Suuri runoilija Muscari, huomattavin nuoremmista toskaanalaisista
runoilijoista, kulki joutuisasti meriravintolaansa, joka kohosi
korkeana Välimeren rannalla aurinkoteltan peittämänä ja pienten
sitruuna- ja oranssipuiden ympäröimänä. Valkopukuiset tarjoilijat
olivat jo kattaneet valkeille pöydille aikaisen ja hienon aamiaisen, ja
tämä näytti yhä nostavan tyytyväisyyden tunnelmaa, joka jo muutenkin
kosketteli korkeimpia huippujaan. Muscarilla oli kotkannenä niinkuin
Dantella, hänen hiuksensa ja huivinsa olivat mustat ja lepattivat
tuulessa; hän kantoi mustaa viittaa ja olisi hyvin voinut pitää
mustaa naamiotakin, niin paljon oli hänessä sellaista, mikä muistutti
venetsialaisen melodraaman henkilöä. Hän käyttäytyi aivan kuin hänellä,
trubaduurillaan, olisi vakinainen yhteiskunnallinen toimi, niinkuin
esim. piispalla. Hän meni niin kauaksi kuin hänen vuosisatansa
salli kirjallisen maailman mennä, Don Juanin tapaan miekkoineen ja
kitaroineen.
Sillä hän ei koskaan matkustanut ilman miekkaa, jolla hän oli otellut
monessa loistavassa kaksintaistelussa, tai ilman kitaraa, jolla
hän nykyään oli pitänyt monet serenaadit miss Ethel Harrogatelle,
erään yorkshireläisen pankkiirin hyvin sovinnaiselle tyttärelle,
joka matkusteli vapaa-aikana isänsä kanssa. Mutta hän ei suinkaan
ollut petturi, eikä lapsi, vaan kuumaverinen, järkevä, latinalaisen
rodun jäsen, jolla oli kaikesta omat mielipiteensä. Hänen runoutensa
oli yhtä avomielistä kuin jonkun muun proosa. Hän halusi mainetta,
viiniä tai naisten kauneutta auringon polttavalla suoruudella,
joka oli käsittämätöntä Pohjolan pilvisten ihanteiden ja pilvisten
sopivaisuuskäsitteiden kannalta; hämäristä sukupolvista oli hänen
tunnevoimassaan jotain, mikä pani ajattelemaan vaaraa tai rikosta. Hän
oli, niinkuin tuli ja vesi, liian alkuvoimainen, että häneen olisi
voinut luottaa.
Pankkiiri ja hänen kaunis englantilainen tyttärensä asuivat Muscarin
ravintolaan kuuluvassa hotellissa; senpä takia se olikin hänen
mieliravintolansa. Huoneeseen katsahdettuaan havaitsi hän kuitenkin
heti, ettei englantilainen seurue vielä ollut tullut alas. Ravintola
oli loistava, mutta melkein tyhjä. Kaksi pappia jutteli erään pöydän
ääressä nurkassa, mutta Muscari — innokas katoolilainen — ei välittänyt
heistä sen enempää kuin varisparista. Mutta vielä kaukaisemmalta
istuimelta, jonka pari kultakukkaista kääpiöpuuta oransseineen puoleksi
peitti, nousi ja astui runoilijaa kohden henkilö, jonka puku muodosti
äärimmäisen vastakohdan hänen omalleen.
Olento oli vaatetettu ruudukkaiseen villapukuun, hänellä oli musta
kaulaliina, teräväksi taitettu kaulus ja silmiinpistävät, keltaiset
kengät. Seuraten uskollisesti Arry at Margate'n tapoja hän pyrki
olemaan samalla kertaa hämmästyttävän ja jokapäiväisen näköinen.
Mutta kun tuo etukaupunkilaiskeikari lähestyi, hämmästyi Muscari
huomatessaan, ettei hänen päänsä soveltunut lainkaan muuhun ruumiiseen.
Se oli italialainen pää, tummahko ja hyvin eloisa, pistäen jyrkästi
esiin pystystä kauluksesta kuin pahvirasiasta, mustan, hullunkurisen
kravatin sisästä. Hän tunsi tosiaan tuon pään. Hän tunsi sen, sen
keikkuessa kaikkien noiden englantilaisten juhlatamineiden huippuna,
vanhan, vaikka unhottuneen Ezza-nimisen ystävänsä pääksi. Tämä oli
nuoruudessaan ollut koulun ihmelapsi ja hänelle ennustettiin Euroopan
mainetta, kun hän oli täyttänyt viisitoista vuotta, mutta kun hän tuli
maailmaan, epäonnistui hän, ensin julkisesti näytelmäkirjailijana ja
kansanjohtajana ja sitten yksityisesti vuosia sitten näyttelijänä,
kauppamatkustajana, asioitsijana ja sanomalehtimiehenä. Muscari oli
tavannut hänet viimeksi ramppivalojen takaa; hän oli kai liiaksi
mukautunut tämän ammatin kiihoituskeinoihin, ja luultiin, että joku
siveellinen vaurio oli niellyt hänet kitaansa.
»Ezza», huudahti runoilija puristellen ja pudistellen hänen kättään
mieluisen hämmästyksen vallassa. »Olenpa nähnyt sinut monessa puvussa
näyttelijäin lämpiössä, mutta en koskaan luullut saavani nähdä sinua
englantilaiseksi puettuna.»
»Tämä», vastasi Ezza hartaasti, »ei ole englantilaisen, vaan tulevan
ajan italialaisen puku.»
»Siinä tapauksessa», sanoi Muscari, »pidän minä enemmän entisistä
italialaisista.»
»Se on sinun vanha erehdyksesi, Muscari», sanoi villapukuinen mies,
pudistaen päätään. »Ja Italian erehdys. Kuudennellatoista vuosisadalla
me toskaanalaiset olimme ensimmäiset: meillä oli uusin teräs, uusin
veistotaito, uusin kemia. Miksei meillä nyt olisi uusimpia makasiineja,
uusimpia moottoreita, uusinta raha-asioitten hoitoa — ja uusimpia
vaatteita.»
»Sen vuoksi, etteivät ne ole omistamisen arvoisia», vastasi Muscari.
»Sinä et voi tehdä italialaisia todella edistysmielisiksi; he ovat
siksi liian älykkäitä. Miehet, jotka helposti huomaavat lyhimmän tien
parhaaseen ansioon, eivät koskaan tahdo astua äskenraivatuita teitä.»
»Hyvä, mutta minusta on Marconi, eikä D'Annunzio, nyky-Italian
loistavin tähti», sanoi toinen. »Sentähden minusta on tullut futuristi
ja opas.»
»Opas», huudahti Muscari nauraen. »Onko se viimeinen numero sinun
ammattiluettelossasi? Ja ketä sinä opastat?»
»Erästä Harrogate-nimistä miestä ja hänen perhettään, luullakseni.»
