Herra Edward Nutt, _The Daily Reformerin_ ahkera julkaisija, istui
pulpettinsa ääressä avaten kirjeitä ja tarkastaen korehtuuria nuoren,
reippaan neidin käyttämän kirjoituskoneen iloisesti rätistessä.
Hän oli roteva, hyväntahtoisen näköinen mies, paitahihasillaan.
Hänen liikkeensä olivat päättäväiset, hänen suunsa jyrkkäpiirteinen
ja hänen äänessään oli käskevä sävy, mutta hänen pyöreissä, melkein
lapsellisissa silmissään oli hämmentynyt, huolestunut ilme, joka oli
jyrkkä vastakohta kaikelle muulle. Eikä tuo ilme ollutkaan aivan
harhaanviepä. Hänestä voi huoletta sanoa, niin kuin monesta muustakin
arvokkaasta sanomalehtimiehestä, että hänen tavallisin sieluntilansa
oli alituinen pelko, herjauskanteiden pelko, ilmoitusten kadottamisen
pelko, painovirheiden pelko, paikan menettämisen pelko.
Hänen elämänsä muodosti sarjan erillisiä sopimuksia hänen ja
lehden omistajan, vanhahkon saippuankeittäjän välillä, jolla oli
mielessään kolme poisjuurruttamatonta erehdystä, ja hyvin kykenevän
kirjeenvaihtajajoukon välillä, minkä hän oli koonnut lehteä
kannattamaan. Muutamat heistä olivat eteviä ja kokeneita miehiä — ja
mikä oli pahempi — sydämellisesti innostuneita lehden poliittiseen
suuntaan.
Erään reportterin kirje oli juuri hänen edessään, ja vaikka hän olikin
nopea ja päättäväinen, näytti hän sentään epäröivän, ennenkuin avasi
sen. Hän otti sen sijaan käteensä korehtuurivedoksen, tarkasti sen läpi
sinisillä silmillään ja sinisellä lyijykynällä muutti sanan »aviorikos»
sijaan »säädyttömyyttä» ja sanan »juutalainen» »muukalaiseksi», soitti
kelloa ja lähetti sen kiireesti yläkerrokseen.
Sitten avasi hän paljon miettiväisemmin silmin etevimmän avustajansa
kirjeen. Se oli leimattu Devonshiressä ja kuului näin:
»_Hyvä Veli_. — Huomaan, että olet antanut Spooks ja Dooks-tapauksille
tilaa tuon merkillisen Exmooren Eyre-suvun jutussa, tuon suvun, jota
vanhat naiset sanovat täällä Eyre-suvuksi paholaisen korvineen? Kuten
tiedät on perheen päämies Exmooren herttua; hän on ainoa noista
harvoista elossaolevista oikeista Tory-ylimyksistä. Terveenä, vanhana
itsevaltiaana on hän juuri niitä hirmuvaltiaita, joiden ahdistaminen
kuuluu meidän alaamme.
Minä en tietysti usko tuohon vanhaan tarinaan Jaakko I:stä, ja mitä
sinuun tulee, et kai usko mihinkään, et edes sanomalehdistöön. Tarina
koskee, niinkuin muistanet, synkimpiä tapauksia Englannin historiassa
— kuinka tuo vanha velho Frances Howard myrkytti Overburyn ja tuota
salaperäistä pelkoa, mikä pakotti kuninkaan vapauttamaan murhaajan.
Siinä oli todistettavasti noitavoimia pelissä ja kerrotaan, että
eräs miespalvelija, joka kuunteli avaimen reiästä, kuuli totuuden
kuninkaan keskustellessa Cawin kanssa, ja se ruumiillinen korva,
jolla hän sen kuuli, kasvoi suureksi ja hirmuisen näköiseksi kuin
taikavoimalla, niin kamala oli salaisuus. Ja vaikka hänet palkittiin
mailla ja kullalla ja hänestä tuli herttuallisen suvun kantaisä, on
tuo paholaisen muodostama korva kulkenut perintönä perheessä. Sinä
et kai uskone mustaan magiaan, ja vaikka uskoisit, et kuitenkaan
käyttäisi sitä kirjoituksen aiheena. Jos toimistossa tapahtuisi ihme,
tekisitte te kaikkenne salataksenne sen, sillä nythän monet piispatkin
ovat agnostikkoja. Mutta siitä ei ole kysymys. Kysymys on siitä, että
Exmoorin ja hänen perheensä elämässä _on_ jotain hullusti, jotain
aivan luonnollista, niin sanoakseni, mutta kuitenkin luonnotonta. Ja
_korva_ kuuluu asiaan jollain lailla, luullakseni, joko symboolin,
kavaluuden, tai sairauden vuoksi. Toinen tarina kertoo, että ritarit
juuri Jaakko I:n hallitusajan jälkeen alkoivat pitää pitkää tukkaa,
ainoastaan peittääkseen Exmooren ensimäisen lordin korvan. Uskokoon
ken haluaa.
Syy, minkä tähden huomautan tästä sinulle, on seuraava: Minusta
näyttää, että erehdymme ahdistaessamme koko ylimystöä samppanjan ja
timanttien vuoksi. Useimmat ihmiset ihailevat pikemmin aatelisherrojen
hyviä päiviä, mutta minun mielestäni me liioittelemme myöntäessämme,
että ylimyksen arvo sinänsä tekee ylimykset onnellisiksi. Minä
ehdotan artikkelisarjaa, jossa todistettaisiin, kuinka kolkko,
epä-inhimillinen ja kuinka myrkyllinen ilmasto ja tunnelma useissa
noista suuremmoisista taloista vallitsee. Siitä on esimerkkejä kuinka
paljon hyvänsä, mutta emme voisi alkaa paremmin kuin kertomalla
tarinan Eyre'n korvasta. Viikon lopulla voin luullakseni kertoa
totuuden siitä. — Tervehtien. — _Francis Tinn_.»
