Oli kylmähkö ja autio iltapäivä syystalvella, jolloin päivän valo
on pikemmin hopeaa kuin kultaa, tai tinaa pikemmin kuin hopeaa.
Jos kylmissä virastoissa ja vierashuoneissa oli kolkkoa, niin
vielä kolkompaa oli Essexin matalilla rannikkoseuduilla, missä
yksitoikkoisuus oli kaikkein painostavin, sillä sen keskeyttivät vain
hyvin pitkien välimatkojen päässä seisovat katulyhdyt, jotka eivät
näyttäneet niinkään sieviltä kuin puut, tai joku puu, joka näytti
rumemmalta kuin katulyhty. Äsken satanut hieno lumi oli puoleksi
sulanut ohuiksi suikaleiksi, joten se näytti lyijyiseltä pikemmin
kuin hopeaiselta, kun pakkasen puristin oli taas hyydyttänyt sen.
Tuoretta lunta ei ollut satanut, mutta ohut juova vanhaa lunta reunusti
rantapengertä aivan samaan suuntaan kuin veden kalpea vaahtoviiva.
Meren kaitainen kylmä viiru näytti sinipunervalta, niinkuin suoni
paleltuneessa sormessa. Penikulman matkojen päässä, edessä ja takana,
ei ollut ainoatakaan elävää olentoa, lukuunottamatta kahta, reippaasti
astelevaa jalkamiestä, joista toisella oli paljon pitemmät jalat, ja
joka harppasi paljon pitemmin askelin kuin toinen.
Aika ja paikka ei ollut oikein sopiva loma-ajan viettoon, mutta isä
Brownilla oli harvoin loma-aikaa, ja hänen täytyi ottaa se, milloin
vain sai. Mutta hän vietti sen mieluimmin, jos oli mahdollista, yhdessä
vanhan ystävänsä Flambeaun, entisen rikollisen ja entisen salapoliisin
kanssa. Papin mieleen oli juolahtanut käydä täällä entisessä Cobholen
seurakunnassaan ja hän oli menossa luoteiseen päin rannikkoa pitkin.
Käveltyään eteenpäin kilometrin tai pari, huomasivat he, että
rannikko alkoi täydellisesti patoutua, muodostaen kuin jonkunmoisen
rintavarustuksen. Rumat katulyhdyt harvenivat harvenemistaan
tullen yhä koristeellisemmiksi, pysyen silti yhtä rumina. Puoli
kilometriä kauempana hämmästytti isä Brownia ensiksi pieni, sekava
ryhmä kukattomia kukkaruukkuja, joita peittivät matalat, litteät,
sameaväriset kasvit. Ne muistuttivat vähemmän puutarhaa kuin
kuviokasta kivitystä, pehmeitten, luikertelevien polkujen välissä,
joita koristivat käyräselkäiset penkit. Hän tunsi ilmassa heikkoa
rantakaupungin hajua, jota hän ei juuri olisi kaivannut, ja,
katsellessaan eteenpäin rintavarustusta pitkin meren rannalla, näki hän
sellaista, mikä asetti asian kaiken epäilyksen ulkopuolelle. Harmaassa
etäisyydessä kohosi kylpypaikan suuri huvimaja, kuin jättiläismäinen,
kuusijalkainen tatti.
»Minä arvelen», sanoi isä Brown kääntäen pystyyn palttoonsa kauluksen
ja kiertäen villaisen huivin tiukemmalle kaulansa ympäri, »että me
olemme jonkun huvipaikan läheisyydessä.»
»Minä pelkään», vastasi Flambeau, »että se huvipaikka on sellainen,
jonne ihmisiä nyt juuri ei huvita tulla. He koettavat elähdyttää
paikkaa talvellakin, mutta se ei koskaan onnistu paitsi Brightonissa ja
muissa tunnetuissa kylpypaikoissa. Tämä on kai Seawood — Lordi Pooley'n
yritys. Hän toimitti sinne sisilialaisia laulajia joulun aikoihin, ja
kerrotaan, että täällä pidettäisiin suuret nyrkkeilykilpailut. Mutta he
tulevat paiskaamaan mereen koko lahon laitoksen, tämä paikkahan on yhtä
hylätty kuin harhautunut rautatievaunu.»
He olivat tulleet suuren huvimajan katon alle ja pappi katseli
ylöspäin uteliaisuuden vallassa, joka tuntui hiukan omituiselta, pää
kallellaan kuin linnulla. Se oli tavallinen, tarkoitukseensa nähden
liian kirjava rakennus, litteäkattoisen kappelin tai kunniakatoksen
näköinen, paikoittain kullalla koristeltu ja kuuden, maalatusta puusta
tehdyn pilarin kannattama ja asetettu noin viiden jalan päähän rannasta
puiselle, pyöreälle, rummuntapaiselle jalustalle Mutta lumen ja kullan
yhtymässä oli jotain omituista ja teennäistä, mikä kiinnitti Flambeaun
ja hänen ystävänsä huomiota jollain käsittämättömällä tavalla. Vaikutus
oli heidän mielestään samalla kertaa taiteellinen ja outo.
»Nyt minä keksin sen», sanoi Flambeau. »Se on japanilainen. Se
muistuttaa noita oikullisia japanilaisia kuvia, missä vuoriston lumi on
kuin sokeria ja temppelien kultaus kuin piparikakkua. Se on aivan kuin
pieni, pakanallinen temppeli.»
»Niin», sanoi isä Brown. »Minkähänlainen Jumala siellä on?» Ja
odottamattoman notkeasti hyppäsi hän korkealle lavalle.
»Kas, sepä oli näppärästi tehty», sanoi Flambeau nauraen, ja
seuraavalla hetkellä oli hänenkin tornimainen vartalonsa näkyvissä
oudolla korokkeella.
