Herra Calhoun Kidd oli hyvin nuori mies, jolla oli vanhat omaan
jäykkyyteensä kuivettuneet kasvot, sinisentumman tukan ja mustan,
perhosmaisen kaularöyhelön reunustamat. Hän edusti Englannissa suurta
amerikkalaista lehteä nimeltä _Lännen aurinko_, jota piloilla sanottiin
»_Nousevaksi auringonlaskuksi_».
Tähän sisältyi viittaus suureen sanomalehtijulistukseen, jonka
tekijäksi mainittiin Kiddiä itseään, jossa väitettiin »auringon
rupeavan nousemaan lännestä, jos Amerikan kansalaiset vain
hiukan enemmän ponnistaisivat.» Muuten ne, jotka tekevät pilaa
amerikkalaisista sanomalehdistä, unohtavat erään asian, joka tavallaan
selittää sen. Sillä samalla kun Yhdysvaltojen sanomalehdistö suosii
hassuttelevaa jokapäiväisyyttä, siinä täydellisesti voittaen
englantilaisen, osoittaa se samalla todellista innostusta kaikkein
syvimpiin sielutieteellisiin kysymyksiin, joista Englannin lehdet
eivät välitä, tai joista ne eivät tiedä mitään. _Aurinko_ oli
täynnä kaikkein juhlallisimpia, kaikkein hassunkurisimmalla tavalla
käsiteltyjä aiheita. William James kummitteli siellä »Weary Willien»
rinnalla, ja pragmatistit vaihtelivat painijoiden kanssa sen pitkässä
valokuvasarjassa.
Kun nyt eräs hyvin vaatimaton oxfordilainen tutkija nimeltä John
Bouluois kirjoitti erääseen hyvin vähän luettuun aikakauskirjaan
nimeltä _Luonnonfilosoofinen kuukauslehti_ sarjan artikkeleita,
esittäen heikkoja kohtia Darwinin kehitysopissa, ei siitä näkynyt
riviäkään englantilaisissa lehdissä, vaikka Bouluois'n mielipiteet,
jotka selittivät maailman kaikkeuden jokseenkin muuttumattomaksi,
vaikka satunnaiset mullistukset sitä joskus järkyttyvätkin, olivat
verrattain muodissa Oxfordissa, siinä määrin, että ne olivat saaneet
nimen _katastrofismi_ [mullistusoppi]. Mutta monet amerikkalaiset
lehdet ryhtyivät taisteluun, ikäänkuin suurikin tapaus olisi
ollut kysymyksessä, ja _Aurinko_ heitti herra Bouluois'n varjon
jättiläismäisenä sivujensa yli. Siinä ilmestyi arvokkaita, älykkäitä
ja innokkaita kirjoituksia, joiden otsakkeet kuitenkin olivat
tietämättömän kiihkoilijan kirjoittamia, otsakkeita sellaisia kuin
»Darwinin roskaoppi» — »Kriitikko Bouluois sanoo, että se herättää
pahennusta» — tai »Tule katastrofistiksi, sanoo ajattelija Bouluois.»
Ja herra Calhoun Kidd, _Lännen Auringosta_ oli saanut tehtäväkseen
mennä perhoskaulahuivineen ja kalmaisine kasvoineen pieneen taloon
Oxfordin ulkopuolella, missä »ajattelija» Bouluois eli onnellisessa
tietämättömyydessä tästä arvonimestään.
Sallimuksen uhriksi joutunut filosofi oli hiukan välinpitämättömällä
tavalla luvannut ottaa vastaan haastattelijan ja oli määrännyt ajaksi
kello yhdeksän samana iltana.
Kesäillan viimeinen hehku ympäröi Cumnorin ja katalat, metsäiset
kukkulat, kun tuo romanttinen yankee haki epäröiden tietään ja tutki
ympäristöä, ja Nähdessään oven olevan avoinna läänityslaitoksen
aikuiseen maalaisravintolaan nimeltä »_The Champion Arms_», astui
sisään kyselemään.
Baarissa soitti hän kelloa ja sai odottaa hetkisen vastausta siihen.
Ainoa läsnäoleva henkilö oli laiha, punatukkainen mies, puettuna
väljiin ratsastusvaatteihin. Hän joi hyvin huonoa viskyä, ja poltti
hyvin hyvää sikaria. Visky oli tietysti The Champion Arms parasta
valiolajia, sikarin oli hän kai tuonut mukanaan Lontoosta. Ei mikään
voinut olla vastakohtaisempaa kuin amerikkalaisen reipas joustavuus ja
toisen kyynillinen huolettomuus, mutta vieraan lyijykynä ja avonainen
muistikirja, sekä hänen vilkkaiden, sinisten silmiensä ilme sai Kiddin
— sattuvasti — arvaamaan, että hän oli ammattiveli.
»Tekisittekö minulle sen palveluksen», kysyi Kidd kansansa
luonteenomaisella kohteliaisuudella, »että neuvoisitte minut Gray
Cottageen, missä herra Bouluois minun tietääkseni asuu?»
»Se on muutaman askeleen päässä tuolla päin», sanoi punatukkainen mies
heiluttaen sikariaan. »Minä lähden itsekin sinnepäin parin minuutin
kuluttua, mutta minä menen Pendragon puistoon aikani kuluksi.»
»Mikä Pendragon puisto on?» kysyi Calhoun Kidd. »Sir Claude Championin
maatila. Oletteko tullut senkin vuoksi?» kysyi toinen musteritari ylös
katsahtaen. »Olettehan sanomalehtimies, eikö totta?»
»Minä olen menossa tapaamaan herra Bouluoista», sanoi Kidd.
»Minä olen tullut tapaamaan rouva Bouluoista», vastasi toinen. »Mutta
minä en hae häntä kotoa.»
Ja hän nauroi sangen epämiellyttävästi.
»Huvittaako mullistusoppi teitä», kysyi yankee ihmetellen.
