Tohtori Orion Hoodin, kuuluisan rikostieteilijän ja oikeuslääketieteen
erikoistuntijan vastaanottohuone oli Scarborough'issä meren puolella,
keskellä hyvin leveitten ja valoisain parveke-ikkunain sarjaa, joista
katsottuna Pohjanmeri näytti loppumattomalta sinisen vihreältä
marmorimuurilta. Tällaisessa paikassa on meri yksitoikkoinen kuin
rantatalojen sinivihreä laudoitus: sillä huoneissa vallitsi kaikkialla
pelottava järjestys, jokseenkin samanlainen kuin meren pelottava
tyyneys. Ei kuitenkaan saa otaksua, että tohtori Hoodin huoneustosta
puuttui ylellisyyttä tai runollisuutta. Ne olivat siellä omilla
paikoillaan; mutta saattoi huomata, ettei niitä koskaan päästetty
paikoiltaan pois. Ylellisyyttä siellä oli: erikoisella pöydällä oli
yhdeksän tai kymmenen laatikkoa parhaita sikaareja; mutta ne olivat
järjestetyt määrätyn suunnitelman mukaan, niin että väkevämmät olivat
lähinnä seinää ja miedoimmat lähinnä ikkunaa. Tarjotin, jolla oli
kolmenlaista juomaa, kaikki erinomaista lajia, seisoi aina hienon
hienolla pöydällä; mutta kuvitusvoimainen katselija olisi voinut
vakuuttaa, että viskyn, konjakin ja rommin pinta näytti aina olevan
samalla tasolla. Runoutta siellä oli: huoneen vasempaan kulmaan oli
hyllyille järjestetty täydellinen valikoima englantilaisia klassikoita,
ja oikealla oli nähtävänä kokoelma englantilaisten ja ulkomaalaisten
fysiologien teoksia. Mutta jos joku otti niteen Chauceria tai Shelleytä
hyllyltä, vaivasi aukko silmää kuin lovi miehen etuhampaissa. Oli
vaikea tietää, luettiinko kirjoja milloinkaan; luultavasti niitä
luettiin, vaikka tuntuikin siltä kuin olisivat ne kahlehditut
paikoilleen niinkuin raamatut vanhoissa kirkoissa. Tohtori Hood
käsitteli yksityistä kirjakokoelmaan kuin olisi se ollut julkinen
kirjasto. Mutta jos tämä tarkasti tieteellinen koskemattomuus verhosi
täydellisesti lyriikalla ja ballaadeilla kuormitetut hyllyt ja juomilla
ja tupakalla kuormitetut pöydät, niin on sanomattakin selvää, että
tuollainen pakanallinen pyhyys suojeli vielä enemmän muita hyllyjä,
jotka sisälsivät spesialistin kirjaston, ja muita pöytiä, jotka
kannattivat hauraita, melkein taikamaisia kemiallisia ja fysikaalisia
koneita.
Tohtori Orion Hood käyskenteli pitkin huoneriviänsä, jota rajoitti —
kuten poikien maantieteessä sanotaan — idässä Pohjanmeri ja lännessä
tohtorin yhteiskunnallisen ja rikosopillisen kirjaston tiheät rivit.
Hän oli puettu taiteilijamaiseen samettipukuun, kuitenkin ilman
minkäänlaista taiteellista huolimattomuutta; hänen tukkansa oli hyvin
harmahtava, vaikka se kasvoikin paksuna ja tiheänä, hänen kasvonsa
olivat laihat, mutta verevät ja niiden ilme odottavainen. Joka seikka
hänessä ja hänen huoneustossaan ilmaisi samalla kertaa jonkunlaista
taipumattomuutta ja levottomuutta, niinkuin tuo suuri Pohjanmeri, jonka
rannalle hän — ainoastaan terveydellisistä syistä — oli rakentanut
asuntonsa.
Ollen kujeilevalla tuulella lykkäsi kohtalo oven auki ja johti
tähän pitkään, ankaraan, meren viereiseen huoneustoon olennon, joka
ehkä oli sen ja sen isännän mitä omituisin vastakohta. Vastaukseksi
lyhyeeseen mutta kohteliaaseen kehoitukseen aukeni ovi sisälle päin ja
huoneeseen kömpi muodoton, pieni olento, josta hänen oma hattunsa ja
sateenvarjonsa näyttivät tuntuvan yhtä vaikeilta käsitellä kuin suuri
matkatavara-paljous. Sateenvarjo oli musta ja jokapäiväinen mytty,
kauan sitten korjauksen tarpeessa, hattu oli leveälierinen, papillinen
lakki, vaikka verrattain harvinainen Englannissa, ja mies oli oikea
perikuva kaikesta, mikä on yksinkertaista ja avutonta.
Tohtori katseli tulijaa hillityn hämmästyneesti, melkein niin kuin
hän olisi katsellut suurta, mutta selvästi vaaratonta huoneeseensa
kiipeävää merieläintä. Äsken tullut katseli tohtoria samalla
säteilevällä, mutta hengästyneellä iloisuudella, mikä on ominaista
lihavalle emännöitsijälle, joka juuri on varustautunut tunkeutumaan
raitiovaunuun. Siinä oli valtava sekoitus yhteiskunnallista
itsetietoisuutta ja ruumiillista hämminkiä. Hänen lakkinsa vierähti
matolle, hänen raskas sateenvarjonsa putosi hänen polviensa välistä
kolahtaen permannolle. Hän kurottautui sieppaamaan hattunsa ja kumartui
ottamaan sateenvarjonsa, sitten sanoi hän yhtä kyytiä pyöreillä
kasvoillaan yhä sama hymy:
»Minun nimeni on Brown. Suokaa anteeksi. Minä tulen Mac-Nabien asian
vuoksi. Olen kuullut teidän usein päästävän ihmisiä tällaisista
pulmista. Pyydän, että suotte anteeksi, jos olen erehtynyt.»