Vaikka korkeuden erotus olikin pieni, vaikutti se sentään näillä
autioilla tasangoilla sen, että näki yhä kauemmaksi yli maitten ja
meren. Maalla päin hälvenivät pienet talviset puutarhat piirteettömiksi
harmaiksi pensaikoiksi, niiden takana näkyivät kaukaisuudessa
yksinäisen maatalon matalat vajat ja niitten takaa Itä-Englannin
laajat tasangot. Meren puolella ei ollut purjetta, eikä minkäänlaista
elonmerkkiä paitsi muutamia lokkeja, ja nekin tuntuivat viimeisiltä
lumihiutaleilta, jotka näyttivät pikemmin liitelevän kuin lentävän.
Flambeau kääntyi äkkiä kuullessaan huudon takanaan. Se tuntui kuuluvan
kauempaa kuin saattoi otaksua, ja suuntautuvan pikemmin hänen
kantapäihinsä kuin kasvoihinsa. Hän ojensi heti kätensä, mutta hän
saattoi tuskin olla nauramatta näkemänsä johdosta. Jostain syystä oli
lattia pettänyt isä Brownin alla ja onneton pikku mies oli solahtanut
maahan. Hän oli juuri kyllin pitkä, tai kyllin lyhyt, että hänen päänsä
parahiksi pisti esiin aukosta, ollen aivan kuin Johannes Kastajan pää
lautasella. Kasvoilla oli sangen tyrmistynyt ilme, samallainen kuin
Johannes Kastajankin kasvoilla lienee ollut.
Vähän ajan kuluttua alkoi hän hiukan naurahdella. »Tämä lava on
kai mädännyt», sanoi Flambeau, »vaikka näyttääkin oudolta, että se
kannattaa minut ja pettää teidät. Sallikaa minun auttaa teidät ylös.»
Mutta pieni pappi katseli hyvin tarkkaavasti muka mädänneiden
lankkujen särmiä ja kulmia, ja hänen katseessaan kuvastui jonkunlaista
epäröimistä.
»Tulkaa pois», huusi Flambeau kärsimättömästi yhä ojentaen kättään.
»Ettekö haluakaan tulla pois?»
Pappi piteli taittuneen lankun pirstaletta peukalonsa ja etusormensa
välissä, eikä vastannut heti. Lopuksi nousi hän miettivästi: »Tahdonko
tulla pois? Enpä! Minä tahdon mieluummin mennä sisään.» Ja hän sukelsi
niin äkkiä pimeyteen puusillan alle, että hänen leveä papillinen
lakkinsa lähti irti ja jäi aukon suulle, ilman papillista päätä
sisässään.
Flambeau katsahti vielä kerran maalle ja merelle eikä taaskaan nähnyt
muuta kuin meren, yhtä talvisen kuin lumi, ja lumikenttiä, yhtä
tasaisia kuin meri.
Hän kuuli takanaan rapisevaa ääntä ja pikku pappi tuli ryömien ulos
reiästä nopeammin kuin hän oli pudonnut sinne. Hänen kasvoillaan ei
enää ollut tyrmistynyt, vaan pikemmin päättävä ilme, ja ne olivat
ehkäpä vain lumen heijastuksen vuoksi, hiukan kalpeammat kuin
tavallisesti.
»No», kysyi hänen ystävänsä. »Löysittekö jumalanne?»
»En», vastasi isä Brown. »Minä löysin jotain tärkeämpää. Uhrin.»
»Mitä peeveliä te tarkoitatte?» huusi Flambeau kiihkeästi.
Isä Brown ei vastannut. Hän tuijotti, otsanahka rypyssä, maisemaa;
äkkiä osoitti hän sormellaan. »Mikä talo tuo tuolla on?» kysyi hän.
Seuraten hänen sormensa suuntaa näki Flambeau ensin nurkan talosta,
joka oli lähempänä kuin maatila, mutta puuryhmä peitti sen suurimmaksi
osaksi. Se ei ollut mikään iso rakennus ja se oli verrattain kaukana
rannikosta, mutta koristeet sen katolla viittasivat siihen, että se oli
osa samaa kylpypaikkaa kuin huvimaja, pieni puutarha ja käyräselkäiset
penkit.
Isä Brown hyppäsi pois huvimajasta, ja kun he kulkivat osoitettuun
suuntaan, jakaantuivat puut oikealle ja vasemmalle, ja he näkivät
pienen, mutta komean hotellin, sellaisen kuin huvipaikoilla
tavallisesti on — pikemmin salonkibaarin kuin tavallisen kapakan. Koko
etusivun muodosti kullattu levy kukikasta lasia ja harmaan merimaiseman
ja harmaiden, noitamaisten puiden keskellä oli sen lelumaisen ulkonäön
alakuloisuudessa jotain aavemaista. He tunsivat molemmat hämärästi,
että jos tuollaisessa ravintolassa tarjottaisiin ruokaa tai juomaa,
tuotaisiin kai tyhjät tuopit ja pahvikinkut vieraille, niin kuin
pantomiimissa.
Siitä eivät he kuitenkaan aivan kohta saaneet varmuutta. Kun he tulivat
lähemmäksi paikkaa, näkivät he tuon nähtävästi lukitun ravintolan
etusivulla yhden noita käyräselkäisiä tuoleja, jotka olivat koristaneet
puutarhaa, mutta se oli paljon pitempi ulottuen melkein koko otsikon
pituudelle. Se oli luultavasti asetettu niin, että vieraat siinä
istuessaan näkisivät meren, mutta tällaisella ilmalla saattoi tuskin
odottaa tapaavansa yhtään katselijaa.