»Minua huvittavat mullistukset, ja niitä tulee siellä tapahtumaan»,
vastasi hänen toverinsa jörösti. »Minun urani on likainen, enkä sitä
muuksi väitäkkään.»
Näin sanoen sylkäsi hän lattialle. Tästä teosta huolimatta saattoi
kuitenkin heti päättää miehen saaneen gentlemanin kasvatuksen.
Amerikkalainen sanomalehtimies katseli häntä nyt tarkkaavaisemmin.
Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja epäsäännölliset, ja niissä hehkuivat
hälventyneitten intohimojen jäljet, muuten olivat ne älykkäät ja
tunteelliset. Hänen pukunsa oli halpa ja huolimaton, mutta hänen
toisen kätensä pitkässä, hoikassa sormessa oli kallis kantasormus.
Hänen nimensä oli James Dalroy, kuten keskustelun jatkuessa ilmeni;
hän oli konkurssin tehneen irlantilaisen maaylimyksen poika ja palveli
eräässä hienoston lehdessä nimeltä _Yhteiskunnan Turva_, jota hän
halveksi sydämensä pohjasta, reporterina tai jonkunmoisena ikävä sanoa
vakoilijana.
_Yhteiskunnan Turva_ ei valitettavasti tuntenut minkäänlaista
mielenkiintoa Bouluois'n Darwin-selityksiin nähden, jotka olivat niin
innostuttaneet _Lännen Auringon_ päät ja sydämet. Dalroy oli nähtävästi
tullut tänne vainuamaan jotain skandaalin alkua, mikä hyvin saattaisi
päättyä avioero-oikeudessa, ja joka tällä hetkellä kehkeysi Grey
Cottagessa tai Pendragon Parkissa.
_Lännen Auringon_ lukijat tunsivat Sir Claude Championin aivan
yhtä hyvin kuin herra Bouluois'n. Samalla tavoin kuin paavin ja
Derby-kilpailujen voittajankin; mutta tieto heidän läheisestä
tuttavuudestaan olisi Kiddistä tuntunut peräti oudolta. Hän oli kuullut
ja kirjoittanut ja väittänyt tuntevansakin sir Claude Championin
yhtenä Englannin etevimmistä ja tunnetuimmista pohatoista, suurena
urheilijana, joka purjehti jahdillaan maailman ympäri, suurena
matkustajana, joka julkaisi kirjoja Himalajasta, poliitikkona, joka
hallitsi valitsijakuntaa jonkunmoisen vanhoillis-kansanvaltaisen
klubin avulla, ja vielä suurena taiteen, kirjallisuuden ja musiikin
harrastajana, ja ennen kaikkea toimivana henkilönä. Sir Claude oli
suuremmoinen ilmiö muittenkin kuin amerikkalaisten silmissä. Hänen
kaikkikäsittävässä sivistyksessään ja rauhattomassa julkisuudessaan oli
jotain renesanssiruhtinaan tapaista; hän ei ainoastaan ollut _suuri_
taiteenharrastaja, vaan innokaskin. Mutta hänessä ei ollut mitään
tuosta pintapuolisuudesta, jota tarkoitetaan sanalla _dilettante_.
Nuo moitteettomat kotkankasvot tummansinisine italialaisine silmineen,
jotka usein olivat valokuvatut sekä _Yhteiskunnan Turvaa_ että _Lännen
Aurinkoa_ varten, tekivät jokaiseen sen vaikutuksen, että hän oli mies,
jota kunnianhimo kalvoi kuin tuli tai sairaus. Mutta vaikka Kidd tiesi
koko joukon asioita Sir Claudesta — todellisuudessa paljon enemmän kuin
tietää, mistä oli — ei hän hurjimmissa unelmissaankaan olisi uskaltanut
yhdistää hienoa ylimystä äsken löydettyyn mullistusopin keksijään,
tai arvella, että Sir Claude Champion ja herra John Bouluois olisivat
läheisiä ystäviä. Mutta sellainen oli asianlaita Dalroyn ilmoitusten
mukaan. Nuo molemmat olivat olleet tovereita koulussa ja yliopistossa,
ja vaikka he olivatkin joutuneet aivan erilaisiin yhteiskunnallisiin
asemiin, sillä Champion oli suuri maanomistaja ja miljoonamies,
kun Bouluois oli vain köyhä oppinut ja viimeaikoihin saakka täysin
tuntematon, pysyivät he kuitenkin hyvin läheisissä kosketuksissa
toisiinsa. Ja olihan Bouluois'n maja aivan Pendragon-puiston aitauksen
ulkopuolella.
Mutta pysyisivätkö molemmat miehet kauemmin ystävinä, se oli vaikea,
kiusallinen kysymys. Vuotta tai paria sitten oli Bouluois mennyt
naimisiin kauniin, melko etevän näyttelijättären kanssa, jota hän
jumaloi samalla aralla ja kömpelöllä tavallaan. Molempien talojen
läheisyys oli antanut tuolle sammuneelle suuruudelle tilaisuuden
käyttäytyä tavalla, mikä herätti tuskallista ja alhaista huomiota.
Sir Claude osasi esiintyä mestarillisesti, ja hän näytti tuntevan
sairaalloista iloa häikäilemättömästä vehkeilystä, mikä ei tuottanut
hänelle minkäänlaista kunniaa. Pendragonen palvelijat toivat vähä
väliä kukkia rouva Bouluois'ille, vaunut ja automobiilit hakivat hänet
vähänväliä hänen asunnostaan, tanssiaisia ja naamiaisia pidettiin
tuontuostakin linnassa, ja parooni loisti niissä rouva Bouluois'n
kanssa, joka oli kuin Rakkauden ja Kauneuden jumalatar turnajaisissa.
Samana iltana, jolloin herra Kidd aikoi kuunnella esitystä
mullistusopista, oli Claude Champion pannut toimeen ulkoilmaesityksen
_Romeosta ja Juliasta_, jossa hän aikoi näytellä Romeota ja Julian osaa
eräs, jonka nimeä on tarpeeton mainita.
