kohtaan. He tulevat kyllä ymmärtämään toisiansa aina paremmin, mitä
kokeneemmaksi ja vanhemmaksi miniä tulee.
Mitä Ulla tätiin tulee, niin en voi sanoa terveisiä häneltä, sillä hän
on nyt poissa pienellä liikematkalla.
Jumala olkoon kanssanne. Kun olette tehneet päätöksenne, niin kirjoita
— lähetän vaunut hakemaan teitä.
Ja vielä muuan vakava sana: Älkää antako ylpeyden voittaa viisautta —
seuraus siitä on pahin itsellenne!
Hellä isäsi
_Clas Reiner_.»
Sillä aikaa kun Wilhelm luki kirjettä ääneen, oli Viktorine tullut
aivan kalpeaksi.
Hän ei sanonut sanaakaan, mutta hänen tuskallisesti yhteenliitetyt
kätensä osoittivat selvästi, ettei hän voinut ajatella mitään
kauheampaa kuin taas joutua anopin valtikan alle ja vielä palkan edestä!
»Niin, niin», sanoi vihdoin Wilhelm, »minä kyllä näen minkä vaikutuksen
tämä sinuun tekee!»
»Olen valmis mihin sinä vain käsket!» vastasi Viktorine marttyyrin
myöntyväisyydellä.
»Mutta minä en olisi valmis käyttämään hyväkseni rajatonta hellyyttäsi,
jollen pelkäisi valmistavani sinulle vielä suurempaa kärsimystä, jos...»
»Mitä — jos...»
»... jos seuraisin sitä vaikutelmaa, josta olen kanssasi yhtä mieltä.»
»Jumalan kiitos, että ajattelet samoin!»
»Niin, mutta...»
Hän vaipui mietteisiin.
Näin istuivat molemmat hetkisen.
Silloin sanoi lopulta Viktorine:
»Mutta eikö ole mitään... mitään muuta keinoa kuin tämä?»
»Minä menen ulos miettimään, sillä asia on, Jumalan paratkoon,
vakava... hyvin vakava!»
»Käsitän sen kyllä, ja meidän tulee ehkä nöyrtyä.»
»Siihen kyllä on aikaa, jollei ole mitään muuta neuvoa. Mutta olemme
käännekohdassa ja ehkä Jumala suo, että jotain valoa ilmestyy minulle.»
»Olemme nyt köyhyydessämme olleet liian onnellisia... ainakin minä...
että... että...»
»Lapsi parka» — sanomattoman hellästi katsoi Wilhelm nuorta vaimoaan —
»oletko sinä ollut liian onnellinen?»
Mutta aivan kuin suuremman murheen valtaamana, kuin hän tahtoi näyttää,
kiiruhti Wilhelm pois.
* * * * *
Koko ajan kun Wilhelm oli poissa, rukoili Viktorine lakkaamatta
Jumalaa, että hänen puolisonsa voisi keksiä paremman neuvon kuin se,
mikä oli hänestä julmin.
Ja luultavasti kuultiin Viktorinen lämpimät rukoukset, sillä kun
Wilhelm palasi pari tuntia kestäneeltä kävelyltään, oli hänen otsallaan
tummien pilvien asemasta valoisa hattara.
»Oi, sinä olet varmasti keksinyt jotain?»
»Kyllä, hyvä pikku vaimoni, luulen, että olen keksinyt jotain — mutta
sinä et saa kysyä minulta mitään neljään päivään... siksi voin saada
vastauksen kirjeeseen, jonka nyt kirjoitan.»
Viktorine tunsi lohdutusta jo toivon mahdollisuudestakin.
Ja tällä kertaa ei toivo pettänyt, sillä neljän päivän kuluttua saapui
todellakin kirje, jonka Wilhelm ilosta loistaen toi Viktorinen käteen.
Kun hän mielenliikutukseltaan saattoi tutustua sen sisältöön, luki hän
puoliääneen ja lakkaamatta keskeyttäen seuraavaa:
»Nuori ystäväni!
