Herra Armagnac katseli herra Brunia. Herra Brun sieppasi kirjeen, luki
sen ja katseli herra Armagnacia Sitten lähtivät molemmat reippaasti
toiselle puolen katua ja istuutuivat pienen pöydän ääreen kastanjien
varjoon, jossa he tilasivat kaksi korkeaa lasia hirveää, vihreää
absinttia, jota he nähtävästi joivat missä ilmassa ja mihin aikaan
tahansa. Muuten näytti kahvila tyhjältä, ainoastaan yksinäinen sotilas
joi kahvia erään pöydän ääressä, toisen luona istui suurikasvuinen mies
juoden mietoa mehuvettä ja pappi, joka e juonut mitään.
Maurice Brun selvitti kurkkuaan ja sanoi: »Oikeastaan meidän pitäisi
auttaa mestaria joka tapauksessa, mutta...»
Hän keskeytti äkkiä ja Armagnac sanoi: »Hänellä saattaa olla painavat
syynsä olla tapaamatta miestä, mutta...»
Ennenkuin kumpikaan ehti täydentää ajatustaan, oli ilmeistä, että
tunkeilija oli karkoitettu vastapäisestä talosta. Pensaat pääkäytävän
edessä heiluivat ja hajaantuivat, ja mies syöksyin esiin sieltä kuin
tykin kuula.
Hän oli voimakas mies, päässään pieni rypistynyt tyrolilaishattu,
ja hänen ulkonaisessa olennossaan oli tosiaan jotakin tyrolilaisen
tapaista. Hänen hartiansa olivat jykevät ja leveät, mutta hänen
säärensä olivat hoikat ja sirot polvihousuineen ja neulottuine
sukkineen. Hänen kasvonsa olivat ruskeat kuin pähkinä. Hänellä oli
hyvin kiiltävät ja levottomat, ruskeat silmät ja hänen tumma tukkansa
oli jäykästi kammattu taapäin otsalta ja leikattu takaa päätä
myöten, paljastaen kulmikkaan, voimakkaan pääkallon, ja hänellä oli
pitkät mustat viikset, kuin härän sarvet. Tuollainen jykevä pää on
tavallisesti asetettu vahvan niskan varaan; mutta tämä oli piilotettu
leveän, kirjavan liinan alle, joka oli sidottu ympäri kaulan korvien
alapuolelta ja kulki edessäpäin hänen takkinsa sisään, muodostaen
kuin omituisen liivin. Liina oli itämaista tekoa. Yleensä oli miehen
olemuksessa jotakin barbaarista, ja hän muistutti enemmän unkarilaista
paroonia kuin tavallista ranskalaista upseeria. Hänen kielensä oli
kuitenkin selvästi ranskalaissyntyisen puhetta, ja hänen ranskalainen
patriotisminsa oli niin tulista, että se tuntui melkein mauttomalta.
Heti kun hän oli hyökännyt ulos kaariovesta, alkoi hän pasuunamaisella
äänellä huudella pitkin katuja: »Onko täällä ketään ranskalaisia?»
aivankuin hän olisi kutsunut kokoon kristityitä Mekan kaupungissa.
Armagnac ja Brun nousivat heti pystyyn, mutta he tulivat liian myöhään.
Miehiä oli jo juossut paikalle kadun kulmista; syntyi pieni, mutta
levoton ihmisryhmä. Ranskalaisten äkillisellä halulla puhua politiikkaa
kadulla, oli mustaviiksinen mies jo rientänyt kahvilaa kohti, hypännyt
pöydälle ja ottanut kastanjanoksan tuekseen; ja nyt puhui hän kuin
Camille Desmoulsin kerran oli puhunut, kun hän siroitti tammenlehviä
väkijoukkoon.
»Ranskalaiset», paukutteli hän. »Minä en osaa puhua! Jumala auttakoon
minua sanomaan sanottavani. Miehet oppivat roskaisissa parlamenteissaan
puhumaan ja sen ohessa vaikenemaan — vaikenemaan niinkuin tuo vakooja,
joka piilee vastapäisessä talossa. Hän vaikeni, kun minä kolkutin
hänen makuuhuoneensa ovelle! Hän vaikenee nytkin, vaikka hän kadun
yli kuulee minun ääneni ja vapisee pesässään. Niin — he saavat
vaieta kaunopuheisesti nuo poliitikot! Mutta aika on tullut, jolloin
meidän, jotka emme saa puhua, _täytyy_ puhua. Teidät on kavallettu
preussiläisille. Kavallettu tällä hetkellä. Ja tuo mies on teidät
kavaltanut. Minä olen Jules Debosc, tykkiväen eversti Belfortista.
Me vangitsimme eilen saksalaisen vakoilijan Vogeseilla, ja hänen
taskustaan löytyi paperi — paperi, jota minä pidän kädessäni. Niin,
sitä koetettiin salata, mutta minä kuljetin sen suorastaan miehelle,
joka oli kirjoittanut sen — miehelle tuossa talossa. Se on hänen
käsialaansa, se on merkitty hänen nimiinsä alkukirjaimilla. Se neuvoo,
kuinka voidaan löytää tuon uuden, äänettömän ruudin tekotapa. Hirsch
on sen keksinyt, Hirsch kirjoitti tämän tiedonannon siitä. Tämä
tiedonanto on saksaksi kirjoitettu ja löydettiin saksalaisen taskusta.
