Bromptonissa tai Kensingtonissa on jossain komeiden, mutta
enimmäkseen tyhjien, korkeitten talojen reunustama katu, joka
on kuin hautapatsaiden reunustama käytävä. Tummille päätyoville
johtavat raputkin ovat jyrkkiä kuin pyramiidien sivut, ja kulkija
epäröisi, ennenkuin kolkuttaisi ovelle, peläten, että muumio tulisi
aukaisemaan. Mutta vielä ahdistavammin vaikuttaa harmaitten päätyjen
silmänkantamaton pituus ja niiden tasainen jatkuvaisuus. Niiden
vierustaa astelevassa vaeltajassa syntyy pakostakin luulo, ettei tällä
yksitoikkoisella talorivillä loppua olekaan. Mutta siellä on sentään
yhteyden katkaiseva poikkeus, hyvin mitätön kylläkin, mutta vaeltaja
tervehtii sitä kuitenkin huudahduksella. Siellä on häkintapainen aitaus
kahden korkean talon välissä, pieni halkeama niin kuin lovi ovessa
katuun verrattuna, mutta juuri niin leveä, että pieni oluttupa tai
ruokala, jonka rikkaat ovat rakentaneet tallirengeilleen, on saanut
sijan sen kulmassa. Sen ruskeassa värissä on jotain ilahduttavaa, ja
jotain vapaata, keijukaismaista Sen täydellisessä mitättömyydessä.
Noitten kivijättiläisten jalkojen juuressa on se kuin kääpiöitten
valaistu asunto.
Jos joku sattumalta olisi kulkenut paikan ohi eräänä haaveellisena
syysiltana, olisi hän nähnyt käden työntävän syrjään punaisen
puoliverhon valkoisine, jokseenkin leveine nimikirjaimineen, verhon,
joka puoleksi kätki sisustan kadulta päin, ja kasvojen, jotka
muistuttivat jokseenkin yksinkertaisen näköistä tonttua, tirkistävän
ulos. Todellisuudessa olivat ne eräät harmittomat kasvot, joiden
omistaja kantoi Brownin harmitonta nimeä. Hän oli ennen ollut pappi
Cobholessa, Essexissä, mutta toimi nyt Lontoossa. Hänen ystävänsä
Flambeau, puolivirallinen salapoliisi, istui häntä vastapäätä, tehden
viimeisiä muistiinpanoja asiassa, jonka hän äsken oli selvittänyt
naapurustossa. He istuivat juuri pienen, ikkunan ääressä olevan pöydän
luona, kun pappi veti verhon syrjään ja katsahti kadulle. Hän odotti,
kunnes eräs outo mies oli kulkenut ikkunan ohi, ja antoi verhon
taas pudota paikoilleen. Sitten kohdistuivat hänen pyöreät silmät
epäselvään valkeaan kirjoitukseen ikkunassa hänen päänsä yläpuolella,
ja kääntyivät sitten lähimpään pöytään, jonka ääressä istui rautatien
työmies olueineen ja juustoineen ja nuori, punatukkainen tyttö lasi
maitoa edessään. Sitten, nähdessään ystävänsä panevan taskukirjan pois,
hän sanoi pehmeästi:
»Jos teillä on aikaa kymmenen minuuttia, haluaisin, että te seuraisitte
tuota miestä, jolla on valenenä.»
Flambeau katsahti hämmästyneenä häneen, mutta punatukkainen tyttö
katsahti myöskin, ilmeellä, jossa oli jotain voimakkaampaa kuin
hämmästys. Hän oli yksinkertaisesti, melkeinpä huolettomasti puettu
vaaleanruskeaan verkapukuun; mutta neiti hän oli, vieläpä, jos häneen
toisen kerran katsahti, oikea huoleton, vallaton lady.
»Miestä, jolla on valenenä!», toisti Flambeau. »Missä hän on?»
»En tiedä», sanoi isä Brown. »Minä pyytäisin teitä hakemaan hänet; minä
pyydän sitä suosionosoituksena. Hän meni tuonne päin» — ja hän osoitti
peukalolla olkapäänsä yli, tapaisellaan epämääräisellä liikkeellä —
»ja on jo saattanut kulkea kolmen katulyhdyn ohi. Minä tahtoisin vain
tietää suunnan.»
Flambeau katseli jonkun aikaa toveriaan, hämmästyksen ja naurun
välimailla, ja työntihe sitten, äkkiä noustuaan pöydästä,
silkkihattuisen päänsä ulos kääpiömäisestä ravintolasta ja katosi
hämärään.
Isä Brown otti taskustaan pienen kirjan ja alkoi hartaasti lukea, eikä
ollut huomaavinaankaan sitä, että punatukkainen neiti oli jättänyt
pöytänsä ja istuutunut häntä vastapäätä. Viimein kumartui tyttö pöydän
yli ja sanoi matalalla, käheällä äänellä: »Kuinka tiedätte te sen?
Kuinka tiedätte, ettei se ole oikea?»
Isä Brown nosti hiukan raskaita silmäluomiaan, jotka räpähtelivät kuin
olisi hän ollut hiukan nolo. Sitten kääntyivät hänen epäröivät silmänsä
valkeaan kirjoitukseen talon ikkunapuolella. Nuoren tytön silmät
seurasivat hänen katsettaan ja jäivät pettynein ilmein tuijottamaan
samaan suuntaan.
»Ei», sanoi isä Brown, vastaten hänen ajatuksiinsa. »Minä en sano
'Sela', niinkuin psalmeissa. Minä luin sen sillä tavoin juuri nyt
hajamielisyydessäni; siinähän onkin 'Ales'.» [Ales = olutta.]
»No», kysyi nuori neiti ihmeissään. »Mitä tuo kirjoitus tähän kuuluu?»
Hänen miettivät silmänsä kääntyivät tytön puvun vaaleihin,
hamppukankaisiin hihoihin, joiden suita reunusti hyvin yksinkertainen,
taiteellinen nauha, joka paraiksi eroitti sen kansan naisen työpuvusta
ja antoi sille taideopinnoita harjoittavan neidin työpuvun leiman.
Hän näytti huomaavan siinä paljon ajattelemisen aihetta, mutta hänen
vastauksensa oli hyvin hämärä ja epävarma.
