Isä Brown ei ollenkaan pitänyt seikkailuista. Hän oli äskettäin
sairastunut liiallisen työn takia, ja kun hän alkoi parantua, oli hänen
ystävänsä Flambeau ottanut hänet mukaansa purjehdusretkelle pienellä
jahdilla, sir Cecil Faushaw, nuori cornwallilainen aatelismies,
joka oli ihastunut Cornwallin rannikon maisemiin, kolmantena. Mutta
isä Brown oli vielä heikonlainen; hän ei ollut erittäin taitava
purjehtijakaan, mutta kun hän ei milloinkaan ollut niitä, jotka joko
marisevat tai tuottavat häiriötä, ei hänen mielensä nytkään kuohahtanut
yli kärsivällisyyden ja kohteliaisuuden rajojen. Kun toiset ylistelivät
jylhää, punertavaa auringonlaskua, tai jylhiä tulivuoren tapaisia
vuorenhuippuja, oli hän yhtä mieltä heidän kanssaan. Kun Flambeau
osoitti lohikäärmeen muotoista kallionkielekettä, katseli hän sitä
ja ajatteli, että se oli hyvin lohikäärmeen näköinen. Kun Faushaw
hyvin innoissaan huomautti kalliosta, joka oli kuin Merlin taikuri
[Taikuri kelttiläisissä tarinoissa. Hänen isänsä oli paholainen ja
äitinsä nunna. Tarinat hänestä levisivät keskiaikana laajalle varsinkin
Ranskassa. _Suom._], katseli hän sitä ja näytti olevan yhtämieltä. Kun
Flambeau huomautti, että tämä kallioiden saartama joensuu oli kuin tie
hartioitten maahan, sanoi hän: »Kyllä». Hän kuunteli tärkeimpiä ja
jokapäiväisimpiä asioita yhtä laimeasti. Hän kuuli sanottavan, että
rannikko oli vaarallinen kaikille, paitsi huolellisille merimiehille,
ja sai tietää, että laivakissa oli nukahtanut. Hän kuuli, ettei Faushaw
löytänyt sikarikoteloaan mistään. Hän kuuli perämiehen lausuvan ohjeen:
»Kumpikin silmä jos kirkas on,
suunta on selvä ja vaaraton;
Jos vain toinen vilkuttaa,
laiva se pohjaan matkustaa.»
Hän kuuli Flambeaun sanovan Faushaw’lle, että se nähtävästi tarkoitti
sitä, että perämiehen tuli pitää molemmat silmänsä auki ja olla
valpas. Ja hän kuuli Faushaw'n sanovan Flambeaulle että se, omituista
kyllä, ei tarkoittanut sitä: se tarkoitti, että kun he näkivät kaksi
majakkaa, toisen lähempänä ja toisen kaukana, aivan vieretysten,
kulkivat he oikeaan suuntaan, virran suuta kohti, mutta jos toinen
valo peittyi toisen taa, kulkivat he kallioita kohti. Hän kuuli
Faushaw'n lisäävän, että tämä seutu oli täynnä tuollaisia sananparsia
ja tarinoita, se oli romantiikan oikea kotimaa. Hän asettikin tämän
osan Cornwallia Devonshiren edelle, kun oli kysymys Elisabetin
aikuisesta merimiestaidosta. Hän väitti näiden lahdelmien ja saarten
keskellä eläneen kapteeneja, joiden rinnalla Drake [Elisabetin aikuinen
merisankari, Espanjan armadan voittajia] oli suoranainen maakarhu.
Hän kuuli Flambeaun nauraen kysyvän, tarkoittiko ehkä tuo merkillinen
nimitys »_Westward Ho_!» [Länteenpäin hoi!] ainoastaan sitä, että
kaikki Devonshiren miehet toivoivat asuvansa Cornwallissa. Hän kuuli
Faushaw'n sanovan, ettei ollut mitään syytä leikinlaskuun ja etteivät
Cornwallin laivurit ainoastaan ennen olleet sankareita, vaan että
he yhä edelleenkin olivat sankareita: tämänkin paikan läheisyydessä
eli vanha, äsken virastaan eronnut amiraali, joka oli ahavoitunut
rohkeilla, seikkailurikkailla matkoillaan, ja joka nuoruudessaan
oli löytänyt viimeisen ryhmän saaria Tyynellä merellä, ja ne olivat
lisätyt maailmankarttaan. Tuo Cecil Faushaw oli senluontoinen mies,
joka tavallisesti kuohuu tuollaista karua, mutta huvittavaa innostusta,
hyvin nuori, vaaleatukkainen, punaposkinen nuorukainen, tuimine
kasvoineen, luonteeltaan kerskaileva kuin poika, mutta ihonsa ja
olentonsa puolesta hyvin tyttömäinen. Flambeaun jykevät olkapäät,
mustat kulmat ja muskettisoturin parta muodostivat jyrkän vastakohdan
häneen nähden.
Brown kuuli ja näki kaikki nämä jokapäiväiset seikat, mutta hän
kuuli ne niin kuin väsynyt mies kuuntelee rautatievaunujen pyörien
kolinaa ja näki ne, niin kuin sairas mies näkee kuviot huoneensa
seinäpapereissa. Ei kukaan osaa asettautua toipilaan mielentilaan,
mutta isä Brownin alakuloisuus johtui kai suureksi osaksi hänen
täydellisestä tottumattomuudestaan merielämään. Sillä kun virran suu
kapeni kuin pullonkaula, vesi muuttui tyynemmäksi, ilma lämpimämmäksi
maa-ilmastoksi, näytti hän heräävän ja rupeavan tarkkaamaan
ympäristöään uteliaana kuin lapsi. Hän oli päässyt tälle asteelle juuri
auringonlaskun jälkeen, kun vesi sekä ilma loistivat kirkkaina, ja
maa ja kaikki sen kasvit näyttivät tummilta siihen verrattuina. Mutta
tuona erikoisena iltana vallitsi poikkeuksellinen tunnelma. Ilmassa
oli omituinen tuntu, aivan kuin savustettu lasilevy olisi otettu pois
silmien edestä, niin että tummatkin värit tuntuivat nyt loistavammilta
kuin kirkkaat värit pilvisinä päivinä. Tallattu maa joen rannoilla ja
turvepenkereet lammikoissa eivät näyttäneet harmailta, vaan ruskeilta,
ja tuulessa huojuvat tummat metsät eivät näyttäneet sumunsinerviltä,
tummentuen välimatkan mukaan, vaan tuulessa huojuvilta elävän
sinipunervilta kukkaryhmiltä. Tuota värien taikamaista kirkkautta
ja voimaa kohotti vielä Brownin hitaasti heräävässä tietoisuudessa
jonkunlainen, maiseman ulkonäössäkin huomattava romanttisuus ja
hiljainen salaperäisyys.
