsa. Se tapahtui juuri neljäkymmentä sekuntia ennen,
kuin hän huomasi, että nuo unkarilaiset palvelijat olivat tehneet sen,
vieläpä hänen omalla sotilasvyöllään.
Vanhus palasi taas väsyneesti suuren, pronssisen kirjatelineensä luo,
käänteli lehtiä, kärsivällisyydellä, jossa oli jotain kamalaa, kunnes
hän löysi Jaakopin epistolan ja alkoi lukea:
»Kieli on pieni elin, mutta...»
Jokin tuossa äänessä sai ruhtinaan äkkiä kääntymään ja kiiruhtamaan
alas samaa vuoripolkua, jota hän oli tullut. Hän oli puolivälissä
palatsin puutarhojen ja vuoren välillä, ennenkuin hän yrittikään
irroittaa kuristavaa vyötä kaulansa ja leukansa ympäriltä. Hän kiskoi
kiskomistaan, mutta se oli mahdotonta, miehet, jotka olivat solminneet
sen, tiesivät, mitä mies voi tehdä käsillään edessäpäin ja mitä hän voi
tehdä käsillään päänsä takana. Hänen jalkansa olivat vapaat juoksemaan
kuin antiloopin vuoristossa, hänen kätensä olivat vapaat tekemään minkä
liikkeen, tai antamaan minkä merkin hyvänsä, mutta hän ei voinut puhua.
Hän oli mykkä.
Hän oli tullut aivan linnaa ympäröivän metsän rajalle, ennen kuin
hän tuli ajatelleeksi, mitä hänen sanaton tilansa tarkoitti ja mitä
sen tuli tarkoittaa. Vielä kerran katsahti hän jurosti kirkasta,
säännöllistä lamppujen valaisemaa kaupunkia allaan, ja hän ei hymyillyt
enää. Hän huomasi ajattelevansa aikaisempaa mielentilaansa murhaavalla
ironialla. Niin kauas kuin hänen silmänsä kantoivat, vallitsivat
hänen ystäviensä pyssyt, joista jokainen oli valmis ampumaan hänet
kuoliaaksi, jollei hän vastannut tunnussanaan. Jääkärit olivat niin
lähellä, että metsän ja vuoriston läpi kulki säännöllisiä vartiostoja;
senvuoksi oli turhaa piiloutua metsään aamuun saakka. Jääkäreitä
oli järjestetty niin lähelle, ettei mikään vihollinen voinut hiipiä
kaupunkiin kiertotietä; siksi olikin turha koettaa palata sinne
kaukaisempaa tietä. Hänen huutonsa saisi sotilaat syöksymään kukkuloita
ylös. Mutta hän ei tulisi päästämään huutoa.
Kuu oli noussut hopeisin sätein, ja taivas näkyi kirkkaina, sinisinä
läikkinä linnaa ympäröivien mustien kuusten oksien välistä. Jotain
outoja, höyhenien tapaisia kukkia — sillä hän ei koskaan ennen ollut
huomannut sellaisia — kirkasti ja kalvensi kuunvalo äkkiä, ja ne
näyttivät kuvaamattoman haaveellisilta ryhmittyneinä kuin ryömien
puitten juurien ympärille. Ehkäpä oli hänen järkensä hämmentynyt
tuon luonnottoman ahdingon vuoksi, mikä vaivasi häntä, mutta hän
tunsi, että tuossa metsässä oli jotain määrättömän germaanista, kuin
haltijatartarinoissa. Hän tunsi puolilla ajatuksillaan, että hän oli
kulkeutumassa lähemmäksi peikon linnaa — hän oli unohtanut, että
hän itse oli peikko. Hän muisti kysyneensä äidiltään, oliko kodin
rauhaisassa puistossa karhuja. Hän kumartui poimiakseen kukkia, aivan
kuin ne suojelisivat noituudelta. Varsi oli vahvempi kuin hän luuli ja
taittui heikosti rasahtaen. Kun hän alkoi huolellisesti kiinnittää sitä
vyöhönsä, kuuli hän huudon:
Kuka siellä? Sitten muisti hän, ettei vyö ollutkaan paikoillaan.
Hän koetti huutaa, mutta ääntä ei tullut, Kuului toinen varoitus
ja sitten pamahti laukaus, ja sitten oli kaikki taas hiljaista.
Grossenmarkin ruhtinas lepäsi hyvin rauhallisena taikapuiden keskellä,
eikä enää tehnyt pahaa kullalla eikä teräksellä. Kuun hopeakynä piirsi
vain jälkiä sinne tänne hänen univormunsa kirjaviin koristeihin, tai
hänen otsansa vanhoihin ryppyihin. Olkoon Jumala hänen sielulleen
armollinen.
Vartija, joka oli ampunut saamiensa ankarien määräysten mukaan, juoksi
luonnollisesti paikalle löytääkseen saaliinsa jäljet. Hän oli Schwartz
niminen halpa sotilas, vaikkei sittemmin tuntematon ammatissaan, ja
hän löysi virkapukuisen rotevan miehen, jonka kasvot olivat käärityt
jonkinmoiseen naamioon, joka oli tehty hänen omasta sotilasvyöstään,
niin ettei näkynyt muuta kuin avonaiset kuolleen silmät, jotka
lasimaisesti kimaltelivat kuun valossa. Luoti oli mennyt siteen läpi
ohimoon; senvuoksi oli siteessäkin luodin reikä, vaikka luoteja olikin
vain yksi. Luonnollisesti, vaikkei tahdikkaasti, otti Schwartz pois
salaperäisen silkkinaamion ja heitti sen ruohikkoon, ja sitten näki
hän, kenet hän oli ampunut.
Seuraavasta emme voi olla varmoja. Mutta minä olen taipuvainen
luulemaan, että haltijatarinat sittenkin elivät metsässä, niin
kamala kuin tapaus olikin. Oliko nuori neiti Hedwig jo aikaisemmin
tuntenut sotilaan, jonka hän pelasti, ja jonka kanssa hän sittemmin
meni naimisiin, vai tuliko hän vain sattumalta paikalle, ja aikoiko
heidän tuttavuutensa sinä yönä, emme saa koskaan tietää. Mutta me
tiedämme luullakseni, että tuo Hedwig oli sankaritar ja toivoi saavansa
miehekseen sellaisen, joka myöskin tavallaan tuli sankariksi. Hän
toimi reippaasti ja viisaasti. Hän kehoitti vartijaa menemään takaisin
paikalleen, missä ei mikään voinut saattaa häntä vahingon yhteyteen;
hän oli vain yksi noista monista velvollisuutensa ja tehtävänsä
tuntevista vartijoista. Tyttö jäi ruumiin luo ja nosti hälyytyksen,
eikä vahinkoa voinut millään lailla lukea hänenkään syykseen, koska
hänellä ei ollut, eikä saanutkaan olla tuliaseita.
»Niin», sanoi isä Brown varovasti nousten. »Minä toivon, että he ovat
onnellisia.»
»Minne te menette?» kysyi hänen ystävänsä.
»Minä menen vielä kerran katsomaan tuota kamariherraa, tuota Arnholdia,
joka petti veljensä», vastasi pappi. »Minä ihmettelen kuinka... Minä
ihmettelen onko mies vähemmän petturi, kun hän on ollut kaksinkertainen
petturi?»
Ja hän mietiskeli kauan valkotukkaisen, mustakulmaisen miehen kuvan
edessä, jolla oli hieno kaunisteltu hymy suupielissään, mikä näytti
muodostavan vastakohdan hänen silmiensä tummalle uhmalle.