Flambeau ja hänen papillinen ystävänsä istuivat Temple Gardenissa
auringon laskun jälkeen, ja heidän ympäristönsä, tai jokin muu
samanluontoinen satunnainen vaikutelma, käänsi heidän keskustelunsa
oikeudenkäyntiin. Mielivallasta ristikuulustelussa johtui
heidän puheensa roomalaiseen ja keskiaikaiseen kidutukseen,
tutkintovirastoihin Ranskassa ja »kolmanteen asteeseen» Amerikassa.
»Minä olen lukenut», sanoi Flambeau, »tuosta uudesta psykometrisestä
metoodista, josta niin paljon puhutaan, etenkin Amerikassa. Tiedättehän
mitä minä tarkoitan: suonimittari kiinnitetään miehen ranteeseen, ja
se ilmoittaa, kuinka nopeasti hänen sydämensä lyö määrättyjä sanoja
lausuttaessa. Mitä te siitä ajattelette?»
»Se on minusta hyvin mieltäkiinnittävää», vastasi isä Brown. »Se
muistuttaa minusta noita mustan aikakauden mieltäkiinnittäviä
käsityksiä, että verta vuotaisi murhatun ruumiista, jos murhaaja
koskettaisi sitä.»
»Tarkoitatteko tosiaan», kysyi hänen ystävänsä, »että teidän
mielestänne molemmat menettelytavat ovat yhtä arvokkaita?»
»Minä pidän niitä yhtä arvottomina», vastasi Brown. »Veri virtaa
nopeammin tai hitaammin niin kuolleissa kuin elävissäkin, niin monesta
miljoonasta syystä, ettemme koskaan pääse niistä selville. Verta saa
virrata runsaasti, saa virrata aina Matterhornin huipuille saakka,
ennenkuin minä saatan pitää sitä merkkinä siitä, että minä tulen sitä
vuodattamaan.»
»Muutamat Amerikan suurimmista tiedemiehistä», huomautti toinen, »ovat
kuitenkin taanneet menettelytavan käyttökelpoisuuden.»
»Kuinka tunteellisia nuo tiedemiehet ovatkaan!» huudahti isä Brown,
»ja kuinka paljon tunteellisempia lienevätkään nuo amerikkalaiset
tiedemiehet! Mutta kuka amerikkalainen rupeaisi todistamaan jotakin
sydämentykytyksen perusteella? Niin! hänen täytyy olla yhtä
tunteellinen kuin miehen, joka luulee, että nainen on rakastunut
häneen, koska tuo nainen punastuu. Se on vain todistus siitä, että veri
kiertää kuolemattoman Harveyn keksinnön mukaisesti; ja sitäpaitsi aika
huono todistus!»
»Mutta varmasti», väitti Flambeau, »se saattaa antaa suoremman
vastauksen kuin mikään muu.»
»Mutta puikolla, joka piirtää varmoja merkkejä, on paha puolensa»,
vastasi toinen. »Mikä se on? Puikon toinen pää merkitsee aivan
päinvastaisella tavalla. Tulos riippuu nyt siitä, satutteko tarkkaamaan
puikon oikeata päätä. Minä näin kerran sellaisen tapauksen ja minä en
ole sen koommin uskonut koko koneeseen.»
Ja hän alkoi kertoa tarinaa pettymyksestään.
* * * * *
Se tapahtui melkein kaksikymmentä vuotta sitten, kun isä Brown
oli katolisena saarnaajana eräässä vankilassa Chicagossa — jossa
irlantilainen kansanaines osoitti niin suurta kykeneväisyyttä sekä
rikoksiin että katumukseen, että hänellä oli aika lailla puuhaa.
Johtajan virallinen apulainen oli eräs Greywood Usher-niminen
entinen salapoliisi, kalmankarvainen, selväpuheinen amerikkalainen
filosoofi, jonka kasvoilla satunnaisesti vaihteli suurin tunnottomuus
ja omituinen, nöyrä irvistys. Hän piti isä Brownista yksinkertaisen
suojelevalla tavalla ja isä Brown piti hänestä, vaikka hän sydämestään
inhosi hänen oppejaan. Hänen teoriansa olivat kovin monimutkaisia ja
hän puolusti niitä äärimmäisen itsepäisesti.
Eräänä iltana hän oli lähettänyt hakemaan pappia, joka, tuntien
hänen tapansa, asettui istumaan erään paperikasoilla kuormitetun
pöydän ääreen ja odotti. Virkamies valitsi papereittensa joukosta
pienen sanomalehtileikkeen, jonka hän ojensi pöydän yli papille, ja
tämä ryhtyi vakavana lukemaan. Se näytti olevan ote eräästä Amerikan
hienoimpien piirien lehdistä ja kuului näin:
»Seurakuntamme onnellisin leskimies pitää taas naamiohuvit.
Meidän kaupunkimme hienosto muistanee vielä nuo
'Perambulator'-juhlapäivälliset, joissa Last-Trick Todd [Last trick
= 'viime yllätys', tai 'temppu' y.m.], palatsimaisessa kodissaan
Pilgrims Pondissa sai monet huomattavista 'aloittelijoistamme'
näyttämään nuoremmilta ikäisikseen. Yhtä hieno, ja moninaisempi
ja laajasydämisempi yhteiskunnalliselta kannalta oli Last-Trickin
näytäntö edellisenä vuonna, nuo suositut Ihmissyöjien kutsut, joissa
tarjottiin ihmisen käsien ja jalkojen muotoisia, sarkastisia makeisia
ja jonka kuluessa useiden meidän iloisimpien ajatusvoimistelijaimme
kuultiin tarjoutuvan syömään vierustoverinsa. Se sukkeluus, mikä
tulee elähdyttämään tätä iltaa, piilee vielä herra Toddin kujeellisen
vaiteliaan henkevyyden kätkössä, tai on suljettuna kaupunkimme
iloisimpien johtomiesten arvokkaihin rintoihin, mutta huhu kertoo
hauskasta pilasta, joka koskee yhteiskunta-asteikon toisessa
päässä olevien yksinkertaista käytöstä ja tapoja. Vaikuttavin
uutinen on kuitenkin se, että vieraanvaraisella herra Toddilla on
ilo nähdä vieraanaan Lordi Falconroy, tuo kuuluisa matkustaja ja
täysverinen ylimys, joka on tullut suoraan Englannin tammimetsistä.