»Minä luulen, että se ei mene pamauksetta», sanoi nuori, punatukkainen
mies, nousten seisoalleen ja pudistellen itseään. »Ukko Bouluois
saattaa suuttua — tai Champion voi suuttua. Mutta jos hän suuttuu, on
hän tyhmä. Mutta minä en luule, että se on mahdollista.»
»Hän on mies, jolla on suuri älyllinen voima», sanoi Calhoun Kidd
syvällä äänellä.
»Kyllä», vastasi Dalroy. »Mutta mies, jolla on niin suuri älyllinen
voima, ei voi olla sellainen sokea narri kuin kaikki tämä osoittaa.
Aiotteko jatkaa matkaanne? Minä lähden itsekseni käyskelemään minuutin
tai parin perästä.»
Juotuaan lasin maitoa ja soodaa lähti Calhoun Kidd ripeästi kulkemaan
Grey Cottageen vievää tietä pitkin, jättäen kyynillisen neuvojansa
viskyn ja tupakan ääreen. Päivän viimeinenkin valo oli sammunut, pilvet
olivat tummanharmaita, vihreään vivahtaen kuin liuskakivi, tähti tuikki
siellä täällä, mutta lännen puolella oli kirkkaampaa ennustaen kuun
nousua.
Grey Cottage, joka sijaitsi korkeiden jäykkien piikkipensasaitojen
ympäröimän neliön keskellä, oli niin piilossa puiston kuusikujien
takana, että Kidd ensin piti sitä puiston vartijan majana. Löydettyään
kuitenkin nimen ahtaasta puuovesta ja nähtyään kellostaan, että
»ajattelijan» tapaamisaika oli juuri tullut, astui hän esiin ja
kolkutti pääovelle. Pensasaidan sisäpuolelle tultuaan huomasi hän, että
talo, niin vaatimaton kuin olikin, oli laajempi ja paljon komeampi
kuin ensikatsannolla, ja aivan toisenlainen kuin ovenvartijan maja.
Koirankoppi ja mehiläispesä seisoivat sen edustalla vanhanaikaisen
englantilaisen maalaistalon tunnusmerkkeinä. Kuu nousi juuri uhkeiden
päärynäpuuistutusten takaa. Koira, joka tuli ulos kopista, oli
arvokkaan näköinen ja näytti epäröivän haukkuako, ja vaatimaton
miespalvelija, joka aukaisi oven, oli lyhytsanainen, mutta kunnioittava.
»Herra Bouluois, sir», sanoi hän, »pyysi minua esittämään
anteeksipyyntönsä, sillä hänen täytyi äkkiä lähteä ulos.»
»Mutta kuulkaahan», sanoi haastattelija korottaen ääntään, »me olimme
sopineet ajasta. Tiedättekö minne hän meni?»
»Pendragon-puistoon, sir», sanoi palvelija juronlaisesti ja alkoi vetää
ovea kiinni.
Kidd säpsähti hiukan. »Menikö hän rouvan — menikö hän muun seurueen
kanssa?» kysyi hän hiukan hajamielisesti.
»Ei, sir», sanoi mies lyhyesti. »Hän jäi jälkeen ja meni sitten ulos
yksin.»
Hän sulki oven rajusti mutta sen näköisenä kuin ei olisi täyttänyt
velvollisuuttaan.
Amerikkalainen, tuo kokoomus hävyttömyyttä ja tunteellisuutta, oli
pahoillaan. Hän tunsi halua pudistella kaikkia hiukan ja opettaa
kaikille liiketapoja: harmahtavalle, vanhalle koiralle, harmahtavalle
vanhalle palvelijalle esihistoriallisine paidanrintoineen, uniselle
vanhalle kuulle ja ennen kaikkea hajamieliselle, vanhalle filosofille,
joka ei pitänyt sopimustaan.
»Jos hän aina menettelee tällä lailla, menettää hän omasta syystään
vaimonsa puhtaimman rakkauden», sanoi herra Calhoun Kidd. »Mutta ehkä
hän onkin mennyt pitämään melua. Siinä tapauksessa on mies _Lännen
Auringosta_ oleva siellä paikallaan.»
Ja kääntyen kulman ympäri avonaisen veräjän luona lähti hän pois
astellen pitkin tummien kuusten reunustamaa puistotietä, joka johti
Pendragon-puiston perälle. Puut olivat mustia ja jäykkiä kuin
ruumisvaunujen tupsut ja taivaalla oli vain muutamia tähtiä. Hän oli
mies, jonka tunnelmat olivat pikemmin kirjallisia kuin välittömästi
luonnollisia ja sana »Korppimetsä» palasi alituiseen hänen mieleensä.
Siihen vaikutti osaksi kuusimetsän musta väri, mutta osaksi myöskin tuo
kuvaamaton tunnelma, mikä henkii Scottin suurista murhenäytelmistä,
tuoksu jostain, mikä oli kuollut yhdeksännellätoista vuosisadalla
kosteiden metsien ja särkyneitten uurnien tuoksua vääryyksien, joita ei
koskaan hyvitetä, seikkojen, joita ei ole helppo ilmaista sanoilla sen
vuoksi, että ne ovat niin omituisen epätodellisia.