Virta oli kyllä hyvin leveä ja kyllin syvä niin pienelle huvijahdille
kuin heidän, mutta maanpuoleiset mutkat vaikuttivat sen, että se näytti
olevan suljettu molemmista päistä. Metsät näyttivät tekevän hajanaisia
yrityksiä sillan rakenteluun ilman kautta ja pursi kulki aivan
kuin satumaisesta laaksosta satumaiseen luolaan ja sieltä kaikkein
satumaisimpaan tunneliin. Paitsi tätä yleistä vaikutelmaa oli siellä
sangen vähän sellaista, mikä olisi ilahduttanut Brownin virkistyvää
mielikuvitusta; hän ei nähnyt muita inhimillisiä olentoja kuin muutamia
virran varsilla vetelehtiviä mustalaisia metsästä keräämine paju- ja
risukimppuineen ja näyn, joka ei enää ollut kovin epätavallinen, mutta
kuitenkin jokseenkin harvinainen tällaisella kaukaisella seudulla:
nuoren, mustatukkaisen, paljaspäisen neidon, joka souteli omalla
venheellään. Jos isä Brown kiinnittikin kumpaankin näistä jonkunverran
huomiota, unhotti hän ne varmasti virran seuraavassa mutkassa, missä
hyvin erikoinen näky aukeni silmien eteen.
Vesi näytti samalla laajenevan ja haarautuvan, sillä sen halkaisi
kalanmuotoisen, metsäisen saaren musta kiila. Kun he lähestyivät sitä
jokseenkin nopeasti, näytti saari uivan heitä vastaan kuin laiva ja
alus, jolla oli hyvin korkea keulavannas, tai puhuaksemme tarkemmin,
hyvin korkea savutorvi. Sillä sen äärimmäisellä kärjellä lähinnä
heitä, kohosi vanhalta näyttävä rakennus, jollaista he eivät olleet
ennen nähneet. Se ei ollut erittäin korkea, mutta se oli liian korkea
leveyteensä nähden, niin että se näytti tornilta. Sitäpaitsi näytti
se olevan kokonaan puusta rakennettu, vieläpä hyvin merkillisellä
epäsäännöllisellä tavalla. Muutamat laudat ja hirret olivat mainiota,
kuivattua tammea, muutamat taas tuoreeltaan, hiljattain hakatuita ja
suurin osa samaa, tervalla mustattua puuta. Nuo mustat hirret olivat
asetetut ristiin tai päälletysten monenlaisiin asentoihin, niin että
kokonaisuus teki paikatun ja hullunkurisen vaikutuksen. Siinä oli
yksi tai pari ikkunaa, jotka näyttivät väritetyiltä ja rakennetuilta
vanhan, mutta hyvin huolitellun tyylin vaatimusten mukaan. Matkustajat
katselivat sitä omituisen ristiriitaisen tunnelman vallassa, mikä
herää mielessä, kun joku muistuttaa jostakin ennennähdystä, mutta on
kuitenkin jotain aivan uutta.
Silloinkin kun isä Brown tunsi olevansa salaperäisen vaikutuksen
vallassa, selitti hän terävästi, mistä tuo salaperäinen vaikutus
johtui. Ja hän totesi, että tuo omituisuus johtui rakennuksen
erikoisesta muodosta ja kummallisista rakennusaineksista, aivan kuin
näkisi tinasta tehdyn silkkihatun tai kirjavasta kankaasta leikatun
frakkipuvun. Hän oli varma, että hän oli jossain nähnyt erivärisiä
tukkeja aivan samalla lailla järjestettyinä, mutta ei koskaan
moisessa rakennustaiteellisesti ristiriitaisessa suhteessa toisiinsa.
Seuraavalla hetkellä toi puiden läpi pilkahtava ilmiö hänelle hänen
kaipaamansa selvyyden, ja hän nauroi. Aukon läpi lehdikossa näyttäytyi
hetkeksi tuollainen vanha, mustilla lankuilla laudoitettu puutalo,
jollaisia yhä tapaa siellä täällä Englannissa, ja joita useimmat
meistä ovat nähneet kuvattuina, »Vanha Lontoo», tai »Shakespearen
Englanti»-nimisissä esityksissä. Hetki oli kyllin pitkä, että pappi
ehti nähdä kaiken. Vaikka rakennus olikin vanhanaikuinen, oli se
kuitenkin mukava ja hyvinhoidettu maatalo, kukkapenkkejä etuseinämällä.
»Mikä ihme tuo on?» sanoi Flambeau, joka itsekseen tuijotteli tornia.
Faushaw'n silmät säteilivät, kun hän sanoi voitonriemuisesti:
»Luulenpa, ettette ole nähneet aivan samanlaista paikkaa ennen. Sen
takia olen minä tuonutkin teidät tänne, hyvät ystävät. Nyt saatte
nähdä, liioittelinko minä puhuessani Cornwallin merimiehistä. Tämä
paikka kuuluu ukko Pendragonille, jota me sanomme amiraaliksi, vaikka
hän ottikin eron ennenkuin oli saanut tuon arvonimen. Raleighin ja
Hawkinsin [kuningatar Elisabetin aikuisia sankareita] henki elää enää
vain Devonshiren kansan muistossa; mutta Pendragonit edustavat vielä
nytkin sitä henkeä. Jos kuningatar Elisabet nousisi haudastaan ja
soutaisi tätä virtaa ylöspäin kultaisessa venheessään, ottaisi hänet
amiraali vastaan juuri sellaisessa talossa, jossa hän tunsi joka nurkan
ja ikkunaholvin, joka paneelin seinällä ja joka lautasen pöydällä.
Ja hän tapaisi englantilaisen kapteenin, joka yhä puhuisi ylpeästi
oudoista maista, jotka oli löydetty pienillä laivoilla, aivan kuin hän
olisi aterioinut Draken kanssa.
»Mutta puutarhasta löytäisi hän kummia seikkoja», sanoi isä Brown,
»jotka eivät juuri miellyttäisi hänen renesanssi-silmäänsä. Elisabetin
aikuinen rakennustaide on omalla tavallaan viehättävä, mutta tornin
kohoaminen on vastoin sen luonnetta.»
»Siinäpä onkin talon romanttisin ja Elisabetin aikuisin piirre»,
vastasi Faushaw. »Se rakennettiin Espanjan sotien aikana, ja vaikka
sitä onkin täytynyt paikkailla ja uudestaankin rakennella muiden syiden
takia, on siinä kuitenkin seurattu entistä menettelytapaa. Tarina
kertoo, että sir Peter Pendragonin vaimo rakensi sen tälle paikalle ja
niin korkeaksi, että sen huipulta saattaisi nähdä laivojen kääntyvän
virran suusta sisälle, ja hän halusi aina olla ensimäisenä näkemässä
miehensä laivan, kun tämä purjehti kotiin Espanjan meriltä.»
»Mutta minkä takia luulette», kysyi isä Brown, »se on uudelleen
rakennettu?»
»Niin, siitä on olemassa omituinen tarina», sanoi nuori aatelismies
miellyttävästi. »Te olette todella omituisten tarinoitten maassa;
kuningas Arthur [Kelttiläinen tarukuningas. Keskiaikaisen taruston
yleisimpiä henkilöitä] oli täällä ja Merlin ja haltiat ennen häntä.