Herra Nutt mietti hetkisen tuijottaen vasempaan kenkäänsä, sitten
hän sanoi korkealla, värittömällä äänellä, missä joka sana kuului
samanlaiselta: »Neiti Barlow, kirjoittakaa kirje herra Tinnille, olkaa
hyvä.»
»_Paras Tinn!_ Luulen, että se käy päinsä. Lähetä meille käsikirjoitus
ensi lauantaina toisessa postissa. — _E. Nutt_.»
Tämän huolekkaasti muovaillun epistolan lasketti hän yhdellä
hengenvedolla, ja neiti Barlow raksutti sen paperille yhtä nopeasti.
Sitten otti hän toisen korehtuuriliuskan ja sinisen kynän ja muutti
_yliluonnollisen ihmeelliseksi_ ja sanan _juurruttaa kukistamiseksi_.
Tällaisella hauskalla ja terveellisellä toiminnalla sai herra Nutt
huvitella, kunnes seuraava lauantai tapasi hänet saman pulpetin ääressä
sanelemassa samalle kirjurille, ja käyttämässä samaa sinistä lyijykynää
korjatessaan herra Tinnin paljastuksien ensimäistä osaa. Johdantona
oli voimakas kappale teräviä paljastuksia ylimysten pahimmista
salaisuuksista, ja epätoivosta tämän maaraukan korkeimmassa asemissa
olevien joukossa. Vaikka se olikin tuimasti kirjoitettu, oli se mitä
puhtainta englantia, mutta julkaisija oli kuten tavallista antanut
jollekin apulaiselleen tehtäväksi jakaa sen alaosastoihin, joita
syntyikin kaikenlaisia, kuten »Päärin puoliso ja myrkky», »Eyrien
korva», ja »Eyrit Eyrilässään» ja niin edespäin sadoissa mainioissa
muunnoksissa. Sitten seurasi tarina korvasta, laajennettuna Tinnin
ensimäisestä kirjeestä, ja sitten hänen muitten paljastustensa sisältö
tähän tapaan:
»Minä tiedän, että sanomalehtimiehen tapana on asettaa kertomuksen
loppu sen alkuun ja nimittää sitä otsakkeeksi. Minä tiedän että
sanomalehtimiehet usein kirjoittavat esim. näin: 'Lordi Jonesinn
kuolema', ihmisille, jotka eivät tiedä, onko lordi Jones ollut
elossakaan. Allekirjoittanut ajattelee, että se, niinkuin moni muukin
sanomalehtimiesten tapa, on huono ja _The Daily Reformerin_ tehtävänä
on osoittaa parempaa esimerkkiä tällaisissa tapauksissa. Ehdotan, että
tarina kerrotaan sellaisena kuin se on tapahtunut, vaihe vaiheelta.
Haluan käyttää osanottajien oikeita nimiä, jotka useissa tapauksissa
ovat valmiit todistamaan kertomukseni todenperäisyyden. Ja mitä taas
tulee otsakkeihin, noihin hälyyttäviin paljastuksiin — niin tulevat
ne lopussa. Minä kuljin eräänä päivänä pitkin tietä, mikä johtaa
erään yksityisen, devonshireläisen puutarhan läpi ja tuo mieleen
devonshireläisen omenaviinin, kun äkkiä päädyin juuri sellaiselle
paikalle, jota osasin odottaa. Edessäni oli pitkä, matala maatalo,
jonka muodosti asuinrakennus ja kaksi vajaa. Ne olivat katetut
oljilla, jotka näyttivät esihistoriallisen ajan ihmisten hiuksilta.
Oven ulkopuolella oli kyltti, jossa oli nimi '_Sininen Lohikäärme_',
ja kyltin alla oli tuollainen pitkä maalaispöytä, joka tavallisesti
oli useimpien vapaitten englantilaisten ravintoloiden ulkopuolella,
ennenkuin raittiusmiehet ja oluenpanijat hävittivät vapauden. Tämän
pöydän ääressä istui kolme herrasmiestä, jotka olisivat saattaneet elää
sata vuotta aikaisemminkin.
»Nyt kun minä tunnen heidät kaikki paremmin, ei ole vaikea tehdä selkoa
vaikutelmistani; mutta silloin olivat he tosiaan kuin kolme hyvin
vanhaa peikkoa. Hallitseva henkilö, sekä siksi, että hän oli suurempi
muita kaikkiin kolmeen suuntaan, ja siksi, että hän istui keskellä
pöydän pitempää sivua minua vastapäätä, oli pitkä, lihava, kokonaan
valkoisiin puettu mies, jolla oli punertavat, melkein herpaantuneet
kasvot, mutta hyvin kalju ja hyvin huolestunut otsa. Katsellessani
häntä tarkemmin en osaa oikein sanoa, mikä hänessä vaikutti niin
vanhanaikaiselta, paitsi hänen vanhanaikuista, papillista kaulahuiviaan
ja tiheitä ryppyjä hänen kulmakarvojensa ympärillä.