Sanokaa, että ruudin kemiallinen kaava on harmaassa kuoressa sihteerin
pöydän ensimäisessä, vasemmanpuolisessa laatikossa, sota-asiain
ministeristössä, kirjoitettuna punaisella musteella. Olkaa varovainen.
P.H.!»
Hän pamautteli lyhyitä lauseita kuin pikatykki, sillä hän oli selvästi
sitä laatua miehiä, jotka ovat joko kielettömiä tai vilpittömiä. Suurin
osa joukosta oli kansalliskiihkoisia ja nyt jo uhkaavan kapinallisia ja
vähemmistö yhtä pelokkaita intellektuaaleja, jotka Armagnacin ja Brunin
johtamina hillitsivät enemmistön liikanaista sotaista innostusta.
»Jos tuo on sotasalaisuus», huusi Brun, »kuinka voitte kuuluttaa sitä
kadulla?»
»Sanon teille, miksi menettelen niin», karjui Dubosc yli meluavan
joukon. »Lähestyin tätä miestä suoralla kohteliaalla tavalla. Jos
hänellä olisi ollut jotain selitettävää, olisi hän voinut tehdä sen
täydellä luottamuksella. Hän kieltäytyy selittämästä. Hän lähettää
minut kahden muukalaisen luo kahvilaan kuin palvelijoitten luo. Hän on
ajanut minut ulos talosta, mutta minä menen sinne takaisin Pariisin
kansa jäljessäni.»
Kirkuna tuntui tärisyttävän talojen seiniä ja kaksi kiveä lensi
ilmassa; toinen rikkoi ruudun parvekkeen yläpuolella. Kiukustunut
eversti pujahti vielä kerran kaarioven alle, ja hänen kuultiin huutavan
ja meluavan sisällä. Joka hetkellä kasvoi ihmismeri yhä suuremmaksi,
se nousi kaidepuita ja tikkaita pitkin kavaltajan asuntoon; oli
jo jokseenkin varmaa, että talo valloitettaisiin kuin Bastille,
kun rikkoutunut parvekeikkuna aukeni ja tohtori Hirsch tuli ulos
parvekkeelle. Ensiksi oli raivo muuttumaisillaan nauruksi, sillä
hän näytti kovin hullunkuriselta tällaisen näytelmän yhteydessä.
Pitkine, paljaine kauloineen ja luisuine olkapäineen muistutti hän
samppanja-pulloa, mutta se olikin ainoa juhlallinen piirre hänessä.
Hänen takkinsa riippui hänen yllään kuin naulassa; porkkananpunaista
tukkaansa piti hän pitkänä ja sotkuisena, hänen leukansa ja poskensa
olivat tuollaisen harmillisen parran reunustamat, joka alkaa läheltä
suuta. Hän oli hyvin kalpea ja hänellä oli siniset silmälasit.
Lyijynkarvaisena kasvoiltaan puhui hän teeskennellyllä
päättäväisyydellä, niin että roskaväki vaikeni kesken hänen kolmatta
lausettaan.
»... sanoa teille nyt vain kaksi asiaa. Ensimäisen vihollisilleni,
toisen ystävilleni. Vihollisilleni sanon minä: On totta, etten tahdo
tavata herra Duboscia, vaikka hän meluaakin aivan tämän huoneen
ulkopuolella. On totta, että olen pyytänyt kahta muuta miestä
keskustelemaan hänen kanssaan minun sijastani. Mutta minä selitän
teille syyn! Koska minä en tahdo enkä saa nähdä häntä — siksi että
hänen tapaamisensa olisi vastoin kaikkia arvokkuuden ja kunnian
sääntöjä; ennenkuin minut on juhlallisesti vapautettu oikeuden edessä,
on hän velvollinen kunnon miehenä noudattamaan toista sovintopäätöstä;
ja lähettäessäni hänet todistajieni luo, olen tarkasti...!»
Armagnac ja Brun heiluttivat hurjasti hattujaan, ja tohtorin
vihamiehetkin taputtivat hyväksyen käsiään tälle odottamattomalle
kiellolle. Vielä kerran jäi noin viisi lausetta kuulumatta, kunnes
hänen taas kuultiin sanovan:
»Ystävilleni. — Minä puolestani käyttäisin aina älyllisiä aseita,
ja niiden suojaan tuleekin kehittyvä ihmiskunta varmasti uskomaan
itsensä. Mutta teidän oma kallein uskonkappaleenne on aineen ja
perinnöllisyyden perusvoima. Minun teoksillani on hyvä menestys;
minun teoriani ovat kumoamattomia, mutta minä kärsin ranskalaisille
melkein luonteenomaisen ennakkoluulon vuoksi. Minä en osaa puhua
niinkuin Clemenceau tai Déroulède, sillä heidän sanansa ovat kuin
heidän pistooliensa pamahdukset. Ranskalainen haluaa kaksintaisteluita,
niinkuin englantilainen urheilua. Hyvä, minä lähetän todistajani,
minä suon kansalaisilleni tuon barbaarisen huvin ja vetäydyn sitten
mietiskelemään loppuiäkseni.»