»Nähkääs, neiti», sanoi hän, »ulkoapäin näyttää paikka... No, tämä on
hyvin siisti paikka... mutta sellaiset neidit kuin te eivät... eivät
yleensä saa ajatella niin. He eivät koskaan mene tällaisiin paikkoihin
vapaaehtoisesti, paitsi...»
»No», sanoi tyttö.
»Paitsi muutamat onnettomat, jotka eivät tule sisään pelkästään vain
juomaan maitoa.»
»Te olette hyvin merkillinen henkilö», sanoi nuori neiti. »Mihin te
tuolla kaikella pyritte?»
»En ainakaan saattamaan teitä hämillenne» vastasi hän hyvin lempeästi
»vaan varustaakseni itseni kyllin suurilla tiedoilla auttaakseni teitä,
jos te joskus sattuisitte pyytämään minun apuani.»
»Mutta kuinka minä olisin avun tarpeessa?»
Hän jatkoi mietiskelevää yksinpuheluaan:
»Te ette ole voinut tulla tänne katsomaan turvatteja, alhaisia ystäviä,
tai sellaisia, sillä silloin te olisitte mennyt seurusteluhuoneeseen,
perälle... Ja te ette ole voinut tulla sisään sen tähden, että te
olisitte sairas, tai, että teillä olisi ollut asiaa emännälle, joka
epäilemättä on kunniallinen nainen... muuten, ette te näytä sairaalta
vaan ainoastaan onnettomalta. Tämä katu on oikea kummallinen pitkä
kuja, jossa ei ole mutkia; ja talot sen molemmin puolin ovat korkeita.
Minä voin ainoastaan otaksua, että te näitte jonkun henkilön, jota
te ette tahtonut tavata ja te huomasitte, että ravintola oli ainoa
pakopaikka tässä kivierämaassa... Minä en luule olleeni tunkeilevainen
silmäillessäni yksinäistä miestä, joka kulki ohi heti sen jälkeen... Ja
kun minä ajattelin, ettei hän ollut oikeaa lajia mutta että te olitte
oikeaa lajia... pidin itseni valmiina auttamaan, jos hän tuottaisi
teille ikävyyksiä; siinä kaikki. Mitä minun ystävääni tulee, palaa hän
kohta; ja hän ei varmasti löydä mitään, käydä kolistellessaan tällaista
katua pitkin... Minä en ainakaan luule hänen löytävän.»
»No miksi te sitten lähetitte hänet ulos?» huudahti tyttö kumartuen
eteenpäin yhä kiihkeämmän uteliaisuuden vallassa. Hänellä oli
tuollaiset avonaiset, verevät kasvot, joilla väri vaihtelee, ja
roomalainen nenä, niin kuin Marie Antoinettellä.
Pappi katsahti ensi kertaa suoraan häneen ja sanoi: »Siksi, että
toivoin teidän puhuttelevan minua.»
Tyttö katseli häntä hiukan aikaa kuumenevin kasvoin, jotka peitti
harmin punerrus. Sitten, epäröimisen kadottua, pisti veitikka esiin
hänen silmistään ja suupielistään ja hän vastasi hiukan nyrpeästi: »No,
koska minun seurani on teistä niin kallis, niin ehkä te vastaatte minun
kysymykseeni.» Vaiettuaan hetken lisäsi hän: »Minulla oli kunnia kysyä
teiltä, miksi te luulitte, että miehellä oli valenenä?»
»Vaha pykeilee aina hieman tällaisessa kuumuudessa», vastasi isä Brown
aivan suoraan.
»Mutta sehän _on_ tuollainen kippuranenä», vastusti punatukkainen
tyttö.
Nyt hymyili pappi vuorostaan.
»Minä en tarkoita, että se on sellainen nenä, jota mies pitäisi vain
huvin vuoksi», myönsi hän. »Tuo mies, luullakseni, pitää sitä sen
vuoksi, että hänen oikea nenänsä on sitä komeampi.»
»Mutta miksi?» tenäsi tyttö.
»Mitenkäs lasten laulussa sanotaankaan?» virkkoi Brown hajamielisesti.
»Oli kerran väärä mies,
kulki tietä väärää...
»Tuo mies, luulen minä, on kulkenut hyvin väärää tietä — seuraten
väärää nenäänsä.»
»Mitä, mitä hän on tehnyt?» kysyi tyttö, jännityksestä vapisten.
»Minä en tahtoisi mitenkään pakottaa teitä uskomaan salaisuuksianne
minulle», sanoi isä Brown hyvin rauhallisesti. »Mutta minä luulen, että
te tietäisitte kertoa minulle enemmän tästä asiasta, kuin minä osaan
kertoa teille.»
Tyttö hypähti pystyyn ja seisoi hiljaa paikallaan, mutta hänen kätensä
puristuivat nyrkkiin, niin kuin hän olisi aikonut juosta tiehensä;
sitten aukesivat nyrkit hervottomasti ja hän istuutui taas.
»Te olette paljon salaperäisempi kuin kaikki muut», sanoi hän
toivottomasti, »mutta minä tunnen, että siinä salaperäisyydessä on
jokin kiinnekohta.»
»Se, mitä me kaikki enimmän pelkäämme», sanoi pappi matalalla äänellä,
»on keskukseton labyrintti. Sen takia on ateismikin vain öinen
kauhukuva».
»Minä kerron teille kaikki», sanoi punatukkainen tyttö äreästi,
»lukuunottamatta syytä, miksi minä kerron sen, ja sitä minä en tiedä
itsekään.»
Hän koputti sormellaan paikattua pöytäliinaa ja alotti: »Te olette
sen näköinen että te tiedätte mikä on kerskailua, ja mikä ei, ja kun
minä sanon, että meidän perheemme on vanha ja kunniallinen, ymmärrätte
te, että sen mainitseminen on välttämätöntä kertomukseen nähden, ja
enimmän todella pelkään veljeni korkeaa ja ankaraa käsitystä siitä,
että _aateli velvoittaa_, ja kaikkea sen tapaista. No niin, minun
nimeni on Christielle Carstairs, ja minun isäni oli tuo eversti
Carstairs, josta te kai olette kuullut, ja joka keräsi nuo kuuluisat
kokoelmat roomalaisia rahoja, n.s. Carstairsin kokoelmat. En osaisi
mitenkään kuvailla isääni teille; ainoa, mitä voin sanoa on, että hän
itsekin suuressa määrin muistutti roomalaista rahaa. Hän oli yhtä
elegantti, oikea, arvokas ja metallinen, sekä yhtä vanhanaikainen.