»Helpompi oli saada selkoa niistä vaikutelmista, joita herätti
pöydän oikeassa päässä istuva mies, joka, totta puhuakseni, oli
yhtä tavallinen kuin mikä henkilö hyvänsä. Hänellä oli pyöreä,
ruskeatukkainen pää ja pyöreä, tylppä nenä ja muuten oli hän puettu
papillisiin, yksinkertaisiin mustiin. Vasta sitten kun minä näin
hänen leveän, pyöreälierisen hattunsa, joka oli pöydällä hänen
vieressään, huomasin minä, mikä hänessä oli vanhanaikaista. Hän oli
roomalaiskatolinen pappi.»
»Ehkäpä kolmannessa miehessä, pöydän toisessa päässä, oli enimmän
vanhanaikaisuutta, vaikka hän olikin ruumiilliselta olemukseltaan
vaatimattomampi ja pukunsakin puolesta vähäpätöisempi. Hänen hontelot
jäsenensä olivat verhotut, tai voisinpa sanoa puristetut hyviin
lujin harmaihin liiveihin ja housuihin. Hänellä oli pitkät, ruskeat
kotkamaiset kasvot, jotka näyttivät sitä jörömmiltä, koska kaulus ja
vanha, kankea kaulahuivi verhosivat hänen punertavat poskipäänsä.
Hänen tukkansa, joka näytti olleen mustanruskea, oli nyt omituisen
haalistuneen ruskean värinen, ja verrattuna hänen keltaisiin
kasvoihinsa, näytti se pikemmin purppuran väriseltä kuin punaiselta.
Tuo vaatimaton, nykyjään epätavallinen väri oli sitä merkittävämpi,
kun itse tukka oli luonnottoman paksu ja kiharainen ja hän piti sitä
täysin pitkänä. Mutta kaiken erittelyn jälkeen olen minä taipuvainen
luulemaan, että se mikä ensin teki minuun tuon vanhanaikuisen
vaikutuksen oli yksinkertaisesti kokoelma korkeita, vanhanaikuisia
viinilaseja, kaksi tai kolme sitruunaa ja kaksi vanhanaikuista piippua.
Ja sitten ehkä tuo vanhanaikuinen asia, jonka vuoksi olin tullut.
»Karaistuneena reportterina, ja koska talo nähtävästi oli julkinen
ravintola, ei minun juuri tarvinnut turvautua nenäkkyyteen, kun
istuuduin pöydän ääreen ja tilasin hiukan omenaviiniä. Iso,
valkopukuinen mies näytti hyvin oppineelta, etenkin mitä seudun
muinaismuistoihin tuli; pieni, mustapukuinen mies taas, vaikka hän
puhuikin vähemmän, hämmästytti minua vielä laajemmilla tiedoilla. Niin
viihdyimme me vallan hyvin yhdessä, mutta ahdashousuinen herra näytti
pikemmin olevan hajamielinen kuin ylpeä, kunnes minä johduin puhumaan
Exmooren herttuasta ja hänen esivanhemmistaan.
»Minusta näytti, että aihe hiukan vaivasi molempia toisia, mutta se
mursi mainiolla tuloksella kolmannen miehen taikamaisen hiljaisuuden.
Puhuen hillitysti ja korkean kasvatuksen saaneen herrasmiehen tavoin,
puhaltaen tuontuostakin savupilven pitkästä isoisän piipustaan, alkoi
hän kertoa minulle kamalimpia tarinoita, mitä eläissäni olen kuullut:
kuinka eräs Eyreistä oli varhaisempina aikoina hirttänyt oman isänsä
ja toinen oli ruoskinut vaimoansa vaunujen perään sidottuna kaupungin
läpi, ja kolmas oli sytyttänyt tuleen kirkon, joka oli täynnä lapsia,
ja niin edelleen.
»Muutamat näistä tarinoista eivät sovi julkisesti painettaviksi,
esim. sellaiset kuin kertomus Punaisista Nunnista, hirmuinen tarina
Täplikkäästä Koirasta, tai jutelma siitä, mitä kivilouhimossa oli
tapahtunut. Ja koko tuo punainen sarja julmuuksia lähti hänen ohuilta,
ivallisilta huuliltaan miltei juhlallisesti, kun hän istui siinä
maistellen viiniään korkeasta, hoikasta lasistaan.
»Näin, että minua vastapäätä istuva kookas mies oli luultavasti
aikeissa keskeyttää hänet, mutta hän kunnioitti nähtävästi syvästi
tuota vanhaa herraa, eikä kai uskaltanut tehdä sitä niin äkkiä. Ja
pieni pappi pöydän toisessa päässä, vaikka hän ei näyttänytkään
olevan millään lailla hämillään, katseli kiinteästi pöytään ja näytti
kuuntelevan puhetta vaivoin — niin hyvin kuin taisi.»
»Te näytte olevan», sanoin minä kertojalle, »hyvin perillä Exmooren
sukutarinasta». —
»Hän katseli minua hetkisen, huulet melkein jäykkää, vaaleten ja
punastuen. Sitten rikkoi hän tyynesti pitkän piippunsa ja lasinsa
pöytään ja nousi ylös, kuin todellisen tuliluontoisen vanhan herran
moitteeton esikuva.»
»Nämä herrat», sanoi hän, »kertovat teille, mistä syystä minä sitä
harrastan. Eyrien kirous on vanhastaan levännyt raskaana tämän paikan
yllä ja moni on kärsinyt siitä. He tietävät, ettei kukaan ole kärsinyt
siitä niin paljon kuin minä.» Ja murskaten särkyneen lasin palaset
jalkansa alle, loittoni hän vihreään hämäryyteen huojuvien omenapuiden
varjoon.