Kaksi miestä syöksyi kohta keskelle väkijoukkoa tarjoamaan palvelustaan
eversti Duboscille, joka juuri tuli ulos tyytyväisenä. Toinen oli tuo
tavallinen sotilas, joka oli juonut kahvia. Hän sanoi yksinkertaisesti:
»Minä tahdon toimia teidän puolestanne, sir. Minä olen Valognes'in
herttua.»
Toinen oli tuo iso mies, jota hänen papillinen ystävänsä ensin koetti
kiellellä, mutta meni sitten yksinään pois.
Aikaisena iltahetkenä tarjottiin Café Charlemagnen puutarhassa kevyt
päivällinen. Vaikka lasinen tai kullattu katto puuttuikin, olivat
melkein kaikki vieraat hienon ja epätasaisen lehtikatoksen alla, sillä
koristavat puut seisoivat niin tiheässä pöytien välissä, että kaikki
olivat kuin puutarhan lumoavan himmeyden keskellä. Erään pöydän luona,
melkein keskellä, istui hyvin lyhytkasvuinen pikku pappi aivan yksin
mitä suurimmalla nautinnolla syventyneenä valkosillin ruotimiseen.
Koska hänen jokapäiväinen ravintonsa oli hyvin yksinkertaista, oli
hänellä omituinen halu antautua äkillisiin, yksityisiin nautinnoihin.
Hän ei nostanut silmiäänkään annoksestaan, jonka ympärille oli tarkasti
järjestetty punaista pippuria, sitruunaa, ruskeata leipää, voita
j.n.e., kunnes suuri varjo levisi pöydälle, ja hänen ystävänsä Flambeau
istuutui vastapäätä häntä. Flambeau oli alakuloinen.
»Minä pelkään, että minun täytyy lopettaa tämä homma», sanoi hän
raskaasti. »Minä olen täysin Duboscin kaltaisten ranskalaisten
sotilaiden puolella ja minä vastustan jyrkästi sellaisia ranskalaisia
ateisteja kuin Hirsch. Mutta minusta tuntuu kuin olisimme erehtyneet
tässä asiassa. Herttua ja minä päätimme myös tarkastella syytöspaperia,
ja minun täytyy sanoa, että olen iloinen, kun se tuli tehdyksi.»
»Onko paperi sitten väärennetty?» kysyi pappi.
»Sehän se juuri on tuo omituinen seikka», vastasi Flambeau. »Se on
aivan Hirschin käsialan näköistä ja siitä ei kukaan voi erehtyä. Mutta
Hirsch ei ole kirjoittanut sitä. Jos hän on ranskalainen isänmaan
ystävä, ei hän ole voinut kirjoittaa sitä, koska se antaa tietoja
saksalaisille. Ja jos hän on saksalainen vakoilija, ei hän ole voinut
kirjoittaa sitä, sillä se ei anna tietoja saksalaisille.»
»Te tarkoitatte, että ilmoitus on väärä», sanoi isä Brown.
»Väärä», vastasi toinen, »ja väärä juuri siinä, missä Hirsch olisi
antanut oikeat tiedot — nimittäin hänen oman salaisen kaavansa
kätköpaikan suhteen hänen omassa virastossaan. Hirschin ja
asiantuntijain suosituksella saimme herttua ja minä äsken luvan
tarkastaa salaisen laatikon Sota-asiain toimistossa, missä Hirschin
kaavaa säilytetään. Me olemme ainoat henkilöt, jotka koskaan ovat
tunteneet sen, lukuunottamatta keksijää itseään ja sotaministeriä,
mutta ministeri salli sen tapahtua pelastaakseen Hirschin
kaksintaistelusta. Tämän jälkeen emme tosiaan saata kannattaa Duboscia,
jos hänen paljastuksensa on tyhjää luuloa.»
»Ja onko se?» kysyi isä Brown.
»On», sanoi hänen ystävänsä surkeasti. »Sen on kömpelösti väärentänyt
joku, joka ei tiedä mitään sen oikeasta kätköpaikasta. Siinä sanotaan,
että paperi on sihteerin kirjoituspöydän laatikossa oikealla puolella.
Todellisuudessa on kaappi salalaatikkoineen koko joukon vasemmalla
pulpetista. Siinä sanotaan, että harmaa kuori sisältää pitkän,
punaisella musteella kirjoitetun asiapaperin. Se ei ole kirjoitettu
punaisella musteella, vaan aivan tavallisella mustalla. On selvästi
mieletöntä sanoa, että Hirsch olisi erehtynyt paperista, jota ei
tunne kukaan muu kuin hän itse, tai että hän olisi koettanut auttaa
ulkomaalaista varasta saamalla hänet haparoimaan väärää laatikkoa.
Minun mielestäni täytyy meidän jättää se ja pyytää anteeksi tuolta
vanhalta porkkanalta.»
Isä Brown näytti miettivän; hän otti pienen palan valkosilliä
kahveliinsa. »Oletteko varma, että harmaa kuori oli vasemmanpuolisessa
kaapissa?» kysyi hän.
»Täydellisesti», vastasi Flambeau. »Harmaa kirjekuori — se oli
oikeastaan valkea — oli...»