Hän oli ylpeämpi kokoelmastaan kuin univormustaan — ei kukaan voi
sanoa hänestä enempää. Hänen omituinen luonteensa tuli selvimmin
ilmi hänen testamentissaan. Hänellä oli kaksi poikaa ja yksi tytär.
Hän riitautui toisen poikansa, veljeni Giles'in kanssa ja lähetti
hänet Australiaan antaen hänelle pienen rahasumman. Sitten teki
hän testamenttinsa, jättäen Arthur veljelleni Carstairskokoelmat
ja vielä pienen rahasumman. Hän piti sitä palkintona, korkeimpana
kunnianosoituksena omasta puolestaan, tunnustuksena Arthurin
uskollisuudesta ja suoruudesta sekä niistä korkeista tuloksista, mitä
Arthur oli saavuttanut matematiikassa ja taloustieteessä Cambridgessä.
Hän jätti minulle hoidettavaksi koko suuren omaisuutensa, ja minä olen
varma siitä, että se oli halveksumisen osoitus.
»Arthur oli kai hyvin myöntyväinen tähän, sillä hän on täydellisesti
minun isäni kaltainen. Vaikka hänellä ja isälläni oli pientä riitaa
hänen varhaisemmassa nuoruudessaan, niin tuskin oli hän ottanut
kokoelman hoitoonsa, kun hän muuttui temppelipalvelukseensa antautuneen
pakanallisen papin kaltaiseksi. Hän sekoitti nuo roomalaiset puolen
pennyn rahat ja Carstairsin perheen kunnian samaan kaavaan, samalla
jumaloivalla tavalla kuin hänen isänsä ennen aikaan. Hänen mielestään
tuli kaikkien roomalaishyveiden vartioida noita roomalaisia rahoja.
Hän ei huvitellut, hän ei menettänyt mitään itsensä vuoksi, hän eli
kokonaan kokoelmaa varten. Usein hän ei tahtonut vaivautua pukeutumaan
yksinkertaisia aterioitansa varten, vaan hääriskeli ympäriinsä
ruskeiden kokoonkäärittyjen paperilappujensa keskellä — joita kellään
muulla ei ollut lupa koskea — puettuna vanhaan ruskeaan yönuttuun.
Köysivöineen, tupsuineen ja kalpeine, laihoine, hienostuneine
kasveineen, oli hän melkein vanhan, askeettisen munkin näköinen. Mutta
silloin tällöin halusi hän kuitenkin esiintyä puettuna täydellisesti
viimeisen muodin mukaan, mutta se tapahtui vain silloin, kun hän
lähti Lontooseen hankkimaan lisiä Carstairsin kokoelmaan puodeista ja
myymälöistä.
»Jos te tunnette nuoria, ette hämmästyne, kun minä kerron, että minä
tässä ympäristössä aloin joutua alakuloiseen mielentilaan. Myönnän,
että nuo vanhat roomalaiset olivat tavallaan tarpeellisiakin. Mutta
en ole samanlainen kuin veljeni Arthur; minä en voi olla nauttimatta
huvituksista. Minä olen saanut seikkailunhaluisen, vallattoman
luonteeni sieltä, mistä sain punaisen tukkani: perheeni toiselta
haaralta. Giles parka oli samanlainen, ja minä arvelen, että tuo
vanhojen rahojen synnyttämä ilmapiiri selittää osaksi hänen kohtalonsa,
vaikka hän todellakin teki rikoksen ja oli joutua vankilaan. Mutta hän
ei saattanut käyttäytyä huonommin kuin minäkään, kuten kohta saatte
kuulla.
»Nyt tulen kertomukseni typerimpään osaan. Minä arvelen, että
niin terävä mies kuin te, voi arvata, minkälaiset seikat alkoivat
huojentaa niin levottoman seitsentoista vuotiaan tytön kuin minä,
yksitoikkoisuutta sellaisessa asemassa. Mutta minä olen siinä määrin
pelottavien tapausten järkyttämä, että minä tuskin voin tehdä selkoa
omista tunteistani, enkä tiedä halveksinko minä sitä nyt kuin kevyttä
kuhertelua, tai kärsinkö minä siitä kuin särkyneestä sydämestä. Me
oleskelimme silloin meren rannalla eräässä pienessä kylpypaikassa
Etelä-Walesissa, ja eräällä virastaeronneella merikapteenilla, joka
asui pienen matkan päässä, oli poika, viittä vuotta vanhempi minua,
joka oli Giles'in tovereita, ennenkuin hän lähti siirtomaihin. Hänen
nimensä ei vaikuta kertomuksen kulkuun, mutta sanon teille sentään,
että se oli Philip Hawker, kun kerran kerron teille kaikki. Meillä oli
tapana käydä yhdessä kravustamassa ja me puhuimme ja ajattelimme kuin
olisimme rakastaneet toisiamme; lopulta sanoikin hän sen ja minäkin
luulin rakastavani häntä. Jos minä kerron teille, että hänellä oli
pronssinruskea kihara tukka ja haukkamaiset kasvot, jotka merielämä oli
myöskin ruskettanut, en tee sitä hänen tähtensä, vaan, vakuutan teille,
ainoastaan tarinani vuoksi, sillä se oli syynä moneen kummalliseen
sattumaan.