»Tässäkö hotellissa asuvaa pankkiiria?» kysyi runoilija jokseenkin
innokkaasti.
»Juuri häntä», vastasi opas.
»Maksaako hän hyvin?» kysyi trubaduuri viattomasti.
»Kyllähän se kannattaa», sanoi Ezza hyvin arvoituksellisesti hymyillen.
»Mutta minä olenkin sangen merkillinen opas.» Sitten sanoi hän äkkiä,
aivankuin vaihtaakseen puheenaihetta: »Hänellä on tytär — ja poika.»
»Tytär on jumalallinen», vakuutti Muscari. »Isä ja poika ovat
luullakseni inhimillisiä. Mutta, jos heille myönnetään nuo harmittomat
ominaisuudet, niin eikö pankkiiri vaikuta sinuun kuin loistava todistus
minun väitteeni oikeudenmukaisuudesta? Harrogatella on miljoonia
arkkunsa pohjalla, minulla —reikä taskussa. Mutta sinä et saata sanoa
— et voikaan sanoa, että hän on älykkäämpi kuin minä, rohkeampi kuin
minä, tai tarmokkaampi kuin minä, Hän ei ole älykkäämpi, hänellä on
silmät kuin siniset napit, hän ei ole tarmokas, hän siirtyy tuolilta
tuolille kuin halvaantunut. Hän on omantunnontarkka, hyväntahtoinen,
vanha pässinpää; mutta hän saa rahaa, siksi että hän kokoaa rahoja,
niinkuin poika keräilee postimerkkejä. Sinä olet liian vilkasluontoinen
toimialaasi, Ezza. Sinä et tule edistymään. Jos kerran on kyllin
älykäs hankkimaan paljon rahaa, täytyy myöskin olla kyllin tyhmä sitä
kaivatakseen.»
»Minä olen kyllin tyhmä siihen», sanoi Ezza raskaasti. »Mutta pyytäisin
sinua jättämään toiseen kertaan arvostelusi pankkiirista, sillä tuossa
hän tulee.»
Mr Harrogate, tuo suuri rahamies, astui todellakin huoneeseen, mutta
kukaan ei katsellut häntä. Hän oli lihava, vanhahko mies, tuimine,
sinisine silmineen ja surkastuneine, harmahtavine viiksineen, mutta
jykevän ryhtinsä vuoksi olisi hän voinut olla vaikka eversti. Hänellä
oli kädessään useita avaamattomia kirjeitä. Hänen poikansa Frank oli
todella miellyttävä nuorukainen, kiharatukkainen, päivänpaahtama ja
reipas; mutta kukaan ei katsellut häntäkään. Kaikkien silmät, kuten
tavallisesti, olivat kääntyneet ainakin hetkeksi Ethel Harrogateen,
jonka kullankeltainen, kreikkalainen pää ja kasvojen rusottava hipiä
näyttivät safiirimeren taustaa vastaan välkkyviltä kuin jumalattaren
kasvot. Runoilija Muscari veti syvään henkeään aivan kuin olisi juonut
jotain, ja niin hän todella olikin tehnyt. Hän oli juonut klassillista
kauneutta, isiensä tavoin. Ezza katseli tyttöä yhtä tarkkaan
tuijottaen, vaikka paljon enemmän hämillään.
Miss Harrogate oli erikoisen säteilevä ja halukas puhelemaan tässä
tilaisuudessa ja hänen perheensä noudatti tavallista kontinentaalista
tapaa sallien ulkomaalaisen Muscarin, vieläpä oppaankin, Ezzan,
jakaa heidän ateriansa ja keskustelunsa. Ethel Harrogaten olennossa
vietti totunnainen tapa voittojaan. Hän oli ylpeä isänsä rikkaudesta,
mieltynyt hienonmaailman huvituksiin, hellä tytär ja oikullinen
sydänten hallitsijatar, mutta kuitenkin kultaisen hyväluontoinen, ja
tästä johtui, että hänen hyvin ylpeä mielivaltansa ja maailmannaisen
arvokkuutensa oli tuoretta ja viehättävää.
He olivat pyörryttävän kiihkon vallassa jonkin mahdollisen vaaran
vuoksi vuoristopolulla, jonne he aikoivat tehdä matkan samalla
viikolla. Vaara ei uhannut rotkojen, tai lumivyöryjen muodossa, vaan
paljon romanttisemmalta taholta. Ethelille oli varmasti vakuutettu,
että rosvoja, noita nykyaikaisten tarinoiden oikeita maantieritareita,
yhä oleskeli harjanteella pitäen hallussaan Apenniinien yli johtavaa
vuorensolaa.
»Tiedetäänhän», huusi hän koulutytön vallattomalla tavalla, »ettei tätä
maata hallitse Italian kuningas, vaan varkaitten kuningas. Kuka on tuo
varkaitten kuningas?»
»Hän on suuri mies», vastasi Muscari, »arvoltaan täysin yhdenveroinen
kuin teidän oma Robin Hoodinne, Signorina. Montanosta, varkaitten
kuninkaasta, alkoi kuulua tarinoita vuoristossa noin kymmenen vuotta
sitten, jolloin sanottiin, että rosvot olisivat kuolleet sukupuuttoon.
Mutta hänen villi mahtinsa levisi hiljaisen vallankumouksen vauhdilla.
Hänen ylpeitä julistuksiaan löytyi joka kylästä nähtäviksi naulattuina;
hänen etuvartijoitaan, pyssy kädessä, joka rotkosta vuoristossa. Kuusi
kertaa koetti Italian hallitus karkoittaa hänet, ja joutui tappiolle
kuudessa säännöllisessä taistelussa, niin kuin Napoleonin aikana.»
»Tuollaista asiantilaa», huomautti pankkiiri arvokkaasti, »ei koskaan
suvaittaisi Englannissa; ehkäpä meidän sen takia kaikesta päättäen
olisi viisaampaa valita toinen tie. Mutta opas pitää sitä ehdottoman
varmana.»
»Se on ehdottoman varma», sanoi opas ylenkatseellisesti. »Minä
olen kulkenut sen tien parikymmentä tuntia sitten. Siellä on ehkä
ollut meidän isoäitimme aikana joku vankilanasukas, jota sanottiin
kuninkaaksi, mutta hän kuuluu ainakin historiaan, jollei tarumaailmaan.
Rosvoaminen on täysin hävitetty.»
»Sitä ei voi koskaan täydellisesti hävittää», vastasi Muscari, »koska
aseellinen kapina on etelämaalaisten luonnonmukainen mielenilmaus.
Meidän talonpoikamme ovat kuin vuoret, rikkaita viehätyksestä ja
versovasta ilosta, mutta sen alla piilee tulta. Siinä kohden ilmenee
inhimillinen epätoivo erilailla; kun köyhä Pohjolassa rupeaa juomaan,
tarttuu meidän oma köyhälistömme miekkaan.»