Isä Brown pudotti pienen, hopeisen kalan ja kahvelin ja tuijotti
toveriinsa. »Mitä?» kysyi hän muuttuneella äänellä.
»Niin, mitä?» vastasi Flambeau, syöden innokkaasti
»Eikö se ollutkaan _harmaa?»_ sanoi pappi. »Flambeau, te säikytitte
minut.»
»Mitä hiisiä te säikytte?»
»Minä säikähdin valkoista kirjekuorta», sanoi toinen vakavasti. »Jos
se vain olisi ollut harmaa! Mutta jos se oli valkoinen, on koko homma
musta. Tohtorilla on kai sittenkin ollut jotain pirullisia vehkeitä.»
»Mutta minä sanon teille, että hän ei ole voinut kirjoittaa moista
tiedonantoa!» huusi Flambeau. »Ilmoitus on joka suhteessa aivan väärä.
Syyllisenä tai syyttömänä tietää tohtori Hirsch kaikki nuo seikat.»
»Mies, joka kirjoitti tuon tiedonannon, tuntee kaikki nuo seikat»,
sanoi hänen papillinen toverinsa siivosti. »Hän ei olisi voinut
vääristellä niitä siinä määrin, tuntematta paperin sisällystä. Saattepa
oppia tuntemaan, — miten kamalaa on olla valheellinen joka suhteessa
niinkuin paholainen.»
»Tarkoitatteko...?»
»Minä tarkoitan, että mies, joka ilmoittaa asian ja jättää arvaamiselle
varaa, ilmaisee samalla osan asian oikeasta laadusta», sanoi hänen
ystävänsä vakavasti. »Otaksukaapa, että joku lähettäisi teidät hakemaan
taloa, jossa on vihreä ovi ja siniset ikkunaluukut, puutarha edessä,
ei takana; jossa on koira, mutta ei kissaa, ja jossa juotiin kahvia,
vaan ei teetä. Te sanoisitte, jos ette löytäisi sellaista taloa, että
kaikki oli keksittyä. Mutta minä sanon, ettei ollut. Minä sanon, että
jos te löydätte talon, jonka ovi oli sininen ja ikkunaluukut vihreät,
jossa oli puutarha takana, muttei edessä, jossa kissat olivat yleisiä
ja koirat paikalla ammuttiin, jossa teetä juotiin neljänneksittäin ja
kahvi oli kielletty — silloin tietäisitte löytäneenne talon. Miehen
täytyi tuntea tuo erikoinen talo ollakseen niin tarkasti epätarkka.»
»Mutta mitä se merkitsee?» kysyi aterioitsija pöydän toisella puolen.
»Minä en oikein tajua», sanoi Brown. »Minä en oikein ymmärrä tätä
Hirschin asiaa. Kaiken matkaa oli joko vasen laatikko oikean sijalla,
tai punaista mustetta mustan asemesta. Minä arvelin että se olisi ollut
väärentäjän satunnainen erehdys, niin kuin te sanotte. Mutta kolme on
mystillinen luku; sillä on täydentävä merkitys. Se täydentää tämänkin.
Että laatikon asemasta, musteen väristä ja kuoren väristä ei _yksikään_
sattumalta ollut oikea, se ei voi olla sattuma. Eikä se ollutkaan.»
»Mitä se sitten oli? Petostako?» kysyi Flambeau ryhtyen taas syömään.
»Minä en ymmärrä sitä muuksi», vastasi Brown kasvoillaan alakuloisen
hämmästyksen ilme. »Ainoa seikka, jonka muistan... Niin, en ole
koskaan ymmärtänyt Dreyfus-juttua. Minähän yleensä voin käsittää
moraalisia tosiasioita helpommin kuin muita. Minä teen johtopäätöksiä
ihmisen silmistä ja äänestä, — tiedättehän, — onko hänen perheensä
onnellinen ja millaisista henkilöistä hän pitää ja mitä karttaa. No,
Dreyfus-jutussa minä petyin. En noitten molemminpuolisten kauheitten
syytösten vuoksi; minä tiedän — vaikkei ole uudenaikaista sanoa niin
— että korkeassa asemassa olevien ihmisten keskuudessa voi vieläkin
helposti syntyä Cencejä ja Borgioita. Ei, se mikä minua hämmästytti,
oli tuo molemminpuolinen vilpittömyys. En tarkoita poliittisia
puolueita; aliupseerit ja sotamiehet ovat aina karkean kunniallisia ja
pettyvät usein. Minä tarkoitan näytelmän henkilöitä. Minä tarkoitan
vehkeilijöitä, jos ne olivat vehkeilijöitä. Minä tarkoitan kavaltajaa,
jos hän oli kavaltaja. Minä tarkoitan niitä miehiä, joiden _täytyi_
tuntea totuus. Nyt esiintyi Dreyfus miehenä, joka _tiesi_ kärsineensä
vääryyttä. Ja sitten ranskalaiset valtiomiehet ja sotilaat esiintyvät,
niinkuin he _tietäisivät_, ettei hän ollut kärsinyt vääryyttä, vaan oli
yksinkertaisesti väärentäjä. Minä en tarkoita, että he käyttäytyivät
hyvin, minä tarkoitan, että he käyttäytyivät niinkuin he olisivat
olleet varmoja asiastaan. Minä en osaa selittää tällaisia asioita,
vaikka tiedänkin mitä minä tarkoitan.»