Kaukana siitä että hylkäisin tarjouksesi — kuten sinä pari vuotta
sitten teit minun tarjoukselleni, kun pyysin sinua alottamaan
lainopillisen urasi minun luonani — hyväksyn sen sitä suuremmalla
ilolla, kun juuri näinä päivinä aioin kirjoittaa ja hankkia
itselleni apulaisen nuoren F:n sijaan, joka on kutsuttu hoitamaan
pormestarinvirkaa W:ssa.
Kuten tiedät, alkavat käräjät neljäntoista päivän kuluttua. Ole luonani
ennen sitä, niin olet kaksinkerroin tervetullut! Ehdoista kyllä sovimme.
Vanha ystäväsi ja setäsi
_Ulrik L_.»
»Taivas varjelkoon, mitä tämä on!» änkytti Viktorine jonkunlaisessa
ilonhuumauksessa. »Lähtisitkö sinä käräjille?»
»Aivan niin, lapseni! Sinun tähtesi luovun ainiaaksi häpeällisestä
toimettomuudestani, josta tähän saakka olen löytänyt suurimman
nautintoni. Nyt on urani aukaistu, ja niin totta kuin päivä päivältä
olen oppinut rakastamaan sinua enemmän ja enemmän, niin totta pitää
sinun kerran oleman arvossa pidetyn ja varakkaan miehen vaimo!»
»Wilhelm, Wilhelm...»
Viktorinen nyyhkytykset estivät häntä sanoin osoittamasta sitä suurta
kiitollisuutta, jota hänen sielunsa oli tulvillaan.
»Rauhoitu, kallein ystäväni! Olen varma siitä, että kun vain olen
päässyt kunnolliseen toimintaan — vaikka vähänkin siitä alussa saisin —
kohtalomme nyt on nähnyt synkimmän puolensa!»
»Oi niin, minä uskon sinua... minä uskon sinua! Mutta...»
Hän tuli äkkiä alakuloiseksi, vaikka hän tahtoi hillitä itseään.
»Puhu vain!»
»... mihin aiot sijoittaa minut nyt aluksi?»
»Sijoittaa sinut — minä otan sinut luonnollisesti mukaani.»
»Käräjille?»
»Ei käräjille, mutta käräjätaloon — se on tilava ja siellä kyllä saamme
asua ilmaiseksi, kunnes olemme hankkineet jotain parempaa.»
»Oi, Jumalan kiitos, sinä et siis lähde pois luotani?»
»Sitä kyllä varon! Minulla ei ole halua eikä varaa elää niin
kutsuttua toverielämää. Päivän työn päätyttyä on minulle
kaksinkerroin suloista saada nauttia sinun huolenpidostasi. Ja kun
minä makaan sohvalla — siitä en kuitenkaan luovu — niin juttelemme
tulevaisuussuunnitelmastamme, tai sinä laulat hämärissä, kuten sinun
nyt on tapana, yksinkertaisesti ja koruttomasti, pienen laulun kitaran
säestyksellä.»
»Mutta tuomari — salliiko hän...»
»Ooh, hän on hyvä ystäväni ja setäni. Sitäpaitsi kirjoitan hänelle
asiasta edeltäkäsin. Ja ole rauhassa: se seikka ei kohtaa mitään
esteitä!»
XIX.
VIKTORINEN KIRJE ÄIDILLEEN.
»Rakastettu äiti!
Kuinka paljon minulla nyt onkaan kertomista — oi, hyvä äitini, oikein
äärettömän paljon!
Ja kuinka äiti tulee tuntemaan itsensä onnelliseksi... Lähinnä itseäni
kaiketi äidin sydän nauttii enin ilostamme.
Mutta ennen kaikkea pyydän anteeksi, etten ole kirjoittanut niin
pitkään aikaan muuta kuin lyhyen kirjeen tulostamme käräjätaloon!
Nyt alamme siis siitä, missä lopetin viimeistä edellisessä, Blombosta
kirjoittamassani.