Kuitenkin seisoi pitkän rautapenkin toisessa päässä pieni, pyöreä
ravintolapöytä, sen päällä pullo chablis-viiniä ja pari rypäle- ja
mantelilautasta. Pöydän takana istui mustatukkainen nuori mies paljain
päin, katsellen merelle hämmästyttävän liikkumattomassa asennossa.
Mutta vaikka hän olisi hyvin saattanut olla vahakuva, kun he vielä
olivat neljän jalan päässä hänestä, hyppäsi hän pystyyn kuin
vieterinukke, kun he tulivat kolmen jalan päähän, ja sanoi nöyrästi,
muttei suinkaan arvokkuutta vailla: »Haluatteko käydä sisään, hyvät
herrat. Minulla ei tällä kertaa ole palvelusväkeä, mutta minä voin
itsekin hankkia teille jotain pientä.»
»Kiitoksia paljon», sanoi Flambeau. »Te olette siis isäntä?»
»Niin», sanoi musta mies vaipuen takaisin liikkumattomaan asentoonsa.
»Minun palvelusväkeni on italialaista, nähkääs, ja minusta oli
kohtuullista, että he saisivat nähdä maanmiehensä lyövän tuon neekerin,
jos hän tosiaan kykenee tekemään sen. Tiedättekö, että tuo suuri
taistelu Malvolin ja Mustan-Nedin välillä pannaan toimeen kaikesta
päättäen?»
»Minä pelkään, ettemme voi viipyä, käyttääksemme hyväksemme teidän
vierasvaraisuuttanne», sanoi isä Brown. »Mutta minun ystäväni ottaisi
mielellään lasin sherryä, lämmitelläkseen ja juodakseen latinalaisen
taistelijan menestyksen maljan.»
Flambeau ei oikein käsittänyt tuota sherryn tilaamista, mutta hän ei
kuitenkaan vastustellut. Hän sanoi vain ystävällisesti: »Kiitän teitä.»
»Sherryä, sir, kyllä», sanoi isäntä palaten hotelliinsa. »Suokaa
anteeksi, että pidätän teitä muutaman minuutin. Kuten äsken sanoin ei
minulla ole palveluskuntaa...» Ja hän meni suljetun ja pimeän hotellin
mustia ikkunoita kohti.
»Se ei tosiaan ole niin tärkeää», alkoi Flambeau, mutta mies kääntyi
sanoen rauhoittavasti:
»Minulla on avaimet ja minä löydän tieni pimeässäkin.»
»En tarkoittanut —», sanoi isä Brown.
Hänet keskeytti mylvivä ihmisääni, joka kuului asumattoman hotellin
sisältä. Se huusi jotain ulkomaalaista nimeä kovasti, mutta
käsittämättömästi, ja hotellin isäntä syöksähti sitä kohti paljon
nopeammin kuin Flambeaun sherryn takia. Tämä seikka osoitti selvästi,
että omistaja oli puhunut jotain muuta kuin täyttä totta. Mutta
sekä isä Brown, että Flambeau kertoivat usein, etteivät he koskaan,
huimimmissakaan seikkailuissaan, olleet kuulleet niin vertahyydyttävää
ääntä kuin tuon hiljaisesta ja tyhjästä majatalosta jyrähtävän,
petomaisen äänen.
»Minun kokkini», huusi omistaja nopeasti. »Olin unohtanut kokkini. Hän
on juuri ulos lähdössä. Sherryä, sir?»
Ja suuremmaksi varmuudeksi ilmestyi ovelle valkea möhkäle valkeine
päähineineen ja esiliinoineen, niinkuin kokilla pitääkin olla, mutta
mustilla kasvoilla hehkui tarpeeton kiukku. Flambeau oli usein
kuullut, että neekerit ovat hyviä kokkeja. Mutta värin ja arvoasteen
välillisessä vastakohdassa oli jotain, mikä teki hämmästyttävämmäksi
sen, että hotellin omistaja totteli kokin kutsua, eikä kokki isännän
käskyä. Mutta hän arveli, että hyvät kokit ovat tunnetusti vaativaisia,
ja sitäpaitsi palasi isäntä sherryineen, ja sehän oli pääasia.
»Kummastelenpa kuitenkin», sanoi isä Brown, »että rannikolla on näin
vähän väkeä, vaikka tuo suuri kilpailu on tulossa. Me tapasimme
ainoastaan yhden miehen useiden kilometrien matkalla.»
Hotellin isäntä nosteli olkapäitään. »He tulevat kaupungin toisesta
päästä, nähkääs, asemalta, kolmen kilometrin päässä täältä. Heitä
huvittaa ainoastaan urheilu ja he jäävät hotelleihin vain yöksi. Ja
muutenkin on ilma tuskin sopiva päivän paistattamiseen rannikolla.»
»Tai penkillä», sanoi Flambeau osoittaen pientä pöytää.
»Minun täytyy istua tähystelemässä», sanoi mies liikkumattomine
kasvoineen.
Hän oli hiljainen, hauskan näköinen nuori mies. Hänen mustassa
puvussaan ei ollut mitään erittäin silmiin pistävää, paitsi että hänen
musta kaulahuivinsa oli hiukan liian korkealla ja sitä piti kiinni
kultainen neula, jossa oli hyvin kummallinen nuppi. Kasvoissa ei
myöskään ollut mitään huomattavaa, paitsi tapa, joka luultavasti oli
jonkunlainen hermovika — hän piti nimittäin toista silmäänsä paljon
pienempänä kuin toista, mikä teki sen vaikutuksen, että toinen oli
suurempi, tai ehkä tekosilmä.
Hiljaisuuden katkaisi isäntä sanomalla tyynesti:
»Missä tapasitte tuon miehen matkanne varrella?»