Kulkiessaan pitkin tuota siistiä, tummaa teennäisten murhenäytelmien
tietä, säpsähti ja pysähtyi useammin kuin kerran, luullen kuulevansa
askeleita edessäpäin. Hän ei nähnyt mitään edessään paitsi kahta
tummaa kuusiseinää ja niitten yläpuolella tähtien valaisemien pilvien
liepeet. Ensin arveli hän vain kuvittelevansa, tai että hänen omien
askeltensa kaiku oli tehnyt pilaa hänestä. Mutta matkaansa jatkaessaan
tuli hän yhä taipuvaisemmaksi päättelemään järkensä jäännösten
avulla, että tiellä tosiaan asteli joku toinenkin. Hän muisteli
nopeasti kummituksia ja arveli, että hän pian saisi nähdä kesyttyneen,
paikallisen kummituksen haamun, valkoisine mustatäpläisine Pierrot'n
kasvoineen. Tummansinisten pilvien muodostaman kulman kärki alkoi tulla
yhä kirkkaammaksi ja sinisemmäksi, mutta hän ei vielä huomannut että se
johtui siitä, että suuren talon ja puutarhan valot lähenivät. Hän tunsi
vain, että ympäristö kävi yhä voimakkaammaksi ja salaperäisemmäksi ja,
— hän epäili lausua sitä ilmi, mutta virkkoi sitten äkkiä naurahtaen —
mullistavammaksi.
Monet kuuset ja monet tienristeykset liukuivat hänen ohitsensa, mutta
sitten pysähtyi hän kuin noitavoiman paikalleen juurruttamana. On
turhaa sanoa, että hänestä tuntui kuin olisi hän kulkenut unessa,
mutta tällä kertaa tunsi hän aivan varmasti, että hän oli joutunut
seikkailuun. Me ihmisolennot olemme tottuneet tavattomiin tapahtumiin,
me olemme tottuneet luonnottomaan hälinään, se on kuin sävel, jota
kuunnellessa me nukahdamme. Jos joku asianmukainen seikka tapahtuu,
herättää se meidät kuin puhtaan kielen soinnahdus. Tapahtui jotain
sellaista, mikä olisi voinut tapahtua unohtuneessa tarinassa.
Mustan kuusimetsän yli tuli lentäen ja kuun valossa kiillellen
paljastettu miekka, tuollainen notkea, sätkähtelevä pistoase, jolla
moni epärehellinen taistelu lienee taisteltu tuossa vanhassa puistossa.
Se putosi polulle, melkein hänen eteensä ja jäi siihen välkkymään kuin
pitkä neula. Hän juoksi kuin jänis ja kumartui katsomaan sitä. Läheltä
katsoen oli se oikein komean näköinen, mutta suuret punaiset timantit
sen kahvassa ja käden suojuksessa olivat hiukan epäilyttäviä. Mutta
terässä oli toisia punaisia täpliä, joista ei voinut erehtyä.
Hän katsahti hurjasti ympärilleen ja sille suunnalle, mistä välkkyvä
esine oli tullut, ja huomasi, että mänty- ja kuusirintaman katkaisi
oikealle kääntyvä pienempi tie, joka, kun hän lähti kulkemaan sitä
pitkin, vei hänet pitkän, valoisan talon näkyviin, talon, jonka edessä
oli nurmikko ja suihkulähteitä. Kuitenkaan ei hän katsellut sitä, koska
hänellä oli muuta mieltäkiinnittävämpää katseltavaa.
Hänen alapuolellaan, terassimaisen puutarhan jyrkän vihreän penkereen
kulmassa oli tuollainen pieni, siro yllätys, joka on hyvin tavallinen
vanhoissa maalaispuutarhoissa, jonkunlainen pieni pyöreä kumpu tai
ruohokukkula, kuin jättiläismäinen myyränruokkio, jota ympäröi ja
kattoi kolme kiertelevää ruusupensasaitaa, ja jonka keskustassa oli
aurinkokello. Kidd saattoi nähdä kellon osoittimen törröttävän pystyssä
mustana taivasta vasten, ja himmeän kuun valaisevan toimetonta kelloa.
Mutta hän näki jotain muutakin siellä lyhyen kauhun hetken aikana —
miehen vartalon.
Vaikka hän näkikin sen vain hetken, vaikka sen puku oli ulkomaalainen
ja outo, ulottuen kantapäistä kaulaan ruumiinmukaisena verhona,
jossa kultapilkkuja välähteli, tunsi hän kuitenkin kuunsäteen siihen
sattuessa, kuka se oli. Kalpeat kasvot olivat kohotetut taivasta kohti,
sileäksi ajeltuina ja niin luonnottoman nuorina kuin roomalais-nenäisen
lordi Byronin; mustat kiharat harmahtivat jo hiukan. Hän oli nähnyt
tuhansia julkisia valokuvia sir Claude Championista. Tuo outo,
punertava olento kohottautui hetkeksi aurinkokelloa kohti; seuraavalla
hetkellä kieri maahan jyrkältä penkereeltä ja lepäsi amerikkalaisen
jaloissa, väsyneesti liikutellen toista kättään. Outo kiiltävä koriste
hihassa toi Kiddin mieleen yht'äkkiä _Romeon ja Julian_, ja todella
kuului tuo ruumiinmukainen samettipuku näytelmään. Mutta penkin alla,
mistä mies oli vierinyt, oli pitkä punainen verijälki, joka ei kuulunut
näytelmään. Hänellä oli haava ruumiin läpi.
Herra Calhoun Kidd huusi huutamasta päästyäänkin. Hän oli taas
kuulevinaan kuviteltuja askeleita ja säpsähti nähdessään toisen
olennon läheisyydessään. Hän tunsi olennon ja se kauhistutti häntä
nyt. Tuo nuori elostelija, joka oli nimittänyt itseään Dalroyksi,
oli kauhistuttavan rauhallisen näköinen; jos Bouluois ei noudattanut
lupaustaan, saattoi se olla tahallista. Dalroy tuli kylmännäköisenä
kohtaukseen, joka ei ollut tahallinen. Kuunvalo teki kaikki
yhdenväriseksi, ja punaista tukkaa vasten näyttivät Dalroyn kalpeat
kasvot vaalean vihreiltä pikemmin kuin valkeilta.
Tuo sairaaloinen alttius vaikutelmille selittänee parhaiten sen, että
Kidd kirkaisi, ra'asti ja järjettömästi:
»Tekö tämän teitte, te paholainen?»