Tämän kestäessä oli hän kontaten saanut hattunsa käsiinsä ja tehnyt
sen yli pienen, nytkähtävän kumarruksen aivan kuin sillä korjatakseen
kaikki.
»En ole oikein käsittänyt teitä», vastasi tiedemies kylmänkiihkeällä
tavallaan. »Luulen, että te olette erehtynyt huoneista. Minä olen
tohtori Hood ja minun tehtäväni on melkein kokonaan kirjallista ja
kasvattavaa laatua. On kyllä totta, että poliisi on joskus kysynyt
neuvoani erittäin omituisissa ja tärkeissä asioissa, mutta...»
»Oh, tämä asia on mitä tärkein», keskeytti Browniksi kutsuttu pikku
mies. »Niin, hänen äitinsä ei tahtoisi antaa hänen mennä kihloihin.» Ja
hän nojautui taaksepäin tuolissaan säteillen tyytyväisyyttä.
Tohtori Hoodin kulmakarvat olivat rypistyneet synkistyen, mutta
silmissä niiden alla kiilteli jotain, mikä saattoi olla kiukkua tai
huvia. »Kuitenkaan», sanoi hän, »en ole ymmärtänyt täydellisesti.»
»Nähkääs, he aikovat mennä naimisiin», sanoi pappislakkinen, »miss
Maggie Mac-Nab ja nuori Todhunter tahtovat _mennä naimisiin_. No, mikä
sitten on tärkeämpää kuin se?»
Suuren Orion Hoodin tieteelliset voitot olivat riistäneet häneltä
paljon, muutamat sanovat terveyden, toiset Jumalan; mutta ne eivät
olleet täydellisesti riistäneet häneltä käsitystä naurettavasta.
Avomielisen papin viime esityksen aikana päästi hän hillityn
naurahduksen ja asettautui nojatuoliin tutkivan lääkärin irooniseen
asentoon.
»Mr Brown», sanoi hän harvakseen, »siitä on tasan neljätoista ja
puoli vuotta, kun minua persoonallisesti pyydettiin käsittelemään
persoonallista probleemia: se oli silloin kun Ranskan presidenttiä
yritettiin myrkyttää Lord Mayorin päivällisillä. Nyt on, ymmärtääkseni,
kyseessä, onko eräs teidän ystävistänne, nimeltä Maggie, toivottava
morsian eräälle hänen ystävälleen nimeltä Todhunter. Hyvä, mr
Brown, minä olen urheilija. Minä ryhdyn asiaan. Tahdon antaa Mac
Nabin perheelle parhaita neuvojani, yhtä hyviä kuin annoin Ranskan
presidentille ja Englannin kuninkaalle, — ei, parempia, neljätoista
vuotta parempia. Minulla ei ole mitään muuta tekemistä tänään
iltapäivällä. Kertokaapa minulle tarinanne.»
Pieni Brown niminen pappi kiitti häntä kuvaamattomalla lämmöllä,
vaikkakin omituisen yksinkertaisella tavalla. Tuntui melkein siltä
kuin olisi hän kiittänyt jotain vierasta tupakkahuoneessa, vaivattuaan
häntä pyytämällä tulitikkuja tai kuin kiittäisi hän Kew Garden'in
hoitajaa siitä, että tämä oli lähtenyt hänen kanssaan niitylle hakemaan
neliapilalta. Pidettyään väliä tuskin puolipisteen verran, aloitti
pikku mies kertomuksensa:
»Mainitsin teille, että nimeni on Brown, ja se se todella onkin, ja
minä olen pappina siinä pienessä katolisessa kirkossa, jonka luulen
teidän varmasti nähneen noiden säännöttömien katujen toisella puolen,
missä kaupunki päättyy pohjoiseen päin. Viimeisen ja harvimmin
rakennetun varrella näistä kaduista, jotka kulkevat meren rantaa pitkin
kuin rantasulut, asuu hyvin kunniallinen, mutta aika kiivasluontoinen
jäsen minun seurakunnassani, Mac Nab niminen leski. Hänellä on tytär
ja hän vuokraa huoneita, ja hänen ja hänen tyttärensä, sekä lesken ja
asukkaiden välillä — — niin, uskallanpa väittää, että molemmin puolin
on paljon sanomista. Nykyään on hänellä vain yksi asukas, tuo Todhunter
niminen nuorimies; mutta hänestä on ollut paljon enemmän vastusta kuin
kaikista muista yhteensä, sillä hän tahtoo mennä naimisiin talon nuoren
neidin kanssa.»
»Ja talon nuori neiti», kysyi tohtori Hood, hiljaisuudessa hyvin
huvitettuna, »mitä tahtoo hän?»
»No, hänkin tahtoo ottaa miehen», huusi isä Brown nousten kiivaasti
ylös. »Siinähän juuri on tuo hirmuinen ristikohta.»
»Se on tosiaankin kamala pulma», sanoi tohtori Hood.
»Tuo nuori James Todhunter», jatkoi pappi, »on minun tietääkseni
hyvin kunnon mies; mutta hänestä ei kukaan tiedä juuri mitään. Hän on
iloinen, ruskeatukkainen nuori poika, ketterä kuin apina, sileäksi
ajeltu kuin näyttelijä ja palvelevainen kuin synnynnäinen asiamies.