»Sepä on omituinen vanha herra», sanoin minä toisille. »Tiedättekö
sattumalta, mitä Exmooren perhe on tehnyt hänelle? Kuka hän on?»
Paksu, valkopukuinen herra tuijotti minuun hurjan, hämmästyneen sonnin
näköisenä; hän ei ensin näyttänyt ollenkaan käsittävän kysymystäni.
Lopuksi hän sanoi: »Ettekö tosiaan tiedä, kuka hän on?»
Vakuutin tietämättömyyttäni ja taas oli kaikki hiljaa; sitten sanoi
pieni pappi katsellen yhä pöytään: »Hän on Exmooren herttua.»
Sitten lisäsi hän yhtä rauhallisesti, ennenkuin minä olin ehtinyt
koota hajalle lennähtäneet ajatukseni, mutta sen näköisenä kuin olisi
koettanut saada järjestystä aikaan: »Minun ystäväni tässä on tohtori
Mull, herttuan kirjastonhoitaja. Minun nimeni on Brown.»
»Mutta», sopersin minä, »jos tuo on herttua, niin miksi kirosi hän
tuolla lailla kaikki vanhat herttuat?»
»Hän näyttää todella uskovan», vastasi Browniksi mainittu pappi, »että
he ovat jättäneet kirouksensa hänellekin.» Sitten lisäsi hän hiukan
asiaan kuulumattomasti: »Senvuoksi hän pitää tekotukkaa.»
Muutamaa hetkeä ennen oli tuo ajatus hämärtänyt minunkin mielessäni.
»Tarkoitatte kai juttua tuosta tarunomaisesta korvasta?» kysyin minä.
»Olen tietysti kuullut siitä, mutta se on kai vain jostain vielä
tyhjänpäiväisemmästä punottu taru. Minä olen vain arvellut, että se
lienee muunnos jostain tavallisesta silpomatarinasta. Kuudennellatoista
vuosisadalla oli tapana leikata pahantekijöiltä korvat.»
»Enpä juuri luule, että se on niin», vastasi pikku mies miettivästi,
»mutta se soveltuu hyvin tunnettuihin tietoihin luonnonlaeista, että
samassa perheessä esiintyy useasti sama epämuodostuma — sellainen
esimerkiksi, että toinen korva on suurempi kuin toinen.»
Paksu kirjastonhoitaja oli kätkenyt kaljun otsansa punaisiin käsiinsä,
kuin mies, joka koettaa harkita sanottavaansa. »Ei», mutisi hän. »Te
teette miehelle vääryyttä kaikesta päättäen. Tiettävästi ei minulla
ole mitään syytä puolustaa häntä, tai edes uskoa häneen. Hän on ollut
tyranni minua, niinkuin muitakin kohtaan. Ei tarvitse kuvitella, vaikka
näkee hänen aivan tyynenä istuvan täällä, että hän olisi muita mahtavia
herroja parempi. Hän tuottaisi miehen penikulman päästä soittamaan
kyynärän päässä olevaa kelloa — ja toisen miehen kolmen penikulman
päässä tuomaan tulitikkulaatikon kolmen kyynärän päässä Hän tarvitsee
palvelijan pitämään huolta hänen kävelykepistään, toisen kantamaan
hänen kiikariaan...»
»Muttei kamaripalvelijaa harjaamaan hänen vaatteitaan», huomautti
pappi omituisen kuivasti, »sillä palvelija tahtoisi ehkä kammata hänen
tekotukkansakin.»
Kirjastonhoitaja kääntyi häneen päin ja näytti unohtavan minun
läsnäoloni; hän oli ankarasti liikutettu ja ehkäpä hiukan kiihtynyt
viinistäkin. »En tiedä, kuinka te, isä Brown, tunnette tuon seikan»,
sanoi hän, »mutta te olette oikeassa. Hän antaa koko maailman tehdä
jotain hänen puolestaan — paitsi pukea häntä. Ja sen tekee hän
itsepäisesti yksin kuin erämaassa. Jokainen, joka on sattunut olemaan
hänen pukuhuoneensa oven läheisyydessäkin, on lähetetty talosta
todistuksetta.»
»Hän näyttää olevan vanha, hassahtava olento», huomautin minä.
»Ei», vastasi tohtori Mull yksikantaan, »ja sitä minä juuri tarkoitan
sanoessani, että te teette hänelle vääryyttä kaikissa tapauksissa.
Hyvät herrat, herttua tuntee todella tuon kirouksen katkeruuden,
jonka hän juuri äsken ilmaisi. Hän kätkee, todellisen häpeän ja pelon
vallassa, purppuraisen tekotukkansa alle jotain, mikä huumaisi ihmisten
lapset heidän sitä katsellessaan. Minä tiedän, että sitä se on, ja
minä tiedän, ettei se ole pelkkä luonnollinen epämuodostuma, eikä
rikollisen silvonnan seuraus, eikä myöskään piirteiden perinnöllinen
epämuodostuma. Minä tiedän, että se on pahempaa, sillä sen kertoi
minulle eräs mies, joka oli läsnä kohtauksessa, jollaista mikään mies
ei voisi keksiä. Siinä koetti lujempi mies kuin yksikään meistä päästä
salaisuuden pesille, mutta onnistumatta.»