James Dalroy hymyili epämiellyttävää hymyään, mutta ennenkuin hän
ennätti virkkaa mitään, teki kaatunut olento toisen liikkeen kädellään,
viitaten sitä paikkaa kohti, jonne miekka oli pudonnut. Sitten kuului
valitusta ja hän yritti puhua:
»Bouluois... Bouluois sanon minä... Bouluois teki sen... mustasukkainen
minulle... hän oli mustasukkainen... oli, oli...»
Kidd kumartui alas kuullakseen enemmän ja sai parahiksi selvän
seuraavista sanoista:
»Bouluois... minun omalla miekallani... hän heitti sen...»
Taas haparoi vavahteleva käsi miekkaa, ja vaipui sitten jäykkänä
kolahtaen alas. Kiddissä kohosi syvyydestään tuo katkera huumori, mikä
on hänen rotunsa vakavuuden outo suola.
»Kuulkaas», sanoi hän terävästi ja käskevästi, »menkää hakemaan
lääkäriä. Tuo mies kuolee.»
»Ja pappia», arvelen minä, sanoi Dalroy selittämättömällä tavallaan.
»Nuo Championit ovat kaikki paavinuskoa.»
Amerikkalainen polvistui ruumiin ääreen, tunnusteli sydäntä, nosti
päätä ja koetti viimeisiä henkiinherätyskeinoja, mutta ennenkuin toinen
sanomalehtimies taas tuli paikalle lääkärin ja papin seurassa, oli hän
jo valmistautunut ilmoittamaan heille, että he tulivat liian myöhään.
»Tulitteko tekin liian myöhään?» kysyi tohtori, tanakka,
hyvinvoivannäköinen mies, jolla oli tavanmukaiset viikset ja
poskiparta, mutta vilkas katse, joka tähysteli Kiddiä epäluuloisesti.
»Tavallaan», äänteli _Auringon_ edustaja. »Tulin liian myöhään
pelastaakseni miehen, mutta luullakseni ajoissa kuullakseni jotain
tärkeää. Minä kuulin vainajan ilmaisevan murhaajansa.»
»Ja kuka murhaaja oli?» kysyi tohtori rypistäen kulmiaan.
»Bouluois», sanoi Calhoun Kidd ja vihelsi hiljaa.
Tohtori katsoi häneen tiukasti punertavin kasvoin, mutta ei väittänyt
vastaan. Sitten sanoi pappi, pieni mies taempana, lempeästi:
»Minä luulin ettei herra Bouluois olisi ollut Pendragon-puistossa tänä
iltana.»
»Mitä vielä», sanoi yankee ilkeästi. »Minä voin ilmoittaa pari kolme
tosiseikkaa tässä asiassa. Niin, sir, John Bouluois aikoi pysyä kotona
tänä iltana olipa hän sopinut tapaamisesta minunkin kanssani. Mutta
John Bouluois muutti mieltään, John Bouluois jätti kotinsa yht'äkkiä,
yksinään, ja tuli tähän pirulliseen puistoon noin tunti sitten. Hänen
palvelijansa sanoi minulle sen. Minä luulen, että meillä on käsissämme
se, mitä kaikkiviisas poliisi sanoo johtolangaksi — oletteko lähettänyt
hakemaan heitä?»
»Kyllä», sanoi lääkäri. »Mutta me emme ole häirinneet ketään muita
vielä.»
»Tietääköhän rouva Bouluois?» kysyi James Dalroy, ja taas halutti
Kiddiä lyödä häntä vasten suuta.
»En ole kertonut hänelle mitään», sanoi lääkäri synkästi. »Mutta tuolla
tulevat poliisit.»
Isä Brown oli mennyt pääkäytävälle ja palasi nyt pudonneen miekan
kanssa, mikä näytti hassun leveältä ja teatraaliselta liittyneenä hänen
paksuun, samalla kertaa papilliseen ja jokapäiväiseen vartaloonsa.
»Rientäkää, ennenkuin poliisit tulevat», sanoi hän pyytävästi. »Onko
kellään tulta?»
Amerikkalainen sanomalehtimies otti sähkölampun taskustaan, ja pappi
piti sitä terän keskiosan kohdalla, jota hän tarkasteli huolestuneesti
silmiään räpäytellen. Sitten, katsahtamatta kärkeen tai kädensijaan,
ojensi hän pitkän aseen lääkärille.
»Pelkään, ettei minusta ole mitään hyötyä täällä», sanoi hän lyhyesti
huudahtaen: »Toivotan teille hyvää yötä, hyvät herrat.»
Sitten hän meni pois pitkin pimeää tietä taloa kohti, hänen kätensä
riippuivat hänen sivuillaan ja hänen päänsä oli miettivästi kumarassa.
Muut kiiruhtivat juoksujalkaa talolle vievää tietä pitkin portille,
missä komisario ja kaksi poliisia jo näkyivät kuulustelevan
portinvartijaa. Mutta pieni pappi kulki yhä hitaammin pitkin kuusien
varjostamia ristikäytäviä ja pysähtyi sitten äkkiä talon portaille.
Se oli hänen hiljainen tapansa tutustua ja lähestyä, sillä häntä
vastaan tuli nyt olento, jonka nähdessään Calhoun Kiddkin olisi ollut
täysin tyytyväinen. Se oli nuori, renesanssiajan hopeahelyiseen pukuun
vaatetettu nainen, hänellä oli kultainen tukka kahdella loistavalla,
pitkällä palmikolla ja niin hämmästyttävän kalpeat kasvot niitten
välissä, että hän olisi voinut olla vaikka chrysaliidi, kreikkalainen
kuvapatsas norsunluusta ja kullasta. Mutta hänen silmänsä olivat
kirkkaat, ja hänen äänensä oli luottavainen, vaikka hiljainen.
»Isä Brown», sanoi hän.
»Rouva Bouluois», vastasi hän miettivästi. Sitten katsoi pappi häntä
ja sanoi kohta. »Minä huomaan, että tiedätte jo, kuinka sir Clauden on
käynyt.»