»Minäkin toivoisin tietäväni», sanoi hänen ystävänsä. »Mutta mitä tällä
kaikella on tekemistä ukko Hirschin asiassa?»
»Ajatelkaapa luottamustoimessa olevaa henkilöä», jatkoi pappi,
»joka rupeaisi antamaan viholliselle tietoja, sillä perusteella,
että tiedot ovat vääriä. Otaksukaapa että hän luulisi pelastavansa
isänmaansa johtamalla ulkomaalaiset harhaan. Otaksukaapa, että hän
täten joutuisi vakoojien piiriin, hänelle tehtäisiin pieniä palveluksia
ja hänet kiinnitettäisiin yhä lähemmin pienten velvollisuuksien
kautta. Otaksukaapa, että hän pysyisi tässä ristiriitaisessa asemassa
omituisella tavalla kertomatta vihollisen vakoojille koskaan täyttä
totuutta, vaan jättäen sen suuremmassa tai pienemmässä määrässä
arvaamisen varaan. Hänen parempi puolensa — niin paljon kuin siitä
olisi jälellä — sanoisi varmaan: 'En ole auttanut vihollista; minä
tiesin, että se oli vasemmanpuolisessa laatikossa'. Hänen huonompi
puolensa sanoisi kuitenkin: 'Lieneehän heillä ymmärrystä nähdä, että
oikeanpuoleista tarkoitetaan'. Minä arvelen, että se on psykoloogisesti
mahdollista — tietysti vain valistuneella aikakaudella.»
»Se saattaa olla psykoloogisesti mahdollista», vastasi Flambeau, »ja se
selittäisi varmaan myöskin Dreyfusin väitteen, että hän oli kärsinyt
vääryyttä, hänen tuomareittensa ollessa varmoja hänen syyllisyydestään.
Mutta historiallisesti se ei kelpaa, koska Dreyfusin asiakirja — jos se
oli hänen asiakirjansa — oli kirjaimellisen tarkka.»
»Minä en ajatellut Dreyfusia», sanoi isä Brown.
Hiljaisuus oli jo laskeutunut heidän ympärilleen pöytien tyhjentyessä.
Oli jo myöhä, vaikka auringonvalo vielä heijastui esineihin sieltä
täältä puiden oksien lomitse. Hiljaisuuden vallitessa muutti Flambeau
äkkiä tuolinsa asemaa aiheuttaen yksinäisen, kaikuvan melun ja heitti
käsivartensa selkänojan kulman yli. »No», sanoi hän jokseenkin äreästi,
»jos Hirsch ei ole sen parempi kuin arka petturi...»
»Te ette saa olla liian kova hänenlaisiaan kohtaan», sanoi isä
Brown lauhkeasti. »Se ei ole täydellisesti heidän vikansa, sillä
heillä ei ole vaistoa. Minä tarkoitan sitä, mikä saa naisen
kieltäytymään tanssimasta miehen kanssa tai estää miestä koskemasta
pankkitalletuksiinsa. Heille on opetettu, että yhteiskunnallinen asema
on määräävä.»
»Kaikissa tapauksissa», huusi Flambeau kärsimättömästi, »minun
päämieheni ei ole mikään heittiö, ja siinä minä pysyn. Olkoon ukko
Dubosc vaikka hiukan hassahtavakin, hän on kuitenkin tavallaan
isänmaan-ystävä.»
Isä Brown ruoti yhä silliään.
Jokin hänen käytöksessään vaikutti sen, että Flambeaun tuimat, mustat
silmät kääntyivät uudestaan isä Browniin. »Mikä teitä vaivaa?» kysyi
Flambeau. »Dubosc on aivan moitteeton siinä suhteessa. Epäilettekö
häntäkin?»
»Ystäväni», sanoi pieni pappi pannen veitsensä ja haarukkansa pois,
ääni värähtäen kylmää tuskaa. »Minä epäilen kaikkea. Tarkoitan, kaikkea
mitä on tänään tapahtunut. Minä epäilen koko juttua, vaikka sen
toiminta on tapahtunut minun silmieni edessä. Minä epäilen kaikkea,
mitä minun silmäni ovat nähneet aamusta alkaen. Tässä jutussa on
jotakin, mikä täydellisesti eroaa tavallisista poliisijutuista, joissa
toinen mies valehtelee enemmän tai vähemmän, toinen taas puhuu enemmän
tai vähemmän totta. Tässä molemmat... Hyvä! Minä olen selittänyt teille
ainoan teorian, joka mielestäni tyydyttää kaikki. Mutta se ei tyydytä
minua.»
»Eikä minuakaan», vastasi Flambeau silmäkulmiaan rypistäen, sillävälin
kun pappi jatkoi kalan syöntiä täydellisesti alistuneen näköisenä.
»Jos kaikki se, mitä te voitte esittää, sisältyy tuohon vastakohtiin
perustuvaan kuviteltuun tietoon, sanon minä tulosta tavattoman
loistavaksi, mutta... no, miksi te sitä sanoisitte?»