Avasin suuni puhuakseni, mutta Mull jatkoi unohtaen minut selitystään
nyrkki suun edessä. »Minä voin kertoa sen teille, isä, koska se on
pikemmin herttuan puolustamista kuin hänen pettämistään. Ettekö ole
koskaan kuullut siitä ajasta, jolloin hän oli vähällä kadottaa kaikki
maansa?»
Pappi pudisti päätään, ja kirjastonhoitaja alkoi kertoa tarinaa,
sellaisena kuin hän oli kuullut sen edeltäjältään samassa toimessa,
mieheltä, joka oli ollut hänen suojelijansa ja opettajansa, ja johon
hän näytti täydellisesti luottavan. Määrättyyn kohtaan saakka oli se
aivan tavallinen tarina kuuluisan perheen varallisuuden vähenemisestä,
tarina perheen asianajajasta. Tällä asiamiehellä oli muuten ymmärrystä
pettää rehellisesti, jos tämä sanontatapa kelpaa omaksi selityksekseen.
Sen sijaan, että hän olisi tunnollisesti hoitanut hänelle uskottua
omaisuutta, hän, käyttäen hyväkseen herttuan huolimattomuutta, syöksi
perheen taloudelliseen hätään, niin että perheen lopulta täytyi
luovuttaa hänelle kaikki arvopaperinsa.
Asianajajan nimi oli Isaac Green, mutta herttua nimitti häntä
kuitenkin Elisaksi, luultavasti viitaten siihen tosiseikkaan,
että asianajaja oli aivan kalju, vaikkei hän varmasti ollut kuin
kolmenkymmenen ikäinen. Hän oli noussut hyvin nopeasti, mutta hyvin
halvasta asemasta oltuaan ensin »urkkija» tai tiedustelija ja sitten
koronkiskuri, mutta Eyren perheen neuvonantajana oli hänellä järkeä,
niinkuin minä sanon, menetellä teknillisen tarkasti, kunnes hän oli
valmis antamaan viimeisen iskun. Isku pamahti päivällisen aikana ja
entinen kirjastonhoitaja sanoi, ettei hän koskaan unohtaisi edes
lampun varjostimien ja viinikannujen ulkonäköä, kun tuo pieni juristi,
rauhallisesti hymyillen, esitti suurelle maa-ylimykselle, että he
jakaisivat maat keskenään. Seuraus oli yllättävä, sillä herttua iski,
kuolonhiljaisuuden vallitessa, mies viinikannulla kaljuun päälakeen,
yhtä äkkiä kuin näin hänen rikkovan lasin tänään puutarhassa. Greenin
päähän jäi kolmikulmainen, punainen merkki ja hänen kasvojensa ilme
muuttui, mutta hänen hymynsä pysyi entisellään.
Hän nousi hoiperrellen jaloilleen ja iski takaisin niinkuin sellaisilla
miehillä on tapana iskeä.
»Olen iloinen tästä», sanoi hän, »sillä nyt minä saan pitää koko tilan.
Laki myöntää sen minulle.»
Exmoore oli tuhkanharmaa, mutta hänen silmänsä leimusivat yhä. »Laki
myöntää sen teille», sanoi hän, »mutta te ette saata anastaa sitä.
Miksi ei? Siksi, että se olisi minun häviöni, ja jos te otatte sen,
_otan minä peruukin pois päästäni_. Te surkea, paljaaksi noukittu
lintu, jokainen voi nähdä teidän paljaan päänne Mutta kukaan ei saa
nähdä minun päätäni minun eläessäni.»
No, te voitte sanoa, mitä haluatte ja selittää sen miten haluatte.
Mutta Mull vannoo juhlallisesti, että asianajaja, puristeltuaan luista
nyrkkiään ilmassa hetkisen, juoksi ulos huoneesta, eikä sen koommin
näyttäytynyt paikkakunnalla. Ja siitä saakka on Exmoorea pelätty
enemmän noitana kuin aatelisherrana tai tuomarina.
Tohtori Mull kertoi tarinansa tehden hurjia teatraalisia liikkeitä,
innolla, joka tuntui hiukan puolueelliselta. Olin aivan selvillä siitä
mahdollisuudesta, että kaikki oli vain vanhan, kerskailevan juoruilijan
liioittelua. Mutta ennenkuin lopetan tämän osan huomioistani, täytyy
minun tohtori Mullin juttuun nähden myöntää, että jatkamani tiedustelut
ovat vahvistaneet hänen kertomuksensa. Minä sain kuulla kylän vanhalta
apteekkarilta, että kerran eräänä yönä oli hänen luokseen tullut
seurustelupukuinen mies nimeltä Green, joka pyysi sitomaan hänen
päälaessaan olevan kolmisilmäisen haavan. Tuomioistuimen pöytäkirjoista
ja vanhoista sanomalehdistä näin myöskin, että kanne oli pantu alulle
ja sitä oli jonkun aikaa ajanutkin eräs Green, Exmooren herttuaa
vastaan.
Herra Nutt _The Daily Reformerista_, kirjoitti muutamia hyvin
asiaankuulumattomia sanoja käsikirjoituksen alkuun, teki muutamia hyvin
salaperäisiä merkkejä sen reunoihin, ja sanoi neiti Barlow'ille samalla
yksitoikkoisella äänellä: »Aloittakaapa kirje herra Tinnille.»
»_Paras Tinn!_ — Käsikirjoituksesi kelpaa kyllä, vaikka minä olen
pannut siihen muutamia otsakkeita. Mutta meidän yleisömme ei koskaan
sietäisi roomalais-katolista pappia tarinassa — teidän täytyy ottaa
huomioon etukaupunkilaiset. Minä olen muuttanut hänet Herra Browniksi,
spiritistiksi — Tervehtien — _Nutt_.»