»Eräänä kesä-iltana, kun olin luvannut lähteä kravustamaan Philipin
kanssa hiekkasärkille, odottelin minä sangen kärsimättömänä
seurustelusalissa Arthuria, joka puuhaili juuri ostettuine
rahakääröineen, siirtäen niitä hitaasti parin tunnin aikana omaan
pimeään työhuoneeseensa ja museoonsa talon takaosassa. Niin pian kuin
kuulin raskaan oven lopullisesti sulkeutuvan hänen jälkeensä, laitoin
minä painot krapuhaaviini ja olin juuri pujahtamaisillani ulos, kun
minä näin, että veljeni oli unohtanut huoneeseen rahan, joka nyt lepäsi
kiiltävänä pitkällä penkillä ikkunan luona. Se oli pronssista ja sen
väri, yhtyneenä roomalaisen nenän hienoon kaareen, ja jokin piirre
pitkän, miehekkään kaulani asennossa teki Caesarin pään aivan tarkkaan
Philip Hawkerin näköiseksi. Sitten muistin yht'äkkiä, että Giles oli
kertonut Philipille rahasta, joka oli hänen näköisensä ja että Philip
oli toivonut saavansa sen. Ehkäpä te voitte kuvitella, mikä hurja,
hullu ajatus silloin pyöri päässäni, minusta tuntui kuin olisin ollut
noiduttu. Minä ajattelin, että jos minä nyt veisin sen mukaani ja
antaisin sen Philipille omituisena kihlasormuksena, muodostaisi se
ikuisen siteen meidän välillemme; minä tunsin tuhat sellaista tunnelmaa
samalla kertaa. Sitten aukeni minun allani kuin kuilu: ääretön,
hirveä tietoisuus siitä, mitä olin tekemäisilläni, ja ennen kaikkea
pisti mieltäni tuo sietämätön ajatus, joka poltti kuin tulinen rauta,
ajatus, mitä Arthur siitä sanoisi. Carstairsin perheen jäsen olisi
varas, ja varas, joka pienentäisi Carstairs'in aarretta! Luulin, että
veljeni polttaisi minut noitana sen takia. Mutta tuollaisen fanaattisen
julmuuden ajatuskin kiihotti minun synnynnäistä vihaani tuota
likaista, vanhaa antikvaarista hullutusta kohtaan ja minun nuoruuden-
ja vapaudenkaihoani, joka kutsui minua mereltä. Ulkona paistoi päivä
kirkkaasti, tuuli lauloi ja tulikukan keltainen pallo puutarhassa löi
ikkunaruutua vasten. Minä ajattelin tuota elävää, versoavaa kultaa,
joka kutsui minua pois elämän karuilta kanervakankailta — ja sitten
veljeni kuollutta, himmeää kultaa, pronssia tai vaskea, mikä pölyttyi
pölyttymistään päivä päivältä. — Luonto ja Carstairsin kokoelmat olivat
vihdoinkin joutuneet taisteluun keskenään.
»Luonto on vanhempi kuin Carstairsin kokoelmat, Kun minä juoksin pois
katua pitkin merta kohti raha lujasti puristettuna nyrkkiini, tuntui
minusta, että koko Rooman keisarikunta ja Carstairsin sukupuu painoi
selässäni. Oli kuin vanha hopealeijona olisi ärjynyt minun korvissani,
ja kuin kaikki Caesarin kotkat olisivat kirkuen, vinkuvin siivin,
ajaneet minua takaa. Ja sitten kohosi sydämeni yhä korkeammalle ja
korkeammalle kuin lapsen leija, kunnes minä pääsin noitten löysien,
kuivien hiekkakukkuloiden yli, matalille, kosteille hiekkasärkille,
missä Philip jo seisoi polvia myöten meren lämpimässä, kohisevassa
vedessä, noin sadan metrin päässä rannasta. Auringonlasku oli
leimuavan punainen, ja tuo laaja matala poukama, missä vesi tuskin
ulottui polviin puolen penikulman matkalla, oli kuin järvi täynnä
purppuranpunaista tulta. Vilauksessa olin riisunut kenkäni ja sukkani
ja kahlasin häntä kohti, joka seisoi niin kaukana kuivasta maasta.
Matkalla käännähdin ja katsoin taakseni. Me olimme aivan yksin
meriveden ja kostean hiekan keskellä, ja minä annoin hänelle Caesarin
pään.
»Samalla hetkellä kuvittelin minä, että eräs mies katseli minua
tarkasti kaukana hiekkakukkuloilla. Minä tunsin kai heti jälkeenpäin,
että se johtui vain kiihottuneiden hermojeni värähdyksistä, sillä mies
oli vain musta pilkku kaukaisuudessa, ja minä saatoin parahiksi nähdä,
että hän seisoi paikallaan katsellen merelle, pää hiukan kallellaan.
Ei ollut mitään syytä pätevästi otaksua, että hän olisi tarkastellut
minua; hän saattoi yhtä hyvin katsella laivaa, tai auringonlaskua,
tai naurulokkeja taikka ihmisiä, jotka hiljalleen astuskelivat
siellä täällä rannikolla meidän takanamme. Kuitenkin, lieneekö minun
säikähdykseni ehkä johtunut ennakkoaavistuksesta, sillä, kuinka minä
katselinkaan, alkoi hän lähestyä meitä, kävellen reippaasti suoraa
tietä meitä kohti laajan, kostean hiekkakentän yli. Kun hän yhä läheni,
huomasin minä, että hänellä oli tumma iho ja pitkä parta, ja että
hänen silmiään peittivät mustat silmälasit. Hän oli vaatimattomasti,
mutta siististi puettu mustiin vaatteihin, vanhasta, mustasta
silinterihatusta päässään, lujiin, mustiin kenkiin jaloissaan. Niistä
huolimatta astui hän mereen hiukan epäröiden ja tuli minun luokseni
suoraan kuin lentävä kuula.
»En voi kuvata teille sitä kauhun ja ihmetyksen tunnetta, joka valtasi
mieleni, kun hän aivan hiljaa astui maasta veteen. Oli kuin hän olisi
lähtenyt suoraan hiekkasärkiltä ja astellut vakavasti ilmassa. Minusta
tuntui siltä, kuin jos talo äkkiä olisi noussut pilviin, tai kuin
miehen pää olisi äkkiä pudonnut pois. Hänhän kasteli vain kenkänsä,
mutta hän näytti kuitenkin peikolta, joka uhmaili luonnonlakeja. Jos
hän olisi epäröinyt hetkenkään veden rajassa, olisi sekin ollut jotain.