Muistaako äiti missä kohti se loppui... Niin, siinä, kun kerroin
Wilhelmin ja minun suuresta neuvottelusta, veisimmekö ainoan
omaisuutemme — lukuunottamatta huonekaluja — lehmän ja porsaan
mukanamme R... staby'hyn tai möisimmekö ne.
Tämä merkillinen neuvottelu päättyi siten, että kun olimme melkolailla
rahantarpeessa, möimme nuo molemmat oivalliset apuneuvomme.
Se kyllä koski minuun aika paljonkin; mutta ajattelin, että jos
Jumalan tahto on, että vielä saan jotakin omaisuutta maailmassa,
niin löytyy kai useampia lehmiä ja pikku porsaita, jotka voin saada
omikseni.
On helppo löytää lohdutusaiheita, kun niin pitkän pimeyden jälkeen
kaikki muuttuu ruusunpunaiseksi!
Wilhelm oli koko ajan mitä parhaimmalla tuulella, ja me leikimme aivan
kuin lapset, kun pakkasimme pientä omaisuuttamme.
Vihdoinkin lähdimme matkalle.
Tuomari E. oli mielellään suostunut siihen että saimme haltuumme kaksi
huonetta. Käräjätalo on jotenkin iso.
Koko matkalla en voinut olla ajattelematta kuinka ihmeellistä mahtaisi
olla asuminen käräjätalossa.
Voin kernaasti myöntää äidille, että kesken iloa olin jotenkin arka
tai oikeammin pimeänarka suurenmustan ullakon takia, joka erotti
huoneemme rappusista.
Wilhelm oli hyvin tarkkaan kuvaillut kaiken tämän, mutta samalla
vakuuttanut, ettei minulla olisi mitään pelättävää, erittäinkin jos
pysyisin sisällä, kunnes hän tulisi ylös.
Kun parhaillaan puhelimme tästä, olimme perillä.
Mutta huu, kuinka pimeältä ja kauhealta kolkkona syysiltana näyttikään
tuo harmaa talo, joka minusta muistutti linnaa!
Mutta tulin heti rohkeammaksi kun Wilhelm vei minut erään
vanhan kunnon leskirouvan luo, joka asuu siellä ja pitää ruokaa
käräjähenkilökunnalle.
Tuo hyväluontoinen ihminen — aivan kuin toinen Ulla täti — huolehti
minusta ja vakuutti minulle hymyillen, että vaikka joskus olikin vähän
pelottavaa, niin kuitenkin voi käräjätalossa asua yhtä hyvin kuin
missä muualla tahansa.
Hyvän takkavalkean ja hauskan illallisen ääressä katosivat
viimeisetkin huoleni.
Ja seuraavana aamupäivänä, kun tavaramme saapuivat, sain niin paljon
tehtävää uuden kotimme järjestämisessä, etten ennen pimeän tuloa edes
muistanutkaan, että juoksin edestakaisin mustalla »kummitusullakolla»,
kuten ajatuksissani sitä sanoin.
Mutta silloin rupesinkin äkkiä kauheasti pelkäämään, sillä — voiko
äiti uskoa — juuri kun olin avannut erään ullakkokomeron, johon
mielestäni sopi asettaa tyhjät matkalaukkumme, sain nähdä koko
joukon hirveän kauheita tavaroita... voiko äiti arvata mitä — niin,
käsirautoja, jalkarautoja, köysiä ja paljon muuta!
Ja minä olin silloin niin lapsellinen, että huusin kaikin voimin — ja
luulen varmasti että olisin pyörtynyt, jollei Wilhelm olisi tullut
juosten ja melkein kantanut minua pieniin somiin huoneisiimme.
Ja Wilhelm sytytti heti tulen ja lohdutti minua, osoittaen sellaista
hyvyyttä, etten suuressa arkamaisuudessani olisi sitä ollenkaan
ansainnut.