Tarina kertoo, että sir Peter Pendragon, jolla, minä pelkään, oli
merirosvon huonoja puolia, samalla kuin merimiehen kuntoa, oli tuomassa
kotiinsa kunnialliseen vankeuteen kolmea espanjalaista aatelismiestä
aikoen sitten viedä heidät Elisabetin hoviin. Mutta hänellä oli
tulinen, julma luonne ja jouduttuaan riitaan yhden kanssa heistä,
tarttui hän häntä kurkkuun ja heitti hänet, vahingossa tai tahallaan,
mereen. Toinen espanjalainen, joka oli äskenmainitun veli, veti heti
miekkansa ja hyökkäsi Pendragonin kimppuun, ja lyhyen vaikka hurjan
taistelun jälkeen, jossa molemmat saivat kolme haavaa yhtä monessa
minuutissa, pisti Pendragon miekkansa vastustajansa ruumiin läpi ja
toinen espanjalainen oli saanut osansa. Kun tämä tapahtui, oli laiva jo
kääntynyt virran suusta sisään ja tullut jokseenkin matalaan veteen.
Kolmas espanjalainen hyppäsi laivan laidan yli, ui rantaa kohden ja
oli jo niin lähellä sitä, että vesi ulottui vain hänen vyötäisiiinsä.
Kääntäen kasvonsa laivaa kohti ja kohottaen molemmat kätensä taivaaseen
päin, niinkuin profeetta, joka kutsuu ruton turmeltuneeseen kaupunkiin,
huusi hän Pendragonille läpitunkevalla, hirveällä äänellä, että hän
yhä eli, että hän eläisi edelleen, että hän eläisi ikuisesti, ja että
Pendragonit, sukupolvi sukupolven jälkeen, eivät koskaan saisi nähdä
häntä, eikä heikäläisiä, vaan saisivat hyvin varmojen merkkien mukaan
tuntea, että hänen kostonsa yhä eli. Näin sanottuaan sukelsi hän veden
alle ja joko hukkui, tai ui piin kauas veden alla, ettei sen jälkeen
näkynyt hiustakaan hänen päästään.»
»Tuossa on soutajatyttö taas», sanoi Flambeau epäjohdonmukaisesti,
sillä miellyttävän näköiset nuoret naiset saivat hänet jättämään minkä
keskusteluaiheen hyvänsä. »Tuo kummallinen torni näyttää häiritsevän
häntä yhtä paljon kuin meitäkin.»
Todellakin oli nuori, tumma tyttö jättänyt veneensä hiljaa lipumaan
oudon saaren ohi, ja katseli tarkasti vanhaa outoa tornia, omituisen
uteliaisuuden Punan hehkuessa hänen soikeilla, ruskeilla kasvoillaan.
»Viis tytöistä», sanoi Faushaw kärsimättömästi, »niitä on maailma
täynnä, mutta Pendragonin tornin vertaista ei olekaan monta. Kuten
te helposti voitte arvata, on espanjalaisen kirousta seurannut koko
joukko taikauskoa ja ilkitöitä, ja epäilemättä, kuten tekin sen
käsittänette, johtaa talonpoikaistaikausko jok'ikisen Pendragonin
perheelle tulleen vahingon siitä. Mutta on aivan varmasti totta, että
tuo torni on palanut kaksi tai kolme kertaa, eikä perhettä voi sanoa
onnelliseksikaan, sillä useampia kuin kaksi amiraalin lähimmistä
sukulaisista on kuollut haaksirikossa, ja viimeinen, minun tietääkseni,
juuri samalla paikalla, missä sir Peter heitti espanjalaisen yli laidan.
»Mikä vahinko», huusi Flambeau. »Tyttö lähtee pois.»
»Milloin amiraali ystävänne kertoi teille perhetarinansa?» kysyi isä
Brown, kun soutajatyttö meloi pois osoittamatta pienintäkään aikomusta
kääntää huomiotaan tornista jahtiin, jonka Faushaw jo oli laskenut
saaren pitkälle sivulle.
»Moneen vuoteen», jatkoi Faushaw; »hän ei ole ollut merillä tähän
hetkeen saakka, vaikka hän on yhtä innokas lähtöön kuin ennenkin. Minä
luulen, että siihen on syynä perhesopimus tai jokin sellainen. No,
tässä on laituri, menkäämme maihin tervehtimään ukkoa.»
He nousivat maihin aivan linnan juurella ja isä Brown, joko sen
tähden, että tunsi taas kovaa maata jalkojensa alla, tai että jokin
kiinnitti hänen mieltään virran toisella rannalla — jonne hän katseli
hyvin tarkkaan parin sekunnin ajan — näytti voimistuvan merkillisen
nopeasti. He tulivat metsäiselle tielle, kahden harmahtavan aidan
reunustamalle, sellaisen, joka usein ympäröi puistoja ja puutarhoja,
ja jonka harjan yläpuolella mustat puut huojuivat sinne tänne kuin
jättiläismäisten ruumisvaunujen mustat ja purppuraiset tupsut. Kun he
sivuuttivat tornin, näytti kaikki yhä oudommalta, koska kaksi tornia
tavallisesti vartioi porttia, ja tämä tuntui yksipuoliselta. Muutoin
se oli tavallinen sisäänkäytävä herraskartanoon. Kun tie oli hyvin
mutkainen, oli talo nyt näkymättömissä, ja puisto näytti jollain tavoin
laajemmalta kuin se tällaisella saarella oikeastaan saattoi olla. Isä
Brown oli ehkä hiukan kiihtynyt väsymyksensä vuoksi, mutta hänestä
tuntui, että paikka laajeni yhä suuremmaksi niin kuin usein tapahtuu
ahdistavissa unissa. Oli miten hyvänsä, heidän kulkunsa oli kovin
yksitoikkoista, kunnes Faushaw äkkiä pysähtyi ja osoitti jotain, mikä
pisti esiin harmaan aidan läpi, jotain, mikä ensin muistutti eläimen
kiinnitarttunutta sarvea. Lähemmin tarkastettaessa huomattiin, että se
olikin käyrä metalliterä, joka kiilsi hälvenevässä valossa.
Flambeau, joka niin kuin kaikki ranskalaiset, oli ollut sotilaana,
kumartui sen yli ja sanoi pelästyneesti: »Mitä, sehän on miekka!
Minä luulen tuntevani laadun; raskas ja käyrä, mutta lyhyempi kuin
ratsuväessä. Niitä käytettiin tykkiväessä ja ne —...»
Kun hän puhui, nousi terä itsestään lovesta ja laskeutui taas
painavasti iskien, halkaisten hauraan aitauksen maahan asti,
räsähtävällä äänellä. Sitten se taas nousi ilmaan, iskeytyi aitaan
muutamaa jalkaa kauempana ja halkaisi sen taas puoleksi ensimäisellä
iskulla ja täristyään hetken irti päästäkseen pimeydestä kahahtavien
kirousten saattamana halkaisi sen maahan asti toisella iskulla. Sitten
lähetti hirveä potku koko irtautuneen aidankappaleen tielle ja siinä
irvisteli nyt musta, pensaikas aukko.
Faushaw tirkisteli mustaan aukkoon ja päästi hämmästyksen huudon: »Kas
amiraali!» huudahti hän, »aiotteko... aiotteko tosiaan hakata uuden
uloskäytävän päästäksenne kävelemään koska hyvänsä?»
Ääni ryteikössä kirosi taas ja purskahti sitten iloiseen nauruun. »Ei»,
sanoi se. »Minä aion hiukan leikata tätä aitaa sieltä täältä, se pilaa
kaikki tammet ja täällä ei ole ketään muuta sitä tekemään. Mutta minä
aion vielä hakata pois palan pääkäytävältä ja tulen sitten toivottamaan
teidät tervetulleiksi.»