»Runoilijalla on erikoisoikeutensa», vastasi Ezza ivallisesti
naurahtaen. »Jos Signor Muscari olisi englantilainen, etsisi hän
rosvoja Wandsworthistakin. Uskokaa minua, Italiassa ei tarvitse pelätä
vangiksi joutumista sen enempää kuin päänahkan menettämistä Bostonissa.»
»Siis te ehdotatte että lähdettäisiin?» sanoi herra Harrogate otsaansa
rypistäen.
»Se kuulostaa jokseenkin pelottavalta», sanoi tyttö kääntäen
valoisat silmänsä Muscariin. »Luuletteko todellakin, että solatie on
vaarallinen?»
Muscari työnsi mustan tukkansa taaksepäin. »Minä tiedän, että se on
vaarallinen», sanoi hän. »Minä kuljen huomenna sitä tietä.»
Nuori Harrogate oli jäänyt hetkeksi jälkeen tyhjentämään lasin
valkoista viiniä ja sytyttämään paperossinsa, kun kaunotar lähti pois
pankkiirin, oppaan ja runoilijan seurassa jaellen hopeisen satiirinsa
nuolia. Samalla hetkellä nousivat nuo kaksi pappia ylös kulmastaan,
ja pitempi, valkeatukkainen italialainen, sanoi hyvästi. Lyhyempi
pappi kääntyi ja meni pankkiirin pojan luo. Viimemainittu hämmästyi
huomatessaan, että vaikka mies olikin katolilainen pappi, oli hän
sentään englantilainen. Hän muisteli hämärästi tavanneensa papin erään
katolisen tuttavansa antamilla päivällisillä. Mutta mies alkoi puhua,
ennen kuin hän oli ennättänyt koota ajatuksensa.
»Herra Frank Harrogate, luullakseni», sanoi hän. »Minut on kyllä
esitelty teille, vaikk'en aiokaan käyttää sitä väärin. Se kamala asia,
mikä minulla on ilmoitettavana, sopii paljon paremmin vieraan suuhun.
Herra Harrogate, minä sanon yhden sanan ja lähden: pitäkää huolta
sisarestanne hänen suuressa surussaan.»
Frankinkin suorassa, veljellisessä välinpitämättömyydessä tuntui hänen
sisarensa säteilevä ilo ja vallaton nauru vielä loistavan ja soivan;
hän saattoi kuulla hänen naurunsa hotellin pihalta ja hän tuijotti
synkkään neuvonantajaan aivan ällistyneenä.
»Tarkoitatteko rosvoja?» kysyi hän, ja lisäsi sitten ajatellen omaa
hämärää pelkoaan, »tai ajatteletteko ehkä Muscaria?»
»Kukaan ei milloinkaan ajattele oikeata surua», sanoi omituinen pappi.
»Pitää ainoastaan olla hyvä ja ystävällinen, silloin kun se tulee.»
Ja hän lähti kiireesti huoneesta, jättäen nuorukaisen paikoilleen
melkeinpä avoimin suin tuijottamaan.
Pari kolme päivä sen jälkeen ryömivät tosiaan horjuvat ja rämisevät
vaunut, joissa seurue istui, vaarallista vuorenrinnettä ja
vuorenhuippuja kohti. Ezzan lohduttavien turvallisuus-vakuutusten
vuoksi, huolimatta Muscarin tulisista vastaväitteistä, pysyi
rahamiehen perhe vakaana alkuperäisessä aikomuksessaan, ja Muscari
asetti vuoriretkensä heidän matkansa yhteyteen. Hämmästyttävämpi oli
ravintolan pikku papin ilmestyminen rantakaupungin lähtöasemalle; hän
selitti monta kertaa, että toimitukset pakottivat hänet pyrkimään
sisämaan vuoristojen yli. Mutta nuori Harrogate ei voinut olla
yhdistämättä hänen läsnäoloansa eilisiin varotuksiin ja pelotuksiin.
Rattaina oli jonkinlaiset mukavat pikku vaunut, sotka oppaan
nykyaikaisuutta tavoitteleva nero oli keksinyt, ja hän itse liehui
ylimpänä matkueen keskuudessa tietävän toimehikkaana ja sukkelana
kuin tuuli. Teoria varkaitten puolelta uhkaavasta vaarasta oli
tarkoitettu ajatuksista ja puheista, mutta kuitenkin siinä määrin
muodollisesti suvaittuna, että oli ryhdytty muutamiin yksinkertaisiin
suojelustoimenpiteihin. Oppaalla ja nuorella pankkiirilla oli ladattu
revolveri ja Muscari piti mustan viittansa alla — tyytyväisenä
pikku poika — suurta veistä.
Ezza oli asettanut ruumiillisen olemuksensa suurella kiireellä
rakastettavan englannittaren viereen; hänen toisella puolellaan istui
pappi, jonka nimi oli Brown ja joka onneksi oli hyvin hiljainen
henkilö; opas, sekä isä ja poika istuivat takapenkillä. Muscarin henki
oli tulisimmillaan vakavassa uskossaan vaaran läheisyyteen, ja hänen
keskustelunsa Ethelin kanssa oli sellaista, että tyttö mahdollisesti
saattoi pitää häntä hulluna. Mutta hänen hullussa ja loistavassa
puhetavassaan, keskellä teräviä, puutarhamaisten metsien peittämiä
kukkuloita, oli jotain, mikä nosti neidon mieltä runoilijan ajatusten
seurassa purppuraisiin, mielettömiin taivaihin hurjasti pyörivine
aurinkoineen. Valkea tie kiipesi ylöspäin kuin valkoinen kissa, se
jännittäytyi varjoisten rotkojen yli kuin vahva köysi, joka on singottu
kauas pengerten ympäri kuin pyyntönuora.
Ja tulivatpa he kuinka korkealle tahansa, kukoisti erämaa yhä kuin
ruusu. Kentät välkkyivät auringossa ja tuulessa tikkojen, papukaijojen
ja kolibrien väreissä, satojen puhjenneiden kukkien värivivahduksissa.
Siellä ei ollut ihanampia niittyjä ja metsämaita kuin Englannissa,
eikä komeampia huippuja ja rotkoja kuin Snowdonin tai Glencoen
vuoristot, mutta Ethel Harrogate ei ollut koskaan ennen nähnyt
eteläisiä puistoja asetettuina pirstoutuneiden pohjoisten vuorten
huippujen laelle, Glencoen vuoriston karuja rinteitä peitettyinä Kentin
tasangon hedelmillä. Täällä ei ollut jälkeäkään siitä kylmyydestä
ja autiudesta, mikä vain Britanniassa liittyy vuoriston villeihin
maisemiin. Se muistutti pikemmin mosaiikkipalatsia, joka oli halkeillut
maanjäristyksessä, tai saksalaista tulpaanitarhaa, joka oli räjäytetty
tähtiä kohti dynamiitilla.
»Tämä muistuttaa Kew-Gardenia Beachy Headissä», sanoi Ethel.