Lordi Falconroyn matkat alkoivat, ennenkuin hänen vanha aatelinen
arvonimensä jälleen huomattiin; hän kävi Yhdysvalloissa nuoruudessaan
ja huhu kertoo hänen paluunsa johtuneen sukkelasta syystä. Miss Etta
Todd on yksi meidän syväsieluisia newyorkilaisiamme ja perii lähes
kaksitoistasataa miljoonaa dollaria.»
»No», sanoi Usher, »huvittaako se teitä?»
»Hm, enpä tiedä kuinka sanoisin», vastasi isä Brown. »En tällä
kertaa voi ajatella mitään tässä maailmassa, mikä huvittaisi minua
vähemmän. Ja jollei tasavallan oikeamielinen suuttumus viimein saata
sanomalehtimiehiä sähkötuoliin tuollaisten sepustusten vuoksi, en osaa
käsittää, mikä teitäkään siinä huvittaisi.»
»Ah!» sanoi herra Usher kuivasti, ja ojensi toisen sanomalehtileikkeen
pöydän yli. »Mutta huvittaako _tämä_ teitä?»
Uutisen otsakkeena oli »_Vartija raa'asti murhattu. Vanki karannut_» ja
se kuului:
»Tänä aamuna hiukan ennen päivän nousua kuului hätähuuto Sequahin
vankisiirtolasta tässä valtiossa. Paikalle kiiruhtaneet viranomaiset
löysivät kuolleena sen vartijan, joka huolehtii vankilan muurin
pohjoispuolisesta osasta, missä ylipääsy on vaikein ja jyrkin, jonka
vuoksi yhtä miestä pidettiin siellä riittävänä. Onneton oli sitäpaitsi
heitetty alas korkealta vallilta ja hänen pääkallonsa murskattu
nuijalla; hänen pyssynsä oli poissa. Jatkuva tiedustelu osoitti,
että yksi kopeista oli tyhjä; siinä oli säilytetty synkännäköistä
konnaa, joka oli ilmoittanut nimekseen Oscar Rian. Häntä pidettiin
vain toistaiseksi vangittuna jokseenkin vähäpätöisen kepposen
vuoksi, mutta hän teki jokaiseen sen vaikutuksen, että hänellä oli
jokseenkin pimeä menneisyys ja vaarallinen tulevaisuus. Lopuksi, kun
aurinko täydellisesti valaisi murhapaikan, huomattiin, että hän oli
kirjoittanut muuriin ruumiin lähelle lyhyen lauseen, luultavasti
vereenkastetulla sormella: 'Tämä oli itsepuolustusta ja hänellä oli
pyssy. En tarkoittanut mitään pahaa hänelle enkä kellekään, paitsi
yhdelle. Minä säilytän kuulan Pilgrim's Pondia varten. O.R.' Miehen on
täytynyt käyttää hyvin pirullista petollisuutta tai olla hämmästyttävän
pelkäämätön voidakseen kiivetä sellaisen muurin yli huolimatta
asestetusta miehestä.»
»No, kirjallinen tyyli on jossain määrin parempaa», myönsi pappi
iloisesti. »Mutta enpä voi huomata millä voisin palvella teitä. Minä
olisin jokseenkin surkean näköinen, jos lähtisin lyhyine jalkoineni
pinkomaan tämän valtion ympäri tavottaakseni tuollaisen voimakkaan
murhaajan. Epäilenpä löytääkö häntä kukaan. Sequahin vankisiirtola on
kolmenkymmenen kilometrin päässä täältä; seutu tässä välillä on karua
ja eksyttävää ja takana taas, jonne hänellä kai on aikomus mennä, on se
täydellistä erämaata ulottuen aina preerioille saakka. Hän saattaa olla
jossain kuopassa tai puuhun kiivenneenä.»
»Hän ei ole missään kuopassa», sanoi alijohtaja, »eikä missään
puussakaan.»
»Mitä? Kuinka te sen tiedätte?» kysyi isä Brown iskien silmää.
»Haluaisitteko puhutella häntä?» kysyi Usher.
Isä Brown avasi selkiselälleen yksinkertaiset silmänsä. »Hän on
täällä!» huusi hän. »Mitenkä miehet ovat saaneet hänet kiinni?»
»Minä sain itse hänet kiinni», vastasi amerikkalainen yksitoikkoisesti,
kohottautuen ja ojennellen laihoja sääriään valkean ääressä. »Minä
sain hänet kiinni kävelykeppini koukulla. Älkää olko niin hämmästyneen
näköinen. Niin minä tosiaan tein. Tiedättehän, että minä joskus lähden
kävelylle maalle tämän synkän paikan ulkopuolelle. No niin, tänä
iltana aikaiseen kävelin minä jyrkkää polkua pitkin, jota molemmilla
puolin reunustivat tummat pensasaidat ja harmahtavat, kynnetyt pellot.
Nouseva kuu paistoi taivaalta hopeoiden tien. Sen valossa näin minä
miehen juoksevan peltoa pitkin tietä kohti; hän kiisi eteenpäin ruumis
etukumarassa, hyvää kilpajuoksuvauhtia. Hän näytti olevan perin
uupunut, mutta kun hän tuli paksun, tumman pensasaidan luo, ryntäsi
hän sen läpi kuin se olisi ollut hämähäkin seitistä, tai pikemmin —
sillä minä kuulin paksujen oksien taittuvan ja paukkuvan poikki kuin
pistimien — kuin olisi hän itse ollut kivestä. Samalla hetkellä kun hän
ilmestyi eteeni kuunvaloon tien yli menossa, heitin minä kyömysauvani
hänen jalkoihinsa, saaden hänet horjumaan ja kaatumaan. Sitten puhalsin
minä pilliini pitkän, kimakan vihellyksen, ja miehemme tulivat juosten
ottamaan hänet turviinsa.»