»Minä sanoisin sitä vaillinaiseksi», sanoi pappi äkkiä. »Minä sanon
sitä tavattoman vaillinaiseksi. Mutta siinähän onkin koko jutun
kummallisuus. Se on kuin koulupojan hätävalhe. Meillä on nyt kolme
esitystä, Duboscin, Hirschin ja minun kuviteltu ratkaisuni. Joko on
ranskalainen upseeri kirjoittanut tuon tiedonannon musertaakseen
ranskalaisen julkisen henkilön, taikka ranskalainen julkinen henkilö
kirjoitti sen auttaakseen saksalaisia upseereja, taikka ranskalainen
julkinen henkilö kirjoitti sen eksyttääkseen saksalaisia upseereja.
No hyvä. Te arvelette, että salainen paperi, joka kulkee tällaisten
ihmisten, virkamiesten ja upseerien kesken, olisi aivan toisenlainen
kuin tämä. Te odottaisitte ehkä salakirjoitusta, lyhennyksiä, aivan
varmasti tieteellisiä, tarkkoja ammattitermejä. Mutta tämä seikka
on yksinkertainen tarkoituksen mukaisesti, niin kuin vanha satu:
'Purppuraluolasta löydät kultaisen astian'. Näyttää siltä kuin... kuin
se arvoitus olisi tarkoitettukin heti ratkaistavaksi.»
Ennenkuin he olivat ehtineet lopettaa, astui pieni mies ranskalaisen
sotilaan puvussa heidän pöytänsä luo kuin tuuli ja lysähti tuolille
istumaan.
»Minulla on merkillisiä uutisia», sanoi Valognes'in herttua. »Minä
tulen juuri tuttavamme everstin luota. Hän on kokoamassa tavaroitaan
lähteäkseen pois ja hän pyytää meitä esittämään taistelupaikalla hänen
anteeksipyyntönsä.»
»Mitä?» huusi Flambeau melkein pelottavan uskomattoman näköisenä —
»anteeksipyynnönkö?»
»Niin», herttua sanoi jurosti, »siellä paikalla — mieluimmin jokaiselta
— käsi miekankahvassa. Ja teidän ja minun pitäisi tehdä se, sillä aikaa
kun hän on poislähdössä.»
»Mutta mitä tämä tarkoittaa?» huusi Flambeau. »Hänhän ei voi
olla peloissaan tuon pikku Hirschin vuoksi! Hiis vie!» huusi hän
ymmärrettävän raivon vallassa. »Eihän kukaan voi pelätä Hirschiä.»
»Minä luulen, että siinä on taas vehkeilyä!» läähätti Valognes,
»juutalaisten ja vapaamuurarien vehkeilyä. Sen tarkoituksena on tuottaa
kunniaa Hirschille...»
»Isä Brownin kasvot näyttivät välinpitämättömiltä, vaikka omituisen
tyytyväisiltä, joko tietoisuuden tai tietämättömyyden vuoksi. Mutta kun
typerä naamio putosi ja viisas naamio asettui sen sijaan, näkyi kuin
leimaus, ja Flambeau, joka tunsi ystävänsä, tiesi, että hän nyt oli
selvillä. Brown ei sanonut mitään, lopetti vain kala-annoksensa.
»Missä te viimeksi näitte kalliin ystävämme everstin?» kysyi Flambeau
harmistuneesti.
»Hän on Hotel Saint Louis'sa Elyséen kenttien luona, jonne me saatoimme
hänet. Hän pakkaa paraikaa tavaroitaan.»
»Luuletteko, että hän pysyy siellä?» kysyi Flambeau rypistellen
kulmiaan pää kumarassa.
»Minä en luule, että hän vielä on päässyt lähtemään», vastasi herttua.
»Hän pakkaa tavaroitaan pitempää matkaa varten.»
»Ei», sanoi isä Brown yksinkertaisesti, nousten äkkiä seisoalleen,
»hyvin lyhyttä matkaa varten. Kaikkein lyhimpiä, todella. Mutta
meillä on vielä aikaa saada hänet kiinni, jos me lähdemme sinne
automobiilillä.»
Mitään muuta ei hänestä saanut irti, ennenkuin vaunut olivat kiertäneet
kadun kulman Hotel Saint Louis'in luona, jossa he astuivat ulos ja hän
johti seuruetta pitkin syrjäkatua, joka jo oli syvässä varjossa yhä
enenevän hämärän tähden. Kerran, kun herttua kärsimättömästi kysyi,
oliko Hirsch syyllinen petokseen vai ei, vastasi hän kuin muissa
mietteissä: »Ei, paitsi kunnianhimoon — niinkuin Caesar.» Sitten lisäsi
hän jokseenkin epäjohdonmukaisesti: »Hän eli hyvin yksinäistä elämää;
pitihän hänen tehdä jotakin itsensä vuoksi.»
»No, jos hän on kunnianhimoinen, tulee hän kai nyt tyytyväiseksi»,
sanoi Flambeau melkein katkerasti. »Koko Pariisi haluaa nyt ilahduttaa
häntä, kun meidän kirottu everstimme on pötkinyt pakoon.»
»Älkää puhuko niin kovasti», sanoi isä Brown, hiljentäen ääntään,
»teidän kirottu everstinne on juuri edessänne.»