Ja näin sanottuaan nosti hän aseensa vielä kerran ja kaasi maahan
toisen, samallaisen osan aidasta kahdella lyönnillä, tehden aukon
kaikkiaan noin neljäntoista jalan levyiseksi. Sitten tuli hän ulos
iltavalaistukseen leveämmästä aukosta, pirstale harmaata puuainetta
miekan terään tarttuneena.
Hän täydensi hetkeksi Faushaw'n tarinan merirosvo-amiraalista, vaikka
yksityiskohdat tuntuivatkin jälkeenpäin hajaantuvan satunnaisiksi.
Tällä hetkellä oli hänellä leveälierinen hattu ikäänkuin auringon
suojana; mutta lieri oli otsalta käännetty suoraan ylös ja molemmat
kulmat olivat painetut korvien alapuolelle, niin että se peitti hänen
otsansa puolikuunmuotoisesti, kuten Nelsonin vanha, pystylierinen
hattu. Yllään oli hänellä tavallinen tummansininen takki, erikoisen
muotoisine nappeineen, mutta se ja valkeaviiruiset housut tekivät
kuitenkin merimiesmäisen vaikutuksen. Hän oli pitkä ja veltto, ja
käveli hiukan heilahdellen, mikä ei kuitenkaan ollut merimiehen
keinumista, vaikka se tavallaan muistutti sitä. Kädessään oli
hänellä lyhyt miekka, niinkuin merimiehen puukko, mutta noin kaksi
kertaa painavampi. Hatun reunan alta tähystivät hänen haukankasvonsa
tuimasti, etenkin kun hän ei ollut ainoastaan sileäksi ajeltu, vaan
kulmakarvatonkin. Näytti siltä, että karvat hänen kasvoiltaan olivat
kadonneet tuulten ja myrskyjen tuivertamina. Hänen silmänsä olivat
esiinpistävät ja läpitunkevat. Hänen ihonsa väri oli omituisen
huomiota herättävä, osaksi tropillinen, muistuttaen jonkun verran
veriappelsiinia. Se oli karkea ja verevä, mutta samalla kellahtava,
olematta millään muotoa sairaaloinen; se näytti pikemmin loistavan
kultaiselta kuin Hesperian omena. Isä Brown arveli, ettei hän koskaan
ollut nähnyt kasvoja, jotka niin selvästi toivat mieleen auringonmaiden
tarinat.
Kun Faushaw oli esittänyt isännälle molemmat toverinsa, alkoi hän
tehdä pilaa edellämainitusta aidan kaatamisyrityksestä ja isännän
silminnähtävästä hävittämishalusta. Ensin selitti amiraali puhallellen,
että se oli ikävää, mutta välttämätöntä puutarhatyötä, mutta lopulta
palasi hänen nauruunsa syvä, tarmokas sointu, ja hän huusi äänellä,
jossa oli kärsimättömyyttä ja hyvää tuulta sekaisin.
»No, ehkäpä minä puuhaan hiukan liian innokkaasti mutta tunnen
iloa saadessani lyödä jotain. Se huvittaisi teitäkin, jos teidän
ainoa ilonne olisi ollut risteillä ympäriinsä hakemassa uusia
ihmissyöjä-saaria ja teidän sitten pitäisi piiloitella tällaisella
mutaisella kiven sirulla jonkunlaisessa maalaislammikossa. Kun minä
muistelen, kuinka olen hakannut maahan puolentoista penikulman verran
vihreätä, myrkyllistä viidakkoa vanhalla veitsellä, joka ei ollut
likimainkaan niin terävä kuin tämä, ja kun sitten muistan, että minun
täytyy jäädä tänne hakkaamaan näitä tulitikkupuita, perheraamattuun
töherretyn vanhan, sekavan lörpötyksen vuoksi, niin minä...»
Hän nosti taas raskaan aseensa ja halkaisi tällä kertaa koko aidan
yhdellä iskulla huipusta maahan saakka.
»Tällaiselta tuntuu minusta», sanoi hän nauraen ja heittäen miekan
hurjasti muutaman kyynärän päähän tielle, »ja menkäämme nyt taloon;
teidän täytyy kai saada jotain syötävää.»
Tasaista, puolikuunmuotoista kenttää talon edessä ilostutti kolme
pyöreää kukkapengertä, yhdessä punaisia, toisessa keltaisia tulpaaneja
ja kolmannessa eräitä vahanvalkeita kukkia, joita vieraat eivät
tunteneet ja arvelivat etelämaisiksi. Roteva, parrakas ja jokseenkin
jörömäinen puutarhuri ripusti kuivamaan raskaan kimpun puutarharuiskun
letkuja. Sammuvan ilta-auringon viime häivä näytti kiintyvän talon
kulmiin ja heitti valoläikän sinne tänne kaukaisempien kukkapenkereiden
väreihin. Puuttomalla alueella, taloa ympäröivän aukeaman toisella
puolen, seisoi joen rannalla korkea, pronssinen kolmijalka, jolle oli
asetettu suuri pronssinen kiikari. Eteisen rappujen edessä seisoi
pieni, vihreä puutarhapöytä, ja näytti kuin joku olisi aivan äsken
juonut teetä siinä. Sisäänkäytävän molemmin puolin oli kaksi puoleksi
muovailtua kivimöhkälettä, reiät silminä, sellaisia, joita sanotaan
Etelämeren saarelaisten jumaliksi, ja oven ruskeasta tammesta hakatussa
otsikkohirressä oli muutamia epäselviä koukeroita, jotka myöskin
näyttivät villikansojen koristeilta.
Kun he olivat menossa ovesta sisään, poikkesi pieni pappi äkkiä
pöydän luo, ja nousten sen päälle katseli teeskentelemättömästi
silmälasiensa läpi noita koukeroita tammihirressä. Amiraali Pendragon
näytti hämmästyneeltä, vaikkei juuri harmistuneelta, sillä aikaa kun
Faushaw'ta niin suuresti huvitti tuo näky, joka esitti kääpiötä pienellä
jalustallaan, ettei hän voinut pidättää nauruaan. Mutta isä Brown ei
välittänyt naurusta, eikä hämmästyksestäkään.
Hän tarkasteli kolmea puuhun leikattua kuviota, jotka, niin kuluneita
ja epäselviä kuin olivatkin, näyttivät ilmaisevan hänelle jotain.
Ensimäinen näytti muodostavan tornin tai muun rakennuksen ulkopiirteet,
ja sen päällä oli jotain koukeroisten viivojen tapaista. Toinen oli
selvempi, se esitti Elisabetin aikuista kaleerilaivaa, koristeellisten
aaltojen päällä, mutta sen leikkasi keskeltä halki omituinen, särmikäs
kivilohkare, joka oli joko täplä puuaineessa, tai esitti yleisin
piirtein sisään tunkeutuvaa vettä. Kolmas esitti inhimillisen vartalon
yläosaa loppuen kiemuraiseen aaltoviivaan. Kasvot olivat kuluneet ja
piirteettömät, ja molemmat kädet olivat jäykästi kohotetut ilmaan.