»Mitenkä te sen tiedätte?» kysyi hän tyynesti.
Hän ei vastannut kysymykseen, vaan kysyi uudestaan:
»Oletteko nähnyt miestänne?»
»Minun mieheni on kotona», sanoi nainen. »Hänellä ei ole tässä mitään
osaa.»
Pappi ei vastannut nytkään ja nainen tuli lähemmäksi häntä omituisen
voimakas ilme kasvoillaan.
»Kerronko teille vielä lisää?» sanoi rouva, pelottavasti hymyillen.
»Minä en voi uskoa, että hän olisi tehnyt sen, ettekä tekään.»
Isä Brown käänsi katseensa, pitkään ja surumielisesti tuijottaen, ja
pudisti sitten päätään vielä surullisemmin.
»Isä Brown», sanoi rouva. »Minä aion kertoa teille kaikki mitä tiedän,
mutta pyytäisin teitä ensin tekemään minulle mieliksi. Tahdotteko sanoa
minulle miten olette päässyt perille John paran syyttömyydestä, kun
kaikki muut ovat toista mieltä? Ettekö muista, mitä sanoitte: Minä...
minä tunnen kaikki nuo lörpötykset ja näennäisyydet, jotka puhuvat
häntä vastaan.»
Isä Brown näytti todella olevan vaikeassa asemassa ja silitti kädellään
otsaansa:
»Kahden hyvin pienen seikan takia», sanoi hän. »Toinen on todella hyvin
mitätön ja toinen hyvin epävarma. Mutta sellaisina eivät ne sovellu
siihen olettamukseen, että herra Bouluois olisi murhaaja.»
Hän nosti alakuloiset, pyöreät kasvonsa tähtiä kohti ja jatkoi kuin
muuta ajatellen:
»Ottakaamme ensin tuo epävarma otaksuma. Minusta ovat epävarmat
otaksumat hyvin tärkeitä. Kaikki nuo seikat, jotka eivät todista
mitään, saavat minut vakuutetuksi. Minä luulen, että siveellinen
mahdottomuus on suurin kaikista mahdottomuuksista. Tunnen teidän
miehenne vain pintapuolisesti, mutta minä ajattelen, että tämä rikos
häneen sovitettuna on suorastaan siveellinen mahdottomuus. Älkää
suinkaan ajatelko, että luulisin Bouluoista niin turmeltuneeksi.
Jokainen voi olla turmeltunut — niin turmeltunut kuin itse tahtoo.
Te voitte hallita moraalisia halujanne, mutta ette voi muuttaa
vaistomaisia pyrkimyksiänne ja tapojanne. Bouluois saattaisi tehdä
murhan, muttei tätä murhaa. Hän ei ryöstäisi Romeon miekkaa sen
romanttisesta tupesta, tai löisi vihollistaan aurinkokellon päällä kuin
jonkunlaisella alttarilla, tai jättäisi hänen ruumistaan ruusustoon,
tai heittäisi pois miekkaa kuusien keskelle. Jos Bouluois tappaisi
jonkun, tekisi hän sen rauhallisesti ja tyynesti, aivan kuin hän
tekisi jotakin muuta epäilyttävää — tyhjentäisi kymmenen lasia, tai
lukisi kevytmielisten kreikkalaisten runoilijain teoksia. Ei, tuo
romantillinen piirre ei ole Bouluois'n tapaista. Se on mieluummin
Championin tyyliä.»
»Ah!» sanoi nainen katsellen häntä silmin, jotka säihkyivät kuin
timantit.
»Ja tuo mitätön seikka oli tämä», sanoi Brown. »Miekassa oli
sormenjälkiä. Sormenjälet pysyvät näkyvissä tarkalleen tunnin sen
jälkeen kun ne on painettu, jos ne ovat kiilloitetulla pinnalla,
niinkuin lasi tai teräs. Nämä olivat kiilloitetulla pinnalla. Ne
olivat jokseenkin keskellä miekan terää. En ole ottanut selville,
kenen sormenjälkiä ne olivat, mutta miksi pideltäisi miekkaa puolesta
terästä? Miekka oli pitkä, mutta sehän on vain etu vihollista lyödessä.
Ja vielä parempi, jos vihollisia on enemmän. Kaikkia vihollisia paitsi
yhtä.»
»Paitsi yhtä!» toisti nainen.
»On vain yksi vihollinen», sanoi isä Brown, »jonka paremmin tappaa
tikarilla kuin miekalla.»
»Minä tiedän», sanoi rouva. »Oma itse.»
Syntyi pitkä hiljaisuus ja sitten sanoi pappi aivan äkkiä:
»Olenko oikeassa? Tappoiko sir Claude itsensä?»
»Tappoi», sanoi nainen, kasvot valkeina kuin marmori. »Minä näin sen.»
»Hän kuoli», sanoi Brown, »rakkaudesta teihin?»
Omituinen ilme oli hänen kasvoillaan, vapaa säälistä, alakuloisuudesta,
omantunnonvaivoista ja kaikesta, mitä isä Brown oli odottanut. Hänen
äänensä muuttui äkkiä vahvaksi ja täytelääksi.
»Minä en luule», sanoi hän, »että sir Claude koskaan välitti vähääkään
minusta, vaan minun miehestäni.
»Kuinka?» kysyi toinen ja käänsi pyöreät kasvonsa naiseen.
»Hän vihasi minun miestäni siksi että... se on niin outoa, että tuskin
osaan ilmaista sitä... siksi että...»
»No», sanoi isä Brown kärsivällisesti.
»Koska minun mieheni ei tahtonut vihata häntä.»
Isä Brown nyökkäsi vain päällään ja näytti yhä kuuntelevan. Hän erosi
muista salapoliiseista, todellisista tai kuvitelluista, eräässä
pienessä kohdassa — hän oli olevinaan käsittämättä, vaikka hän käsitti
kaikki täydellisesti.
Rouva Bouluois jatkoi kertomustaan yhtä uskottavan kiihkeästi.