»Minä olisin tullut aika noloksi», huomautti Brown, »jos olisitte
saanut selville, että hän oli penikulman juoksua harjoitteleva,
suosittu urheilija.»
»Eipä ollut», sanoi Usher ilkeästi. »Me olemme jo saaneet selville,
kuka hän on; sillä minä huomasin sen ensimäisen kuunsäteen sattuessa
häneen.»
»Te arvelitte, että hän oli tuo karannut vanki», huomautti isä Brown
yksinkertaisesti, »koska te olitte lukenut sanomalehdistä tänä aamuna,
että vanki oli karannut.»
»Minulla oli parempiakin syitä», vastasi alijohtaja tyynesti. »Minä
sivuutan ensimäisen ilman muuta, koska se on liian yksinkertainen,
että siihen voi panna painoa: tarkoitan, etteivät tunnetut urheilijat
juokse pitkin kynnettyjä peltoja, tai tunkeudu orjantappurapensaihin
silmien menettämisen uhalla. Eivätkä he sitäpaitsi juokse nenä maassa
kuin kyyristelevä koira. Hyvin harjaantunut silmä näki tapauksessa
paljon ratkaisevampia seikkoja. Mies oli puettu siivottomiin,
rääsyisiin vaatteihin, mutta niissä oli vielä muutakin huomattavaa
paitsi siivottomuus ja repaleisuus. Ne sopivat niin huonosti,
että ne tekivät aivan hullunkurisen vaikutuksen. Kun hänen mustat
ääriviivansa piirtyivät kuunvaloa vasten, teki kaulus, johon hänen
päänsä oli uponnut, hänet melkein kyttyräselkäisen näköiseksi, ja
pitkien, riippuvien hihojen johdosta hän näytti kädettömältä. Minun
mieleeni johtui heti, että hän oli jollain lailla saanut vaihdetuksi
vanginpukunsa jonkun avustajansa vaatteihin, jotka eivät ollenkaan
sopineet hänelle. Toiseksi puhalsi silloin pistävä tuuli, jota vastaan
hän juoksi, niin että minun olisi pitänyt nähdä hiussuortuvien liehuvan
tuulessa, jollei tukka olisi ollut hyvin lyhyt. Sitten muistui
mieleeni, että noiden kynnettyjen peltojen toisella puolen, joiden yli
hän juoksi, oli Pilgrim's Pond, jota varten — kuten muistatte — vanki
säilytti luotia; ja minä lähetin kävelykeppini lentämään.»
»Loistava näyte nopeasta päättelemiskyvystä», sanoi isä Brown, »mutta
oliko hänellä pyssy?»
Kun Usher äkkiä lakkasi kävelemästä, lisäsi pappi selittäen: »Minä olen
kuullut, ettei luoti kelpaa juuri mihinkään ilman sitä.»
»Hänellä ei ollut pyssyä», sanoi toinen hitaasti, »mutta se johtui kai
jostakin aivan luonnollisesta vahingosta, tai suunnitelman muutoksesta.
Ehkäpä sama syy, mikä pakotti hänet muuttamaan pukua, sai hänet myöskin
kätkemään pyssyn; häntä alkoi kai kaduttaa se tiedonanto, minkä hän oli
jättänyt jälkeensä uhrinsa verellä kirjoitettuna.»
»Niin, se on kyllä mahdollista», vastasi pappi.
»Ja sitäpaitsi maksaa se tuskin ajattelemisen vaivaa», sanoi Usher,
selaillen muita papereita, »sillä me tiedämme tällä hetkellä, että hän
on se mies».
Hänen papillinen ystävänsä kysäsi huolimattomasti: »Kuinka niin?»
Greywood Usher pani pois sanomalehdet ja otti taas käteensä molemmat
lehden kappaleet.
»No, koska te olette niin itsepäinen», sanoi hän, »niin alkakaamme
taas alusta. Te huomaatte, että näissä molemmissa kappaleissa on
yksi yhteinen seikka, Pilgrims Pondin mainitseminen, joka, kuten te
tiedätte, on miljoonamies Ireton Toddin asunto. Te tiedätte myöskin,
että hän on huomattava henkilö, yksi niitä, jotka ovat vähällä
aloittaneet...»
»Noita meidän oman onnen seppiä», myönsi hänen toverinsa. »Niin, minä
tunnen sen. Hän on kai ansainnut paloöljyllä, luullakseni.»
»Kaikella», sanoi Usher. »Last Trick Todd'illa on suuri osa tässä
omituisessa jutussa.»
Hän ojentautui taas tulen ääreen ja jatkoi puheluaan laajalla,
loistavalla, selittävällä tavallaan.
»Ensinnäkään, ottaen huomioon nämä seikat, tämä asia ei ole millään
lailla salaperäinen. Ei ole salaperäistä, eikä edes outoa, että
tuollainen hirtehinen ottaisi pyssyn mukaansa Pilgrims Pondiin.
Meikäläiset eivät ole lainkaan englantilaisten kaltaisia, jotka antavat
rikkauden anteeksi miehelle, jos hän tuhlaa rahoja sairashuoneisiin
tai hevosiin. Last Trick Todd on rikastunut oman, huomattavan kykynsä
avulla, eikä ole epäilemistäkään, että useat niistä, joille hän on
näyttänyt taitojansa, tahtovat nyt osoittaa omaansa hänelle pyssyllä.
Toddia saattaa mahdollisesti vainota joku, josta hän ei ole koskaan
kuullutkaan, joku työmies, jonka hän on erottanut työstä; tai joku
asianajaja, jonka tuumat hän on toiminnallaan ehkäissyt. Last Tric Todd
on henkisesti hyvin lahjakas mies ja hyvin kansanomainen luonteeltaan,
mutta tässä maanosassa ovat työnantajien ja työntekijöiden suhteet
suuresti kiristyneet.»