»Hyvä», mutisi isä Brown silmiään räpyttäen »tässähän on tarina
espanjalaisesta aivan selvänä. Tässä hän kohottaa kätensä vedestä,
lausuen kirouksensa, ja tässä ovat molemmat kirouksen seuraukset:
haaksirikkoutunut laiva ja Pendragonin linnan palo.»
Pendragon pudisteli päätään ylimielisesti hymyillen. »Ja mitä kaikkea
muuta tuo saattaisikaan olla?» sanoi hän. »Ettekö tiedä, että
tuollainen miehen puolikas niinkuin puolileijona, tai puolihirvi,
on hyvin tavallinen vaakunakuvissa? Onhan mahdollista, että tuo
laivan kautta kulkeva viiva on vain tuollainen jakoviiva, niinkuin
sitä luullakseni sanotaan? Ja vaikka kolmas kuva ei olekaan juuri
heraldinen, olisi kuitenkin heraldisempaa pitää sitä laakerien, kuin
tulen ympäröimänä tornina; ja sellaiselta se juuri näyttääkin.»
»Mutta tuntuu kuitenkin oudolta», sanoi Flambeau »että se tukee tuota
vanhaa tarua.»
»Kylläkin», vastasi epäilevä merenkävijä, »mutta tietänette kai, kuinka
monta noista vanhoista legendoista on tehty vanhojen kuvien mukaan.
Muuten se ei ole ainoa vanha tarina. Faushaw, joka pitää tällaisista
seikoista, voi kertoa toista muunnelmaa näistä jutuista, vieläpä paljon
kauheampaakin. Eräs tarina uskottelee, että onneton esi-isäni iski
espanjalaisen kahtia, ja sehän sopii myöskin tuohon kauniiseen kuvaan.
Toinen ilmoittaa kohteliaasti, että meidän perheellämme oli linna,
täynnä käärmeitä ja se selittää tavallaan nuo pienet, koukeroiset
viivat. Kolmannessa selityksessä arvellaan, että tuo mutkainen juovat
laivan kuvassa olisi aivan tavallinen salama. Tämäkin jo, vakavasti
ajatellen, osoittaa kuinka epäluotettavia nuo tarinat ovat.
»Mitä, mitä te tarkoitatte?» kysyi Faushaw.
»On sattumalta niin», vastasi isäntä kylmästi, »ettei yhdessäkään niissä
meidän perhettämme kohdanneissa haaksirikoissa, jotka minä tunnen, ole
ollut ukkosta, eikä salamaakaan?»
»Oho!» sanoi isä Brown ja hyppäsi alas pieneltä pöydältä.
Syntyi taas hiljaisuus, jonka kestäessä he kuulivat virran yhtämittaa
kohisevan, sitten sanoi Faushaw epäilevällä, ehkäpä pettyneellä äänellä.
»Te siis väitätte, ettei kertomuksissa palavasta linnasta ole mitään
perää?»
»Onhan siitä kertomuksia, tietysti», sanoi amiraali kohautellen
olkapäitään, »ja muutamat niistä, en voi kieltää sitä, näyttävät aika
hyvin tekaistuilta. Joku on nähnyt liekkejä täältäpäin kulkiessaan
kotiinsa metsän läpi, ja joku lammaspaimen sisämaan ylängöillä luuli
näkevänsä liekin leimuavan Pendragonin linnan tornin yläpuolella.
Sumuinen multamöhkäle, niin kuin tämä mitätön saari, on kai viimeinen
paikka, jossa tulee ajatelleeksi tulipalon vaaraa.»
»Mikäs tuo tuli on, tuolla toisella puolen?» kysyi isä Brown äkkiä,
ystävällisesti viitaten metsää kohti joen vasemmalla rannalla. He
joutuivat kaikki hiukan pois tasapainostaan, ja Faushaw'n, jolla oli
herkin mielikuvitus, oli hiukan vaikea palata siihen, kun hän hän näki
pitkän, hoikan sinertävän savupatsaan nousevan hiljaa illan sammuvaa
valoa kohti.
Pendragon puhkesi taas ylenkatseelliseen nauruunsa. »Mustalaisia»,
sanoi hän. »Niitä on kuljeksinut täällä koko viikon. Hyvät herrat,
päivällinen odottaa», ja hän kääntyi ympäri, aivan kuin astuakseen
taloon.
Mutta Faushaw'n vanha taikausko oli yhä hereillä, ja hän sanoi nopeasti:
»Mutta amiraali, mitä on tuo sihisevä ääni aivan lähellä saarta? Se
muistuttaa tulta hyvin paljon.»
»Se muistuttaa enimmän sitä, mitä se on», sanoi amiraali nauraen tietä
näyttäessään. »Se on vain joku ohikulkeva vene.»
Samalla kun hän puhui, ilmestyi taloudenhoitaja, laiha, mustiin puettu,
hyvin mustatukkainen mies, jolla oli pitkät kellahtavat kasvot, ovelle
ja sanoi isännälle, että pöytä oli katettu.
Ruokasali oli yhtä merimiesmäinen kuin laivan kajuutta, mutta
sen luonne oli sentään pikemmin nyky- kuin Elisabetin aikuinen.
Siellä oli kylläkin kolme vanhanmallista veistä voitonmallin tapaan
uunin yläpuolella ja ruskea kartta kuudenneltatoista vuosisadalta,
tritoneineen ja pienine laivoineen aaltoilevalla merellä. Mutta nuo
esineet eivät olleet niin silmiinpistäviä valkealla seinälaudoituksella
kuin häkit, joissa oli kaunisvärisiä, tieteen sääntöjen mukaan
täytettyjä etelä-amerikkalaisia lintuja, kummallisia raakkuja
Tyyneltämereltä ja monenlaisia aseita, niin kömpelöitä ja kieroja
muodoltaan, että villit olisivat yhtä hyvin voineet käyttää niitä joko
tappaessaan vihollisiaan tai keittäessään heitä. Mutta vierashenkinen
tunnelma nousi korkeimmilleen kun kävi ilmi, että amiraalin
palvelijoina oli, paitsi taloudenhoitajaa, kaksi neekeriä, jotka
olivat vaatetetut jokseenkin outoihin, lujiin, keltaisiin pukuihin.
Papin vaistomainen kyky, kun hän eritteli omia vaikutelmiaan, sanoi
hänelle, että väri ja neekereiden »somat» puvut olivat mananneet esiin
sanan »Canaria», ja siten pelkän sanaleikin kautta yhtyivät matkoihin
Etelän merillä. Kun ateria alkoi loppua, katosivat huoneesta keltaiset
vaatteet ja mustat kasvot, jälelle jäi vain isännöitsijä mustine
pukuineen ja keltaisine kasvoineen.
»Olen melkein pahoillani», sanoi Faushaw isännälle, »että te otatte
sen niin kevyeltä kannalta. Totta puhuakseni olen ottanut mukaani nämä
ystäväni siinä tarkoituksessa, että he auttaisivat teitä, koska he
tietävät aika paljon näistä asioista. Ettekö te tosiaan ollenkaan usko
perhetarinaan?»
»Minä en usko mihinkään», vastasi Pendragon hyvin terhakasti katsellen
loistavin silmin punaista, troopillista lintua. »Minä olen tiedemies.»