»Omituista kyllä», vastasi pappi, »aivan lähellä — tuon huvimajan
luona.»
Flambeau, joka istui pitkällä rautapenkillä lopetellen sherryään,
asetti lasin pois ja hypähti seisoalleen tuijottaen hämmästyneenä
ystäväänsä. Hän avasi suunsa puhuakseen, mutta sulki sen taas.
»Omituista», sanoi mustatukkainen mies miettivästi. »Minkä näköinen hän
oli?»
»Oli jokseenkin pimeä, kun näin hänet», alkoi isä Brown, »mutta hän
oli...»
Niin kuin sanottu, voi todistaa, että hotellin isäntä oli puhunut
totta. Hänen ilmoituksensa, että kokki oli juuri ulosmenossa, toteutui
kirjaimellisesti, sillä kokki tuli ulos juuri heidän puhuessaan, vetäen
hansikkaita käsiinsä.
Nyt hän oli aivan toisen näköinen kuin se valkean ja mustan sekoitus,
mikä äsken oli näyttäytynyt ovella. Hän oli harjattu ja napitettu aina
murjottaviin silmiinsä saakka uusimman, loistavimman muodin mukaan.
Hänen mustaan, leveään päähänsä oli pystytetty musta hattu — sellainen,
jota ranskalainen sukkeluus on verrannut yhteentoista peiliin. Mutta
musta mies oli tavallaan mustan hatun näköinen. Hän oli yhtä musta
ja hänen kiiltävä ihonsa heijasti valoa kuin yksitoista tai useampia
peilejä. On tarpeetonta sanoa, että hänellä oli valkeat kalvosimet ja
valkea kravatti liivien sisäpuolella. Hänen napinreiässään törrötti
kopeasti punainen kukka, aivan kuin se äkkiä olisi puhjennut siitä.
Mutta tavassa, jolla hän piti keppiä toisessa ja sikaria toisessa
kädessään, oli jotakin erikoista, joka aina täytyy muistaa, kun on
kysymys rotuennakkoluuloista, jotakin samalla kertaa viatonta ja
hävytöntä — niinkuin _cake walkissa_.
»Välistä», sanoi Flambeau katsellen neekerin jälkeen, »en ihmettele,
että nuo tuollaiset lynkataan.»
»Minä en koskaan ihmettele helvetin töitä», sanoi isä Brown.
»Mutta niinkuin aioin sanoa», jatkoi hän, kun neekeri, yhä kiskoen
äreännäköisenä keltaisia hansikkaitaan käsiinsä, lähti menemään
suoraan kylpypaikkaa kohti, omituisena varieté-ilmiönä harmaassa
pakkasmaisemassa, »niinkuin aioin sanoa, en osaa kuvata miestä sen
tarkemmin kuin että hänellä oli tuuhea, vanhanaikuinen poskiparta ja
viikset, mustat tai värjätyt, niin kuin ulkomaalaisten rahamiesten
kuvissa. Hänen kaulansa ympärille oli kääritty pitkä, purppurainen
huivi, joka liehui tuulessa hänen kulkiessaan. Se oli kiinnitetty
kaulaan varmuusneulalla, niinkuin imettäjät kiinnittävät lapsen
ruokaliinan leuan alle. Mutta tämä», lisäsi pappi, katsellen
rauhallisena merelle, »ei ollutkaan varmuusneula.»
Pitkällä rautapenkillä istuva mies katseli myöskin rauhallisena merelle
päin. Hän näytti yhä vielä lepäävän, mutta Flambeau oli nyt aivan varma
siitä, että toinen hänen silmistään oli luonnostaan suurempi kuin
toinen. Molemmat olivat nyt aivan auki, ja hän ehkä vain kuvitteli,
että vasen silmä suureni suurenemistaan hänen tuijottaessaan.
»Se oli hyvin pitkä, kultainen neula ja sen nuppu oli kuin valettu
apinan pää, tai jotain sellaista», jatkoi pappi. »Ja se oli kiinnitetty
omituisella tavalla — hänellä oli silmälasit ja leveä, musta...»
Liikkumaton mies tuijotti yhä merelle, ja silmät hänen päässään
olisivat saattaneet kuulua kahdelle eri miehelle. Sitten hän teki
sokaisevan nopean liikkeen.
Isä Brown oli selin häneen ja olisi leimauksessa voinut kaatua
kuolleena kasvoilleen. Flambeaulla ei ollut aseita, mutta hänen leveät,
ruskeat kämmenensä olivat jääneet pitkän rautapenkin reunuksen päälle.
Äkkiä muuttivat hänen olkapäänsä muotoaan ja hän nosti tuon pitkän,
raskaan kappaleen korkealle päänsä yli, niin kuin metsänhakkaaja
nostaa kirveen iskeäkseen. Tuo pitkä esine oli niin korkealla, kun
hän piti sitä pystysuorassa asennossa, että se oli kuin rautaiset
tikapuut, joita pitkin saattoi nousta tähtiä kohti. Mutta pitkä varjo
oli illan tasaisessa valossa kuin Eifeltornia heiluttavan jättiläisen
kuva. Varjon, enemmän kuin rautaisen lyönnin uhka, pakotti vieraan
nöyrtymään, väistymään ja pakenemaan ravintolaansa, jättäen jälkeensä
litteän, kiiltävän tikarin, jonka hän oli pudottanut juuri siihen
kohtaan, mihin varjo oli langennut.
»Meidän täytyy heti lähteä täältä», huusi Flambeau heittäen rautaisen
penkin hurjan välinpitämättömästi rannalle. Hän otti pienen papin
kyynärpäästä kiinni ja juoksi hänen kanssaan autiota takapihaa kohti,
jonka päässä oli suljettu takaportti. Flambeau taivutteli sitä hetkisen
sinne tänne ja sanoi sitten: »Ovi on lukossa.»