Hänellä näyttää olevan taskut täynnä rahaa, mutta kukaan ei tiedä,
mitä hän toimittaa. Rouva Mac Nab — ollessaan pessimistisellä päällä
— on aivan varma siitä, että hän hommaa jotain pelottavaa, jotain,
mikä ehkä on yhteydessä dynamiitin kanssa. Dynamiitti lienee hyvin
vaaratonta ja melutonta lajia, sillä poika parka sulkeutuu joskus
huoneeseensa muutamaksi tunniksi ja tutkii jotain suljettujen ovien
takana. Hän selittää tämän eristäytymisen olevan ohimenevää ja että
siihen on omat syynsä ja lupaa selittää kaikki ennen häitä. Kukaan
ei tiedä varmasti sen enempää, mutta rouva Mac Nab kertoisi teille
paljon enemmän asioita, joista hänkään ei ole aivan varma. Te tiedätte
kuinka jutut versovat kuin ruoho sellaisen tietämättömyyden piirissä
kuin täällä. Siellä kerrotaan juttuja kahdesta äänestä, joiden on
kuultu puhelevan huoneessa; vaikka, kun ovi on avattu, on Todhunter
aina istunut yksinään. Kerrotaan salaperäisestä, pitkästä miehestä
silkkihattu päässä: hän tuli muka kerran esiin merisumusta ja nousi
nähtävästi merestä, hiipien hämärissä pitkin hiekkakenttää pienen
takapuutarhan läpi, kunnes hänen kuultiin puhelevan huoneen asukkaan
kanssa avoimen takaikkunan kautta. Keskustelu näytti loppuvan riitaan:
Todhunter paiskasi ikkunansa kiinni vihaisesti, ja korkeahattuinen
mies suli taas merisumuun. Tätä tarinaa kerrotaan perheessä mitä
suurimmalla herkkäuskoisuudella, mutta minä arvelen kyllä, että
rouva Mac Nab pitää parempana omaa, itsekeksimäänsä selitystä, että
toinen mies tai mikä hän lie, ryömii joka yö ulos suuresta vajasta
kadun kulmassa, joka päivisin on lukittu. Tästä te huomaatte, kuinka
Todhunterin lukittua ovea pidetään tienä, jota pitkin _Tuhannen ja
yhden yön_ hirviöt ja satuolennot hiipivät. Ja kuitenkin siellä on vain
vaatimaton nuorukainen puettuna rehelliseen mustaan takkiinsa, yhtä
säännöllisenä ja viattomana kuin vastaanottohuoneen kello. Hän maksaa
vuokransa minuutilleen, hän on elämässään ehdottomasti raitis; hän
on väsymättömän hyvä nuoremmille lapsille ja saattaa huvittaa heitä
päivät päästään, ja viimeksi, ja tärkeintä kaikista: hän on päässyt
yhtä suureen suosioon vanhimman tyttären silmissä ja tämä on valmis
lähtemään kirkkoon hänen kanssaan vaikka huomenna.»
Miehellä, joka on lämpimästi innostunut laajakantoisiin teorioihin,
on aina suuri halu sovittaa ne jokapäiväisiinkin asioihin. Kun suuri
erikoistutkija oli alentunut kuuntelemaan papin yksinkertaista puhelua,
niin teki hän sen auliisti. Hän istuutui mukavasti nojatuoliinsa ja
alkoi puhua kuin hajamielisyyteen taipuvainen luennoitsija.
»Pienissäkin asioissa on paras kysyä neuvoa luonnon ohjaavalta kädeltä.
Määrätynlaiset kukat saattavat olla kuolematta talven tultua, mutta
kukat ovat kuolevia, eräänlaiset kivet saattavat olla kastumatta
vuoksen aikana, mutta vuoksi nousee sentään. Tiedemiehen silmissä
on koko ihmiskunnan historia sarja joukkoliikkeitä, katoamista tai
siirtymistä, niinkuin kärpästen joukkokuolema talvella, tai lintujen
paluu keväällä. Kaiken historian perustana on rotu. Taru luo uskonnon;
rotu synnyttää lailliset ja eetilliset sodat. Tästä ei ole selvempää
esimerkkiä kuin tuon villin, epäitsekkään ja häviävän heimon kohtalo,
rodun, jota me tavallisesti sanomme kelttiläiseksi, ja josta teidän Mac
Nabinne ovat näytteitä. Pieninä, mustaverisinä, uneksivine, häilyvine
luonteineen, hyväksyvät he helposti taikauskoiset selitykset joka
tapauksesta, aivan samoin kuin he myöskin hyväksyvät, — suokaa anteeksi
jos sanon niin — tuon taikauskoisen katsantokannan, jota te ja teidän
kirkkonne edustatte. Ei ole mitään merkillistä siinä, että sellainen
kansa, valittava meri takanaan ja — suokaa taas anteeksi — jyrinällä
uhkaava kirkko edessään, näkee haaveellisia piirteitä siinä, mikä on
täysin selvää. Te, ahtaine seurakunnallisine vastuunalaisuuksienne
näette ainoastaan tuon yksityisen, rouva Mac Nabin jonka tuo yksityinen
tarina kahdesta äänestä ja pitkästä, merestä nousseesta miehestä on
saattanut suunniltaan. Mutta tieteellisellä kuvitusvoimalla varustettu
mies näkee niin sanoakseni Mac Nabin koko heimon hajaantuneena koko
maailmaan lopullisessa haaksirikossaan, aivan samanlaisena kuin
lintuparvi. Hän näkee tuhansien rouva Mac Nabien tuhansissa taloissa
tiputtavan pienen tipan sairaalloisuutta ystäviensä teekuppiin, hän
näkee...»
Ennenkuin tiedemies oli ehtinyt lopettaa lausuntonsa, kuului toinen,
vielä kärsimättömämpi kolkutus ulkoa; henkilölle, jonka puvun helmat
suhahtelivat, näytettiin kiireesti tietä pitkin käytävää ja ovi avautui
siististi puetulle, mutta kiireestä punakalle ja hämmentyneelle
nuorelle tytölle. Hänen tukkansa oli vaalea, merituulen hajottama, ja
hän olisi ollut täydellinen kaunotar, jolleivät hänen poskipäänsä olisi
olleet, niinkuin skotlantilaisilla yleensä, hiukan esiinpistävät ja
hyvin verevät. Hänen anteeksipyyntönsä oli melkein yhtä äkillinen kuin
käsky.