»Se on meidän luonteemme salaisuus», vastasi runoilija, »tulivuoren
salaisuus. Siinä on myös vallankumouksen salaisuus, että sama seikka
saattaa yht'aikaa olla väkivaltainen ja hedelmällinen.»
»Te olette jokseenkin väkivaltainen, te itsekin», ja hän hymyili
hänelle.
»Ja kuitenkin jokseenkin hedelmätön», myönsi hän. »Jos minä kuolen tänä
yönä, kuolen minä naimatonna ja mielettömänä.» »Eihän ole minun vikani,
että te tulitte mukaan», sanoi tyttö kiusallisen vaitiolon jälkeen.
»Eihän se koskaan ole teidän vikanne», vastasi Muscari. »Eihän Troijan
häviökään ollut teidän vikanne.»
Puhellessaan tulivat he tien yli ulottuvien kallionlohkareiden alle,
jotka levisivät kuin siivet hyvin vaarallisen mutkan yläpuolella.
Ahtaassa rotkossa vallitsevan synkän varjon säikäyttäminä kavahtelivat
hevoset epäilyttävästi. Ajaja hyppäsi maahan tarttuakseen niiden
suupieliin, mutta ne tulivat hillittömiksi. Toinen hevosista hypähti
pystyyn täyteen korkeuteensa — hevosen jättiläismäiseen, pelottavaan
korkeuteen, kun se nousee takajaloilleen. Siinä oli parahiksi
tasapainon järkkymiseen; ajopelit kallistuivat kuin laiva ja kaatua
rysähtivät pensaikkoon kalliolle. Muscari kietoi käsivartensa Ethelin
ympärille, joka takertui häneen äänekkäästi kirkaisten. Sellaisten
hetkien vuoksi hän eli.
Samalla kertaa kun vuoriston jylhät seinämät pyörivät runoilijan pään
ympäri kuin loistavan tuulimyllyn siivet, sattui tapaus, joka oli
pintapuolisesti katsoen vielä hämmästyttävämpi. Vanhahko ja unelias
pankkiiri nousi pystyyn kärryissä ja hyppäsi rotkoon, ennenkuin
kaatuneet rattaat ehtivät työntää hänet sinne. Ensikatsaukselta näytti
se yhtä hurjalta kuin itsemurha, mutta seuraavalla hetkellä oli se yhtä
järkevä kuin varma rahojen sijoitus. Yorkshireläisellä oli nähtävästi
enemmän päättäväisyyttä ja teräväjärkisyyttä kuin Muscari olisi hänelle
myöntänyt. Sillä hän päätyi maatilkulle, joka aivan hyvin saattoi olla
erikoisesti verhottu turpeilla ja apilailla ottamaan häntä vastaan.
Ja sattui niin, että muullekin seurueelle kävi yhtä onnellisesti,
vaikkei tapa heidän ulos singotessaan ollutkaan yhtä arvokas. Aivan
tuon äkillisen tienkäänteen alla oli ruohokas ja kukkainen kuoppa,
kuin uponnut niitty, jonkinlainen vihreään verhottu tasku kukkuloiden
pitkässä, vihreässä alushameessa. Tähän olivat he kaikki pudonneet
melkein vahinkoa kärsimättä, paitsi että heidän pikkutavaransa ja
taskujen sisällys oli lennellyt huiskin haiskin ruohokkoon heidän
ympärillään. Kaatuneet vaunut makasivat paikoillaan ylhäällä
takertuneina sakeaan pensaikkoon ja hevoset kuopivat vaivaloisesti
rinteellä. Ensimäinen, joka nousi istumaan, oli pieni pappi; hän raapi
päätään hullunkurisen kummastelevan näköisenä ja Frank Harrogate kuuli
hänen sanovan itsekseen: »Minkä ihmeen takia me putosimme juuri tähän?»
Hän katseli ympärilleen nurmikolla ja löysi oman ylen kömpelötekoisen
sateenvarjonsa. Sen vieressä oli laajalierinen Muscarin päästä pudonnut
_sombrero_ syrjempänä suljettu kauppakirje, jonka hän, silmättyään
osoitetta, palautti vanhemmalle Harrogatelle. Hänen toisella puolellaan
peitti ruoho osaksi miss Ethelin päivänvarjon ja juuri sen vieressä oli
pieni omituinen, tuskin kahden tuuman pituinen pullo, Pappi otti sen
ylös; nopeasti ja vaatimattomasti avasi ja haisteli hän sitä ja hänen
surumieliset kasvonsa muuttuivat valkeiksi kuin liitu.
»Herra meitä suojelkoon», mutisi hän. »Se ei voi olla tytön. Onko hän
murheessaan tullut jo niin pitkälle?»
Hän pisti sen oman päällysnuttunsa taskuun.
»Luulenpa menetteleväni oikein», sanoi hän, »kunnes saan tietää hiukan
enemmän.»
Hän katseli huolissaan tyttöä, jonka Muscari juuri oli saanut
nostetuksi kukkien keskeltä sanoen:
»Te olette pudonnut taivaaseen; se on ennusmerkki. Kuolevaiset
kiipeävät ylös, tai putoavat alas; mutta vain jumalat ja jumalattaret
voivat pudota ylöspäin.» Ja todella hän nousi värimerestä niin kauniina
ja säteilevänä, että pappi tunsi epäilystensä haihtuvan ja häviävän.
»Kaikesta päättäen», ajatteli hän, »ei tämä myrkky ehkä olekaan hänen;
ehkä se on vain Muscarin melodramaattisia temppuja.»
Muscari nosti neidon kevyesti jaloilleen, teki hassun
teatterikumarruksen hänen edessään ja sitten, vetäen esiin veitsensä,
leikkeli innokkaasti hevosten sekautuneita valjaita, niin että ne
kompuroivat jaloilleen ja jäivät vavisten seisomaan ruohokkoon. Kun
hän oli toimittanut kaiken tämän, sattui hyvin huomattava tapaus.
Rauhallisen näköinen mies, hyvin huonosti puettu ja päivän ruskeaksi
polttama, tuli pensaikosta ja tarttui hevosten suitsiin. Hänellä oli
omituisen muotoinen, hyvin leveä ja käyrä veitsi vyöhön kiinnitettynä;
muuten ei hänessä ollut mitään huomattavaa paitsi hänen äkillinen ja
meluton ilmestymisensä. Runoilija kysyi häneltä, kuka hän oli, mutta
hän ei vastannut.
Katsellessaan ympärilleen häiriytyneeseen ja ällistyneeseen seurueeseen
päin, Muscari huomasi, että toinen ruskea-ihoinen ryysyinen mies,
pyssyntapainen kainalossaan, katseli heitä kallionkielekkeeltä juuri
alapuolella, nojaten kyynärpäätään turpeitten reunaan. Sitten katseli
hän ylöspäin pitkin tietä, josta he olivat pudonneet ja näki heitä
kohti suunnattuina neljä muuta pyssyn suuta ja neljät uudet ruskeat
kasvot kiiluvine, vaikka aivan liikkumattomine silmineen.
