Isä Brown oli palaamassa kotiin messusta eräänä varhaisena, tuulisena
aamuna, kun sumu hitaasti vetäytyi pois — tuollaisena aamuna, jolloin
itse valo näyttää salaperäiseltä ja uudelta. Yksinäiset puut pistivät
yhä selvemmin esiin sumusta, aivan kuin ne ensin olisivat olleet
piirretyt harmaalla liidulla ja sitten hiilellä. Viejä kauempana
näkyivät etukaupungin laitatalot hajanaisina; niiden ääriviivat
selvenivät selvenemistään, kunnes hän tunsi monta, joissa hänellä
oli satunnaisia tuttavia, ja useita sellaisia, joitten omistajien
nimet hän tunsi. Mutta kaikki ikkunat ja ovet olivat suljetut; ei
kellään asukkaista ollut asiaa ulos tähän aikaan, tai hyvin vähän
sellaista asiaa. Mutta kun hän joutui erään sievän, kuisteilla ja
laajoilla puutarhoilla koristetun huvilan varjoon, kuuli hän melua,
mikä sai hänet heti paikalla pysähtymään. Se oli selvästi pistoolin
tai karbiinin tai jonkun muun kevyen aseen pamahdus; mutta se ei
hämmästyttänyt häntä niinkään. Ensimäistä kovaa pamausta seurasi sarja
heikompia pamauksia — noin kuusi hänen laskunsa mukaan. Hän arveli,
että se oli kaiku, mutta omituisuus oli siinä, ettei kaiku vähääkään
muistuttanut alkuperäistä ääntä. Se ei myöskään muistuttanut mitään
muuta selvästi havaittavaa. Kolme lähintä mahdollisuutta olivat:
soodapullon poksahdus, eläimen aikaansaama ääni, tai se ääni, joka
syntyy, kun ihminen yrittää pidättää nauruaan. Yhdessäkään näistä ei
tuntunut olevan mitään järkeä.
Isä Brownissa oli kaksi miestä. Ensin toiminnan mies, joka oli yhtä
vaatimaton kuin kielo ja yhtä täsmällinen kuin kello; se toimitti
pienet velvollisuutensa! eikä koskaan uneksinutkaan mitään muuta.
Toiseksi oli hänessä myöskin mietteiden mies, joka oli paljon
yksinkertaisempi, mutta paljon voimakkaampi, jota ei helpolla
voinut pysäyttää tiellään, ja jonka ajatukset aina olivat — sanan
ainoassa järkevässä merkityksessä — vapaita ajatuksia. Hän ei
voinut, tiedottomastikaan, olla puuttumatta kaikkiin kysymyksiin,
joihin saattoi puuttua ja vastaamatta niin moneen kuin hän saattoi,
ja kaikki tuo tapahtui yhtä luonnollisesti kuin hengitys tai
verenkierto. Mutta tahallaan ei hän koskaan laajentanut toimintaansa
omien velvollisuuksiensa ulkopuolelle. Hän oli juuri jatkamaisillaan
matkaansa hämärissä, vakuuttaen itselleen, ettei tämä asia kuulunut
häneen, laatien ja purkaen kuitenkin itsetiedottomasti parikymmentä
selitystä siitä, mitä tuo melu tarkoitti.
Sitten kirkastui harmaa näköpiiri hopeiseksi, ja kajastavassa
valossa huomasi hän saapuneensa talon luo, jonka omisti
englantilais-intialainen majuri, nimeltä Putnam; majurilla oli
maltalainen kokki, joka kuului isä Brownin seurakuntaan. Hän alkoi
myöskin muistella, että pistoolin laukaukset ovat sangen vakavia
pamauksia ja että niillä oli seurauksia, jotka virallisesti kuuluivat
hänen alaansa. Hän kääntyi ympäri puutarhatielle, joka johti talon
pääkäytävän ovelle.
Noin puolivälissä pisti talon toiselta sivulta esiin ulkonema, kuin
hyvin matala vaja, mutta se oli, niinkuin hän myöhemmin huomasi, hyvin
suuri rikkalaatikko. Sen kulman takaa tuli olento, aluksi kuin tummempi
varjo sumun keskellä, ja se näytti tähystelevän ja kyyristelevän.