Päivää tai paria jälkeenpäin tapaamme ahkeran ja arvostelukykyisen
julkaisijan sinisillä silmillään, jotka tuntuivat pyöristyvän
pyöristymistään, tarkastamassa toista osaa herra Tinnin tutkimuksesta,
joka koski hienoston elämän salaisuuksia. Se alkoi näin:
— Minä olen tehnyt hämmästyttävän huomion. Minä tunnustan
vapaaehtoisesti, että se eroaa täydellisesti siitä, mitä luulin
löytäväni, ja se vaikuttaa yleisöön vielä järkyttävämmin. Minä uskallan
sanoa ilman minkäänlaista turhamaisuutta, että niitä sanoja, jotka minä
nyt kirjotan, tullaan lukemaan koko Euroopassa, ja luultavasti myöskin
kaikkialla Amerikassa ja siirtomaissa. Ja kuitenkin kuulin minä kaiken,
mitä minä nyt kerron, ennen kuin olin jättänyt tuon saman puisen
pöydän, tuossa samassa pienessä omenapuumetsikössä.
Minä olen siitä kaikesta kiitollisuuden velassa tuolle pienelle pappi
Brownille; hän on merkillinen mies. Paksu kirjastonhoitaja oli lähtenyt
pöydästä ehkä häpeissään pitkäkielisyytensä vuoksi, tai huolissaan
raivosta, jonka vallassa hänen salaperäinen isäntänsä oli kadonnut; oli
miten hyvänsä, hän lähti hitaasti seuraamaan herransa jälkiä puitten
välitse. Brown oli siepannut käteensä sitruunan ja silmäili sitä
oudolla ilolla.
»Kuinka miellyttävä väri sitruunalla onkaan!» sanoi hän. »Herttuan
peruukissa on puoli, joka ei miellytä minua — sen väri.»
»En luule ymmärtäneeni», vastasin minä.
»Minä saatan sanoa, että hänellä on täysin pätevä syy piiloittaa
korvansa, niin kuin kuningas Midaksella», jatkoi pappi rakastettavalla
yksinkertaisuudella, mikä tavallaan tuntui hiukan ilkamoivalta
tällaisissa olosuhteissa. »Käsitän aivan hyvin, että on somempaa
peittää ne hiuksilla kuin kuparilevyillä tai nahkapalasilla. Mutta
jos hän tahtoo käyttää hiuksia, niin miks'ei hän tee niitä hiuksien
näköisiksi? Tuon väristä tukkaa ei maailmassa ole koskaan ollut. Se
näyttää pikemmin metsän läpi liitelevältä, rusottavalta pilveltä. Miksi
ei hän kätke perhekirousta paremmin, jos hän kerran on häpeissään sen
vuoksi? Kerronko teille syyn? Siksi, ettei hän olekaan häpeissään sen
tähden. Hän on ylpeä siitä!»
»Kannattaako noin rumasta tukasta ylpeillä», sanoin minä, »— ja niin
rumasta tarinasta.»
»Ajatelkaahan», vastasi tuo kummallinen pikku mies, »mitä te itse
pitäisitte tuollaisesta seikasta. Minä en luule, että te olette
keikailevampi tai sairaaloisempi kuin me muut, mutta etteköhän
myöntäne, että vanha sukukirous on kuitenkin jotakin hyvin hienoa.
Olisitteko te häpeissänne, vai olisitteko te hieman ylpeä, jos
Glamis'in kauhun perijä sanoisi teitä ystäväkseen, tai jos Byronin
perhe olisi teille ainoastaan uskonut rotunsa synnilliset vaiheet?
Älkää olko liian kova ylimyksiä itseään kohtaan, jos heidän päänsä
ovat yhtä heikot kuin teidän omanne olisi heidän asemassaan, ja jos he
hiukan ylpeilevät omista suruistaan.»
»Totta vie!» huusin minä. »Tuo on aivan paikallaan. Minun oman
äitini perheessä kulki kirous, ja nyt kun minä ajattelen sitä, on se
lohduttanut minua monena kylmänä hetkenä.»
»Ja ajatelkaapa», jatkoi hän, »sitä veren ja myrkyn virtaa, mikä
lähti hänen huuliltaan sillä hetkellä, jolloin te, mainitsitte hänen
esi-isistään. Kuinka hän käyttäisi jokaiselle vieraalle tuollaisia
kauheuksia, jollei hän olisi ylpeä niistä? Hän ei salaa tekotukkaansa,
hän ei salaa veriheimolaisuuttaan, hän ei salaa perheensä kirousta, hän
ei salaa perheensä rikoksia, — _mutta_...»
Pikku miehen äänen sointi muuttui niin äkkiä, hän heilautti kättään
niin terävästi, ja hänen silmänsä laajenivat vilahtaen pyöreämmiksi ja
kirkkaammiksi, kuin heräävän pöllön, että tuntui siltä kuin pöydällä
olisi tapahtunut äkillinen räjähdys.
»Mutta», lopetti hän, »_hänen täytyy tosiaan pukeutua salaa_.»
Se, että herttua samalla hetkellä taas ilmestyi huojuvien puiden
välistä, kevein askelin ja purppuraisine hiuksineen, tullen kulman
ympäri kirjastonhoitajan kanssa, täydensi tavallaan minun oikullisten
hermojeni häiriötä. Ennen kuin hän tuli korvakuulon päähän, oli isä
Brown aivan rauhallisesti lisännyt: »Minkä vuoksi täytyy hänen tosiaan
kätkeä salaisuus, miksi hän käyttää purppuraista tekotukkaa? Siksi,
ettei salaisuus olekaan sellainen kuin me luulemme.»