»Valitan, että keskeytän teidät, sir», sanoi hän. »Mutta minun täytyi
heti lähteä isä Brownin jälkeen, sillä ei ole kysymys vähemmästä kuin
elämästä tai kuolemasta.»
Isä Brown aikoi hypätä jaloilleen jokseenkin hämmästyneenä. »Mitä, mitä
on tapahtunut, Maggie?» sanoi hän.
»James on murhattu, kaikesta päättäen», vastasi tyttö ankarasti
läähättäen juoksustaan. »Tuo mies Glass on ollut äskettäin hänen
seurassaan; minä kuulin heidän juttelevan aivan selvästi oven takaa.
Kaksi eri ääntä; sillä James puhui matalalla äänellä, sopertaen ja
toinen ääni oli korkea ja vapiseva.»
»Tuo mies Glass?» toisti pappi jokseenkin ällistyneenä.
»Minä tiedän, että hänen nimensä on Glass», vastasi tyttö hyvin
kärsimättömänä. »Minä kuulin sen selvästi oven läpi. He riitelivät
— rahoista luullakseni — sillä minä kuulin Jamesin tuon tuostakin
sanovan: Se on oikein herra Glass; tai: Ei, herra Glass, ja sitten:
Kaksi ja kolme, herra Glass. Mutta me puhelemme nyt liikaa; teidän
täytyy tulla heti, ja siihen on kai vielä aikaa.»
»Mihin on vielä aikaa?» kysyi tohtori Hood, joka oli tarkastellut
neitoa huomattavalla mielihyvällä. »Minkä tähden herra Glass ja hänen
sotkuiset raha-asiansa vaativat sellaista kiirettä?»
»Minä aioin särkeä oven, mutta en voinut», vastasi tyttö lyhyesti.
»Sitten juoksin takapihalle ja kiipesin ikkunalaudalle, josta näkee
huoneeseen. Siellä oli aivan hämärä ja huone näytti tyhjältä, mutta
minä vannon nähneeni Jamesin lyyhistyneenä nurkkaan, aivan kuin hänet
olisi myrkytetty tai kuristettu.»
»Tämä asia on hyvin vakava», sanoi isä Brown nousten ylös ja
noukkien harhailevan hattunsa ja sateenvarjonsa. »Todella olin juuri
selittämässä asiaanne tälle herralle, ja hänen katsantokantansa...»
»On täydellisesti muuttunut», sanoi tiedemies vakavasti. »En luule,
että tämä nuori neiti on niin kelttiläinen, kuin olin otaksunut. Koska
minulla ei ole mitään muuta tekemistä, panen minä hatun päähäni ja
lähden teidän kanssanne kaupungille.»
Noin viiden minuutin kuluttua lähestyivät kaikki kolme Mac Nabien kadun
synkkää päätä. Tyttö käveli vuoristolaisen lujalla, väsymättömällä
tavalla, rikostieteilijä vetelehtivällä siroudella, josta ei kuitenkaan
puuttunut jonkunlaista leopardimaista reippautta, ja pappi kepsutteli
pontevin, lyhyin askelin, joista täydellisesti puuttui hienouden
tavoittelu. Tämän kaupunginosan ulkonäkö vahvisti melkein tohtorin
viittauksia kolkon ympäristön ja tapojen vaikutuksesta ihmisiin.
Ravistuneet talot seisoivat yhä harvenevina erillään taittuneessa
rivissä rannikolla; ilta loppui aikaiseen ja synkän näköiseen hämärään,
meri oli tummanpunainen ja kuohui pahaenteisesti. Mac Nabien pienessä
puutarhapahasessa, joka ulottui hietarannikkoon saakka, kasvoi kaksi
mustaa puuta, jotka olivat kuin hämmästyksestä pystyyn jääneet
paholaisen kädet, ja kun rouva Mac Nab juoksi katua pitkin heitä
vastaan kuivat käsivarret samalla lailla levällään ja tuimat kasvot
palavina, muistutti hänkin jossain määrin paholaista. Tohtori ja
pappi vastasivat tuskin, kun hän kimeällä äänellä toisteli tyttärensä
tarinaa, pannen mukaan sekoittavia yksityiskohtia omasta päästään; hän
huusi kostoa joko mr Glassille murhasta, ja mr Todhunterille siitä,
että hän oli antanut murhata itsensä, tai viimemainitulle siitä, että
hän oli uskaltanut aikoa naida hänen tyttärensä, eikä ollut elänyt
kylliksi tehdäkseen sen. He kulkivat ahtaan käytävän läpi talon
etuosassa, kunnes tulivat vuokralaisen ovelle peräpuolella ja silloin
tohtori Hood vanhan salapoliisin tavoin asetti olkapäänsä voimakkaasti
ovipeiliä vasten ja mursi oven. Sen auetessa tuli äänettömän
murhenäytelmän näyttämö esiin. Eipä kukaan huoneen nähdessään olisi
hetkeäkään epäillyt, ettei se olisi ollut kahden, tai ehkä useamman
henkilön kauhistuttavan kohtauksen näyttämönä. Pöydällä oli hajallaan
pelikortteja ja niitä oli lennellyt ympäriinsä lattialle, aivan
kuin peli olisi äkkiä keskeytynyt. Kaksi viinilasia seisoi valmiina
täytettäviksi sivupöydällä ja kolmas oli särkynyt kristallitähdeksi
matolle. Noin viisi askelta siitä oli maassa esine, joka näytti
pitkältä veitseltä, tai lyhyeltä miekalta, jonka terä oli aivan suora
ja kädensija koristeltu kuvioilla ja väreillä; sen tylsään terään
sattui juuri harmaja valon pilkahdus synkästä ikkunasta taustalla,
josta mustat puut näkyivät meren lyijynharmaata taustaa vasten. Huoneen
vastapäiseen kulmaan oli vierinyt herrasmiehen silkkihattu, niinkuin
se juuri olisi lyöty pois jonkun päästä, niin että katselija vielä oli
näkevinään sen hiljaa heilahtelevan. Ja nurkassa sen takana, sinne
heitettynä kuin perunasäkki, mutta köytettynä kuin matkakirstu, makasi
herra James Todhunter kapula suussaan ja kuusi tai seitsemän nuoraa
sidottuna hänen käsivarsiensa ja sääriensä ympäri. Hänen ruskeat
silmänsä olivat eloisat ja vilkahtelivat iloisesti.