Mutta nyt hyvästi huomiseen, rakastettu äiti! Lopussa saa äiti nähdä
kuinka paljon minulla on tekemistä.
Kuinka Jumala onkaan hyvä, kuinka hyvä hän on ollut...
äidin omalle
_Viktorinelle_.»
(Jatkoa.)
Nyt olen taas kirjoituspöydän ääressä puhellakseni äidin kanssa!
Käräjät oli kuuluutettu seuraavaksi päiväksi, ja silloin tulivat
tuomari ja hänen herransa.
Nyt tunsin itseni taas araksi.
Sehän ei ollutkaan ihmeellistä!
Mutta äiti ei voi uskoa miten sanomattoman hyväntahtoinen ja
ystävällinen tuo vanha herra on — aivankuin olisimme aina tunteneet
toisemme — ja kuinka isällisesti hän pyysi minulta joskus saada tulla
ylös »pikku rouvan» luo juomaan kupin teetä päivän väsyttävän työn
loputtua.
Vastasin ehkä vähän kömpelösti, sillä olin melkolailla hämilläni kun
minun piti esiintyä niin... niin... äiti ymmärtää.
Mutta yleensä suoriuduin varmaan auttavasti, sillä tuomari hymyili ja
arveli, että meistä kyllä tulisi maailman parhaat ystävät, ja Wilhelm
hymyili ja katseli minua kauniisti, kuten hän nyt niin usein tekee.
Oi, niitä aurinkoisia katseita!
Jos äiti voisi kuvitella mielessään, kuinka muuttunut Wilhelm nyt on
— ja niin hänkin sanoo minusta! Minä luulenkin, että hän tarkoittaa
totta.
Niin, paljon on muuttunut onneksemme, ajatelkaa, jollemme olisi
tulleet köyhiksi! Vielä kerran:— tuhat kertaa minä toistan: Kuinka
Jumala onkaan armollinen!
Ole hyvä, rakastettu äiti, älä pahastu että puhun köyhyydestä, kuten
voi näyttää, näin ymmärtämättömästi — mutta minä tiedän hyvin mitä
tarkoitan.
Nyt palaamme toiseen asiaan.
Pahimmin pelästyin ensimäisenä oikeudenkäyntipäivänä.
Wilhelm, joka piti pöytäkirjaa, viipyi myöhään illalla tulematta ylös.
En ollut nähnyt yhtään ihmistä, sittenkun Wilhelm käräjävirkakunnan
palattua kirkosta kävi minua katsomassa, tuoden vähän aamiaista.
Kuinka tämä päivä oli tuskallinen ja pitkä!
Niin kauan kun ullakolle tuli vähän päivänvaloa, uskalsin joskus
pistää pääni ulos. Niin, joskus rohkenin ottaa muutaman askeleenkin
oven ulkopuolelle, mutta olin kohta iloinen saadessani vetäytyä
takaisin, sillä nyt ei tuo salaperäinen komero ollut kaikkein pahin.
Toisinaan kuulin julmaa hälinää porstuasta ja kovaa, karkeaa puhetta.
Sitten tuli haudan hiljaisuus.
Mutta juuri kun tämä haudan hiljaisuus vallitsi, kuului muutamia
sydäntäsärkeviä huutoja, niin vihlovia, että selvästi kuulin niiden
tulevan epätoivoisesta sydämestä.
Hyvä Jumala, kuinka kauheaa tämä kaikki oli!
Tiesin, että kahta nuorta naista oli syytetty, toista lapsenmurhasta,
toista siitä että oli myrkyttänyt sulhasensa, jota hän oli pitänyt
uskottomana.
Huu, huu, minä tutisin ja palelin tuskasta, säälistä ja pelosta! Nuo
molemmat kalpeat naiset, veitsi tai myrkky kädessä, seurasivat minua
vaikka mihin olisin kääntänyt silmäni.
Ja sitten — mitä tapahtui, kun tahdoin ottaa tulen...
Vähäpätöinen seikka muuten, mutta nyt paljon merkitsevä.