Herttua tuli kulman ympäri ja istuutui tuolille pöydän toiseen
päähän kaikella luonnollisella arvokkuudellaan. Hämillään ollen jäi
kirjastonhoitaja heilumaan paikoilleen kuin takajaloillaan seisova
karhu. Herttua puhutteli pappia hyvin vakavasti. »Isä Brown»,
sanoi hän, »tohtori Mull kertoi minulle, että te olette tullut
tänne anomusasioissa. Minulla ei tosin enää ole samaa uskoa kuin
esi-isilläni, mutta heidän tähtensä ja niiden päivien tähden, jotka
olemme ennen viettäneet yhdessä, olen hyvin taipuvainen kuuntelemaan
teitä. Mutta minä otaksun, että te mieluummin haluatte keskustella
yksityisesti.»
Se, mikä minussa oli maailmanmiehen jäännöksiä, vaati minua lähtemään.
Se, mitä minussa oli sanomalehtimiestä, piti minua paikoillaan.
Ennenkuin tämä herpaantuminen oli ohi, oli pappi tehnyt liikkeen, joka
pidätti minut hetkeksi. »Jos», sanoi hän, »teidän armonne sallii minun
esittää varsinaisen anomukseni, tai jos minulla on jonkinlainen oikeus
neuvoa teitä, ehdottaisin minä, että läsnä olisi niin monta henkeä
kuin suinkin. Joka haaralla tällä paikkakunnalla olen tavannut satoja
omaankin uskontooni ja seurakuntaani kuuluvia, joiden mielikuvituksen
on myrkyttänyt se taikavoima, jonka minä nyt pyydän teitä murtamaan.
Minä toivoisin, että koko Devonshire olisi täällä näkemässä teidän
tekevän sen.»
»Näkemässä minun tekevän mitä?» kysyi herttua kohottaen kulmiaan.
»Näkemässä teidän ottavan tekotukan päästänne», sanoi isä Brown.
Herttuan kasvot eivät liikahtaneetkaan, mutta hän katseli anojaa
lasimaisesti tuijottavilla silmillä, joissa oli kauhein ilme, mitä
minä koskaan olen nähnyt ihmiskasvoilla. Minä näin kirjastonhoitajan
jalkojen horjuvan hänen allaan kuin ruokojen varjojen lammikossa, ja
minä en voinut karkoittaa omista aivoistani sitä mielikuvaa, että puut
meidän ympärillämme täyttyivät vähitellen hiljaisuuden vallitessa
paholaisilla lintujen asemesta.
»Minä säästän teitä», sanoi herttua luonnottoman sääliväisellä
äänellä. »Minä kieltäydyn. Jos minä antaisin teille pienimmänkin
viittauksen siitä kauhistuksen kuormasta, mitä minun täytyy yksinäni
kantaa, vaipuisitte te kiljuen minun jalkojeni juureen, rukoillen,
ettei teidän tarvitsisi tietää enempää. Minä päästän teitä kaikilta
viittauksiltakin. Te ette saa tavailla ensimäistä kirjaintakaan siitä,
mitä tuntemattoman Jumalan alttariin on kirjoitettu.»
»Minä tunnen sen tuntemattoman Jumalan», sanoi pieni pappi vaistomaisen
suorasti ja varmasti. »Minä tunnen hänen nimensä; se on Saatana.
Totinen Jumala tuli lihaksi ja eli keskuudessamme. Ja minä sanon
teille: 'Missä hyvänsä te tapaatte ihmisiä salaisuuden pauloissa, on se
salaisuus synnin salaisuuksia. Jos paholainen väittää, että jokin on
liian kamalaa katsottavaksi, katselkaa sitä! Jos hän sanoo jotain liian
kamalaksi kuunnella, kuunnelkaa sitä! Jos te pidätte jotain totuutta
mahdottomana kantaa, kantakaa sitä.' Minä pyydän teidän armoanne
karkoittamaan tuon painajaisen nyt, täällä, tämän pöydän luona.»
»Jos minä sen tekisin», sanoi herttua matalalla äänellä, »niin te ja
kaikki teidän uskolaisenne, ja; kaikki, joiden luona te oleskelette,
olisivat ensimäiset käpertymään ja katoamaan. Te saisitte elää vain
silmänräpäyksen ja tulla tuntemaan tuon suuren Tyhjyyden, ennenkuin te
kuolisitte.»
»Kristuksen risti on minun ja kiusauksen välillä», sanoi isä Brown.
»Ottakaa pois tekotukkanne!»
Minä kumarruin pöydän yli hillittömän kiihkon vallassa. Kuunnellessani
tuota merkillistä kaksintaistelua oli eräs ajatus tullut päähäni.
»Teidän armonne», huusin minä. »Minä sanon teitä pöyhkeilijäksi.
Ottakaa päästänne tuo peruukki, tai minä _heitän_ sen pois!»
Minä otaksun, että minua voidaan syyttää toisen ahdistamisesta,
mutta olen hyvin iloinen, kun tulin tehneeksi sen. Kun hän samalla,
kivikovalla äänellä vastasi; »Minä kieltäydyn», syöksyin minä suoraan
hänen kimppuunsa. Kolme pitkää hetkeä taisteli hän minua vastaan kuin
olisi hänellä ollut koko helvetti apunaan, mutta minä taivutin hänen
päätään taaksepäin, kunnes sen hiuksinen peite putosi pois. Minä
tunnustan vastahakoisesti, että suljin silmäni, kun se putosi.