Tohtori Orion Hood pysähtyi hetkeksi matolle oven edessä ja silmäili
äänettömänä väkivallan koko näyttämöä. Sitten asteli hän reippaasti
mattoa pitkin noukkasi käteensä korkean silkkihatun ja pisti sen
vakavasti yhä sidotun Todhunterin päähän. Se oli aivan liian suuri
hänelle, niin että se hupsahti melkein hänen olkapäilleen.
»Mr Glassin hattu», sanoi tohtori palaten takaisin ja tutkisteli sen
sisäpuolta taskulinssillään. »Kuinka on mr Glassin poissaolo ja hänen
hattunsa läsnäolo selitettävä? Sillä herra Glass ei suinkaan ole
huolimaton pukuunsa nähden. Tämä päähine on sangen hieno säännöllisesti
harjattu ja kiillotettu, vaikkei enää aivan uusi. Vanha keikari,
luullakseni.»
»Mutta taivaan tähden», huusi neiti Mac Nab, »ettekö aio vapauttaa
miestä ensiksi?»
»Minä sanon 'vanha' tahallani, vaikka en varmuudella», jatkoi
selittäjä, »sillä minun perusteeni saattavat ehkä tuntua kaukaa
haetuilta. Ihmisen tukka aikaa lähteä hyvin erilailla, mutta melkein
joka tapauksessa putoaa se vähitellen ja linsillä pitäisi minun nähdä
pienet hiushiukkaset äsken käytetyssä hatussa. Niitä ei ole ja se
saattaa minut otaksumaan, että herra Glass on kaljupäinen. Jos me nyt
vertaamme tätä tuohon kimeään ja kiukkuiseen ääneen, jonka miss Mac Nab
kuvasi niin elävästi — kärsivällisyyttä, hyvä neiti, kärsivällisyyttä
— jos me tarkastamme hiuksetonta päätä ja otamme huomioon kiukkuisen
vanhan miehen äänen, voimme minun mielestäni tehdä johtopäätöksemme
hänen iästään. Siitä huolimatta oli hän luultavasti voimakas ja lisäksi
jokseenkin varmasti pitkä. Minä saatan jossain määrin nojata tarinaan
hänen äskeisestä ilmestymisestään ikkunaan pitkänä, silkkihattuisena
miehenä, mutta mielestäni on minulla tarkempia tunnusmerkkejä. Tämä
viinilasi on murskautuessaan singonnut yli koko paikan, mutta yksi sen
sirpaleista on korkealla korokkeella uunin reunalla. Tällainen sirpale
ei olisi voinut pudota sinne, jos lasi olisi särkynyt jokseenkin lyhyen
miehen, kuten herra Todhunterin kädessä.»
»Eiköhän ohimennen», sanoi isä Brown, »sopisi vapauttaa herra
Todhunteria?»
»Mutta juomalasista saamamme ohjeet eivät lopu tähän», jatkoi
erikoistutkija. »Voinhan heti ilmaista sen mahdollisuuden, että
tuo Glass oli kaljupäinen ja hermostunut pikemmin irstailun, kuin
iän vuoksi. Mr Todhunter on, kuten on huomautettu, rauhallinen,
säästäväinen kunnianmies, varsinaisesti raittiusmies. Nämä kortit ja
viinilasit eivät muodosta hänen tavallisen olemuksensa osaa, ne ovat
kai hankitut jotain tilapäistä toveria varten. Mutta se on satunnaista,
me voimme jatkaa. Omistakoon herra Todhunter nämä viinilasit tai ei,
niin ei täällä näy mitään, mikä osoittaisi hänen omistavan viiniä. Mitä
sitten piti näitten lasien sisältää? Minä tahtoisin kerrallaan otaksua
paloviinaa tai viskyä, ehkäpä hienoa lajia, herra Glassin taskumatista.
Tässä teillä on jonkinlainen valokuva miehestä, tai ainakin tyypistä:
pitkä, vanhahko, hienosti puettu, vaikka jonkun verran elähtänyt,
varisti mieltynyt peliin ja väkijuomiin, tai ehkä mieluummin liiankin
mieltynyt niihin. Mr Glass on hyvin tunnettu herrasmies yhteiskunnan
lievepuolilla.»
»Kuulkaapas», huusi nuori nainen, »jos te ette salli minun vapauttaa
häntä, menen minä ulos huutaman poliisia.»
»Minä en neuvoisi teitä, miss Mac Nab», sanoi tohtori Hood vakavasti,
»noutamaan poliisia joka kiireeseen. Minä pyydän teitä vakavasti,
isä Brown, rauhoittamaan joukkoanne, ei minun, vaan heidän itsensä
vuoksi. Niin, me olemme päässeet jossain määrin perille herra
Glassin ulkomuodosta ja arvosta. Mitkä ovat nyt ne tärkeimmät
seikat, jotka tunnemme herra Todhunterista? Niitä on varsinaisesti
kolme: hän on säästäväinen, hänellä on enemmän tai vähemmän varoja
ja hänellä on salaisuus. Nyt on siis selvä, että tässä ovat tuon
hyväluontoisen miehen kolme päätunnusmerkkiä, miehen, joka on joutunut
kiristysyrityksen uhriksi. Ja varmasti on yhtä selvää, että mr Glassin
hälventynyt kiilto, irstailevat tavat ja kimeä kiukku ovat sen miehen
erehtymättömiä tunnusmerkkejä, joka teki kiristysyrityksen. Me tunnemme
nyt isäksi luonteenomaista henkilöä murhenäytelmästä, jonka aiheena on
vaitiolon ostaminen. Toisella puolen on meillä kunnioitettava mies,
jolla on salaisuus, toisella esikaupungin korppikotka, joka vainuaa
salaisuutta. Nämä kaksi ovat tavanneet toisensa täällä tänään ja ovat
riidelleet käyttäen nyrkkejä ja paljastettuja aseita.»