Kun se tuli lähemmäksi, ruumiillistui se haahmoksi, joka todella oli
tavattoman kiinteä. Majuri Putnam oli kaljupäinen paksuniskainen
mies, lyhyt ja hyvin ruumiikas. Hänen kasvonsa olivat tuota melkein
herpaantunutta lajia, jonka itämaiseen ilmastoon yhtyneet länsimaiset
nautinnot aiheuttavat. Mutta kasvot olivat hyvin hyväluontoiset,
ja nytkin hämillään ja kysyväisinä, oli niillä jonkunlainen viaton
irvistys. Hänellä oli niskassaan leveä palmulehvähattu, joka johti
mieleen sädekehän, mikä ei ollenkaan sopinut hänen kasvojaan
ympäröimään, muuten oli hän puettu ainoastaan hyvin räikeänväriseen
puna- ja keltajuovaiseen yöpukuun, joka, vaikka se olikin hehkuvan
näköinen, oli kai hyvin kylmä viileänä aamuhetkenä. Hän oli nähtävästi
tullut ulos talostaan hyvin nopeasti, ja pappi ei ollut vähääkään
hämmästynyt, kun hän muitta mutkitta huusi:
»Kuulitteko pamauksen?»
»Kyllä», vastasi isä Brown. »Arvelin, että on parasta katsahtaa sisään,
jos sattumalta olisi tapahtunut jotakin.»
Majuri katseli häntä hiukan kieroon hyväntuulisilla, marjamaisilla
silmillään. »Mistä arvelette tuon melun johtuneen?» kysyi hän.
»Sehän pamahti kuin pyssy tai joku sellainen», vastasi toinen hiukan
epäröiden, »mutta sillä tuntui olevan hyvin omituinen kaiku.»
Majuri katseli häntä yhä rauhallisesti, mutta pullottavin silmin, kun
pääovi äkkiä paiskautui auki heittäen kaasuvalon virran hälvenevään
sumuun, ja toinen yöpukuinen mies juoksi tai vierähti puutarhaan.
Olento oli paljon pitempi, laihempi ja voimakkaampi kuin toinen, ja
hänen yöpukunsa, vaikka yhtä troopillinen, oli verrattain maukas
sitruunankeltaisine viiruineen valkealla pohjalla. Mies oli laiha,
mutta miellyttävä, vielä ruskettuneempi kuin toinen: hänellä oli
kotkan kasvot ja verrattain syvälle painuneet silmänsä ja hänen
hiilenmustat hiuksensa hänen vaaleitten viiksiensä yhteydessä
tekivät hiukan omituisen vaikutuksen. Kaiken tämän huomasi isä Brown
yksityiskohdittain myöhemmin, kun hänellä oli parempaa aikaa. Tällä
hetkellä näki hän miehessä vain yhden seikan: hänellä oli revolveri
kädessä.
»Gray», huudahti majuri häneen tuijottaen, »tekö ammuitte laukauksen?»
»Minä», vastasi mustatukkainen herra tulisesti, »ja niin tekin
olisitte tehnyt minun sijassani. Jos paholaiset ahdistaisivat teitäkin
kaikkialla ja lähes...»
Majuri näytti keskeyttävän sangen kiireellisesti. »Tämä on minun
ystäväni isä Brown», sanoi hän. Ja sitten lisäsi hän kääntyen Browniin:
»En tiedä, oletteko ennen tavannut eversti Grayn kuninkaallisesta
tykkiväestä.»
»Minä olen tietysti kuullut hänestä», sanoi pappi viattomasti.
»Sattuiko... sattuiko kohti?»
»Luullakseni», vastasi Gray vakavasti.
»Kaatuiko», kysyi majuri Putnam matalalla äänellä. »Kaatuiko hän, vai
huusiko hän, vai mitenkä?»
Eversti Gray katseli isäntäänsä omituisella, muuttumattomalla ilmeellä.
»Minä kerron teille tarkkaan, mitä se teki», sanoi hän. »Se aivasti.»
Isä Brownin käsi kohosi puoliväliin päätä kohti, niinkuin miehen, joka
äkkiä muistaa jonkun nimen.
Nyt hän tiesi mitä se oli, joka ei ollut soodapullonsuhinaa, eikä
koiran urahtelua.
»Kas», huudahti tuijottava majuri. »Minä en ole koskaan ennen kuullut,
että sotilasrevolveri olisi esine, jolle aivastetaan.»
»En minäkään», sanoi isä Brown arasti. »Olipa onni, ettette tullut
suunnanneeksi tykistöänne häntä kohti, olisipa hän silloin saanut
pahanpuolisen nuhan.»