»Sen vuoksi voimmekin otaksua, että Rian aikoi mennä Pilgrims' Pondiin
murhaamaan Toddin. Siltä minusta näytti, kunnes toinen pikku huomio
herätti minussa vanhan salapoliisin vaistot. Kun olin saanut vankini
säilöön, otin keppini maasta ja kuljin parin kolmen tienkäänteen ohi
tullen Todd'in alueen sivuportille, sille, joka on lähinnä sitä järveä
tai lammikkoa [Pilgrim's Pond = Pyhiinvaeltajan lampi], josta paikka
on saanut nimensä. Se oli kai noin kaksi tuntia sitten, seitsemän
seuduissa. Kuu paistoi hyvin kirkkaasti ja sen pitkät valkeat
säteet lepäsivät tuon salaperäisen lammen pinnalla, sen harmailla
savisilla, hyllyvillä rannoilla, joilla meidän _esi-isiemme sanotaan_
kävelyttäneen noitia, siksi kunnes ne upposivat. En muista matkaa
varmasti, mutta te tunnette paikan, jota tarkoitan: se on Toddin talon
pohjoispuolella metsään päin ja siinä on kaksi omituisesti taipunutta
puuta, niin kummallisen näköistä, että ne muistuttavat pikemmin
korkeita sieniä kuin oikeita lehtipuita. Kun minä juuri tähystelin
sumun peittämää lampea, kuvittelin näkeväni himmeän miehen haamun
tulevan talosta taustalla, mutta se oli liian kaukana ja sumu liian
tiheä, jota olisin voinut päästä varmuuteen miehestä saatikka hänen
ulkonäöstään. Sitäpaitsi kiintyi huomioni vielä salaperäisempään
seikkaan. Minä ryömin aidan taa, joka kulkee vain noin kahdensadan
jalan päässä suuren talon toisesta siivestä, ja siinä oli paikoitellen
sopivia halkeamia, aivan kuin erikoisesti vakoilevaa silmää varten
tehtyjä. Vasemman siiven tummassa ulommaisessa päässä oli ovi auennut
ja siinä seisoi haamu mustana talon valaistua huonetta vasten —
vaatteihin kääritty haamu, joka kumartui eteenpäin nähtävästi
tähystellen ulos pimeyteen. Se sulki oven takanaan ja minä näin, että
sillä oli kädessään lyhty, joka heijasti epäselvän valopilkun kantajan
puvulle ja vartalolle. Se näytti olevan repaleisiin ryysyihin puettu
naisen hahmo, kai tarkoituksella tuntemattomaksi naamioitu. Siinä, että
tuollainen ryysyläinen tuli hiipien ulos noista kullalla kirjailluista
huoneista, oli jotain hyvin omituista. Hän lähti varovasti kulkemaan
kiemuroivaa puutarhapolkua pitkin, mikä toi hänet noin viidenkymmenen
metrin päähän minusta, sitten nousi hän hetkeksi sen turvekasan päälle,
josta näkee mutaiselle lammelle, ja pitäen leimuavaa lyhtyään päänsä
päällä, heilutti hän sitä varovasti kolme kertaa edes takaisin kuin
antaakseen merkin. Kun hän heilautti sitä toista kertaa, lankesi valo
hetkeksi hänen omille kasvoilleen, kasvoille, jotka minä tunsin. Tyttö
oli luonnottoman kalpea ja hänen päänsä oli kääritty lainattuun,
halpaan huiviin. Mutta minä olen varma siitä, että hän oli. Etta Todd,
miljoonamiehen tytär.»
»Hän palasi samaa tietä yhtä salaperäisesti ja ovi sulkeutui taas hänen
jälkeensä. Olin jo aikeissa kiivetä aidan yli ja seurata häntä, kun
muistin, että salapoliisi-into, joka oli houkutellut minut seikkailuun,
oli jokseenkin sopimaton arvolleni, ja että minä vankilan alijohtajana
ollen pidin jo kaikkia kortteja käsissäni. Olin juuri kääntymäisilläni
pois, kun yössä alkoi kuulua uutta melua. Jossain ylemmässä kerroksessa
aukeni ikkuna, mutta juuri talon nurkan takana, niin etten minä
saattanut nähdä sitä, ja tavattoman selvä ääni kuului huutelevan
pihalle kysyen, missä Lordi Falconroy oli, sillä häntä ei löytynyt
mistään huoneesta talossa. Siitä äänestä ei voinut erehtyä. Minä olin
kuullut sen monelta poliittiselta puhujalavalta ja monessa johtokunnan
kokouksessa; se oli Ireton Todd itse. Muutamat toiset näyttivät menneen
alempien ikkunoiden tai portaiden luo, ja huutelivat hänelle, että
Falconroy oli mennyt kävelylle Pilgrim's Pondille päin noin tunti
sitten, eikä hänestä ei sittemmin ollut näkynyt merkkiäkään. Silloin
huusi Todd kovasti, 'Hyvä Jumala', löi ikkunan rajusti kiinni ja minä
kuulin hänen jymistävän sisäportaita alas. Palautuen varhaisempaan,
järkevämpään päätökseeni kiiruhdin pois kohta alkavan yleisen etsinnän
tieltä, ja palasin tänne hiukan yli yhdentoista.»
»Nyt pyydän teitä muistelemaan tuota pientä perheuutista, joka
teistä näytti olevan niin tuskastuttavan vailla mielenkiintoa. Jos
vanki ei säästänytkään laukaustaan Toddia varten, niinkuin asia
nähtävästi onkin, on pikemmin luultavaa, että hän säilytti sitä lordi
Falconroyta varten ja näyttääpä siltä kuin olisi hän saanut tehtävänsä
toimitetuksi. Eipä juuri ole sopivampaa ampumapaikkaa kuin tuon lammen
omituisesti muodostunut ympäristö, jossa maahan paiskautunut ruumis
vaipuu paksun mudan läpi mittaamattomaan syvyyteen. Otaksukaamme siis,
että leikkotukkainen ystävämme tulikin tappamaan Falconroyn eikä
Toddin. Mutta, kuten minä jo olen huomauttanut, on olemassa monta
syytä, joitten takia moni Amerikassa haluaisi tappaa Toddin. Mutta ei
ole olemassa mitään syytä, minkä vuoksi joku amerikkalainen haluaisi
murhata äsken maahan tulleen englantilaisen lordin, paitsi tuota yhtä,
hienoston lehdessä mainittua seikkaa — että lordi osoittaa huomiota
miljoonatytölle. Meidän leikkotukkainen ystävämme on kai, huonosti
sopivista vaatteistaan huolimatta, kosijaksi pyrkivä.»