»Aiotteko irroittaa nuo köydet?» kysyi tyttöitsepäisesti. Tohtori Hood
laski silkkihatun varovaisesti sivupöydälle ja meni vankia kohti. Hän
tutki häntä tarkkaavasti, liikutti häntä hiukan ja käänteli häntä
olkapäistä, mutta vastasi vain:
»Ei, minä arvelen, että nämä köydet täyttävät tarkoituksensa aivan
hyvin siksi, kunnes teidän ystävänne poliisit tuovat käsiraudat.»
Isä Brown, joka sillä aikaa oli tylsästi tuijottanut mattoon, nosti nyt
pyöreät kasvonsa ja sanoi:
»Mitä te tarkoitatte?»
Tiedemies oli siepannut omituisen väkipuukon permannolta ja
katseli sitä tarkasti vastatessaan: »Koska te olette tavanneet
herra Todhunterin nuorittuna», sanoi hän, »tartutte te heti siihen
johtopäätökseen, että herra Glass on sitonut hänet ja sitten,
luullakseni, paennut. Sitä vastaan puhuu neljä seikkaa. Ensiksi, kuinka
niin hieno herra, kuin teidän tuttavanne Glass, jättäisi hattunsa
jälkeensä, jos hän on lähtenyt vapaasta tahdostaan? Toiseksi», jatkoi
hän kulkien ikkunaa kohti, »tämä on ainoa tie ulos ja se on suljettu
sisältäpäin. Kolmanneksi on tämän veitsen kärjessä hiukan verta, eikä
herra Todhunterissa ole haavaa. Herra Glass vei haavan mukanaan,
olkoon hän sitten kuollut tai hengissä. Lisätkää tämä ensimäiseen
mahdollisuuteen. On paljon otaksuttavampaa, että kiristyksen uhri
koettaa tappaa painajaisensa, kuin että kiristäjä haluaisi murhata
hanhen, joka muni hänelle kultaisia munia. Siinä, arvelen minä, on
meillä koko tuo sievä tarina.»
»Mutta köydet?» kysyi pappi, jonka silmät olivat pysyneet ammollaan
ilmaisten jokseenkin elotonta ihmetystä.
»Ah, nuo nuorat», sanoi asiantuntija omituisella äänenpainolla.
»Miss Mac Nab tahtoi hyvin mielellään tietää, miksi minä en tahtonut
vapauttaa herra Todhunteria siteistään. Hyvä, minä sanon sen hänelle.
Minä en tehnyt sitä senvuoksi, että herra Todhunter voi vapauttaa
itsensä niistä milloin vain haluaa.»
»Mitä?» huusivat kuuntelijat hämmästyneinä, äänissä mitä erilaisin
sointu.
»Minä olen silmäillyt kaikkia herra Todhunterin köysiä», jatkoi
Hood rauhallisesti. »Minä luulen tietäväni jotain solmuista; nekin
muodostavat rikostieteen haaran. Hän on itse tehnyt jok'ikisen
noista solmuista ja voi avata ne itse. Vihollinen, jolla olisi ollut
tarkoituksena köyttää hänet, ei ole solminnut yhtään niistä. Koko tämä
nuorajuttu perustuu näppärästi tehtyyn solmuun, jonka tarkoituksena on
saada meidät luulemaan häntä taistelun uhriksi Glass paran asemesta,
jonka ruumis on joko kätketty puutarhaan, tai työnnetty uunin
savutorveen.»
Syntyi hyvin alakuloinen hiljaisuus, huone alkoi pimetä. Puutarhan
puiden meren runtelemat oksat näyttivät kuivemmilta ja mustemmilta kuin
ennen, ja nyt näyttivät ne lähestyneen ikkunaa. Olisi voinut kuvitella,
että ne olivat merihirviöitä, niin kuin miekkakalat tai hait,
mustepolyyppejä, jotka olivat kiivenneet merestä katselemaan tämän
murhenäytelmän loppua, niinkuin _hän_, tuo näytelmän konna ja uhri, tuo
kauhea, korkeahattuinen mies, oli kerran noussut merestä. Sillä ilma
oli aivan paksua kiristyksen löyhkästä; rikoksen, joka on inhottavin
ihmisteoista, koska se on rikos, joka peittää toisen rikoksen; musta
kääre vielä mustemman haavan päällä.
Pienen katolisen papin kasvot, jotka tavallisesti olivat
hyväntahtoiset, jopa naurettavatkin, olivat äkkiä murtautuneet
tuimiin omituisiin ryppyihin. Se ei ollut tuota hänen alkuperäisen
yksinkertaisuutensa kummastelevaa uteliaisuutta. Se oli pikemmin tuota
luovaa uteliaisuutta, joka ilmaantuu, kun aate saa alkunsa.
»Sanokaapa vielä kerran, olkaa hyvä», sanoi hän yksinkertaisella,
väsyneellä tavallaan. »Tarkoitatteko, että Todhunter voi sitoa itsensä
ja päästää siteensä irti aivan yksin?»
»Sitä minä juuri tarkoitan», sanoi tohtori.