Hänen näin sanoessaan putosi musta käpy koristekuusesta sattuen
hänen hattunsa reunaan. Se hämmästytti häntä enemmän kuin kaukaisen
laukauksen kaiku, joka oli kuulunut jumi ennen. Sitten pamahti toinen
kaukainen laukaus, ja ovi, jota hän yritti avata, tärähti siihen
uponneesta kuulasta. Flambeaun olkapäät pullistuivat taas ja muuttivat
äkkiä muotoa. Kolme saranaa ja lukko särkyi samalla ja hän putosi
autiolle polulle muurin takana vieden suuren puutarhaoven mukanaan,
niin kuin Simson vei Gathin kaupungin portit.
Sitten hän heitti oven puutarhan muurin yli, juuri kun kolmas laukaus
tuiskahdutti hiukan lunta ja huurretta aivan hänen kantapäänsä takana.
Enemmittä arveluitta sieppasi hän pienen papin kouriinsa, heitti hänet
hajareisin olkapäälleen ja alkoi juosta Seawoodia kohti niin nopeasti
kuin hänen pitkät jalkansa kantoivat. Vasta noin kahden kilometrin
päässä laski hän pienen toverinsa maahan. Pakoa ei juuri voinut katsoa
arvokkaaksi huolimatta Anchiseen antamasta klassillisesta esimerkistä,
ja isä Brownin kasvot olivat yhtenä leveänä irvistyksenä.
»Niin», sanoi Flambeau, kärsimättömän vaitiolon jälkeen, kun he
jatkoivat matkaansa tavallisemmalla tavalla kaupungin laitakaduille,
missä ei enää tarvinnut pelätä mitään. »Minä en tiedä, mitä tämä kaikki
tarkoittaa, mutta mielestäni täytyy minun luottaa omiin silmiini
siinä asiassa, että te ette koskaan kohdannut tuota miestä, jonka te
kuvasitte niin tarkkaan.»
»En tavannutkaan häntä», sanoi Brown, pureskellen jokseenkin
hermostuneesti sormeaan. »Mutta tapasin kuitenkin. Ja sitäpaitsi oli
liian pimeä, että olisin voinut nähdä hänet selvästi, sillä minä näin
hänet tuon huvimajan alla. Mutta minä pelkään, etten kuitenkaan tullut
kuvanneeksi häntä aivan tarkasti, sillä hänen silmälasinsa olivat
taittuneina hänen allaan ja pitkää, kultaista neulaa ei oltu pistetty
hänen punaisen kaulahuivinsa, vaan hänen sydämensä läpi.»
»Ja minä arvelen, että tuolla lasisilmäisellä veitikalla oli jotain
tekemistä asiassa», sanoi Flambeau.
»Minä toivoin, että hänen osuutensa olisi vähäinen», vastasi Brown
värisevällä äänellä, »ja minä menettelin ehkä väärin. Minä toimin
hetken vaikutteiden vallassa. Mutta minä pelkään, että tällä asialla on
pitkät ja pimeät juuret.»
He jatkoivat vaieten matkaansa pitkin katuja. Keltaisia lamppuja oli
alettu sytyttää kylmässä, sinertävässä hämärässä, ja he lähenivät
nähtävästi kaupungin keskeisimpiä osia. Räikeän värisiä lappuja, joissa
ilmoitettiin Mustan Nedin ja Malvolin ottelusta, oli kiinnitetty
seiniin kaikkialla.
»Niin», sanoi Flambeau. »En ole koskaan tappanut ketään, en
rikollisenakaan ollessani, mutta minä olen kuitenkin melkein
myötämielinen sellaista kohtaan, joka tekee tekonsa niin kolkossa
paikassa. Kaikista maailman roskakomeroista ovat mielestäni sydäntä
särkevimmät ne paikat, joilla, niin kuin tuolla huvimajalla, on
juhlallinen tarkoitus, ja jotka ovat yksinäisiä. Minä voin käsittää
miehen sairaaloiset tunteet, jotka pakoittavat hänet murhaamaan
sellaisen paikan yksinäisen ja iroonisen tunnelman vallassa. Muistan
kerran kävelleeni Surrayn muistorikkailla kukkuloilla, ajattelematta
muuta kuin kanervakankaita ja kiuruja, kun minä tulin laajaan
ympyrään ja ympärilläni kohosivat laajat, äänettömät rakennukset,
istuinrivi istuinrivin yläpuolella yhtä korkeina kuin roomalaisessa
amfiteatterissa ja yhtä tyhjinä kuin uusi kirjahylly. Lintu lenteli sen
yli taivaalla. Se oli Epsomin suuri kilpa-ajorata. Ja minusta tuntui,
ettei kukaan enää voisi olla iloinen siellä.»
»Onpa outoa, että te tulitte juuri nyt maininneeksi Epsomin», sanoi
pappi. »Muistatteko erästä niin sanottua Sutton-juttua, kun kaksi
epäilyksenalaista miestä — jäätelön myyjiä muistaakseni — sattui
asumaan Suttonissa? Heidät päästettiin sillä kertaa vapaiksi. Mies
oli tavattu kuristettuna, kerrottiin, seutua ympäröivällä ylängöllä.
Tosiasiassa — minä kuulin sen eräältä irlantilaiselta poliisilta, joka
on minun ystäväni — löydettiin hänet suljettuna Epsomin kilparadalle ja
hänet oli kätketty ainoastaan matalan kiinnityönnetyn oven taa.»
»Se on omituista», myönsi Flambeau. »Mutta se vahvistaa vain minun
väitettäni, että tuollaiset huvipaikat näyttävät kauhistuttavan
yksinäisiltä kilpailuajan loputtua. Muuten kai miestä ei olisi murhattu
siellä.»