Flambeaun suureksi hämmästykseksi ryhtyi asiaan hänen papillinen
ystävänsä, joka näytti olevan täysin valveilla puhellen isäntänsä
kanssa luonnonhistoriasta, käyttäen virtanaan sanoja, ja antaen hyvin
odottamattomia tietoja, kunnes jälkiruoka ja viinikannut pantiin pois
ja viimeinen palvelija hävisi. Sitten hän sanoi ääntään muuttaen:
»Älkää pitäkö minua tunkeilevana, amiraali Pendragon. Minä en kysele
uteliaisuudesta, vaan saadakseni ohjausta, vaivaamatta teitä. Olenko
iskenyt harhaan arvatessani, että te ette halunnut puhuttavan noista
vanhoista asioista taloudenhoitajanne kuullen?»
Amiraali kohotti hiuksettomat kulmansa ja huudahti. »Kas, enpä tiedä,
mistä te olette keksinyt sen, mutta on totta, että minä en voi sietää
miestä, vaikka minulla ei olekaan mitään syytä erottaa perhepalvelijaa.
Faushaw kummitusjuttuineen sanoisi, että minun veressäni on
vastenmielisyyttä tuollaisia tummia, espanjalaisen näköisiä miehiä
kohtaan.»
Flambeau kumahutti pöytään raskaalla nyrkillään: »Totta tosiaan», huusi
hän, »ja sellainen oli tyttökin.»
»Minä luulen, että kaikki selviää tänä iltana», jatkoi amiraali, »kun
minun veljenpoikani tulee vahingoittumattomana takaisin matkaltaan.
Te olette hämmästyneen näköisiä. Te ette käsitä asiaa, arvelen minä,
jollen kerro teille tarinaa. Minun isälläni oli, nähkääs, kaksi poikaa.
Minä pysyin naimatonna, mutta minun vanhempi veljeni meni naimisiin ja
sai pojan, josta tuli merimies, niin kuin meistä kaikista on tullut,
ja saa periä oman tilan. No, minun isäni oli merkillinen mies, hänessä
yhtyi tavallaan Faushaw'n taikausko hyvään osaan minun epäilystäni. Ne
taistelivat aina hänessä ja minun ensimäisen matkani jälkeen esitti
hän aikeen, joka lopulta selvittäisi, oliko kirous totta vai ei. Jos
kaikki Pendragonit purjehtisivat, niin hän arveli, että oli vaikea
saada mitään todistetuksi luonnollisten vahinkojen takia. Mutta jos
me menisimme merille yksi kerrallaan tarkasti noudattaen omaisuuden
perimisjärjestystä, arveli hän, että silloin saatte nähdä, seuraisiko
tuho perhettä perheenä. Se oli mieletön tuuma, arvelin minä, ja minä
riitelin isäni kanssa sangen ankarasti, sillä minä olin kunnianhimoinen
mies ja minut oli asetettu, perintöön nähden, oman velipoikani jälkeen.»
»Ja teidän isänne ja veljenne», sanoi pappi hyvin suopeasti, »kuolivat
merellä, pelkään minä».
»Niin», jupisi amiraali, »erään tuollaisen äkillisen sattuman takia,
joitten varaan kaikki ihmisten valheelliset tarinat rakentuvat; he
kärsivät molemmat haaksirikon. Kun minun isäni palasi Atlannilta tälle
rannikolle, paiskautui hän Cornwallin kallioita vasten. Minun veljeni
laiva vajosi, ei kukaan tiedä miten, kotimatkalla Tasmaniasta. Hänen
ruumistaan ei koskaan löydetty. Vakuutan, että tapaturma oli täysin
luonnollinen. Siinä hukkui paljon muitakin ihmisiä paitsi Pendragonia
ja merenkulkijat ovat aivan säännöllisellä tavalla arvostelleet
molempien haaksirikkojen syitä. Mutta se sytytti tietysti tuleen tuon
taikauskon metsän, ja ihmiset näkivät kaikkialla tuon palavan linnan.
Walterin paluu tulee täydellisesti selvittämään kaiken. Tyttö, jonka
kanssa hän on kihloissa, aikoi tulla tänne tänään, mutta minä olin
niin peloissani, että joku satunnainen viivytys pelästyttäisi häntä,
että minä sähkötin hänelle, ettei hän tulisi, ennenkuin saisi sanan.
Mutta Walter on aivan varmaan ehtivä tänne johonkin aikaan yöllä, ja
sitten haihtuu kaikki savuun — tupakan savuun. Me lopetamme tuon vanhan
valheen, niinkuin lopetamme pullon tätä viiniä.»
»Oikein hyvää viiniä», sanoi isä Brown, nostaen vakavasti lasiaan,
»mutta, niin kuin näette, olen hyvin huono ryyppymies. Oh, minun
täytyy paraiten pyytää teiltä anteeksi!» Hän oli tipauttanut pienen
viinitilkan pöytäliinalle. Hän joi ja pani lasinsa pois vakavin
kasvoin, mutta hänen kätensä oli vavahtanut samalla hetkellä, kun hän
huomasi kasvojen tuijottavan sisään ikkunasta juuri amiraalin takana
— mustat naisen kasvot, etelämaisine silmineen ja hiuksineen, nuoret,
mutta traagillista naamiota muistuttavat.
Hiukan vaiettuaan puhui pappi taas lempeällä tavallaan. »Amiraali»,
sanoi hän, »tahdotteko tehdä minulle mieliksi? Antakaa minun ja minun
ystäväni, jos he haluavat, jäädä linnaanne täksi yöksi. Tiedättekö,
että te minun kannaltani olette ennenkaikkia taikuri?»
Pendragon hyppäsi jaloilleen ja käveli edestakaisin ikkunan edessä,
josta kasvot äkkiä olivat kadonneet. »Minä vakuutan teille, ettei
siinä ole mitään perää», huusi hän kaikuvan kiihkeästi. »Minä tiedän
vain yhden seikan. Saatte sanoa minua ateistiksi. Minä olen ateisti.»
Hän kääntyi ja katseli isä Brownia pelottavan kiihtymyksen kasvoilla
kuvastuessa. »Tämä asia on täysin luonnollinen. Siinä ei ole kerta
kaikkiaan mitään kirousta.»
Isä Brown hymyili. »Siinä tapauksessa», sanoi hän, »ei mikään estäne
minua nukkumasta teidän viehättävässä kesähuvilassanne.»
»Ajatus on kovin naurettava», vastasi amiraali naputtaen sormillaan
tuolinsa selustaa.
»Suokaa kaikki anteeksi», sanoi isä Brown kaikkein miellyttävimmällä
äänellään, »viinin kaataminenkin siihen luettuna. Mutta minusta näyttää
siltä kuin te ette olisikaan niin huoleton palavaan torniin nähden kuin
te uskottelette.»
Amiraali Pendragon istuutui taas yhtä äkkiä kuin hän oli noussutkin.
Mutta hän istui aivan vaiti, ja kun hän taas puhui, sanoi hän
sanottavansa matalammalla äänellä. »Te teette sen omalla vastuullanne»,
sanoi hän, »mutta luulenpa että te haluatte olla ateisti, saadaksenne
selvyyttä tähän paholaisen peliin?»
Noin kolme tuntia myöhemmin kuljeskelivat Faushaw, Flambeau ja pappi
puutarhassa pimeässä ja molemmille toisille alkoi selvitä, ettei isä
Brown aikonut mennä nukkumaan torniin eikä taloon.