»Jerusalem», kirkasi Brown äkkiä. »Ihmettelenpä, voisiko se
mahdollisesti olla sitä!»
Hän hyppeli poikki huoneen kuin kaniini ja tarkasti äkkinäisen
ajatuksen vallassa vangin osaksi peittyneitä kasvoja. Sitten käänsi hän
omat melkein hassunkuriset kasvonsa seuruetta kohti.
»Niin, sitä se on», huusi hän jonkinlaisen kiihkon vallassa. »Voitteko
nähdä miehen kasvot? Katsokaapa vain hänen silmiään!»
Sekä tohtori että tyttö seurasivat hänen katseensa suuntaa. Ja vaikka
leveä, musta side peitti kokonaan Todhunterin kasvojen alaosan, ilmeni
sen yläosassa jonkinlaista ponnistusta ja jännitystä.
»Hänen silmänsä katsovat kieroon», huusi neito hyvin liikutettuna. »Te
mielettömät, minä luulen, että siteet vaivaavat häntä.»
»Ei sentään, luullakseni», sanoi tohtori Hood. »Silmissä on tosiaan
omituinen ilme. Mutta minä selittäisin nuo poikittaiset rypyt pikemmin
jonkinlaisen sielullisen sairaloisuuden ilmaisuksi...»
»Höh, pötyä», huusi isä Brown. »Ettekö näe, että hän nauraa?»
»Nauraa?» toisti tohtori säpsähtäen. »Mille ihmeelle hän nauraisi?»
»Hyvä», sanoi arvoisa isä Brown puolustellen. »En halua olla
epäkohtelias, mutta luulen kuitenkin, että hän nauraa teille. Ja minä
olen todella taipuvainen nauramaan itsellenikin, nyt kun tiedän kaikki.»
»Minkä kaiken te tiedätte?» kysyi Hood hiukan kiukuissaan.
»Nyt minä tiedän», vastasi pappi, »herra Todhunterin ammatin.»
Hän tallusteli ympäri huonetta katsellen esinettä toisensa jälkeen,
jota tehdessään hän näytti tylsästi tuijottavan, purskahtaen
tuontuostakin yhtä tylsään nauruun, homma, joka suuresti kiusasi
niitä, joiden täytyi seurata sitä. Hän nauroi makeasti hatulle, vielä
vallattomammin särkyneelle lasille, mutta veri miekan käressä saattoi
hänet kuolettavan ilonpuuskan valtaan. Sitten kääntyi hän kiukkuisen
tiedemiehen puoleen:
»Tohtori Hood», huusi hän innoissaan, »te olette suuri runoilija. Te
olette kutsunut olemattoman olennon esiin tyhjyydestä. Kuinka paljon
jumalaisempaa se onkaan kuin minun pelkkien tosiseikkojen utelemiseni!
Todella ovatkin nuo pelkät tosiseikat jotensakin jokapäiväisiä ja
naurettavia vertaillessa.»
»Minä en käsitä mitään teidän tarinoimisestanne», sanoi tohtori Hood
ylpeästi. »Minun keksimäni tosiseikat ovat välttämättömiä, vaikka
pakostakin eivät täydellisiä. Välittömälle näkemykselle on myöskin
annettava osansa, tai — jos te pidätte enemmän toisesta sanontatavasta
— runolliselle, vaikka tulosta ei voi vielä pitää varmana ainoastaan
yhteensattuvien yksityisseikkojen nojalla. Herra Glassin poissa
ollessa...»
»Sitä se on, sitä se on», sanoi pieni pappi nyökäyttäen päätään hyvin
innokkaasti. »Se on ensimäinen varma ajatus: herra Glassin poissaolo.
Hän on niin merkillisen näkymättömissä. Minä arvelen», lisäsi hän
miettivästi, »ettei kukaan koskaan ole ollut niin täysin poissa kuin
herra Glass.»
»Tarkoitatteko, että hän on poissa kaupungista?» kysyi tohtori.
»Minä tarkoitan, että hän on poissa kaikkialta», lisäsi isä Brown. »Hän
on poissa maailman kaikkeudesta, niin sanoakseni.»
»Tarkoitatteko aivan vakavasti», sanoi asiantuntija hymyillen, »ettei
sellaista henkilöä olekaan?»
Pappi teki myöntävän liikkeen. »Siltä se valitettavasti näyttää», sanoi
hän.
Orion Hood purskahti hillittömään nauruun. »Hyvä», sanoi hän,
»ennenkuin rupeamme käsittelemään satoja muita näennäisyyksiä,
katselkaamme ensimäistä tosiseikkaa, jonka keksimme tullessamme tähän
huoneeseen. Jos herra Glassia ei ole olemassa, kenen hattu tämä sitten
on?»
»Se on herra Todhunterin», vastasi Brown.
»Mutta eihän se sovi hänelle», huusi Hood kärsimättömästi. »Hänenhän on
mahdotonta käyttää sitä.»
Isä Brown pudisti päätään sanomattoman lempeästi. »Enhän ole koskaan
sanonut, että hänen pitäisi käyttää sitä», vastasi hän. »Minä
sanoin, että hattu oli hänen. Tai, jos te vaaditte käsitteiden eron
selvittämistä, tämä on hänen hattujaan.»
»Ja missä on tuo käsitteiden ero sitten?» kysyi rikostieteilijä
ylenkatseellisesti hymähtäen.
»Hyvä herra», huusi hyväluontoinen pikku mies, jonka liikkeissä
ensikerran vivahti kärsimättömyys, »jos te otatte mennäksenne
katua pitkin ensimäiseen hatuntekijän puotiin, saatte nähdä että,
tavallisesti puhuen, on ero jonkun miehen hatun ja hänen hattujensa
välillä.»
»Mutta hatuntekijä», vastusteli Hood, »saa rahoja uusista hatuista
varastossaan. Mitä saa Todhunter tästä ainoasta vanhasta hatusta?»