»En ole varma, että hän...», alkoi isä Brown, mutta keskeytti.
»Varmako siitä, että hänet oli murhattu?» tiedusteli hänen toverinsa.
»Varma siitä, että hänet murhattiin kilpailuajan loputtua», vastasi
pappi yksinkertaisesti. »Eikö teidän mielestänne tuossa yksinäisyydessä
ole jotain petollista, Flambeau? Oletteko varma siitä, että viisas
murhaaja hakisi yksinäistä paikkaa? Hyvin, hyvin harvoin on ihminen
aivan yksin. Ja, lyhyesti sanoen, mitä yksinäisempi hän on, sitä
suurempi on vaara joutua tarkastelun alaiseksi. Ei, minä luulen, että
siellä täytyy olla jonkun muunkin — Kas tässä on Paviljonki tai Palatsi
tai miksi sitä sanotaan.»
He olivat joutuneet pieneen kirkkaasti valaistuun puistikkoon, jonka
päärakennus oli iloinen ja kullattu räikeine ilmoituksineen, ja oven
molemmin puolin oli kaksi jättiläismäistä valokuvaa Malvolista ja
Mustasta Nedistä.
»Hoi», huusi Flambeau suuresti ällistyneenä, kun hänen papillinen
ystävänsä asteli suoraan leveitä rappuja ylös. »En tiennyt, että
te viimeaikoina olette innostunut nyrkkitaisteluun. Aiotteko mennä
katsomaan ottelua?»
»Minä luulen, ettei ottelusta tule mitään», vastasi isä Brown.
He kulkivat nopeasti eteisten ja sisähuoneitten läpi, he kulkivat itse
taisteluhallin läpi, joka oli sullottu täyteen lukemattomia istuimia
ja aitioita, mutta pappi ei katsonutkaan ympärilleen, ennenkuin he
tulivat vahtimestarin pöydän ääreen oven luo, johon oli kirjoitettu:
»Toimikunta». Tässä pysähtyi hän ja pyysi saada tavata Lordi Pooleytä.
Ovenvartija huomautti, että lordilla oli paljon puuhaa, sillä ottelu
oli kohta alkava, mutta isä Brown osasi olla niin ikävystyttävän
itsepäinen, ettei miehen kärsivällisyys ollut varustettu sitä vastaan.
Muutaman minuutin kuluttua havaitsi Flambeau olevansa erään miehen
seurassa, joka huuteli käskyjä toiselle, huoneesta lähtevälle miehelle.
»Varokaa, kuuletteko, nuoria neljännen... No, mitä te sitten tahdotte?»
Lordi Pooley oli gentlemanni, ja hän oli, niinkuin useat meidän
rotuumme kuuluvat, huolestunut — etenkin rahojen tähden. Hän oli
puolittain harmaa ja puolittain kellahtava, ja hänellä oli kuumeiset
silmät ja hyvin korkea, pakkasen purema nenä.
»Sana vain», sanoi isä Brown. »Minä olen tullut ilmoittamaan, että eräs
mies murhataan.»
Lordi Pooley hyppäsi tuoliltaan, aivan kuin räjähdys olisi heittänyt
hänet siitä. »Vieköön minut hiisi, jos minä ymmärrän mitään tästä!»
huusi hän. »Te ja teidän toimikuntanne ja pastorinne ja anomuksenne!
Kävivätkö papit ennen nyrkkeilykilpailuja katsomassa, kun taisteltiin
ilman hansikkaita? Nyt taistellaan säännönmukaisilla hansikkailla, ja
ei ole pienintäkään mahdollisuutta, että jompikumpi kilpailijoista
kuolisi.»
»Minä en tarkoita kumpaakaan kilpailijoista», sanoi pieni pappi.
»Hyvä, hyvä, hyvä!» sanoi ylhäinen herra kylmyyteen vivahtavalla
huumorilla. »Kuka sitten tapetaan? Sovintotuomariko?»
»Minä en tiedä, kenet tapetaan», vastasi isä Brown miettivästi. »Jos
minä sen tietäisin, en häiritsisi teidän huvianne. Minä auttaisin
häntä vain heti pakenemaan. Minusta ei suinkaan ole mitään väärää
palkintokilpailuissa. Mutta niin kuin asiat nyt ovat, täytyy minun
pyytää teitä ilmoittamaan, että kilpailusta tällä kertaa ei tule
mitään.»
»Eikö mitään muuta»? kysyi lordi pilkallisesti, leimuavin silmin. »Ja
mitä te sanoisitte noille kahdelle tuhannelle, jotka ovat tulleet sitä
katsomaan?»
»Minä sanoisin, että heistä olisi esityksen loputtua elossa tuhat
yhdeksänsataa yhdeksänkymmentä yhdeksän», sanoi isä Brown.
Lordi Pooley katsahti Flambeauhon: »Onko teidän ystävänne hullu?» kysyi
hän.
»Kaukana siitä», kuului vastaus.
»Mutta kuulkaapas», sanoi lordi Pooley levottomalla tavallaan. »Siinä
on toinen pahempikin seikka. Suuri joukko italialaisia on kokoontunut
pitämään Malvolin puolta — tummia, hurjia miehiä, kaikkialta. Te
tiedätte minkälaisia nuo välimereläiset ovat. Jos minä ilmoitan, että
kaikki on lopussa, hyökkää Malvoli tänne koko korsikkalaisen heimon
etunenässä.»
»Hyvä herra, nyt on kysymys elämästä tai kuolemasta», sanoi pappi.
»Soittakaa kelloanne. Antakaa käskynne. Saattepa nähdä, vastaako
Malvoli.»