»Minä luulen, että kenttä tarjoaa kitkemistä», sanoi hän unisesti. »Jos
minä löytäisin haravan tai jotain sen tapaista, tekisin sen itse.»
He seurasivat häntä nauraen ja puoleksi vastahakoisesti, mutta hän
puhui äärimmäisen juhlallisesti selittäen heille innostuneella pienellä
saarnalla, että aina saattoi keksiä pieniä hommia, joilla voi auttaa
toisia. Hän ei löytänyt haravaa, mutta keksi vanhan varpaluudan, jolla
hän alkoi hyvin innokkaasti lakaista pudonneita lehtiä nurmikolta.
»Tässäkin pieni työ, joka olisi ollut tehtävä», virkkoi hän
yksinkertaisen hilpeästi, »niinkuin George Herbert sanoo: Se, joka
lakaisee amiraalin pihaa Cornwallissa Sinun lakisi mukaan, tekee hyvän
työn. Ja nyt», lisäsi hän heittäen äkkiä luudan pois, »menkäämme
kastelemaan kukkia.»
Samoin sekavin tuntein näkivät he hänen päästävän irti aika pitkän
osan suuresta puutarhankasteluletkusta, ja kuulivat hänen sanovan
miettivän terävästi: »Punaiset tulpaanit ennen keltaisia, luullakseni.
Ne näyttävät minusta hiukan kuivilta, eivätkö näytäkin?»
»Hei, Simson», huusi Flambeau, »tehän taitatte tulpaanien kukat!»
Isä Brown katseli katuvaisena miettien kukattomia kasveja.
»Minun kastelutapani näyttää olevan pikemmin kuolettava kuin
parantava», myönsi hän raapien päätään. »Mutta onhan sääli, etten
minä löydä haravaa. Olisittepa nähneet minun kitkevän! Työaseista
puhuttaessa; onko teillä se miekkakeppi, Flambeau, jota te aina pidätte
muassanne? Se on oikein. Ja sir Cecil ottakoon sen miekan, jonka
amiraali heitti pois tuolla pensasaidan luona. Miten harmaalta kaikki
näyttää!»
»Joesta nousevaa sumua», sanoi kummasteleva Flambeau.
Sillä aikaa kun he puhelivat, ilmestyi puutarhurin partainen hahmo
korkeahkolle penkereelle kuhmuraisella kentällä, tervehtien heitä
haravaa heilutellen kamalalla, ärjyvällä äänellä. »Pankaa pois se
letku», huusi hän, »pankaa pois se letku ja menkää...!»
»Minä olen kauhean kömpelö», vastasi arvoisa isä lempeästi.
»Tiedättekö, että minä kaasin hiukan viiniä päivällisellä.» Hän teki
horjuvan, anteeksipyytävän kumarruksen puutarhuria kohti, suihkuava
letku yhä kädessään. Puutarhuri sai kylmän vesisuihkun suoraan vasten
naamaansa, kuin tykin sylkäisemän kuulan, kompuroi, liukahti ja kaatui
jalat ilmassa sätkytellen.
»Kuinka hirveää!» sanoi isä Brown katsellen ympärilleen muka
hämmästyneen näköisenä, »minä olen kaatanut miehen.»
Hän seisoi hetken aikaa pää etukumarassa, aivankuin tähystellen tai
kuunnellen, ja rupesi sitten juoksemaan kohti tornia, vetäen letkua yhä
perässään. Torni oli tarkkaan suljettu, mutta sen ulkopiirteet olivat
omituisen sumeat.
»Teidän jokisumullanne», sanoi hän, »on omituinen haju.»
»Niinpä tosiaan», huusi Faushaw, joka oli hyvin kapea. »Mutta ettehän
arvele...»
»Minä arvelen», sanoi isä Brown, »että joku amiraalin tieteellisistä
ennustuksista toteutuu tänä yönä. Tämä tarina loppuu savuun.»
Kun hän puhui, näytti hyvin kaunis punertava tuli puhkeavan kukkaan
kuin jättiläisruusu, mutta sitä seurasi rätisevä, paukkuva melu, joka
muistutti paholaisen naurua.
»Hyvä Jumala! Mitä tämä on?» huusi sir Cecil Faushaw.
»Se on palavan tornin merkki», sanoi isä Brown lähettäen veden
letkustaan suihkuamaan punaisen täplän keskustaan.
»Olipa onni, ettemme menneet nukkumaan!» huusi Faushaw. »Minä luulen,
ettei se pääse leviämään taloon.»
»Muistakaapa», sanoi pappi rauhallisesti, »että aita, joka olisi
saattanut johdattaa sen sinne, on hakattu pois.»
Flambeau käänsi säihkyvät silmänsä ystäväänsä kohti, mutta Faushaw
sanoi melkein hajamielisesti. »No, hengenhätää ei tässä sentään ole.»
»Tämä on sangen merkillinen torni», huomautti isä Brown, »kun se rupeaa
surmaamaan ihmisiä, surmaa se niitä, jotka ovat jossain muualla.»
Samalla hetkellä kohosi taas puutarhurin hirvittävä hahmo
liehuvine partoineen vihreälle kumpareelle taivaan kuumotusta
vasten viitaten toisia tulemaan, ja heilutellen nyt veistä, eikä
haravaa. Hänen takanaan kulkivat nuo kaksi neekeriä varustettuina
voitonmerkistä temmatuilla käyrillä puukoilla. Mutta veren värisessä
roihussa näyttivät he keltaisine pukuineen ja mustine naamoineen
kidutusvälineitä kuljettavilta paholaisilta. Sumuisessa puutarhassa
heidän takanaan kuului selvä ääni jakelevan lyhyitä ohjeita. Kun pappi
kuuli äänen, muuttuivat hänen kasvonpiirteensä tavattomasti.
Mutta hän pysyi tyynenä eikä irroittanut silmiään roihusta, joka oli
alussa levinnyt, mutta joka nyt alkoi hiukan vähentyä sihisten pitkän,
kapean vesisuihkun kohtaamana. Hän tarttui ruiskun suukappaleeseen
varmistaakseen suihkun suunnan, välittämättä muusta ja tietäen
ainoastaan melusta, että jännittäviä kohtauksia tapahtui saarella.
Tarkastellen yhä rakennuksen hämärää kulmaa hän antoi ystävilleen
pari lyhyttä ohjetta. Toinen kuului: »Ottakaa kiinni nuo miehet ja
sitokaa heidät, olivat he keitä hyvänsä; noitten risukimppujen takana
on nuoraa. He aikovat ryöstää minulta tämän mainion letkun.» Toinen
kuului: »Niin pian kuin teillä on tilaisuutta, kutsukaa soutajatyttöä;
hän on toisella puolen mustalaisten kanssa. Kysykää, olisiko heillä
ämpäreitä tänne tuotaviksi, ja täyttäkää ne joesta.» Sitten sulki hän
suunsa ja kasteli yhä tuota uutta, punaista kukkaa yhtä sydämettömänä
kuin hän oli kastellut punaisia tulpaaneja.