»Minun mieheni», sanoi hän, »on suuri mies. Sir Claude Champion ei ole
suuri mies: hän oli juhlittu ja onnistuva mies. Minun miestäni ei ole
koskaan juhlittu eikä hänellä ole ollut menestystä, ja on juhlallinen
totuus, ettei hän koskaan uneksinutkaan sellaista. Hän ei myöskään
odottanut tulevansa kuuluisaksi ajattelemalla, yhtä vähän kuin sikareja
polttamalla. Siinä suhteessa on hän tavallaan loistavan tyhmä. Hän ei
ole koskaan hakenut kunniaa. Hän piti vain Championista aivan samoin
kuin hän piti hänestä koulussa, hän ihaili häntä, niinkuin hän olisi
ihaillut noitatemppua päivällispöydässä. Mutta hän ei voinut ymmärtää
mitä tarkoitettiin Championin _kadehtimisella. Ja Champion tahtoi, että
häntä kadehdittaisiin_. Hän tuli hulluksi ja tappoi itsensä sen tähden.»
»Niin», sanoi isä Brown, »minä luulen, että alan ymmärtää.»
»Oi, ettekö huomaa», huusi nainen. »Koko juttu on laadittu sitä varten
— paikka on suunniteltu sitä varten. Champion asetti Johnin asumaan
pieneen taloon aivan ovensa eteen, niin kuin riippuvaisuus-suhteessa
olevan henkilön — näyttääkseen hänelle erotuksen. Hän ei koskaan
tuntenut sitä. Hän ei ajattele sitä seikkaa enempää kuin... kuin
hajamielinen leijona. Champion syöksyi sisään Johnin niukimpina
hetkinä, hänen vaatimattomimpien aterioittensa aikana tuoden
hämmästyttävän lahjan, ilmoituksen tai ehdotuksen, joka muistutti Harun
al'Raschidin käyntejä, ja John myöntyi tai kieltäytyi ystävällisesti,
toinen silmä avoinna, niin sanoakseni, aivankuin vallaton koulupoika,
joka sopii tai ei sovi toisen kanssa. Viidessä vuodessa ei John ollut
vähääkään muuttunut ja sir Claude Champion oli hulluuteen saakka
itsepäinen.»
»Ja Haman alkoi luetella», sanoi isä Brown, »millä kaikilla tavoilla
kuningas oli osoittanut kunniaa hänelle, ja hän sanoi: 'Nämä eivät
minua ollenkaan hyödytä niin kauan kuin näen juutalaisen Mordecain
istuvan ovensa edessä'.»
»Käännekohta saapui», jatkoi rouva Bouluois, »kun minä sain Johnin
jättämään minulle muutamia mietelmistään ja lähetin ne erääseen
aikakauslehteen. Ne alkoivat herättää huomiota, erittäinkin
Amerikassa, ja eräs lehti tahtoi haastatella häntä. Kun Champion,
jota haastateltiin melkein joka päivä, kuuli tuosta viimeisestä
menestyksenmurusta, mikä oli tullut hänen tietämättömän kilpailijansa
osaksi, ratkesi viimeinenkin salpa, mikä vielä pidätti hänen pirullista
kiukkuaan. Sitten alkoi hän piirittää tuolla sairaaloisella tavalla.
minun rakkauttani ja kunniaani, joka on joutunut puheenaiheeksi koko
piirikunnassa. Kysynette kuinka minä suvaitsin tuollaista lähentelyä.
Minä vastaan, etten olisi voinut välttää sitä selittämättä kaikkea
miehelleni, ja on muutamia seikkoja, joita sydän ei voi tehdä, niin
kuin ruumis ei voi lentää. Kukaan ei olisi voinut selittää sitä
miehelleni. Kukaan ei voisi tehdä sitä nytkään. Jos te sanoisitte
hänelle muutamalla sanalla: 'Champion aikoo varastaa vaimonne',
pitäisi hän pilaa jokseenkin typeränä. Ja ajatus, että se olisi jotain
muuta kuin pilaa, ei löytäisi loveakaan hänen suuresta päästään
sinne asettuakseen. Niin, John oli tulossa katselemaan meidän
näyttelemistämme tänä iltana, mutta juuri kun olimme lähdössä, sanoi
hän, ettei hän välittäisikään siitä, hänellä oli hauska kirja ja hyvä
sikari. Minä kerroin sen sir Olaudelle ja siitä tuli kuolinisku.
Kiihkoilija joutui äkkiä epätoivoon. Hän pisti itsensä kuoliaaksi
huutaen kuin paholainen, että Bouluois murhasi hänet; hän makaa
kuolleena tuolla puutarhassa siitä syystä, ettei hän voinut pakottaa
toista kadehtimaan häntä, ja John istuu ruokasalissa lukien kirjaa.»
Syntyi taas hiljaisuus ja sitten sanoi pieni pappi:
»Teidän eloisassa selostuksessanne on kuitenkin yksi arka kohta. Teidän
miehenne ei istu ruokasalissa kirjaa lukemassa. Tuo amerikkalainen
reportteri kertoi minulle, että hän oli ollut teillä, ja että teidän
palvelijanne oli kertonut hänelle herra Bouluois'n sittenkin menneen
Pendragon-puistoon.»
Hänen silmänsä laajenivat melkein sähköisesti ja niissä näkyi nyt
pikemmin kummastusta kuin sekaannusta tai pelkoa.
»Mitä, mitä te tarkoitatte?» huusi hän. »Kaikki palvelijattaret olivat
poissa katsomassa näytelmää. Ja meillä ei ole kamaripalvelijaa, Jumalan
kiitos!»
Isä Brown säpsähti ja pyörähti puoleksi ympäri kuin merkillinen hyrrä.
»Mitä, mitä?» huusi hän kuin heränneenä uuteen elämään. »Kuulkaas —
minä sanon... voiko, voiko teidän miehenne kuulla, jos minä lähestyn
taloa?»