»Minä käsitän, että tuo viittaus tuntunee teistä sorahtavalta, vieläpä
koomilliseltakin, mutta tehän olette englantilainen. Se kuulostaa
teistä samanlaiselta kuin jos kerrottaisiin, että Canterburyn
arkkipiispan tytär menee naimisiin St. Georgessa, Hannover Squarella,
vapaalle jalalle päästetyn kadunlakaisijan kanssa. Te ette voi
arvostella oikein meidän etevimpien kansalaistemme nousemis- ja
pyrkimishalua. Te näette edullisen näköisen, harmaatukkaisen miehen
seurustelupuvussa astelevan jokseenkin tärkeän näköisenä, Te saatte
kuulla, että hän on valtion tukipylväitä, ja te kuvittelette,
että hänellä on rikas isä. Te erehdytte. Te ette voi käsittää,
että hän muutamia harvoja vuosia sitten on ollut pidätettynä tai
yhtä hyvin vankilassa. Te ette ota huomioon meidän kansallista
vireyttämme ja kohoamiskykyämme. Useat meidän vaikutusvaltaisimmista
kansalaisistamme eivät ainoastaan ole kohonneet asemaansa äskettäin,
vaan kohonneet jokseenkin myöhään elämässään. Toddin tytär oli jo
täyttänyt yhdeksäntoista vuotta, kun hänen isänsä laski perustuksen
omaisuudelleen, niin ettei siinä, että hänen tyttärellään olisi
halpa-arvoinen mielitietty, ole mitään mahdotonta; eikä myöskään
siinä, että tyttö on kiintynyt häneen, niin kuin luulen asioitten
olevan lyhtypuuhasta päättäen. Jos niin on, on lyhtyä kantava käsi kai
yhteydessä pyssyä pitelevän käden kanssa. Tästä asiasta, sir, tulee
aika melu.»
»No», sanoi pappi kärsivällisesti, »ja mitä teitte te sitten?»
»Minä arvelen, että te pahastutte», vastasi Usher, »sillä minä tiedän,
että te ette saata hyväksyä tieteen tehtävää näissä asioissa. Minä
olen noudattanut suurta hienotunteisuutta tässä asiassa, ehkäpä
suuremmassakin määrässä kuin oikeastaan olin halukas. Ja minä,
arvelin, että nyt oli sopiva tilaisuus käyttää todistajana tuota
'sielunmittaria', josta olen kertonut. Minun mielipiteeni mukaan ei tuo
kone voi valehdella.»
»Kone ei voi valehdella», sanoi isä Brown, »eikä voi sanoa
totuuttakaan.»
»Tässä tapauksessa se sanoo, kuten teille näytän», jatkoi Usher
luottavasti. »Minä asetin huonosti puetun miehen mukavaan tuoliin ja
kirjoitin sanoja pahvipalaselle. Kone ilmaisi vain hänen valtasuonensa
toiminnan muutokset, ja minä tarkkasin hänen oloaan. Koko taito on
siinä, että otaksuttuun rikokseen viittaavia sanoja sekoitetaan
sanoihin, jotka ovat yhteydessä jonkun aivan toisen asian kanssa,
kuitenkin sellaisiin sanoihin, joilla on aivan luonnollinen yhteys.
Tällä lailla kirjoitin minä sanat _haikara, kotka_ ja _pöllö_, ja kun
minä kirjoitin _haukka_ [haukka = falcon], oli hän hyvin levoton. Mutta
kun minä aloin piirtää r:ää sanan loppuun, hyppeli kone aivan. Kellä
muulla tässä valtakunnassa olisi mitään syytä vavahtaa kuullessaan
sellaisen äsken tulleen englantilaisen nimen kuin Falconroy, paitsi
sillä miehellä, joka ampui hänet? Eikö tämä ole parempi vahvistus
kuin lörpöttelevän todistajajoukon antama: luotettavan koneen
todistus?» — »Te unohdatte kuitenkin», huomautti hänen toverinsa, »että
epäluotettava kone on ohjannut tuota luotettavaa konetta.»
»Mitä te tarkoitatte?» kysyi salapoliisi.
»Minä tarkoitan _ihmistä»_, sanoi isä Brown, »epäluotettavalta konetta
minkä tunnen. En tahdo olla epäkohtelias enkä luule, että te pitäisitte
sanaa 'ihminen' loukkaavana, tai epätarkkana määritelmänä itsestänne.
Te sanotte tarkanneenne hänen käytöstään, mutta kuinka voitte tietää,
olivatko huomionne oikeita? Te sanoitte, että sanojen pitäisi tulla
esiin luonnollisesti, mutta mistä te tiedätte, että te kirjoititte ne
luonnollisesti? Mikä todistaa, ettette tekin ollut kiihoittunut? Teidän
valtasuoneenne ei oltu yhdistetty konetta.»
»Minä sanon teille», huusi amerikkalainen hyvin kiihkeästi, »että minä
olin kylmä kuin kurkku.»
»Rikollinenkin saattaa olla kylmä kuin kurkku», sanoi Brown hymyillen.
»Tai ainakin yhtä kylmä kuin te.»
»Mutta tämä ei ollut», sanoi Usher työntäen papereita syrjään. »Te
tuskastutatte minua.»
»Valitan sitä», sanoi toinen. »Minä huomautin vain järjellisestä
mahdollisuudesta. Jos te osaatte lukea hänen käytöksestään, milloin
se sana, joka oli langettava hänet, oli käsillä, kuinka ei hän osaisi
lukea teidän käytöksestänne, että langettava sana oli esillä? Minä
pyytäisin muitakin todistuksia kuin sanoja, ennenkuin tuomitsisin
miehen syylliseksi.»