Lordi soitti pöydällä olevaa kelloa uudenlaisen, oudon uteliaisuuden
vallassa. Hän sanoi vahtimestarille, joka ilmestyi ovelle: »Minun on
kohta tehtävä tärkeä ilmoitus katselijoille. Haluatteko sillä aikaa
ilmoittaa molemmille kilpailijoille, että ottelu siirretään.»
Vahtimestari tuijotti hetkisen kuin olisi nähnyt paholaisen ja katosi.
»Mitä todisteita teillä on väitteenne tueksi?» kysyi lordi Pooley
äkkiä. »Ketä te olette tutkinut?»
»Minä olen tutkinut erään huvimajan», sanoi isä Brown raaputtaen
päätään. »Mutta, ei... minä sanoin väärin... Minä olen tutkinut myös
erään kirjan. Minä ostin sen eräästä kirjakaupasta Lontoossa — hyvin
halvalla.»
Hän oli ottanut taskustaan hyvin pienen, paksun nahkakantisen niteen
ja Flambeau huomasi hänen olkansa yli katsellessaan, että se oli joku
vanha matkakertomus, ja että erään lehden kulma oli käännetty merkiksi.
»Ainoa muoto, missä Voodoo», alkoi isä Brown lukea korkealla äänellä.
»Missä mikä?» kysyi lordi.
»Missä Voodoo», toisti lukija rakastettavasti »on laajimmin järjestynyt
Jamaican ulkopuolella, on tuossa opissa, jonka tunnemme Apinan, tai
Rumpujen Jumalan uskonnon nimellä; se on sangen mahtava useissa paikoin
molemmissa Amerikoissa, etenkin sekarotuisten joukossa, joista monet
ovat aivan valkoihoisten näköisiä. Se eroaa useimmista paholaisen
palvelustavoista ja ihmisuhreista siinä, ettei verta muodollisesti
vuodateta alttarille, vaan että murha tapahtuu väkijoukon keskuudessa.
Rummut säestävät huumaavalla melulla, kun pyhäkön ovet avautuvat ja
apinajumala ilmestyy; samalla luo koko seura haltioituneet silmänsä
häneen. Mutta sitten...»
Huoneen ovi paiskattiin auki ja tuo neekerikeikari seisoi siinä silmät
pyörien, silkkihattu huolimattomasti takaraivolla. »Huh», huusi hän,
näyttäen apinamaisia kulmahampaitaan. »Mitä tämä on? Huh! Huh! Te
varastaa mustan gentlemannin palkinto — palkinto jo hänen... te aikoo
pelastaa valkoinen italialainen riepu...»
»Kilpailu on vain siirretty», sanoi lordi rauhallisesti. »Minä selvitän
asian teille parin minuutin perästä!»
»Kuka te ole...», huusi Musta Ned raivostuneena.
»Minun nimeni on Pooley», vastasi toinen, kunnioitettavan kylmästi.
»Minä olen järjestystoimikunnan sihteeri ja minä neuvon teitä jättämään
tämän huoneen paikalla.»
»Kukas toi mies on?» kysyi musta urheilija, osoittaen halveksivasti
pappia.
»Minun nimeni on Brown», vastasi tämä. »Ja minä neuvon teitä heti
paikalla lähtemään maasta.»
Kilpailija seisoi tuijottaen muutaman sekunnin ja sitten, Flambeaun ja
muitten suureksi hämmästykseksi astui ulos, heittäen oven jyrähtäen
kiinni jälkeensä.
»No», sanoi isä Brown, pörröttäen tomuista tukkaansa. »Mitä te sanotte
Leonardo da Vincistä? Kaunis italialainen pää.»
»Kuulkaas», sanoi lordi Pooley. »Minä olen luottanut sangen paljon
teidän sanoihinne. Minä toivo' että te kertoisitte minulle enemmän
tästä.»
»Olette aivan oikeassa, mylord», vastasi Brown. »Se kertominen ei vie
pitkiä aikoja!»
Hän pani pienen, nahkakantisen kirjan päällystakkinsa taskuun.
»Minä luulen, että me kaikki tiedämme, mitä tämä merkitsee, mutta
tarkastakaapa olenko minä; oikeassa. Tuo neekeri, joka juuri
lähti ulos, on maailman vaarallisimpia miehiä, sillä hänellä on
eurooppalaisen aivot ja ihmissyöjäin vaistot. Hän on muodostanut siitä,
mikä ennen oli noitten raakalaisten keskinäistä verenvuodatusta,
nykyaikaisen, tieteellisillä perusteilla lepäävän salaisen
murhaajajärjestön. Hän ei tiedä, että minä tiedän sen, vaikka minä en
voikaan sitä todistaa.»
Syntyi hiljaisuus ja pikku mies jatkoi taas:
»Mutta jos minä tahtoisin tappaa jonkun, olisiko varmasti paras
menettelytapa olla yksin hänen kanssaan?»
Lordi Pooleyn silmiin palasi taas tuo kylmä ilme, kun hän katseli
pientä pappia. Hän sanoi vain:
»Jos te _tahtoisitte_ tappaa jonkun, neuvoisin teitä menettelemään
niin.»
Isä Brown pudisteli päätään, niinkuin hyvinkin kokenut murhaaja. »Niin
sanoi Flambeaukin», vastasi hän silmää iskien. »Mutta katsokaapa.
Mitä enemmän mies tuntee olevansa yksin, sitä vähemmän voi hän olla
täysin varma yksinäisyydestään. Hänen ympärillään on silloin pakostakin
tyhjää alaa, ja se juuri tekee hänet näkyväiseksi. Oletteko joskus
katselleet kyntäjää kukkulalta tai paimenta laaksosta? Oletteko joskus
käyskennelleet pitkin kallioita ja nähneet miehen astelevan hietikolla?