Niin kuin hän nyt menetteli, näytti hän sitä enemmän katselevan minua
valtamerestä välittämättä. Philip oli jonkun matkan päässä selin minuun
kyyristyneenä verkkonsa yli. Vieras jatkoi matkaansa, kunnes hän oli
parin jalan päässä minusta ja vesi ulottui häntä puoli polveen. Sitten
sanoi hän, terävästi kajahtavalla, jokseenkin teeskennellyllä äänellä:
»'Sopisikohan teidän sijoittaa toisaanne eräs hiukan erikoisella
leimalla varustettu raha?'
»Yhtä poikkeusta lukuunottamatta ei mikään hänessä ollut selvästi
luonnotonta. Hänen tummat silmälasinsa eivät olleet aivan mustat,
vaan hyvin tavalliset, siniset. Silmät niiden alla eivät muuttaneet
ilmettä, vaan katselivat minua rävähtämättä. Hänen tumma partansa ei
oikeastaan ollut pitkä eikä tuuhea vaan näytti paremmin karvatukolta,
alkaen korkealta hänen kasvoiltaan aivan kulmaluiden alta. Hänen
ihonsa väri ei ollut keltainen eikä harmaa, vaan mieluummin kirkas
ja nuortea. Mutta se näytti punaisenvalkean vahan väriseltä, mikä
jollainlailla — en tiedä kuinka — vieläkin lisäsi kauhistustani. Ainoa
omituisuus, jonka saattoi havaita, oli hänen nenänsä muoto. Se oli
tavallaan säännöllinen, mutta sen pää oli kääntynyt kieroon, aivan
kuin se olisi pehmeä ja joku olisi iskenyt sitä sivultapäin kevyellä
vasaralla. Sitä voi tuskin sanoa epämuodostumaksi, mutta kuitenkaan en
osaa selittää teille, miksi se vaikutti minuun painajaisen tavoin. Kun
hän seisoi siinä iltaruskon punertamassa vedessä, vaikutti hän minuun
kuin helvetillinen merihirviö, joka juuri oli kohonnut karjahtaen
verenkarvaisesta vedestä. Minä en tiedä, miksi tuon nenän rakenne
vaikutti niin voimakkaasti minun mielikuvitukseeni. Minusta tuntui kuin
voisi hän liikuttaa sitä kuin sormea, tai että hän juuri sillä hetkellä
liikutti sitä.
»'Pikkuisen avustusta vain', lisäsi hän samanlaisella, narrimaisella
äänenpainolla 'muuten täytyy minun kääntyä perheen puoleen.'
»Sitten johtui mieleeni, että minua kohtaan tehtiin kiristysyritys
pronssirahan varkauden vuoksi; ja koko minun taikauskoisen pelkoni
ja epäilyni nieli ylivoimainen käytännöllinen kysymys. Miten oli hän
keksinyt sen? Minä olin ottanut rahan äkillisen mielijohteen vallassa,
olin varmasti yksin, sillä minä otin aina varman selon siitä, ettei
minua huomattu, kun puikahdin ulos tällä tavoin. Minua ei, kaikesta
päättäen, kukaan ollut seurannut kadulla, ja jos olikin, ei hän olisi
voinut ottaa röntgenvalokuvaa suljetusta kädestäni. Hiekkakummulla
seisova mies olisi yhtä hyvin voinut ampua kärpästä silmään, niinkuin
mies haltiatarinassa, kuin nähdä minun antavan rahan Philipille.
»'Philip', huusin minä avuttomasti, 'kysy tuolta mieheltä, mitä hän
tahtoo.'
»Kun Philip vihdoin nosti päätään verkkoaan tyhjentäessään, oli hän
aivan punainen kuin vihoissaan tai häpeissään, mutta se johtui kai vain
kumarasta asennosta tai illan punervasta valosta. Minä olin kai taas
jonkun sairaaloisen kuvitelman vallassa, joita näytti pyöriskelevän
ympärilläni.
»Hän sanoi miehelle lyhyesti ja äkäisesti: 'Menkää tiehenne täältä'
ja tehden minulle merkin seurata häntä, läksi kahlaamaan pois rantaa
kohti välittämättä hänestä sen enempää. Hän kulki aina kivisen
aallonmurtajan luo, joka pisti veteen hietakumpujen juurella, ja lähti
sitten kotiin päin, ajatellen ehkä, että painajaisen olisi vaikeampi
kävellä kyhmyisten kivien päällä, jotka olivat vihreitä ja liukkaita
merilevistä, kuin meidän, jotka olimme nuoria ja siihen tottuneita.
Mutta minun vainolaiseni kulki yhtä teeskentelevästi kuin hän puhuikin,
kompuroiden tietään ja toistellen lausettaan. Minä kuulin tuon
piipittävän, ilkeän äänen puhuvan minulle olkani yli, kunnes Philipin
kärsivällisyys, mikä ei muutenkaan ollut erikoisen vahva — vihdoinkin
näytti loppuvan, kun olimme päässeet hietakummun harjalle. Hän kääntyi
äkkiä sanoen 'Menkää tiehenne. En voi puhutella teitä nyt!' Mutta kun
mies epäröi ja avasi suunsa, antoi Philip hänelle sellaisen puustin
sitä vasten, että hän lensi korkeimman hiekkakummun huipulta sen
juurelle. Minä näin hänen kömpivän tiehensä yltäpäältä aivan hiekan
vallassa.
»Tuo lyönti rohkaisi minua jossain määrin, vaikka se hyvin saattoi
suurentaakin vaaraani, mutta Philip ei tavallisuuden mukaan
kerskaillutkaan omasta rohkeudestaan. Vaikka hän oli yhtä sydämellinen
kuin aina, näytti hän vain masentuneelta, ja ennenkuin minä ehdin
kysyä häneltä mitään, erosi hän minusta omalla kadullaan tehden pari
huomautusta, jotka vaikuttivat minuun oudosti. Hän, sanoi, että jos
otetaan lukuun kaikki asianhaarat, pitäisi minun panna raha takaisin
kokoelmaan, mutta että hän itse pitäisi sen 'toistaiseksi'. Sitten
lisäsi hän aivan äkkiä ja odottamattomasti: 'Tiedätkö, että Giles on
palannut Australiasta?'»