Usher löi nyrkillään pöytään ja nousi ylös jonkinlaisen kiukkuisen
riemastuksen vallassa.
»Ja sen», huusi hän, »aioin juuri antaa teille. Minä asetin koneen
juuri siihen kuntoon, että se saattoi todistaa saman asian jälkeenpäin
toisella tavoin. Ja kone on oikeassa, sir.»
Hän oli hetkisen vaiti ja jatkoi sitten vähemmän kiihtyneenä. »Minä
tahtoisin mieluummin väittää, jos siihen joudutaan, että minulla siihen
saakka oli hyvin vähän ohjeita paitsi tuota tieteellistä koetta.
Yleensä ei mikään puhunut miestä vastaan. Hänen vaatteensa sopivat
huonosti, niinkuin minä sanoin, mutta ne olivat hituisen paremmat kuin
se rappeutunut yhteiskuntaluokka, johon hän nähtävästi kuuluu. Paitsi
sitä oli mies, huolimatta juoksustaan kynnettyjen peltojen yli ja
tunkeutumisestaan pölyisen aidan läpi, verrattain siisti. Se saattoi
kylläkin johtua siitä, että hän juuri äsken oli karannut vankilasta,
mutta se muistutti minun mielestäni enemmän kunnollisen köyhän miehen
toivotonta siisteyttä. Hänen käytöksensä oli, olen velvollinen
tunnustamaan sen, täysin samanlainen kuin kunnon miesten. Hän oli
hiljainen ja arvokas kuin he, ja hänellä näytti olevan suuri, salainen
huoli kannettavanaan. Hän vakuutti täydellistä tietämättömyyttä
rikoksesta ja koko asiasta, eikä osoittanut muuta kuin jöröä
kärsimättömyyttä, odottaen että joku tulisi pelastamaan hänet tästä
mielettömästä tilanteesta. Hän kysyi minulta useamman kerran, saisiko
hän soittaa eräälle lakimiehelle, joka oli auttanut häntä kauan sitten
eräässä kauppariidassa, ja toimi kaikin tavoin niin kuin viaton mies
minun nähdäkseni olisi toiminut. Häntä vastaan ei puhunut kerrassaan
mikään tässä maailmassa, paitsi tuo pikku sormi koneessa, joka osoitti
hänen sydämensä tykytyksen muutokset.
»Sitten tarkastettiin konetta häntä tutkittaessa ja se oli täysin
kunnossa. Samalla tulin minä hänen kanssaan yksityisestä huoneesta
odotussaliin, jossa oli kaikenlaista väkeä tutkintoa odottamassa. Minä
arvelin, että hän oli jo enemmän tai vähemmän rohkaissut mieltään
selvittääkseen asiat tunnustuksen tapaisella. Hän kääntyi minuun päin
ja alkoi puhua matalalla äänellä: 'Minä en voi pidättäytyä kauempaa.
Jos haluatte tietää kaikki minusta...'
»Samalla hetkellä eräs pitkällä penkillä istuvista naisparoista nousi
ylös huudahtaen ja osoitti häntä sormellaan. En ole koskaan eläissäni
kuullut mitään niin pirullisen selvää. Hänen laiha sormensa näytti
erottavan hänet joukosta kuin ampumalla. Vaikka puhe olikin yhtä
ulvontaa, kuului joka tavu tarkasti kuin erilliset kellon läppäykset.
»'Drugger Davis', huusi hän. 'Sinäkin olet kiinni, Drugger Davis.'
»Rappiolle joutuneista naisista, jotka enimmäkseen olivat varkaita ja
katutyttöjä, käänsi ainakin kaksikymmentä päänsä töllistellen häntä
nauraen ja vihan ilme kasvoillaan. Vaikk'en minä koskaan olisi kuullut
noita sanoja, olisin huomannut hänen piirteittensä voimakkaasta
värähdyksestä, että niin sanottu Oscar Rian oli kuullut oikean nimensä.
Aivan niin tietämätön en minäkään ole, saatte ehkä hämmästykseksenne
kuulla. Drugger Davis oli kaikkein kurjimpia ja rappeutuneimpia
pahantekijöitä, mitkä koskaan ovat vetäneet nenästä meidän poliisiamme.
On varmaa, että hän on tehnyt monta murhaa kauan ennen tätä viimeistä
tihutyötä, jonka uhriksi vartija joutui. Mutta häntä ei koskaan saatu
kiinni niistä, kumma kyllä, sillä hän teki ne samalla tavoin kuin
viattomammat, tai pienemmät rikoksensa joista hän joutui kiinni sangen
usein. Hän oli miellyttävä, hyvännäköinen roisto, niinkuin hän vieläkin
jossain määrin on, ja hänen tapanaan oli seurustella baarityttöjen ja
tarjoilijattarien kanssa ja menettää heidän rahansa. Hyvin usein meni
hän kuitenkin paljon pitemmälle, ja heidät tavattiin myrkytettyinä
suklaalla tai savukkeilla, koko omaisuus tipo tiessään. Sitten sattui
tapaus, jolloin tyttö tavattiin kuolleena, mutta epäilyksiä ei voitu
täydellisesti näyttää toteen ja, mikä oli vielä taitavampaa, rikollista
ei löydetty. Minä kuulin huhuttavan, että hän oli ilmestynyt jossain
muualla samaan aikaan aivan päinvastaisissa hommissa lainaten rahaa
muille, sen sijaan että hän ennen oli tarvinnut sitä itse; mutta
ainoastaan sellaisille köyhille leskille, jotka hän voi hurmata
persoonallisuudellaan, ja aivan samalla huonolla tuloksella heihin
nähden. Niin, siinä on teidän viaton miehenne ja siinä hänen viaton
saavutuksensa. Sen jälkeen on neljä pahantekijää ja kolme vartijaa
tuntenut hänet ja vahvistanut asian. Mitäs te nyt sanotte minun pikku
koneestani tämän jälkeen? Eikö se ole langettanut hänet? Taikka
sanotteko mieluummin, että minä tai tuo nainen olemme langettaneet
hänet?»