»Rosvoja», huusi Muscari, eräänlaisen kamalan riemun vallassa. »Nyt
olemme satimessa. Ezza, jos sinä tahdot tehdä minulle mieliksi
ampumalla ensin ajajan, voimme vielä raivata tien ulos. Heitä on
ainoastaan kuusi.»
»Ajaja», sanoi Ezza, joka oli seisoskellut juronnäköisenä kädet
taskussa, »sattuu olemaan herra Harrogaten palvelija.»
»Sitä enemmän syytä on ampua», huusi runoilija kärsimättömästi. »Hänet
on lahjottu kavaltamaan isäntänsä. Asettakaa sitten neiti keskelle ja
me murramme piirityslinjan hyökkäyksellä.»
Ja kahlaten villissä ruohossa ja kukkasissa eteni hän pelottomasti
neljää pyssyä kohti, mutta huomattuaan, että lukuunottamatta
nuorta Harrogatea ei kukaan seurannut häntä, kääntyi hän veistään
heilutellen tekemään merkkejä toisille. Hän huomasi oppaan seisovan
ylenkatseellisen näköisenä, hajasäärin ruohoisen ympyrän keskellä,
kädet taskuissa, ja hänen laihat italialaiset kasvonsa näyttivät
pitenemistään pitenevän iltavalaistuksessa.
»Sinä ajattelit, Muscari, että minä edustin epäonnistumista meidän
koulupoikien kesken», sanoi hän, »ja että sinä edustit menestystä.
Mutta minä olen menestynyt paremmin kuin sinä ja täytän suuremman
paikan historiassa. Minä luon toiminnallani eepoksia, kun sinä
kirjoitat niitä.»
»Astu eteenpäin, sanon minä sinulle!» jyrisi Muscari ylhäältä. »Aiotko
seisoa siinä puhumassa tyhmyyksiä itsestäsi, kun meillä on nuori
nainen pelastettavana ja kolme vahvaa miestä apunamme! Minä sinä pidät
itseäsi?»
»Nimeni on Montano», huusi omituinen opas yhtä selvällä ja
täyteläisellä äänellä. »Minä olen Varkaitten Kuningas ja toivotan
teidät kaikki tervetulleiksi kesäpalatsiini.»
Ja paraikaa kun hän puhui, astui pensaikosta esiin viisi hyvin
vaiteliasta miestä ladatuin asein ja katseli häntä käskyä odottaen.
Yksi heistä piti kädessään leveää paperipalaa.
»Tämä sievä pieni pesä, missä me kaikki huvittelemme», jatkoi
rosvo-opas, hymyillen samaa huoletonta, vaikka uhkaavaa hymyä, »on,
siihen alempana liittyvine luolineen, tuttu Varkaitten Paratiisin
nimellä. Se on minun paras turvapaikkani näillä kukkuloilla, sillä —
niinkuin te epäilemättä olette huomanneet — on kotkanpesä näkymätön
sekä tieltä ylempänä, että laaksosta alhaalla. Se on parempi kuin
valloittamaton, se ei vedä huomiota puoleensa. Täällä minä enimmäkseen
elän ja täällä tulen minä kuolemaankin, jolleivät santarmit karkoita
minua täältä sitä ennen. Minä en ole sellainen rosvo, joka 'säästää
puolustuksen toistaiseksi', vaan sitä parempaa lajia, joka säästää
viimeisen luotinsa.»
Kaikki tuijottivat häneen vaieten kuin ukkosen lyöminä, paitsi isä
Brown, joka päästi syvän huokauksen kuin huojennuksesta ja sormeili
pientä pulloa taskussaan. »Jumalan kiitos», mutisi häh. »Se on paljon
luultavampaa. Myrkky kuuluukin luonnollisesti tuolle rosvopäällikölle.
Hän säilyttää sitä, ettei hän koskaan joutuisi vangiksi, kuin Cato.»
Varkaitten kuningas oli sillävälin jatkanut puhettaan samallaisella,
vaarallisella kohteliaisuudella. »Minulla ei ole enää muuta tehtävää»,
sanoi hän, »kuin selittää vierailleni ne yhteiskunnalliset seikat,
joilla minulla on ilo huvittaa heitä. Minun ei tarvinne esittää
vanhaa, sukkelaa, lunnaita koskevaa rituaalia, koska minun tehtäväni
on pitää sitä voimassa; ja sekin sovitetaan vain muutamiin seurueessa.
Arvoisan isä Brownin ja kuuluisan signor Muscarin päästän minä vapaiksi
huomenna, aamuhämärissä ja saatan etuvartiostolleni. Runoilijoilla ja
papeilla, jos suotte anteeksi puhetapani yksinkertaisuuden, ei ole
koskaan rahaa. Ja lisäksi, koska heiltä on mahdotonta saada mitään —
käyttäkäämme hyväksemme tilaisuutta osoittaa ihailuamme klassilliselle
kirjallisuudelle ja kunnioitustamme Pyhälle Kirkolle.»
Hän keskeytti hymyillen epämiellyttävästi ja isä Brown katsahti häneen
tuon tuostakin näyttäen äkkiä kuuntelevan suurella jännityksellä.
Rosvopäällikkö otti odottavalta rosvolta leveän paperiliuskan ja jatkoi
tarkastettuaan sen läpi:
»Minun muut tarkoitukseni ovat edelleen esitetyt tässä julkisessa
asiapaperissa, jonka minä kohta annan kiertää, ja joka sitten naulataan
puuhun joka kylään laaksossa ja joka tienristeykseen vuoristossa.
Minä en tahdo väsyttää teitä lukemalla sen sanasta sanaan. Minun
julistukseni pääsisällys on tämä: Ensin ilmoitan vanginneeni
englantilaisen miljoonamiehen, rahamaailman jättiläisen, herra Samuel
Harrogaten. Sitten ilmoitan, että olen tämän henkilön taskuista
löytänyt arvopapereita ja seteleitä kahden tuhannen punnan arvosta,
jotka hän on luovuttanut minulle. Nythän olisi aivan epämoraalista
ilmoittaa tuollaisesta seikasta herkkäuskoiselle kansalle, jos sitä
ei olisi tapahtunut. Minä ehdotan, että se tapahtuisi enemmittä
viivytyksittä. Minä ehdotan, että herra Harrogate vanhempi antaisi nyt
minulle nuo kaksituhatta puntaa taskustaan.»
Pankkiiri katseli häntä kulmat tuimissa rypyissä, kasvot punaisina
ja jörönnäköisenä, mutta nähtävästi peloissaan. Hyppäys kaatuvista
vaunuista näytti kuluttaneen hänen miehekkyytensä viimeiset tähteet.