Oluttuvan ovi aukeni ja salapoliisi Flambeaun jättiläismäinen
varjo lankesi pöydälle. Isä Brown esitti hänet neidille omalla
yksinkertaisella, vakuuttavalla puhetavallaan, vedoten hänen
kokemuksiinsa ja soveltuvaisuutensa tällaisiin asioihin, ja melkein
tietämättään jatkoi tyttö nyt kertomustaan kahdelle kuuntelijalle.
Mutta kumartuessaan ja istuutuessaan ojensi Flambeau papille pienen
paperikaistaleen. Brown otti sen hiukan hämmästyneenä ja luki:
»Ajurilla Wagga Waggaan, Mafeking Avenue 379, Putney». Tyttö jatkoi
sillä aikaa kertomustaan.
»Minä tulin jyrkkää katua ylös omalle talollemme, aivan pyörällä päin.
En ollut alkanut vielä selvitä, kun tulin portaille, jossa löysin
maitokannun ja tuon kieronenäisen miehen. Maitokannu ilmaisi, että
kaikki palvelijat olivat ulkona, ja Arthur, joka tietysti kuhnaili
ruskeaan aamunuttuunsa pukeutuneena ruskeassa työhuoneessaan, ei
kuulisi eikä välittäisi soitosta. Siis talossa ei ollut muita
sisäänpäästäjiä kuin minun veljeni, jonka apu samalla olisi minun
häviöni. Epätoivoissani työnsin kaksi shillinkiä tuon inhottavan
olennon käteen, ja käskin häntä tulemaan takaisin muutaman päivän
perästä, kun olin ajatellut asiaa. Hän meni tiehensä jörönä,
mutta paljon arempana kuin minä olin odottanut — ehkäpä olin hän
loukkaantunut pudotessaan — ja minä tarkastelin hänen selkäänsä
tarttunutta hiekkatahraa, hänen siinä kulkiessaan pitkin katua,
vahingoniloisella nautinnolla. Hän kääntyi kulman ympäri noin kuutta
taloa alempana kadulla.
»Sitten avasin itse oven, keitin itse teetä ja aloin miettiä asiaa.
Minä istuin seurusteluhuoneen ikkunan ääressä, katsellen puutarhaan,
joka hiljaa hehkui illan viimeisessä, täydessä valaistuksessa. Mutta
minä olin liian hajamielisellä tai uneksivalla tuulella kiintyäkseni
katselemaan hiekkakenttiä ja kukkapenkereitä. Sentähden vaikuttikin
tärähdys minuun sitä voimakkaammin, katsellessani ulos niin elottomasti.
»Tuo mieshirviö, jonka olin lähettänyt tiehensä, seisoi aivan
liikkumattomana keskellä puutarhaa. Mehän olemme kaikki lukeneet
kalpeakasvoisista kummituksista pimeässä, mutta tämä oli pelottavampaa
kuin mikään sen laatuinen saattaa olla. Vaikka hänen varjonsa olikin
iltaisen pitkä, seisoi hän vielä heleässä auringon paisteessa.
Sentähden eivät hänen kasvonsa olleetkaan kalpeat, vaan oli niillä
tuollainen vahankarvainen väri kuin parturin näytenukeilla. Hän seisoi
aivan paikallaan, kasvot minua kohti käännettyinä, ja minä en osaa
kuvata, kuinka kamalan näköinen hän oli tulppaanien ja korkeitten,
kirjavien, melkeinpä ansarimaisten kukkien keskellä. Näytti aivan
samalta kuin jos puutarhamme keskustaan olisi pystytetty vahanukke
kuvapatsaaksi.
»Mutta melkein samalla hetkellä, kun hän näki minun liikahtavan
ikkunassa, kääntyi hän ja meni ulos puutarhasta takaportin kautta,
joka oli avoin, ja josta hän kaiketi oli tullut sisään. Tuo hänen
taas uudistuva pelkuruutensa hänen lähtiessään, erosi siinä määrin
häpeämättömyydestä, jota hän oli osoittanut mereen astuessaan, että
tunsin olevani hiukan rohkeampi. Minä arvelin, että ehkäpä hän pelkäsi
tavata Arthuria enemmän kuin minä luulin. Kaikissa tapauksissa rupesin
minä lopuksi taloustoimiin ja aterioin rauhassa yksinäni — sillä oli
sääntöjen vastaista häiritä Arthuria, kun hän järjesteli museota — ja
minun ajatukseni, päästyään hiukan vapaammiksi, lensivät Philipin luo
ja häipyivät taas haaveihin. No niin, minä katselin tunteettomana, tai
pikemmin iloisena toista, verhotonta ikkunaa, joka tällä hetkellä oli
musta kuin kivitaulu yön lopultakin maille langetessa. Minusta tuntui,
että jokin etanantapainen oli ikkunaruudun toisella puolella. Mutta
kun minä katselin tarkempaan, oli se enemmän ruutua vasten painetun
miehen peukalon näköinen; se oli kiverä kuin peukalo. Pelko ja rohkeus
vuorottelivat minussa, minä syöksyin ikkunan luo ja peräydyin sitten
päästäen käheän huudon, jota tuskin kukaan muu kuin Arthur kuuli.
»Sillä se ei ollutkaan sormi, vielä vähemmin etana. Se oli lasia
vasten painetun käyrän nenän pää, joka näytti valkealta puristuessaan
ruutua vasten, ja tuijottavat kasvot ja silmät sen takana olivat ensin
näkymättömät, mutta sitten harmaat kuin kummituksella. Minä paiskasin
jollain tavoin luukut kiinni, syöksyin huoneeseeni ja suljin oven.
Mutta juuri kun olin sinne menossa, voin vaikka vannoa, että minä näin
toisen mustan ikkunan ja siinä jotain, mikä muistutti etanaa.
»Lienee sittenkin parasta mennä Arthurin luo joka tapauksessa. Jos tuo
hirtehinen yhä hiiviskeli talon ympärillä kuin kissa, saattoi hänellä
olla pahempiakin tarkoituksia kuin kiristys. Heittäköön veljeni minut
ulos ja kirotkoon minut ainaiseksi, mutta hän oli sentään _gentlemanni_
ja puolustaisi minua epäröimättä. Ajateltuani kiihkeästi kymmenen
minuuttia menin minä alas, kolkutin veljeni ovelle ja astuin sisään:
nähdäkseni viimeisen ja kauheimman näyn.