Hän ei edes kääntänyt päätään katsellakseen omituista taistelua, mikä
nyt seurasi salaperäisen tulen ystävien ja vihollisten välillä. Hänestä
tuntui kuitenkin saari vapisevan, kun Flambeau ja jättiläismäinen
puutarhuri iskivät yhteen, ja hän kuvitteli mikä pölinä heidän
painiskellessaan kävi. Hän kuuli räsähtävän kaatumisen ja ystävänsä
voitonriemuisen huudon, kun hän syöksyi ensimäisen neekerin kimppuun,
ja molempien mustien kirkunan, kun Flambeau ja Faushaw sitoivat heidät.
Flambeaun jättiläismäiset voimat vaikuttivat sen, että taistelu tuli
enemmän kuin tasaväkiseksi, etenkin kun neljäs mies yhä liikuskeli
talon ympärillä ainoastaan varjona ja äänenä. Sitten kuuli hän,
että veneitten airot halkoivat vettä, tytön ääni antoi käskyjä,
joihin mustalaiset vastasivat, ämpärit sukeltautuivat huoahtavalla,
kuplattavalla äänellä virtaan ja lopuksi kuului tulen ympäriltä monien
jalkojen kopina. Mutta tämä kaikki oli hänestä vähemmänarvoista kuin
se, että punainen liekki, joka äsken oli kasvanut, oli taas nopeasti
pienentynyt.
Sitten kuului huuto, mikä oli vähällä saada hänet kääntämään päänsä.
Flambeau ja Faushaw olivat muutamien mustalaisten avustamina,
syöksyneet salaperäisen miehen kimppuun ja hän kuuli puutarhan toisesta
päästä ranskalaisen kauhun ja hämmästyksen huudon. Siihen kajahti
vastaukseksi melkein epä-inhimillinen ulvonta, kun olento ryntäsi ulos
piilopaikastaan ja rupesi juoksemaan pitkin puutarhaa. Hän juoksi
ainakin kolme kertaa koko saaren ympäri, tavalla, joka näytti hurjalta
kuin mielipuolen pako sekä pakenevan huutojen, että takaa-ajajien
köysikimppujen takia. Tavallaan se muistutti lasten hippasilla-oloa
puutarhassa. Sitten, huomattuaan olevansa piiritetty joka puolelta,
juoksi olento eräälle korkealle penkereelle joen varrella ja katosi
loiskahtaen mustaan, nopeasti virtaavaan veteen.
»Pelkään, ettette voi tehdä enempää», sanoi Brown kylmällä, mutta
tuskallisella äänellä. »Nyt on hän itse murskautunut samoihin
kallioihin, jonne hän on lähettänyt niin monta muuta. Hän osasi käyttää
perhetarinaa hyväkseen.»
»Älkää puhuko arvoituksia», huusi Flambeau kärsimättömästi. »Ettekö voi
saada sitä sanotuksi yksinkertaisesti.»
»Kyllä», vastasi isä Brown letkua tarkastellen.
»Kumpikin silmä jos kirkas on,
suunta on selvä ja vaaraton;
jos vain toinen vilkuttaa,
laiva se pohjaan matkustaa.»
Tuli sähisi ja puuskutti yhä enemmän, kuin otus, jota kuristetaan,
ja pieneni pienenemistään ruiskujen ja ämpäreiden vesitulvan
vaikutuksesta, mutta isä Brown katseli sitä yhä puhettaan jatkaessaan.
»Jos nyt olisi aamu, pyytäisin tuota nuorta neitiä katsomaan kiikarilla
virran suuta. Hän saattaisi nähdä jotain, mikä kiinnittäisi hänen
mieltään: merkin laivasta, tai herra Walter Pendragonin palaamassa
kotiin, ja ehkäpä merkin miehen puolikkaastakin, sillä vaikka hän
varmasti on pelastettu tällä hetkellä, on hän hyvin saattanut
kahlata maihin. Hän on hädin tuskin välttänyt toisen haaksirikon,
eikä olisi millään päässyt siitä, jollei tyttö olisi ollut kyllin
järkevä epäilläkseen amiraalin sähkösanomaa ja tullut tänne odottamaan
sulhastaan. Älkäämme ruvetko puhumaan vanhasta amiraalista. Älkäämme
ruvetko puhumaan öistään. On kyllin sanoa, että jos tuo torni,
pihkoitteen ja tervoineen, milloin hyvänsä tosiaan syttyisi palamaan,
näyttäisi liekki etäämpää rannikkomajakan kaksoisvalolta.»
»Ja sen vuoksi», sanoi Flambeau, »kuolivat isä ja veli. Tarinan ilkeä
setä oli saamaisillaan koko perinnön.»
Isä Brown ei vastannut, eikä ruvennut puhumaan ennenkuin he kaikki
olivat turvassa sikarilaatikon ympärillä jahdin kajuutassa. Hän piti
silmällä, että pettävä tuli sammutettiin. Sen jälkeen hän kieltäytyi
viipymästä, vaikka hän juuri kuuli nuoren Pendragonin, innostuneen
joukon saattamana, tulevan marssien virran pengertä ylös. Isä Brown oli
saattanut — jos romanttinen uteliaisuus olisi saanut vallan hänessä
— ottaa vastaan laivurin ja nuoren tytön yhdistyneet kiitollisuuden
osoitukset. Mutta väsymys oli vallannut hänet uudelleen ja hän säpsähti
vain silloin, kun Flambeau äkkiä huomautti hänelle, että hän oli
pudottanut sikarin tuhkaa housuilleen.
»Se ei ole sikarin tuhkaa», sanoi hän väsyneesti. »Se johtuu
tulipalosta, mutta sitä te ette ajattele, koska te aina poltatte
sikareja. Sillä lailla minä juuri rupesin hiukan epäilemään tuota
karttaa.»
»Tarkoitatteko Pendragonin karttaa Tyynen meren saarista?» kysyi
Faushaw.
»Te luulitte, että se oli Tyynen meren saarien kartta», vastasi Brown.
»Mutta jos sulka on kivettymien ja korallipalasten joukossa, luulee
jokainen, että sekin on harvinaisuus. Pankaa sama sulka nauhojen ja
tekokukkien yhteyteen, ja jokainen luulee, että se kuuluu naisen
hattuun. Pankaa sama sulka mustepulloon, kirjan ja kirjoituspaperin
ääreen ja useimmat vannoisivat nähneensä sulkakynän. Niin näitte tekin
karttalehden troopillisten lintujen ja äyriäisten keskellä ja luulitte,
että se oli Tyynen meren saarten kartta. Se oli tämän joen kartta.»
»Mutta kuinka te sen tiedätte?» kysyi Faushaw.
»Minä näin kallion, jota te sanoitte lohikäärmeen näköiseksi, ja toisen
Merlinin näköisen, ja...»
»Te olette nähtävästi huomannut kaikenlaista, kun me purjehdimme
sisään», huusi Faushaw. »Me luulimme, että te olitte aivan omissa
ajatuksissanne.»
»Minä olin merisairas», sanoi isä Brown yksinkertaisesti. »Minä voin
kamalan pahoin. Mutta pahoinvointi ei ole samaa kun näkemättömyys.» Ja
hän sulki silmänsä.
»Luuletteko, että monikaan olisi nähnyt mitä te näitte?» kysyi
Flambeau. Hän ei saanut vastausta: isä Brown oli nukahtanut.