Hän oli pelkurimaisesti estellyt, kun hänen poikansa ja Muscari olivat
uskaliaasti yrittäneet murtaa rosvojen ansan, ja nyt hänen punainen,
vapiseva kätensä ojentautui epäröiden povitaskua kohti ja siirsi
rosvolle käärön papereita ja koteloita.
»Mainiota!» huusi henkipatto iloisesti, »tähän asti olemme kaikki
ystäviä. Minä selitän lyhyesti julistukseni eri pykälät, sellaisina
kuin ne kohta ilmoitetaan koko Italialle. Kolmas niistä koskee juuri
lunnaita. Minä pyydän Harrogaten perheen ystäviltä kolmen tuhannen
punnan suuruisia lunnaita, joka, siitä olen varma, on melkein loukkaava
perheelle, kun otetaan huomioon summan vaatimaton suhde perheen
mahtavuuteen. Kukapa ei haluaisi maksaa tuota summaa kolminkerroin
jonkun päivän oleskelusta niin kuuluisan perheen keskuudessa? En tahdo
salata teiltä, että tämä asiakirja päättyy muutamilla tavanmukaisilla
lauseilla, jotka koskevat niitä ikäviä asioita, mitkä tulevat
tapahtumaan, jos rahoja ei maksettaisi, mutta sillä aikaa, arvoisat
naiset ja herrat, sallikaa minun vakuuttaa teille, että olen järjestävä
olonne täällä mitä mukavimmaksi, viineineen ja sikarineen ja toivotan
teidät nyt urheilijan tavoin tervetulluksi nauttimaan Varkaitten
Paratiisin ylellisyydestä.»
Sillä aikaa kun hän oli puhunut, oli epäilyttävän näköisiä miehiä
pyssyineen ja lokaisine lierihattuineen hiljaa kokoontunut niin
ylivoimainen joukko, että Muscarinkin täytyi huomata pelastuksen
saavuttaminen miekan avulla toivottomaksi. Hän katseli ympärilleen,
mutta tyttö oli jo mennyt lohduttamaan ja rohkaisemaan isäänsä, sillä
hänen luonnollinen mieltymyksensä isäänsä oli yhtä syvä, tai syvempikin
kuin hänen hiukan keimaileva ylpeytensä uudesta valloituksesta.
Muscari ihaili tuota lapsen alttiutta, mutta oli nyt, rakastavan
epäjohdonmukaisuudella, harmissaan siitä. Hän pisti puukkonsa takaisin
tuppeen ja kiipesi hiukan nyrpeissään istumaan vihreälle ruohopenkille.
Pappi istui alempana parin jalan päässä ja Muscari käänsi kotkan
silmänsä ja nenänsä häntä kohti äkillisen ärtymyksen vallassa.
»No», sanoi runoilija happamasti, »pidetäänköhän minua vielä
uneksijana? Onkohan, kysyn minä, rosvoja vielä vuoristossa?»
»Saattaapa olla», sanoi isä Brown yksitoikkoisesti.
»Mitä te tarkoitatte?» kysyi toinen terävästi.
»Minä tarkoitan, että minä olen pettynyt», vastasi pappi. »Minä olen
pettynyt Ezzaan, tai Montanoon nähden, tai mikä hänen nimensä lie. Hän
näyttää minusta rosvona vieläkin arvoituksellisemmalta kuin oppaan
virkaa hoitaessaan.»
»Mutta millä tavoin?» väitti hänen toverinsa. »_Santa Maria!_ Minun
mielestäni esiintyi rosvo täysin ilmeisesti.»
»Minusta siinä on kolme omituista vaikeutta», sanoi pappi rauhallisella
äänellä. »Tahtoisin mielelläni kuulla teidän mielipiteenne niistä.
Mutta ensin täytyy minun kertoa, että minä söin aamiaista tuossa
ravintolassa rannikolla. Kun muutamat teistä lähtivät huoneesta, niin
te ja neiti Harrogate kuljitte edellä jutellen ja nauraen. Pankkiiri
ja opas tulivat jälessä puhuen vähän ja hyvin hiljaa. Mutta minä, en
voinut mitään sille, että kuulin Ezzan sanovan nämä sanat: 'No, antakaa
hänen huvitella hiukan; tiedättehän, että isku voi tavata hänet millä
hetkellä hyvänsä.' — Herra Harrogate ei vastannut mitään, niin että
sanoilla kai oli joku merkitys. Hetken vaikutuksen alaisena varoitin
hänen veljeään, ilmoittaen, että sisar saattoi joutua vaaraan, en
sanonut mihin, sillä en tiennyt sitä. Mutta jos sanat tarkoittivat
tätä vangitsemista vuoristossa, ei niissä ollut mitään järkeä. Miksikä
varoittaisi rosvo-opas isäntäänsä viittauksellakaan, kun hänen ainoana
tarkoituksenaan oli houkutella hänet vuoristoon hiirenloukkuun? Sanat
eivät voineet tarkoittaa sitä. Mutta jollei, mikä on sitten tuo toinen
onnettomuus, jonka sekä pankkiiri että opas tuntevat ja joka riippuu
uhaten neiti Harrogaten pään päällä?»
»Neiti Harrogateako uhkaisi onnettomuus?» huudahti runoilija kavahtaen
pystyyn kiihkeän näköisenä. »Selittäkää tarkoituksenne; jatkakaa!»
»Kaikki arvoitukset kiertyvät kuitenkin rosvopäällikön ympärille»,
päätteli pappi miettiväisenä. »Ja tässä on toinen niistä. Mitenkä
saattoi hän niin huomattavasti yhdistää lunnasvaatimukseensa sen
tosiasian, että hän oli saanut uhriltaan kaksituhatta puntaa etukäteen?
Siinä ei ollut mitään, mikä muistuttaisi lunnaiden ottoa, vaan jotain
aivan toista, todellisuudessa. Harrogaten ystävät olisivat paljon
taipuisammat pelkäämään hänen kohtaloaan, jos he tietäisivät varkaitten
olevan köyhiä ja epätoivoisia. Nyt oli etukäteen tapahtunut ryöstö
kovin silmiinpistävä vieläpä asetettu ensimäiseksi vaatimukseenkin.
Miksikä tahtoisi Ezza Montano erikoisesti ilmoittaa koko Euroopalle,
että hän oli tyhjentänyt taskut, ennenkuin hän kantoi lunnaat?»
»Minä en pääse perille», sanoi Muscari tällä kertaa pörröttäen mustan
tukkansa vaistomaisella liikkeellä. »Te arvelette selvittävänne asian
minulle, mutta te johdatte minua yhä syvemmälle pimeyteen. Mikähän
mahtaa olla kolmas väite varkaitten kuningasta vastaan?»