»Minun veljeni tuoli oli tyhjä, ja hän oli nähtävästi ulkona. Mutta
kieronenäinen mies istui siellä odottaen hänen paluutaan, hattu
röyhkeästi päässä katsellen paraikaa veljeni kirjoja veljeni lampun
valossa. Hänen kasvoillaan oli vakava, työteliäs ilme, mutta hänen
nenänpäänsä tuntui yhä ainoalta liikkuvalta osalta hänen kasvoissaan,
aivan kuin se juuri olisi kääntynyt oikealta vasemmalle, niinkuin
elefantin kärsä. Minä olin pelännyt häntä kuin turmaa, kun hän oli
ajanut minua takaa ja vartioinut minua, mutta minä luulen että hänen
tietämättömyytensä minun läsnäolostani oli vielä pelottavampaa.
»Luullakseni kirkaisin minä kimeästi ja pitkään, mutta se ei merkitse
mitään. Tärkeämpää oli se, mitä sitten tein. Minä annoin hänelle
kaikki rahat mitä minulla oli, sekä joukon papereita, joita, vaikka
ne olivatkin minun, minun ei luullakseni ollut lupa koskea. Viimein
meni hän tiehensä pyydellen anteeksi ilkeän tahdikkaalla tavalla, ja
minä vaivuin istumaan tuntien olevani kaikin tavoin häviöön joutunut.
Pelkkä sattuma pelasti minut sitten samana yönä. Arthur oli äkkiä
mennyt Lontooseen, niin kuin hän usein teki, kauppojen takia, ja
palasi väsyneenä, mutta iloisena, saatuaan melkein turvatuksi aarteen,
joka vielä lisäsi perhekokoelman komeutta. Hän oli niin loistavalla
tuulella, että minä rohkaisin itseni ja päätin kertoa pienemmän aarteen
katoamisesta, mutta hän tukahdutti kaikki muut keskusteluaiheet
vastustamattomilla suunnitelmillaan. Koska kauppa saattoi mennä hukkaan
millä hetkellä hyvänsä, vaati hän minua heti panemaan kokoon tavarani
ja lähtemään hänen kanssaan Fulhamiin, jossa hän jo oli vuokrannut
asunnon ollakseen lähempänä asianomaista harvinaisuus-kauppaa. Näin
pakenin minä vastoin tahtoani kuolon hiljaisuudessa vihamiestäni —
mutta Philipiä myöskin... Minun veljeni kävi usein Etelä-Kensingtonin
museossa ja saadakseni itselleni uusia harrastuksia, rupesin ottamaan
tunteja taidekoulussa. Olin juuri tulossa sieltä tänä iltana, kun näin
tuon tuskastuttavan kummituksen kulkevan elävänä pitkin tätä ahdasta
katua; ja lopun on tämä herra jo selittänyt.
»Minulla on vain yksi asia sanottavana. Apua minä en ansaitse, ja minä
en väittele, enkä valita rangaistukseni vuoksi, se on paikallaan ja
niinhän piti käydäkin. Mutta minä kysyn kuitenkin, pakottavin päin,
kuinka se on voinut tapahtua. Onko minua rangaistu ihmeen kautta? Tai
kuinka voi joku muu, kuin Philip ja minä, tietää, että minä annoin
hänelle tuon pikku rahan keskellä merta?»
»Se on kummallinen pulma?» myönsi Flambeau.
»Ei niin kummallinen kuin selitys siihen», vastasi isä Brown melkein
nyrpeästi. »Miss Carstairs, tahdotteko olla kotona kun me käymme
luonanne Fulhamtorin varrella puolentoista tunnin kuluttua?»
Tyttö katseli häntä, nousi sitten ja veti hansikkaat käteensä. »Kyllä»,
sanoi hän. »Minä olen siellä», ja hän poistui heti.
Samana yönä puhelivat pappi ja salapoliisi asiasta lähestyessään
_Fulham housea_, hotellia, joka oli omituisen vähäpätöinen Carstairsin
perheen satunnaiseksikaan asunnoksi.
»Todellakin voisi pintapuolinen katselija», sanoi Flambeau, »ensiksi
ajatella tuota australialaista veljeä, joka ennen on joutunut
selkkauksiin ja tullut takaisin niin äkkiä, ja on juuri sellainen mies,
jolla saattaa olla konnamaisia avustajia. Mutta minä en tiedä, kuinka
hän olisi voinut päästä asiasta perille, jollei...»
»No?» kysyi hänen toverinsa kärsivällisesti.
Flambeau puhui matalammalla äänellä. »Jollei tytön sulhanen olisi
tullut avuksi, ja silloin olisi hän mustin konna. Tuo australialainen
mies tiesi kai, että Hawker tahtoi saada rahan. Mutta minä en voi
selittää, millä ihmeen tavalla hän olisi saanut tietää, että Hawker
oli saanut sen, jollei Hawker antanut merkkiä hänelle tai hänen
edustajalleen rannalla.»
»Se on totta», myönsi pappi kohteliaasti.
»Oletteko huomannut erään toisen seikan?» jatkoi Flambeau innokkaasti.
»Tuo Hawker kuulee morsiantaan loukattavan, mutta ei lyö, ennenkuin he
ovat tulleet _pehmeille hietakummuille_, missä hän saattoi esiintyä
voittajana näennäisessä taistelussa. Jos hän olisi lyönyt kivikossa,
tai vedessä, olisi hän voinut loukata liittolaistaan.»
»Sekin on totta», sanoi isä Brown nyökäten.
»Ja nyt, tarkastakaamme sitä alusta. On kysymys harvoista henkilöistä,
kaikkiaan kolmesta. Itsemurhaan tarvitaan yksi henkilö, murhaan kaksi
ja viimein kiristykseen kolme.»
»Miksi?» kysyi pappi hiljaa.
»No, tietysti», huusi hänen ystävänsä. »Yhdenhän täytyy olla
paljastettavana, yhden uhkaajana, ja lopuksi yhden, jota paljastus
pelottaa.»
Mietittyään vaieten pitkän aikaa pappi sanoi:
»Te jouduitte pois johdonmukaisuuden jäljiltä. Käsitteellisesti
tarvitaan kolme henkeä, mutta toimivina vain kaksi.»