»Kaniineja», vastasi isä Brown äkkiä.
»_Mitä?_» huusi tohtori Hood.
»Kaniineja, nauhoja, makupaloja, kultakaloja, kirjavia paperikääryjä»,
sanoi kunnianarvoisa herrasmies nopeasti. »Ettekö keksinyt tuota
kaikkea, kun huomasitte nuo solmut köysissä? Sama on miekankin laita.
Herra Todhunter ei ole saanut ulkopuolista haavaa, niin kuin tiedätte,
mutta hän on saanut haavan sisäänsä, jos tahdotte uskoa minua.»
»Tarkoitatteko herra Todhunterin vaatteiden sisäpuolelle?» kysyi rouva
Mac Nab tuimasti.
»En tarkoita herra Todhunterin vaatteiden sisäpuolelle», sanoi isä
Brown. »Minä tarkoitan herra Todhunterin sisäpuolelle.»
»Mutta mitä hullua te oikeastaan tarkoitatte?»
»Herra Todhunter», selitti isä Brown rauhallisesti, »opettelee
ammatti-silmänkääntäjäksi, temppujentekijäksi, vatsastapuhujaksi ja
solmutemppujen erikoistaikuriksi. Hattu selittää silmänkääntötemput.
Siitä ei ole merkkiäkään hiuksista. Ei sen tähden, että liian aikaisin
kaljuksi tullut herra Glass olisi sitä käyttänyt, mutta sen tähden,
ettei sitä kukaan ole käyttänyt. Heittotempusta saamme selityksen
kolmelle lasille, joita herra Todhunter juuri heitteli ilmaan ja otti
taas kiinni niiden pyöriessä. Mutta juuri temppuja harjoitellessaan
särki hän yhden laseista välikattoa vasten. Taikatemput selittävät
myöskin miekan, koska sen nieleminen on herra Todhunterin ammatilinen
ylpeys ja velvollisuus. Mutta, taas paraikaa temppua tehdessään,
leikkasi hän pienen haavan kurkkuunsa aseilla. Sen vuoksi on hänessä
haava sisäpuolella, josta minä olen varma — hänen kasvojensa ilmeen
vuoksi — ettei se ole vaarallinen. Hän harjoitteli siis juuri nuorista
irtipääsemistemppua, niin kuin Davenport-veljekset, ja hän oli juuri
pääsemäisillään niistä, kun me kaikki murtausimme huoneeseen. Kortit
ovat siis korttitemppuja varten, ja ne ovat hajonneet ympäri lattiaa
sen vuoksi, että hän juuri harjoitteli niiden lennättämistä ilmassa.
Enimmäkseen piti hän hommansa salassa, koska hänen täytyi pitää
temppunsa salassa, niin kuin ainakin taikurin. Mutta se tosiasia,
että korkeahattuinen vetelehtijä oli kurkistanut sisään huoneen
taka-akkunasta ja että hänet ajettiin pois hyvin äkäisesti, riitti,
että me kaikki jouduimme väärille jälille hakiessamme romaania, ja
rupesimme kuvittelemaan, että tuo silkkihattuinen kummitus, herra
Glass, heitti varjon koko hänen elämäänsä.
»Mutta, entä nuo kaksi ääntä?» kysyi Maggie tuijottaen.
»Ettekö ole koskaan kuullut ilveilijöitten puhuvan vatsasta?» kysyi isä
Brown. »Ettekö tiedä, että he puhuvat ensin luonnollisella äänellään ja
vastaavat sitten itselleen juuri tuollaisella kimeällä vapisevalla ja
luonnottomalla äänellä, jonka te kuulitte?»
Syntyi pitkä hiljaisuus, ja tohtori Hood katseli pikku miestä, joka oli
puhunut, huulillaan katkera ja tarkkaava hymy.
»Te olette tosiaan sangen älykäs mies», sanoi hän. »Tuota ei olisi
toimitettu paremmin kirjassakaan. Mutta onpa vielä eräs herra Glassia
koskeva seikka, jota ette vielä ole selittänyt, ja se on hänen nimensä.
Miss Mac Nab kuuli selvästi herra Todhunterin kutsuvan häntä sillä
nimellä.»
Arvoisa herra Brown ratkesi melkein lapsellisesti nauraa hihittämään.
»Kas, se», sanoi hän, »on yksinkertaisin kohta koko tässä
yksinkertaisessa jutussa. Kun meidän taikuriystävämme täällä heitteli
ilmaan kolmea, pyörivää lasia, laski hän ne ääneen siepatessaan ne
kiinni ja samoin hän huomautti ääneen, milloin hänen ei onnistunut
siepata niitä. Se, mitä hän oikeastaan sanoi, kuului: Yksi, kaksi,
kolme, en tavannut lasia; yksi kaksi kolme, en tavannut lasia j.n.e.»
[Missed a glass kuuluu englanniksi jokseenkin samoin Mister Glass;
siitä väärinkäsitys, jota suomalaisessa käännöksessä ei saa esiin.
_Suom. huom._]
Huoneessa vallitsi hetkisen hiljaisuus, mutta sitten jokainen, kuin
yhteisestä suostumuksesta, purskahti nauruun. Sillä aikaa päästi
nurkassa oleva henkilö kohteliaasti kaikki nuorat auki ja antoi niiden
vaipua lattialle kiemuraan. Sitten, edeten kumarrellen keskelle
huonetta, hän otti taskustaan suuren sinisellä ja punasella kirjaillun
paperilapun, jossa ilmoitettiin, että _Zaladin_, maailman suurin
taikuri, käärmeihminen, vatsastapuhuja ja ihmiskenguru, esiintyy
tehden aivan uuden sarjan temppuja, Keisarillisessa paviljongissa,
Scarborough'ssa, seuraavana maanantaina, tasan kello kahdeksan.