»Mitä siihen tulee, että te olisitte langettanut hänet», vastasi isä
Brown nousten ja pudistellen itseään hitaasti, »olette te pelastanut
hänet sähkötuolista. En luule, että te voitte tappaa Drugger Davisia
tuon vanhan myrkytystarinan perusteella; ja mitä tulee vankiin, joka
murhasi vartijan, on luullakseni päivän selvää, ettette ole saanut
häntä kiinni. Herra Davis on syytön tähän rikokseen, oli miten hyvänsä.»
»Mitä te tarkoitatte»? kysyi toinen. »Kuinka voisi hän olla syytön tähän
rikokseen?»
»Siunaa ja varjele!» huusi pieni mies joutuen harvinaisen kiihkon
valtaan. »Siksi, että hän on syyllinen noihin muihin! Minä en tiedä,
mitä te oikeastaan ajattelette! Te näytte luulevan, että kaikki
rikokset ovat koottuina yhteen laatikkoon. Te puhutte kuin olisi
maanantainen kerjäläinen jo tiistaina tuhlari. Te kerrotte minulle,
että tuo mies, joka on täällä, eli viikkoja ja kuukausia petetyiltä
köyhiltä naisilta anastamillaan pienillä rahasummilla, että hän käytti
rohtoja parhaissa ja myrkkyä pahimmissa tapauksissa, että hän esiintyi
jälkeenpäin mitä parhaimpana lainanantajana ja petti vielä enemmän
köyhää kansaa samalla kärsivällisellä ja rauhallisella tavalla. No
olkoon niin — otaksukaamme selvyyden vuoksi, että hän teki kaiken tuon.
Jos asianlaita on sellainen, sanon minä teille, mitä hän ei saattanut
tehdä. Hän ei voinut hyökätä yli piikkiharjaisen muurin ladatulla
pyssyllä varustettua miestä vastaan. Hän ei voinut kirjoittaa muuriin
omalla kädellään, että hän oli tehnyt sen. Hän ei voinut pysähtyä
ilmoittamaan, että itsepuolustus oli hänen puolustuksensa. Hän ei
voinut selittää, ettei hän kantanut vihaa vartija paralle. Hän ei
voinut sanoa sen rikkaan miehen talon nimeä, jonne hän oli menossa
pyssyineen. Hän ei voinut kirjoittaa oman nimensä alkukirjaimia miehen
verellä. Pyhimysten nimessä! Ettekö huomaa, että koko luonne on aivan
toisenlainen, niin hyvässä kuin pahassakin? Te ette näytä olevan
vähääkään minun kaltaiseni. Voisi luulla, ettei teillä itsellänne
koskaan ole ollut vikoja.»
Ällistynyt amerikkalainen oli jo avannut suunsa vastatakseen, kun
hänen yksityis- ja virkahuoneensa ovea kolkutettiin ja rämisytettiin
hävyttömällä tavalla, johon hän oli täydellisesti tottumaton.
Ovi lensi auki. Juuri äsken oli Greywood Usher tullut siihen
johtopäätökseen, että isä Brown mahdollisesti oli hullu, nyt alkoi hän
miettiä, että hän itse oli hullu. Hänen yksityishuoneeseensa murtautui
ja syöksyi mitä saastaisimpiin ryysyihin puettu mies, rasvainen
luuhkahattu aivan vinossa päässä, hänen toisessa silmässään vilahteli
konnamainen, vihreä ilme, ja molemmat silmät kiilsivät kuin tiikerin
silmät. Muut osat hänen kasvoistaan olivat näkymättömissä, koska ne
peitti takkuinen parta ja viikset, joitten läpi vain nenä oli päässyt
tunkeutumaan ja jotka vielä sen lisäksi oli kiedottu likaiseen,
punaiseen kaulaliinaan. Herra Usher kehui nähneensä useimmat valtion
villeimmistä roistoista, mutta hän ei muistanut koskaan nähneensä
tällaista variksenpelätiksi puettua pavianiapinaa. Mutta ennen kaikkea
ei hän koskaan, rauhallisen, tieteellisen olemassaolonsa aikana ollut
kuullut tuon näköisen miehen puhuttelevan häntä ensiksi.
»Hoi, ukko Usher», huusi punaisella kaulahuivilla varustettu olento.
»Minä olen jo kyllästynyt tähän. Haluatteko koetella minuunkin jotain
konstejanne ja koukkujanne. Minua ei petetä. Antakaa minun vieraani
mennä pois, tai minä panen sekaisin koko tämän hassun laitoksen.
Pitäkää häntä täällä hetkikään, niin saattepa tuntea itsenne verrattain
kurjaksi. Minä arvelen, etten minäkään ole aivan voimaton mies.»
Kunnianarvoisa herra Usher katseli ärjyvää hirviötä niin suuren
hämmästyksen vallassa, että se tukahdutti kaikki muut tunteet. Vain tuo
hänen silmiään loukkaava näky oli tehnyt hänen korvansakin käytäntöön
kelpaamattomiksi. Vihdoin soitti hän kiivaasti kelloa toisella
kädellään. Sillä aikaa kun kello kilisi voimakkaasti ja kaikuen, kuului
isä Brownin ääni hiljaa mutta selvästi.
»Minulla on ehdotus tehtävänä», sanoi hän, »mutta se tuntuu hiukan
sekavalta. Minä en tunne tätä herraa, mutta — mutta minä luulen
tuntevani hänet. No, te tunnette hänet — te tunnette hänet aivan hyvin
— kyllä te tunnette hänet; tietysti. Se kuuluu oudolta, eikö totta.»
»Minä arvelen, että maailman kaikkeus on murtunut», sanoi Usher vaipuen
läjään pyöreään virkatuoliinsa.
»No, kuulkaapa», kiljui vieras, lyöden nyrkillään pöytään, puhuen
äänellä, joka tuntui yhä salaperäisemmältä sen vuoksi, että se nyt oli
vienompi ja käsitettävämpi, vaikka yhä kaikuva: »Minä en tahdo väitellä
kanssanne. Minä en tahdo...»