»Mitä te tarkoitatte?» kysyi toinen.
»Miksi ei kiristäjä voisi», kysyi Brown matalalla äänellä, »itse
uhata uhriaan? Otaksukaapa, että aviovaimo tulisi suvaitsemattomaksi
raittiusihmiseksi aikoen pelottaa miestänsä hänen salaisten
kapakkaretkiensä vuoksi ja kirjoittaisi hänelle sitten kiristyskirjeitä
toisen kautta, uhaten kertoa kaikki hänen vaimolleen. Kuinka se
vaikuttaisi? Ajatelkaapa, että isä kieltäisi poikaansa pelaamasta ja
seuraten häntä sitten hyvin naamioituna, uhkaisi poikaansa omalla,
waleisällisellä ankaruudellaan! Otaksukaapa — mutta me olemme perillä,
hyvä veli!»
»Herran tähden!» huudahti Flambeau, »ettehän tarkoittane...»
Nopealiikkeinen mies juoksi talon rappuja alas ja he näkivät lamppujen
kultaisessa valossa pään, joka erehtymättömästi muistutti tuota
roomalaista rahaa. »Miss Carstairs», sanoi Hawker kohteliaasti
tervehtien »ei tahtonut mennä sisään ennen teidän tuloanne.»
»Hyvä», huomautti isä Brown tuttavallisesti. »Eikö teidänkin
mielestänne ole parasta, että hän pysyy ulkopuolella — teidän
suojeluksenne alaisena? Katsokaas, minä melkein luulen, että te olette
arvannut kaikki ominpäin.»
»Kyllä», sanoi nuorukainen matalalla äänellä. »Minä arvasin asian jo
hiekkasärkillä ollessamme ja nyt minä tiedän sen; sen takia kaasin minä
hänet hellävaroen.»
Ottaen avaimen tytöltä ja rahan Hawkerilta Flambeau meni ystävänsä
kanssa taloon. He tulivat ulommaiseen vastaanottohuoneeseen. Siellä
ei ollut ketään lukuunottamatta yhtä henkilöä. Mies, jonka isä Brown
oli nähnyt kulkevan oluttuvan ohi, seisoi seinään nojaten kuin
puolustusasennossa, muuten muuttumattomana, paitsi että hän oli
riisunut mustan päällystakkinsa ja oli pukeutunut ruskeaan aamunuttuun.
»Me olemme tulleet», sanoi isä Brown kohteliaasti, »tuomaan tämän rahan
takaisin omistajalleen.» Ja hän antoi sen miehelle, jolla oli tuo
omituinen nenä.
Flambeau pyöritteli silmiään. »Onko tuo mies rahojen kerääjä?» kysyi
hän.
»Tämä mies on herra Arthur Carstairs», sanoi pappi varmasti, »ja hän
kokoilee rahoja jokseenkin omituisella tavalla.»
Ilme miehen kasvoilla vaihtui niin tavattomasti, että kiero nenä pisti
esiin hänen kasvoistaan kuin asiaankuulumaton, hassunkurinen lisäke.
Siitä huolimatta puhui hän jonkunlaisella halveksivalla arvokkuudella.
»Saatte kuitenkin nähdä», sanoi hän, »etten minä ole menettänyt kaikkia
perhehyveitäni.» Ja hän kääntyi äkkiä ja syöksyi sisähuoneeseen lukiten
oven jälkeensä.
»Pysäyttäkää hänet!» huusi isä Brown kompuroiden kaatuneen tuolin
yli, ja parilla tempauksella kiskaisi Flambeau oven auki. Mutta liian
myöhään.
Kuolemanhiljaisuuden vallitessa riensi Flambeau puhelimen luo
soittaakseen poliisille ja lääkärille.
Tyhjä lääkepullo oli lattialla. Pöydän yli retkotti miehen ruumis
ruskeassa aamunutussa, murtuneitten, avonaisten paperikääröjen
keskellä, joista kumpusi ja vieri ei roomalaisia, vaan aivan
nykyaikaisia englantilaisia rahoja.
Pappi piti kädessään Caesarin pronssista päätä. »Tämä», sanoi hän, »oli
ainoa, mitä Carstairsin kokoelmasta oli jäljellä.»
Vaiettuaan hetken jatkoi hän suopeasti ja hiljaa: »Tuo omituinen
isä teki kamalan testamentin, ja te näette että hän sai tuntea sen
jossain määrin. Sir Arthur vihasi roomalaisia rahojaan, kiintyen
yhä enemmän häneltä puuttuviin oikeihin rahoihin. Hän ei ainoastaan
vähitellen myönyt kokoelmaa, vaan vaipui vähitellen yhä syvemmälle
kehnoimpiin rahanhankintakeinoihin — kiristämään valepuvussa omaa
perhettään. Hän kiristi rahoja australialaiselta veljeltään hänen
pienen, unohtuneen rikoksensa perustalla — sitä varten meni hän Wagga
Waggaan Putneyhin — hän kiristi rahoja sisareltaan varkauden vuoksi,
jonka vain hän oli voinut huomata, ja tämän vuoksi, ohimennen, oli
tytöllä tuo yliluonnollinen aavistus, kun mies kahlasi häntä kohti
hiekkasärkillä. Pelkkä vartalo ja käynti tekevät kaukaakin nähtyinä
meihin voimakkaamman vaikutuksen kuin onnistuneinkaan naamio läheltä.»
Syntyi taas hiljaisuus. »No», mutisi salapoliisi. »Siis tuo suuri
rahojentuntija ja kokoilija oli vain tavallinen saituri.»
»Onko niillä sitten niin suurta eroa?» kysyi isä Brown, samalla
omituisella, hyväntahtoisella äänellä. »Mikä on väärää saiturissa on
usein väärää kokoilijassakin? Mikä on väärää, lukuunottamatta... älä
tee itsellesi kuvaa; äläkä kumarra sitä, äläkä palvele sitä, sillä
minä... mutta meidän täytyy mennä katsomaan kuinka nuoret voivat.»
»Minä luulen», sanoi Flambeau, »että he kaikesta huolimatta voivat
sangen hyvin.»