»Kolmas vastaväite», sanoi isä Brown hiljaa miettien, »on tämä penkki,
jolla istumme. Kuinka voi meidän rosvo-oppaamme sanoa tätä paikkaa
päälinnoituksekseen ja Varkaitten Paratiisiksi? Se on kyllä pehmoinen
paikka, jos siihen putoaa, ja miellyttävä paikka katseltavaksi. Mutta
se ei ole linnoitus. Minä luulen, että se olisi huonoin linnoitus
maailmassa. Sillä todenteolla sitä vallitsee ylhäältä päin yleinen
maantie vuorien yli — sellainen paikka, jonka kautta poliisit varmimmin
tulisivat kulkemaan. Katsokaas, viisi ruostunutta, lyhyttä pyssyä pitää
meitä avuttomuuden tilassa enemmän kuin puolituntia. Neljänneskomppania
minkälaisia sotilaita hyvänsä olisi jo heittänyt meidät jyrkänteen
yli. Mikä tämän yksinäisen ruohoisen ja kukkaisen sopen tarkoitus
liekin, niin ei se ainakaan ole linnoitettu asema. Se on jotain muuta,
sillä on jokin muu omituinen merkitys, jonka arvoa minä en ymmärrä.
Se muistuttaa enemmän satunnaista teatteria, tai luonnonrakentamaa
lämpiötä, se on kuin jonkun romanttisen komedian näyttämö, se on
kuin...»
Kun pienen papin sanat häipyivät ja hälvenivät unelmoivan vilpittöminä,
kuuli Muscari, jonka luonnolliset vaistot olivat virkeät ja herkät,
uutta melua vuoristossa. Hänestäkin oli sen kaiku hyvin heikko ja
epäselvä, mutta hän olisi voinut vannoa, että iltatuuli toi mukanaan
jotain, mikä muistutti hevosten kavioitten töminää ja kaukaista
huutelua.
Samalla hetkellä ja kauan, ennenkuin äänen värähdykset olivat
koskettaneet englantilaisen harjaantumattomampia korvia, juoksi Montano
rosvo penkereelle heidän yläpuolellaan ja seisahtui murskautuneen
pensaikon luo, nojaten puuhun ja silmäillen tietä alaspäin. Hän
oli oudonnäköinen siinä seisoessaan, sillä hän oli pannut päähänsä
kummallisen, roikkuvareunaisen hatun ja liehuvatupsuisen vyön
veitsineen kuningasrosvon tunnusmerkiksi, mutta oppaan jokapäiväinen
ruudukas puku pilkisteli esiin joka reiästä puvun alta.
Seuraavalla hetkellä käänsi hän oliivinruskeat, pilkalliset kasvonsa
taapäin ja teki liikkeen kädellään. Rosvot hajosivat merkin
nähdessään, ei kuitenkaan epäjärjestyksessä, vaan seuraten nähtävästi
jotain sissimäistä komentoa. Sen sijaan, että he olisivat ottaneet
haltuunsa tien harjanteella, kätkeytyivät he puitten ja pensaikon taa
vartioidakseen siellä piilossa viholliselta. Melu alhaalla kasvoi
voimassa ja selveni; se alkoi tärisyttää vuoristotietä ja saattoi
jo selvästi kuulla äänen jakelevan käskyjä. Rosvot juoksentelivat
ja melusivat kiroten ja kuiskaillen ja ilta-ilma oli täynnä heikkoa
metallin helinää, aivan kuin he olisivat virittäneet pistoolejaan,
irroittaneet veitsiään tai laahanneet miekkojensa tuppia kivikossa.
Sitten tuntuivat äänet molemmilta puolilta kohtaavan toisensa alempana
tiellä, oksia taittui, hevoset hirnuivat, miehet huutelivat.
»Apujoukko!» huusi Muscari hypähtäen jaloilleen hattuaan heilutellen.
»Santarmit ovat heidän kimpussaan! Nyt taisteluun vapauden puolesta!
Nyt kapinaan ryöstäjiä vastaan! Tulkaa, älkäämme jättäkö kaikkea
poliisille, se on niin pelottavan nykyaikaista. Hyökätkää takaapäin
roistojen kimppuun. Santarmit tulevat meidän avuksemme; tulkaa ystävät,
auttakaamme _me_ santarmeja!»
Ja paiskaten hattunsa ilmaan, veti hän vielä kerran miekkansa ja alkoi
kiivetä rinnettä pitkin tielle Frank Harrogate hyppäsi ylös ja juoksi
hänen jälkeensä auttamaan häntä revolveri kädessä, mutta hämmästyi
kuullessaan isänsä käskevän äänen kutsuvan, häntä takaisin; ukko näytti
olevan kovin kiihottunut.
»Minä en tahdo», sanoi pankkiiri tukahtuneella äänellä. »Minä käsken
sinua olemaan asiaan puuttumatta.»
»Mutta, isä», sanoi Frank hyvin lämpimästi, »kelpo italialainen on
näyttänyt tietä. Ettehän tahdo, että sanottaisiin englantilaisten
käyneen jälessä.»
»Se on turhaa», sanoi vanhempi mies, vapisten ankarasti. »Se on turhaa.
Sinun täytyy tyytyä kohtaloosi.»
Isä Brown katseli pankkiiria, sitten pani hän kätensä sydämelleen,
tai oikeastaan pienen myrkkypullon päälle, ja suuri valo levisi hänen
kasvoilleen, niin kuin se kirkkaus, mikä loistaa kuolleista nousseen
kasvoilla.
Muscari oli kuitenkin, avustusta vartomatta, kiivennyt rinteen yli
tielle ja iskenyt varkaitten kuningasta niin voimakkaasti olkapäähän,
että mies hoiperteli ja pyörähti ympäri. Montanolla oli miekka vielä
tupessa ja Muscari tähtäsi iskun muitta mutkitta hänen päähänsä,
joten hän oli pakotettu asettumaan miekkailuasentoon. Mutta juuri kun
molemmat lyhyet terät kalahtivat ristiin, laski varkaitten kuningas
varovasti miekkansa kärjen maata kohti ja purskahti nauruun.
»Mitäs sinä nyt, hyvä veli?» sanoi hän vilkkaalla italialaisella
murteella. »Tämä kirottu pila saisi jo loppua!»
»Mitä sinä tarkoitat, sinä vehkeilijä», läähätti tultasyöksyvä
runoilija. »Onko sinun rohkeutesikin valhetta niinkuin sinun
rehellisyytesikin?»
»Kaikki minussa on valhetta», vastasi entinen opas aivan hyvällä
tuulella. »Minä olen näyttelijä; ja jos minä joskus olen ollut oma
itseni, olen jo unohtanut sen. Minä en ole sen paremmin täys'verinen
rosvo kuin täys'verinen opas. Minulla on aina joukko naamioita mukanani
ja sinä et voi taistella naamiota vastaan.»
Ja hän nauroi iloisesti kuin poika ja heittäytyi entiseen,
hajasääriseen asentoonsa kääntäen selkänsä taistelupaikalle tiellä.
