Herra Maurice Brun ja herra Armand Armagnac kulkivat auringonpaisteisen
Champs Elysées'n yli vilkkaan, mutta silti arvokkaan näköisinä.
He olivat molemmat lyhyitä, rohkeita ja reippaita. Heillä oli
molemmilla musta parta, joka ei oikein tuntunut sopivan heidän
kasvoihinsa omituisen ranskalaisen muodin johdosta, mikä sai heidän
partansa näyttämään teennäisiltä. Herra Brunin tumma suippoparta oli
silminnähtävästi kiinnitetty hänen alahuuleensa. Herra Armagnacilla
oli vaihteen vuoksi kaksi partaa, yksi törröttäen voimakkaan leuan
kummassakin kulmassa. He olivat molemmat nuoria. He olivat molemmat
ateisteja, masentavan järkkymättömiä katsantokannaltaan, mutta hyvin
vilkkaita sitä selittämään. He olivat molemmat kuuluisan tohtori
Hirschin, scientistin, publisistin ja moralistin henkisiä oppilaita.
Herra Brun oli joutunut huomionesineeksi ehdotuksensa vuoksi, että
yleinen lauseparsi »Adieu» [ransk. oikeastaan »Jumalan haltuun»]
pitäisi hävittää kaikkien ranskalaisten klassikkojen teoksista ja
tehdä lyhyt loppu sen käyttämisestä yksityisessä elämässä, »Silloin»,
sanoi hän, »olisi ihmisten kuvitellun Jumalan nimikin kaikunut
viimeistä kertaa ihmisen aikakaudella.» Herra Armagnacin erikoisala oli
kuitenkin militarismin vastustaminen ja hän tahtoi että marseljeesin
loppukuoro, _Aux armes, citoyens_ [Aseisiin, kansalaiset] muutettaisiin
kuuluvaksi _Aux greves, citoyens_ [Lakkoon, kansalaiset]. Mutta hänen
antimilitarisminsa oli erikoista, gallialaista lajia. Eräs kuuluisa ja
hyvin varakas englantilainen kveekari, joka oli tullut tapaamaan häntä
valmistellakseen yleistä aseiden riisumista koko maailmassa, oli aivan
tuskastua, kun Armagnac ehdotti, että sotamiehet aluksi ampuisivat
upseerinsa.
Tässä kohdassa nuo kaksi miestä kuitenkin enimmän erosivat johtajansa
ja filosoofisen oppi-isänsä mielipiteistä. Tohtori Hirsch, joka
kylläkin oli syntynyt Ranskassa ja saanut osakseen ranskalaisen
kasvatuksen kaikkein loistavimmat edut, oli luonteeltaan aivan
toiseen lajiin kuuluva, lempeä, uneksiva, inhimillinen ja, huolimatta
epäilykselle perustuvasta ajatustavastaan, mietiskelevään filosofiaan
taipuva. Hän oli, sanalla sanoen, enemmän saksalaisen kuin ranskalaisen
luontoinen, ja niin paljon kuin häntä ihailtiinkin, niin jokin näiden
gallialaisten syvimmässä tietoisuudessa oli närkästynyt siitä, että
hän ajoi rauhanasiaa niin perin rauhallisella tavalla. Puolueensa
silmissä kautta Euroopan oli Paul Hirsch muuten tieteen pyhimys.
Laajat ja rohkeat kosmilliset teoriansa sovitti hän kieltäytyvään
elämäänsä ja viattomaan, joskin hiukan kylmäkiskoiseen siveysoppiinsa,
ja hän kannatti muutamassa suhteessa Darwinia täydennettynä Tolstoin
opeilla. Mutta hän ei suinkaan ollut anarkisti, eikä isänmaa käsitteen
vastustaja; hänen mielipiteensä varustusten riisumisesta hyvin
hillittyjä ja kehitykseen perustuvia. — Tasavallan hallitus antoi arvoa
hänelle hänen kemiallisten tietojensa vuoksi. Hän oli juuri äskettäin
keksinyt äänettömän räjähdysaineen, jonka salaisuutta hallitus
huolellisesti säilytti.
Hänen talonsa oli erään sievän kadun varrella lähellä Elyséen kenttiä
— katu, joka keskikesällä näytti olevan yhtä lehtevä kuin puistokin;
kastanjarivi levitti varjoa auringon paisteessa ja sen taittoi vain
yhdessä paikassa kadulle ulottuva, suuri kahvila. Aivan vastapäätä sitä
olivat suuren tiedemiehen talon valkea pääty, vihreät ikkunaluukut
ja rautainen, myöskin vihreäksi maalattu parveke, joka pisti ulos
erään ovi-ikkunan edessä. Tämän alla oli ovi, joka vei jonkunlaiselle
iloiselle, pensaiselle, tiilipohjaiselle pihalle, ja tänne astuivat
molemmat ranskalaiset iloisesti jutellen.
Heille avasi oven Simon, tohtorin vanha palvelija, joka hyvin olisi
voinut itsekin käydä tohtorista, sillä hänellä oli päätä myöten
kammattu harmaa tukka, mustat silmälasit ja tuttavallinen tapa. Hän
oli todella tiedemieheksi melkein yhtä arvokkaan näköinen kuin hänen
isäntänsä tohtori Hirsch, joka oli mieheksi kuin kaksihaarainen
retikka, päänä juuri niin suuri pahkura, että se teki ruumiin
mitättömäksi. Yhtä vakavana kuin kuulu lääkäri reseptiä ojentaessaan,
antoi hän herra Armagnacille kirjeen. Tämä repäisi sen auki kiihkeän
kärsimättömästi ja luki nopeasti seuraavaa:
»En voi tulla alas teitä tapaamaan. Tässä talossa on eräs mies, jota
minä en tahdo tavata. Hän on kiihko-isänmaallinen upseeri, Dubosc.
Hän istuu portailla. Hän on käynyt potkimassa huonekalut hujan hajan
kaikissa huoneissa; minä olen sulkeutunut työhuoneeseeni vastapäätä
kahvilaa. Jos te lupaatte mennä kahvilaan toiselle puolen katua ja
odottaa jonkun ulomman pöydän ääressä, koetan lähettää hänet sinne
teidän puheillenne. Pyydän teitä vastaamaan hänelle ja sopimaan hänen
kanssaan. Minä en voi taistella hänen kanssaan. Minä en voi! Minä en
tahdo.
Tästä tulee uusi Dreyfus-juttu!