»Oh, palvelijattaret ovat kai jo kotona», sanoi rouva miettiväisesti.
»Niin, niin!», jatkoi pappi innokkaasti, ja lähti nopeasti tallustamaan
polkua puiston veräjää kohti. Hän kääntyi vielä kerran ja sanoi:
»Pitäkääpä silmällä tuota amerikkalaista, muuten ilmestyy _John
Bouluois'n rikos_ lihavilla kirjaimilla tikkiin Tasavallan lehtiin.
»Te ette ymmärrä», sanoi rouva Bouluois. »Ei mieheni välitä siitä. Minä
luulen, että hän tuskin muissa, että Amerikkaa on olemassa.»
Kun isä Brown saapui mehiläispesän ja uneliaan koiran talolle, vei
sievä ja siro palvelijatar hänet ruokasaliin, missä herra Bouluois
istui lueskellen varjoisan lampun ääressä, aivan niin kuin hänen
vaimonsa ja kertonut. Portviinipullo ja lasi olivat hänen kyynärpäänsä
lähettyvillä, ja kun pappi astui sisälle, huomasi hän pitkän tuhkan
hänen sikarissaan.
»Hän on ollut täällä ainakin puolitoista tuntia», ajatteli isä Brown.
Todella oli hän sen näköinen, että hän oli istunut paikoillaan siitä
saakka kun päivällinen oli korjattu pois.
»Älkää nousko, herra Bouluois», sanoi isä Brown hyväntahtoisella,
jokapäiväisellä tavallaan. »En tahdo häiritä teitä pitkään. Pelkäänpä
murtautuneeni sisään häiritsemään teidän tieteellisiä opinnoitanne.»
»Ette», sanoi Bouluois. »Minä lueskelin _Veripeukaloa_.»
Hän sanoi sen ilman karsautta ja hymyilemättä ja hänen vieraansa
huomasi miehekkään, syvän välinpitämättömyyden tuossa miehessä,
jota hänen vaimonsa sanoi »suureksi». Hän lepäili siinä, karkeassa,
keltaisessa yöpuvussa huomaamatta sen sopimattomuudessakaan
mitään, joka vaikuttaisi humoristiselta. John Bouluois oli lihava,
hidasliikkeinen mies, osaksi harmaa ja osaksi kalju, piirteet tylsät
ja rotevat. Hän oli puettu kuluneeseen ja hyvin vanhanaikaiseen
iltapukuun, jonka etuosassa oli ahdas kolmikulmainen rinta-aukko: hän
oli pukeutunut siihen tänä iltana mennäkseen katsomaan vaimoaan Juliana.
»Minä en tahdo riistää teitä _Veripeukalon_ tai minkään muun
mullistavan seikan seurasta», sanoi isä Brown hymyillen. »Minä tulin
luoksenne vain sen rikoksen tähden, jonka te teitte tänä iltana.»
Bouluois katseli häntä kiinteästi, mutta punainen varjo alkoi levitä
hänen leveälle otsalleen ja hän oli sen näköinen kuin henkilö, joka
huomaa joutuvansa hämilleen.
»Minä tiedän, että se oli omituinen rikos», myönsi Brown matalalla
äänellä. »Omituisempi kuin murha — teihin nähden. Pieniä syntejä
on joskus vaikeampi tunnustaa kuin suuria — ja siksi onkin tärkeää
tunnustaa ne. Jokainen hieno nainen tekee teidän syntinne kuusi kertaa
viikossa ja nyt te huomaatte sen pistävän kieltänne kuin hirveän
hirmutyön.»
»Tehän saatatte minut tuntemaan itseni kurjaksi raukaksi», sanoi
filosoofi hitaasti.
»Minä tiedän sen», myönsi toinen. »Mutta joskus täytyy valita raukaksi
tuntemisen ja raukkana olemisen välillä.»
»En osaa tehdä selkoa tunteestani», jatkoi Bouluois, »mutta kun istuin
tässä tuolissa lukien tätä tarinaa, tunsin itseni onnelliseksi kuin
koulupoika lupapäivänä. Se oli turvallisuuden tunnetta, rauhallisuutta.
— En osaa selittää sitä... sikarit olivat sopivan matkan päässä...
tulitikut mukavasti... _Peukalolla_ oli monta puolta... se ei ollut
ainoastaan rauhaa, se oli ylellisyyttä. Sitten soi kello, ja minä
mietin pitkän, kuolettavan minuutin, voisinko ollenkaan nousta —
kirjaimellisesti, ruumiillisesti, henkisesti en voinut. Sitten
ponnistin kuin mies, joka kantaa maailman kaikkeutta, koska tiesin,
että kaikki palvelijat olivat ulkona. Avasin oven ja siinä oli pieni
mies suu avoinna puhumaan kynä valmiina kirjoittamaan. Muistin
unohtaneeni amerikkalaisen haastattelijan. Hänen hiuksensa olivat
keskeltä jakauksella ja minä sanon teille, että murhaaminen...»
»Minä ymmärrän», sanoi isä Brown. »Minä olen nähnyt hänet.»
»Minä en murhannut häntä», jatkoi mullistaja lempeästi, »vaan
ainoastaan valehtelin hänelle. Minä sanoin menneeni Pendragon-puistoon
ja suljin oven hänen nenänsä edessä. Se on minun rikokseni, isä Brown,
ja minä en tiedä, minkä katumustyön te siitä määräätte.»
»En mitään», sanoi papillinen gentlemanni, ottaen kuluneen lakkinsa ja
sateenvarjonsa hiukan huvitetun näköisenä. »Aivan päinvastoin. Minä
tulin tänne päästämään teidät siitä pienestä katumustyöstä, joka muuten
olisi seurannut teidän pientä syntiänne.»
»Ja mikä», kysyi Bouluois hymyillen, »on se pieni katumustyö, josta
olen niin onnellisesti päässyt?»
»Hirteen joutuminen», sanoi isä Brown.