Toiset seisahtuivat ja painuivat syvemmälle seinän varjoon, sillä
heidän karanneen esimiehensä tukeva vartalo näytti todella kulkevan
varjossa vastapäätä, mytty kummassakin kädessä. Hän oli jokseenkin
samanlainen kuin ensi näkemältä, paitsi että hän oli vaihtanut hauskat
vuoristolaispolvihousunsa jokapäiväisiin, pitkiin housuihin. Oli
selvää, että hän jo oli pujahtanut pois hotellista.
Sivukatu, jota pitkin he häntä seurasivat, oli yksi niitä, jotka
tuntuvat olevan talorivien takana kuin näyttämölavan takaosa. Väritön,
jatkuva seinä kulki sen toista reunaa pitkin, ja sen keskeyttivät
joskus tummat ja lian tahraamat ovet, kaikki tarkasti kiinni ja täynnä
ohikulkeneiden katupoikien liitupiirustuksia. Puitten latvat, ylioksat
useimmiten alaspainuneina, kurkistelivat siellä täällä muurinharjan
yli ja niiden takana, purppuraisessa, harmaassa hämärässä, näkyi pitkä
rivi korkeita pariisilaisia taloja takaapäin. Talot olivat itse asiassa
tarkkaan suljetut, ja muutamat näyttivät luoksepääsemättömiltä kuin
ketju marmorivuoria. Kadun toisella puolen jatkui hämärän puiston
ristikkoaitaus.
Flambeau katseli ympärilleen kuin noidutulla tiellä.
»Tiedättekö?», sanoi hän. »Tässä paikassa on jotain...»
»Hoi», huusi herttua kimeästi, »mies katosi. Häipyi kuin kirottu henki.»
»Hänellä on avain», vastasi heidän papillinen ystävänsä. »Hän on vain
mennyt sisään jostakin tämän puutarhan portista.» Ja hänen puhuessaan
kuulivat he kömpelön puuoven sulkeutuvan napsahtaen aivan heidän
edessään.
Flambeau tuli oven luo, joka oli nopsasti sulkeutunut hänen nenänsä
edessä ja seisoi hiukan aikaa siinä pureskellen mustia viiksiään
raivokkaan uteliaisuuden vallassa. Sitten hän ojensi pitkät kätensä ja
kiepautti itsensä ylös kuin apina, seisoen muurin harjalla, ja suuri
vartalo kuvastuen mustana ruskottavia pilviä vasten, kuin mustat puun
latvat.
Herttua katseli pappia. »Duboscin pako on huolellisemmin valmistettu
kuin me luulimmekaan», sanoi hän. »Minä arvelen, että hän aikoo jättää
Ranskan.»
»Hän aikoo jättää kaiken», vastasi isä Brown.
Valognes'in silmät säihkyivät, mutta hänen äänensä hiljentyi.
»Tarkoitatteko itsemurhaa?» kysyi hän.
»Te ette tule löytämään hänen ruumistaan», vastasi toinen.
Määrittelemätön huudahdus kajahti Flambeaun suusta ylhäältä muurilta.
»Jumalani», huusi hän ranskaksi. »Nyt minä tiedän, mikä paikka tämä on!
Niin se on takaosa sitä katua, missä ukko Hirsch asuu Minä luulisin
tuntevani talon takapuolen yhtä hyvin kuin miehen selän.»
»Ja Dubosc on mennyt sinne sisään!» huusi herttua lyöden kädellään
lanteeseensa. »Kas, he tahtovat taistella kaikesta huolimatta.»
Ja äkillisellä, gallialaisella vilkkaudella hyppäsi hän muurille
Flambeaun viereen ja istui siellä järkähtämättömänä, heilutellen
kiivaasti sääriään. Ainoastaan pappi jäi alas muuriin nojaten. Selkä
tapausten näyttämöä kohti käännettynä katseli hän innokkaasti puiston
ristikkoaitauksen ja heiluvien, hämärien puiden välitse.
Mutta herttualla, niin kiihkoissaan kuin hän olikin, oli kuitenkin
ylimyksen vaistot ja hän tahtoi mieluummin mennä taloon kuin vakoilla
sitä; mutta Flambeau, jolla oli murtovarkaan — tai salapoliisin —
vaistot, oli jo kiepahtanut muurilta yksinäisen puun haarukkaan, josta
hän saattoi kyyristyä katsomaan, aivan salassa, korkean mustan talon
takaosassa loistavaa, valaistua ikkunaa kohti.
Punainen ikkunaluukku oli työnnetty valon eteen, mutta vaillinaisesti,
niin että se oli raollaan toiselta puolen, ja uskaltautuen oksalle,
joka näytti ohuelta kuin vitsa, saattoi Flambeau parahiksi nähdä
eversti Duboscin käyskentelevän edestakaisin loistavasti valaistussa,
ylellisesti kalustetussa makuuhuoneessa. Mutta vaikka Flambeau olikin
korkealla piilossa, kuuli hän toverinsa sanat muurin luota ja vastasi
hiljaisella äänellä:
»Niin, he tahtovat kuitenkin taistella.»