Etteköhän olisi nähneet hänen tappavan ravun, ja etteköhän olisi
tuntenut, oliko se velkojanne? Ei! Ei! Ei! Älykkään murhaajan, niinkuin
te tai minä olisimme, on mahdotonta noudattaa sitä suunnitelmaa, että
hankkii varmuuden siitä ettei kukaan ole näkemässä.»
»Mutta mikä olisi toinen suunnitelma?»
»On ainoastaan yksi», vastasi pappi. »Menetellä niin, että jokainen
katselee jonnekin muualle. Mies on kuristettu aivan Epsomin suuren
kilpa-ajoradan lähellä. Joku olisi voinut nähdä sen tapahtuvan, jos
rata olisi ollut tyhjä — joku kuljeskelija pensaikossa tai pyöräilijä
kukkuloilla. Mutta kukaan ei olisi voinut nähdä sitä, kun rata oli
täynnä kansaa ja koko katsomo kiljui, juuri kun mielihevonen voitti
tai hävisi. Kaulahuivin voi kiristää, ruumiin voi laahata oven taa
silmänräpäyksessä — niin pitkässä kuin _tuo_ silmänräpäys oli.»
»Samoin on tietysti käynyt», jatkoi hän kääntyen Flambeiuhon, »tuolle
miesparalle huvimajan alla. Hänet pudotettiin reiästä — se ei
ollutkaan satunnainen reikä — juuri sillä dramaattisella hetkellä, kun
suuren viulunsoittajan jousi, tai suuren laulajan ääni nosti innon
korkeimmilleen. Ja tämä murhaisku ei tietenkään ollut ainoa. Tuon pikku
tempun on Musta Ned juuri oppinut vanhalta Rumpujen Jumalaltaan.»
»Siis Malvoli...», alkoi Pooley.
»Malvolilla», sanoi pappi, »ei ole mitään tekemistä tässä asiassa.
Minä voin sanoa, että hänellä on muutamia italialaisia tovereita,
mutta meidän rakastettavat ystävämme eivät ole italialaisia. He ovat
_octerooneja_ ja eri vivahduksisia sekarotuisia Afrikasta, mutta minä
pelkään, että me englantilaiset luulemme kaikkien ulkomaalalsten olevan
samaa maata, kun he vain ovat tummia ja likaisia.»
»Ja niinpä» lisäsi hän hymyillen, »pelkään minä etteivät englantilaiset
osaa tehdä pienintäkään eroitusta minun uskontoni siveellisen tuloksen
ja voodoo'n opin välillä.»
* * * * *
Kevään liekki oli hulmahtanut ilmi Seawoodissa, täyttäen sen
rannikot perheillä ja kylpypuuhilla, kiertelevillä saarnamiehillä ja
neekeri-ilveilijöillä, ennenkuin molemmat ystävämme näkivät sen taas,
kauan sen jälkeen kuin tuon omituisen salaisen seurueen takaa-ajo oli
loppunut. Mutta heidän aikeittensa salaisuus sammui joka tapauksessa
heidän mukanaan. Hotellinomistaja löydettiin kuolleena ajelehtimassa
meressä, niinkuin levä. Hänen oikea silmänsä oli rauhassa sulkeutunut,
mutta vasen oli ammollaan ja läikkyi kuin lasi kuunvalossa. Musta
Ned oli yllätetty penikulman päässä sieltä ja hän oli tappanut kolme
poliisia vasemmalla nyrkillään. Jälelle jäänyt upseeri oli hämmästynyt,
tai oikeastaan pelästynyt — ja neekeri oli livistänyt tiehensä. Mutta
tämä riitti lietsomaan tuleen kaikki englantilaiset sanomalehdet, ja
parin kolmen kuukauden aikana oli Britannian keisarikunnan tärkein
yritys estää tuon neekeriuroon — joka hän oli kahdessa merkityksessä —
pääsemästä pakoon mistään englantilaisesta satamasta. Henkilöt, joiden
ulkonäkö hiukankin muistutti häntä, saivat alistua hyvin omituisiin
tarkastuksiin: heidän täytyi pestä kasvonsa ennen laivaan astumista,
aivankuin kaikilla valkonaamoilla olisi maalatut kasvot. Jokainen
neekeri Englannissa asetettiin erikoisen valvonnan alaiseksi ja
pakotettiin ilmoittautumaan viranomaisille; lähtevät laivat olisivat
mieluummin ottaneet matkaan lohikäärmeen kuin neekerin. Sillä oli
huomattu kuinka peloittava, laaja ja vaitelias tuon villin, salaisen
seuran voima oli, ja siihen aikaan kun Flambeau ja isä Brown nojasivat
rantakaiteeseen huhtikuussa, merkitsi Musta Mies Englannissa jokseenkin
samaa, mitä se kerran oli merkinnyt Skotlannissa.
»Hänen täytyy kai yhä olla Englannissa», huomautti Flambeau, »ja
sitäpaitsi mainion hyvässä kätkössä. Hänet olisi kai saatu kiinni
satamassa, jos hän vain olisi valkaissut kasvonsa».
»Kuten näette, on hän tosiaan taitava mies», sanoi isä Brown
puolustellen. »Ja minä olen varma siitä, ettei hän ole valkaissut
kasvojaan.»
»Mutta mitä hän sitten tekisi?»
»Minä luulen», sanoi isä Brown, »että hän mustaisi kasvonsa.»
Nojatessaan liikkumattomana kaidepuuhun sanoi Flambeau naurahtaen:
»Hyvä ystävä!»
Isä Brown, joka myöskin nojasi liikkumattomana kaidepuuhun, osoitti
sormellaan neekereitä, jotka noetuin kasvoin lauloivat hietikolla.