Pimeys syveni vuoriston seinämien välissä, eikä ollut helppoa saada
selkoa taistelun kulusta. Nähtiin pitkien miesten ajavan hevosineen
vain sekavan rosvojoukon läpi, joka näytti halukkaammalta kiusaamaan
ja tuuppimaan tunkeilijoita, kuin tappamaan heidät. Se muistutti
enemmän väen tungosta kaupungissa estämässä poliisin kulkua kuin
sitä, millaiseksi runoilija oli aikaisemmin kuvaillut tuomittujen
ja rauhattomien, jalosukuisten miesten viimeistä vastarintaa. Juuri
kun hän pyöritteli silmiään hämmästyksissään, tunsi hän kosketuksen
kyynärpäässään ja huomasi omituisen pikku papin seisovan siinä kuin
lyhyen Noakin leveä hattu päässä, pyytäen hyväntahtoisesti saada sanoa
pari sanaa.
»Signor Muscari», virkkoi kirkon palvelija, »tämän kummallisen
käännekohdan aikana unohdettakoon persoonallisuudet. Minä voin
loukkaamatta teitä neuvoa, kuinka voitte tehdä enemmän hyvää kuin
auttamalla santarmeja, joiden velvollisuutena on joka tapauksessa
tunkeutua läpi. Minä rohkenen nenäkkäästi puuttua teidän
yksityisasioihinne; mutta välitättekö te tytöstä? Välitättekö hänestä
kylliksi naidaksenne hänet ja antaaksenne hänelle hyvän miehen? oli
tarkoitukseni kysyä.»
»Kyllä», sanoi runoilija yksinkertaisesti. »Mahtaako hän välittää
teistä?»
»Luullakseni?» kuului yhtä vakava vastaus.
»Siis menkää sinne ja tarjoutukaa», sanoi pappi, »tarjotkaa hänelle
mitä vain voitte, tarjotkaa hänelle taivaat ja maat, jos te olette
valloittanut ne. Aika lyhyt.»
»Miksi?» kysyi hämmästynyt kirjallisuuden harrastaja.
»Siksi», sanoi isä Brown, »että hänen _kohtalonsa_ on tullut tietä
ylös.»
»Tietä ylös ei ole tullut muuta», selitti Muscari, »kuin apujoukko.»
»Hyvä, menkää sinne», sanoi hänen neuvonantajansa, »ja pelastakaa hänet
pelastajilta.»
Hänen puhuessaan taittuivat pensaat kaikkialla kukkulan ympärillä
pakenevien rosvojen hyökkäyksen alla. He sukelsivat pensaikkoihin ja
paksuun ruohoon kuin tappiolle joutuneet pakolaiset ja ratsastavien
santarmien pystylieriset hatut tulivat näkyviin muserrettujen
pensasaitojen takaa. Kuului uusi käsky; syntyi hälinä kun miehet
nousivat ratsujen selästä ja pitkä upseeri korkealierisine hattuineen
ja harmaine pujopartoineen, kädessään papereita, ilmestyi aukolle, joka
oli Varkaitten Paratiisin porttina. Syntyi hetken hiljaisuus, jonka
pankkiiri omituisella tavalla katkaisi huutaen käheällä, tukahtuneella
äänellä: »Ryöstetty! Minulta on ryöstetty!»
»Mitä, siitähän on kauan aikaa», huusi hänen poikansa hämmästyksissään,
»kun teiltä ryöstettiin kaksituhatta puntaa».
»Ei kahta tuhatta puntaa», sanoi rahamies äkillisellä ja pelottavalla
tyyneydellä, »vaan pieni pullo.»
Harmaapartainen poliisimies kulki vihreää onkaloa kohti. Tavatessaan
varkaitten kuninkaan polullaan, löi hän häntä olalle leikillisesti
tuupaten, niin että hän horjahti taaksepäin.
»Te joudutte vielä rettelöihin», sanoi hän, »jos te antaudutte
tällaisiin kujeihin.»
Mutta Muscarinkaan taiteellisista silmistä näytti kohtaus tuskin
suuren, hädässä olevan henkipaton vangitsemiselta. Jatkaen matkaansa
seisahtui poliisi Harrogaten perheen eteen ja sanoi: »Samuel Harrogate,
minä vangitsen teidät lain nimessä Hullin ja Huddersfieldin pankin
varojen kavalluksesta.»
Suuri pankkiiri nyökytti päätään omituisen näköisenä kuin suostuen
asiaan, näytti miettivän hetken, ja ennenkuin kukaan ehti estää sitä,
hän kääntyi puoleksi ympäri, ja otti askeleen, joka vei hänet toisen
vuoriseinämän reunalle. Sitten hyppäsi hän, nostaen kätensä ylös,
niinkuin hän oli hypännyt vaunuistakin. Mutta tällä kertaa hän ei
pudonnutkaan pienelle niitylle juuri alapuolelle, hän putosi tuhat
jalkaa alemmaksi murskautuen luukasaksi laakson pohjalle.
Italialaisen poliisin kiukkuun, jota hän kielevästi purki isä
Brownille, oli sekaantunut koko lailla ihailua. »Oli hänen kaltaistaan
lopultakin livahtaa käsistämme», sanoi hän. »Hän oli suuri rosvo,
jos suvaitsette. Tällä hänen viimeisellä tempullaan ei luullakseni
ole edeltäjää. Hän pakeni Italiaan yhtiöitten rahat mukanaan ja
antoi nyt omien palkkaamiensa rosvojen vangita itsensä. Niin on sekä
rahojen katoaminen että hänen oma katoamisensa selitettävissä. Useat
poliiseistakin ottivat lunnaitten vaatimisen vakavalta kannalta. Mutta
jo vuosia sitten on hän tehnyt yhtä sukkelia tekoja kuin tämä, aivan
yhtä sukkelia. Siitä koituu vakava tappio hänen perheelleen.»
Muscari talutti pois onnettoman tyttären, joka liittyi lujasti
häneen, — koko elämänajakseen. Mutta tänä traagillisen haaksirikon
hetkenäkään ei Muscari voinut pidättäytyä hymyilemästä Ezza Montanolle
ja säilyttämästä puolileikillistä ystävyyttä tuota määrittelemätöntä
miestä kohtaan.
»Minne sinä nyt aiot mennä?» kysyi hän hänen olkapäänsä yli.
»Birminghamiin», vastasi näyttelijä savuuttaen paperossia. »Kerroinko
minä sinulle, että olen futuristi. Minä uskon todella tähän hommaan,
jos minä uskon mihinkään. Muutoksia, hyörinää ja uusia asioita joka
aamu. Minä menen Manchesteriin, Liverpooliin, Leedsiin, Hulliin,
Huddersfieldiin, Glasgow'hon, Chicagoon, lyhyesti, valistuneen,
tarmokkaan, sivistyneen yhteiskunnan keskuuteen!»
»Lyhyesti», sanoi Muscari, »oikeaan Varkaitten Paratiisiin.»