»He eivät tahdo koskaan taistella», sanoi isä Brown. »Hirsch
oli oikeassa sanoessaan, että päämiesten ei tällaisessa asiassa
pitäisi taistella. Oletteko lukeneet erään Henry James'in omituisen
psykoloogisen kertomuksen, jossa kaksi henkilöä niin johdonmukaisesti
alati estyi kohtaamasta toisiaan, että he alkoivat tosiaan pelätä
toisiaan ja ajatella, että se oli sallittua? Tämä tapaus on jokseenkin
samanlainen, vaikka vielä merkillisempi.»
»Pariisissa on miehiä, jotka parantavat heidät tuollaisista
mielettömistä kuvitteluista», sanoi Valognes pontevasti. »Heidän täytyy
kiltisti ruveta taistelemaan, tai me otamme heidät kiinni ja pakotamme
heidät siihen.»
»He eivät tule kohtaamaan toisiaan viimeisellä tuomiollakaan»,
sanoi pappi. »Vaikka kaikkivaltias Jumala pitäisi komentosauvaa
taistelupaikalla, vaikka Pyhä Mikael puhaltaisi torvellaan
taistelukäskyn — sittenkin, vaikka toinen heistä seisoisi valmiina, ei
toinen tulisi.»
»Mitä tarkoittaa kaikki tuo mystiikka?» huusi Valognes'in herttua
kärsimättömästi. »Minkä ihmeen takia eivät he taistelisi niinkuin
muutkin ihmiset?»
»He muodostavat toistensa vastakohdan», sanoi isä Brown omituisesti
hymyillen. »He ovat ristiriidassa keskenään. He hävittävät toisensa,
niin sanoakseni.»
Hän jatkoi tuijottamistaan vastapäisiä puita kohti, kun Valognes
äkkiä käänsi päätään kuullessaan Flambeaun hillitysti huudahtavan.
Valaistuun huoneeseen tähystelevä vakooja oli juuri nähnyt everstin
hiukan aikaa asteltuaan rupeavan riisuutumaan. Flambeau ajatteli ensin,
että hän tosiaan aikoi valmistautua taisteluun, mutta hän sai kohta
luopua siitä ajatuksesta toisen takia. Duboscin rinnan ja olkapäitten
leveyden ja vahvuuden muodosti melkoinen pumpulitäyte, joka lähti irti
takin mukana. Paitahihasillaan, housut jalassa meni verrattain hintelä
mies makuuhuoneesta kylpyhuoneeseen sen sotaisemmitta aikeitta kuin
peseytyminen. Hän kumartui vadin yli, hieroi vettä valuvia käsiään
ja kasvojaan pyyhinliinalla ja kääntyi ympäri, niin että voimakas
valo lankesi hänen kasvoilleen. Hänen ruskea ihonsa oli kadonnut,
hänen paksut, mustat viiksensä olivat kadonneet; hän oli sileäksi
ajeltu ja hyvin kalpea. Everstistä ei ollut jälellä muuta kuin hänen
haukkamaiset, ruskeat silmänsä. Muurin edessä käyskenteli isä Brown
syvissä ajatuksissa puhuen kuin itsekseen.
»Tuotahan minä juuri sanoin Flambeaulle. Nuo vastakohdat eivät sitä
tee. Ne eivät toimi. Ne eivät taistele. Jos joku on valkea, eikä musta,
kiinteä, eikä juokseva, ja niin edelleen kaiken matkaa — niin on siinä
jotain kieroa, _Monsieur_, siinä on jotain kieroa. Toinen näistä
miehistä on vaalea, toinen tumma, toinen jykevä ja toinen hintelä,
toinen vahva ja toinen heikko. Toisella on viikset, mutt'ei partaa,
niin ettei hänen suutaan näy; toisella on parta, mutt'ei viiksiä, niin
että hänen leukansa on piilossa. Toisella on tukka kammattuna päätä
myöten, mutta niska liinalla peitetty; toisella on matala paidankaulus,
mutta pitkä tukka päälaen peittona. Tuo kaikki on liian sievää ja
täsmällistä, siinä on jotain kieroa. Noin vastakkaiset henkilöt eivät
voi joutua riitaan. Missä toinen esiintyy, siinä toinen piiloutuu.
Niinkuin kasvot ja naamio, niinkuin lukko ja avain...»
Flambeau katseli taloon kasvot valkeina kuin lakana. Huoneessa
olija seisoi selin häneen, mutta peiliä vastapäätä, ja oli jo
kiinnittänyt kasvojensa ympärille kiehkuran punaista tukkaa, mikä
riippui epäjärjestyksessä hänen päänsä päällä kiemuroiden poskien ja
leukapielien ympäri, jättäen pilkallisen suun paljaaksi. Peilistä
katsottuna näyttivät valkeat kasvot Judaksen kasvoilta, hirveän naurun
vääntämiltä ja helvetin riehuvien liekkien ympäröimiltä. Flambeau
näki punaisenruskeitten silmien räpyttelevän hermostuneesti, sitten
peittyivät ne sinisten silmälasien alle. Solauttaen ylleen väljän,
mustan takin hävisi olento talon etuosaa kohti. Viisi minuuttia
myöhemmin ilmaisi ihmisjoukon hyvähuutojen kaiku vastapäiseltä kadulta,
että tohtori Hirsch oli vielä kerran esiintynyt parvekkeella.