Minä heräsin Mullin huutoon, joka myöskin silloin oli herttuan
vieressä. Hän ja minä kumarruimme molemmat tekotukattoman herttuan
kaljun pään yli. Sitten särki hiljaisuuden kirjastonhoitajan huuto:
»Mitä tämä tarkoittaa? Miehellä ei ole mitään kätkettävää. Hänen
korvansahan ovat aivan samanlaiset kuin kenen muun hyvänsä.»
»Niin», sanoi isä Brown, »sitähän hän juuri peittelikin.»
Pappi käveli suoraan herttuaa kohti, mutta ei, ihme kyllä,
katsahtanutkaan hänen korviinsa. Hän tarkasteli vain melkein
koomillisen vakavasti hänen kaljua päälakeaan ja osoitti
kolmikulmaista, kauan sitten parantunutta, mutta vielä näkyvää arpea.
»Herra Green, luullakseni», sanoi hän kohteliaasti, »ja hän on
nähtävästi saanut kaikki tilukset.»
Sallikaa minun nyt kertoa _The Daily Reformerin_ lukijoille tämän
asian merkillisin kohta. Tämä muuttumiskohtaus, joka teistä saattaa
näyttää yhtä hurjalta ja taikamaiselta kuin persialainen satu, oli —
lukuunottamatta minun väkivaltaista hyökkäystäni — aivan laillinen
ja perusteellinen ensimäisestä alusta saakka. Tuo mies, omituisine
kauhuineen ja luonnollisine korvineen, ei ollut mikään petturi. Vaikka
hän tavallaan pitikin toisen miehen tekotukkaa ja salasi toisen miehen
korvia, ei hän ollut varastanut toisen miehen kruunua. Hän on todella
oikea Exmooren herttua. Kuinka se on mahdollista? Vanhan herttuan
toinen korva oli tosiaan hiukan epämuodostunut, mikä taas johtui
enemmän tai vähemmän perinnöllisyydestä. Hän oli tosiaan pahoillaan
siitä, ja on hyvin luultavaa, että hän nimitti sitä jonkunlaiseksi
kiroukseksi tuossa väkivaltaisessa kohtauksessa — joka epäilemättä on
tapahtunut — kun hän löi Greeniä viinikannulla. Mutta riita loppui
aivan toisin. Green kiiruhti asiaansa oikeudessa ja sai tilukset;
omaisuute menettänyt aatelismies ampui itsensä ja kuoli perillisittä.
Sopivan ajan kuluttua uudisti Englannin mainen hallitus Exmooren
sammuneen päärinarvon ja antoi sen, tavallisuuden mukaan, mahtavimmalle
henkilölle, sille, joka oli saanut omaisuuden.
Tämä mies käytti luultavasti hyväkseen vanhoja keskiaikaisia tarinoita
herrastelun haluaan tyydyttääkseen, todella kadehtien ja ihaillen
niitä. Niin että tuhannet englantilaisparat vapisivat salaperäisen
heimopäällikön edessä, jota vanha kohtalo ahdisti, ja ilkeistä
tähdistä taotun otsanauhan takia — kun he oikeastaan ovat pelänneet
nahjusta, joka tuskin kahtatoista vuotta sitten oli nurkkasihteeri
ja koronkiskuri; Minun mielestäni se on hyvin luonteenomaista meidän
ylimystöllemme sellaisena kuin se nyt on, ja sellaisena, miksi se jää,
kunnes Jumala lähettää meille parempia miehiä.
Herra Nutt pudotti käsikirjoituksen ja huusi tavattoman kiivaasti:
»Neiti Barlow, olkaa hyvä, aloittakaa kirje herra Tinnille.»
_Paras Tinn_. — Sinähän olet aivan mieletön; emmehän me voi painattaa
tätä. Minä odotin kuvausta verenimijöistä ja huonoista, vanhoista
ajoista ja ylimystöstä taikauskon pauloissa. Siitä he pitävät. Mutta
teidän pitäisi tietää, että Exmooret eivät koskaan anna anteeksi
tällaista. Ja mitä sanoisivat meidän tilaajamme, sen tahtoisin
mielelläni tietää! Mitä sanoisi sir Simon, joka on Exmooren läheisiä
ystäviä, ja tämä juttu saattaisi häviöön sen Eyrien serkun, joka ajaa
meidän asiaamme Bradfordissa. Muuten oli tuo vanha saippuankeittäjä
aika vihoissaan, kun ei saanut pääriyttään viime vuonna; hän
erottaisi minut heti, jos minä pilaisin hänen toiveensa tällaisella
mielettömyydellä. Ja mitä Duftey ajattelee? Hän kirjoittaa meille
paraikaa järisyttäviä artikkeleita 'Normannilaisesta ikeestä'.
Kuinka hän voi kirjoittaa moisesta, kun mies on vain tavallinen
taloudenhoitaja? Olkaa järkevä. Tervehtien
_E. Nutt_.
Kun neiti Barlow iloisesti raksutti edelleen, rypisti Nutt
käsikirjoituksen kokoon ja heitti sen paperikoriin, mutta vasta sitten
kun hän koneellisesti ja aivan tottumuksen pakosta, oli muuttanut sanan
_Jumala_ sanaksi _olosuhteet_.