»Kuka hiidessä te sitten olette?» kivahti Usher ojentautuen äkkiä
suoraksi istuimellaan.
»Minä arvelen, että tuon herran nimi on Todd», sanoi pappi.
Sitten otti hän käteensä sanomalehtiliuskan.
»Minä luulen, että te ette lukenut perheuutisia oikealla tavalla, sanoi
hän alkaen lukea yksitoikkoisella äänellään ’... _tai on suljettu
kaupunkimme iloisinten johtomiesten arvokkaihin rintoihin, mutta huhu
kertoo hauskasta pilasta, joka koskee yhteiskunta-asteikon toisessa
päässä olevien yksinkertaista käytöstä ja tapoja_’. Pilgrim's Pondissa
on pidetty suuremmoiset naamiaiset tänä yönä, ja yksi vieraista on
kadonnut. Herra Ireton Todd on kelpo isäntä ja on seurannut häntä
tänne, ehtimättä muuttaa hassua pukuaan.»
»Mitä miestä te tarkoitatte.»
»Minä tarkoitan sitä miestä, jonka te näitte koomillisiin, liian
suuriin vaatteihin puettuna juoksevan pitkin peltoa. Etteköhän tehne
viisaimmin, jos menette ottamaan selkoa hänestä? Hän lienee jokseenkin
kärsimätön pääsemään takaisin samppanjansa ääreen, josta hän juoksi
tiehensä aika kyytiä, kun pyssyllä varustettu vanki tuli näkyviin.»
»Tarkoitatteko tosiaan...», aloitti virkamies.
»No, kuulkaapa, herra Usher», sanoi isä Brown rauhallisesti,
»te sanoitte, että kone ei voi erehtyä; ja eräässä suhteessa se
ei erehtynytkään. Mutta toinen kone, se, joka oli valmistanut
suonimittarin, erehtyikin. Te väititte, että tuo repaleinen mies
säpsähti kuullessaan Falconroyn nimen, siksi, että hän oli murhannut
tämän. Hän säpsähti Falconroyn nimestä sen vuoksi että _hän_ on lordi
Falconroy.»
»Minkä ihmeen takia hän ei ilmoittanut, kuka hän oli?» kysyi ällistynyt
Usher.
»Hän ymmärsi että hänen asemansa, ja äkillinen hätääntymisensä eivät
sopineet aatelismiehelle», vastasi pappi, »niin että hän päätti ensin
pitää nimensä salassa. Hän aikoi juuri kertoa siitä teille, kun» — ja
isä Brown katseli kenkiään — »eräs nainen keksi hänelle toisen nimen».
»Mutta ettehän te ole kyllin hullu väittämään», sanoi Greywood Usher,
hyvin kalpeana, »että lordi Falconroy olisi Drugger Davis.»
Pappi katseli häntä hyvin vakavasti, mutta hyvin erehdyttävän ja
selvittämättömän näköisenä.
»Minä en sano hänestä yhtään mitään», sanoi hän. »Minä jätän loput
teille. Teidän lehtenne kertovat, että hänen arvonimensä oli vasta
äsken löydetty, mutta lehdet ovat hyvin epäluotettavia. Sanotaan, että
hän on ollut Yhdysvalloissa nuoruudessaan, mutta koko juttu näyttää
hyvin omituiselta. Davis ja Falconroy ovat molemmat suuria pelkureita,
mutta sellaisia ovat monet muutkin miehet. Minä en tahtoisi hirttää
koiraakaan tämän mielipiteeni vuoksi. Mutta minä ajattelen» — jatkoi
hän hiljaa ja miettivästi — »minä arvelen, että te amerikkalaiset
olette liian vaatimattomia. Minä arvelen, että teillä on liian korkea
käsitys englantilaisista ylimyksistä — juuri otaksuessanne, että he
ovat niin ylimysmielisiä. Te näette edullisen näköisen englantilaisen
seurustelupuvussa, te tiedätte, että hän kuuluu Ylähuoneeseen, ja te
kuvittelette, että hänellä on mainio isä. Te ette ota lukuun meidän
kansallista vireyttämme ja edistyshaluamme.
»Useat meidän huomatuimmista aatelismiehistämme eivät ainoastaan ole
kohonneet äskettäin, vaan...»
»Hoi, seis!» huusi Greywood Usher väännellen laihoja käsiään
kärsimättömästi huomatessaan ironian pilkahduksen papin kasvoilla.
»Älkää viitsikö haastattaa tuota hourupäätä», huusi Todd karkeasti.
»Viekää minut ystäväni luo.»
Seuraavana päivänä ilmestyi isä Brown taas yhtä yksivakaisen näköisenä,
kuljettaen muassaan uusia hienoston sanomalehtiä.
»Minä pelkää, että te nykyään lyötte laimin hienoston sanomalehdet»,
sanoi hän. »Mutta ehkä tämä otus huvittaa teitä.»
Usher luki otsakkeet: _Last Trickin karkulaiskemut. Hauska sattuma
Pilgrim's Pondin luona_. Uutinen jatkui: »Naurettava tapaus sattui
Wilkins'onin automobiilitallien luona viime yönä. Vartiossa
olevan poliisimiehen huomio suuntautui erääseen vangin puvussa
olevaan mieheen, joka huomattavan kylmäverisesti nousi hienoon
Panhard-automobiiliin ohjaajan paikalle. Hänen seurassaan oli
ryysyiseen liinaan verhottu tyttö. Poliisin sekaantuessa asiaan veti
tyttö huivin syrjään ja kaikki tunsivat miljoonamies Toddin tyttären,
joka juuri oli tullut naamiohuveista Pondista, missä kaikilla vierailla
oli yhtäläiset naamiot. Hän ja herrasmies, jotka olivat pukeutuneet
vangin pukuihin, olivat lähdössä tavalliselle huviajelulle.»
Tämän alta löysi herra Usher toisenkin uutisen: »_Miljoonamiehen
tyttären hämmästyttävä pako vangin kanssa. Hän oli järjestänyt
naamiohuvit. Nyt terveenä_...»
Herra Greywood Usher nosti silmänsä, mutta isä Brown oli mennyt pois.