Ei yksikään tulitikku syttynyt.
Sain siis jäädä pimeään — sillä en olisi mitenkään uskaltanut mennä
ulos, vaikka henkeni olisi ollut kysymyksessä.
Kävin nyt sohvalle makaamaan.
Mutta minä vapisin niin kovasti, etten edes uskaltanut toivoa muutaman
hetken unta.
Rauhoittaakseni itseäni jollain tavoin kysyin itseltäni tahtoisinko,
huolimatta avioliittoni kaikista vaihteluista, palata takaisin
siihen aikaan, jolloin minua pidettiin rikkaana ja kun ikävissäni ja
tyhmyydessäni — sillä minä olin tyhmä siihen aikaan — saatoin kuluttaa
päiväkauden pukemiseeni ja välillä laulaa aarioita, jotka eivät
sopineet äänelleni eikä laulutaidolleni.
Mutta tähän kysymykseen, jonka todellakin tein sieluni sisimmässä,
vastasi sydämeni kovasti ja selvästi: en! Ja tästä tulin niin
ihmeellisen turvalliseksi, että saatoin verrata asemaani muutamien
vanhojen tuttavieni asemaan — rouvien, jotka ehkä juuri tällä hetkellä
valmistautuivat oopperaan tai illallisille; ja kun en taaskaan
tahtonut vaihtaa, täytyi minun siis myöskin olla tyytyväinen nykyiseen
asemaani.
Ja kuinka tulinkaan palkituksi, kun vihdoin viimein kuulin Wilhelmin
askeleet ullakolta!
Hän tuli kiivaasti, melkein juosten, hän, joka muutoin kävelee niin
hitaasti.
Varmaan oli hän ollut levoton minun tähteni — sen kuulin hänen
äänestäänkin, kun hän avasi oven:
»Herra Jumala, pikku Viktorine, oletko sinä pimeässä!»
En voinut vastata, mutta hypähdin ylös ja kiiruhdin heittäytymään
hänen syliinsä.
En tiedä mitä varten en ole koskaan tehnyt sitä niin kiihkeästi tai
sellaisilla tunteilla. Suoraan sanoen: en ole ennen koskaan tehnyt
sitä, sillä ujostelen vielä häntä ja tahdon mieluummin, että hän
hyväilee minua.
»Enkeli raukkani», sanoi hän silloin, »pääsit ajoissa kyllä
naimisiin!» ja painoi minua lujasti vasten sydäntään ja suuteli minua
niin lämpimästi, niin lämpimästi, että olisin tahtonut kuolla ilosta.
Kerroin mitä olin kärsinyt ja mitä olin ajatellut lohduttaakseni
itseäni.
»Ja sait lohdutusta?» kysyi hän. »Et tahtoisi vaihtaa rauhatonta
kohtaloasi kenenkään kanssa?»
»En kenenkään!»
Hän ei vastannut minulle. Mutta siitä hetkestä tuntuu kuin välillämme
olisi vieläkin jalompi tunne.
Minä luulen, niin — rohkenen melkein uskoa, että hän alkaa rakastaa
minua siten, kuin rakastetaan sitä, jonka on valinnut omasta
tahdostaan.
Mutta minä en saa pysähtyä joka seikkaan, sillä silloin ei kirjeeni
koskaan tule valmiiksi.
Taaskin täytyy pysähtyä.
Enemmän huomenna.
(Vieläkin jatkoa.)
Tuomari piti sanansa.
Hän tuli melkein joka ilta juomaan teetä meidän luoksemme, ja minä
tulin yhä vapaammaksi sekä häntä että niitä nuoria herroja kohtaan,
joita hän väliin toi mukanaan.
Myöskin pelättyyn kummitusullakkoon totuin vähitellen...
Mutta nyt saat kuulla jotain, mistä meillä on ollut erittäin suurta
hyötyä: iloisimman uutiseni, lähinnä kaikkein iloisinta, jota äsken
koskettelin.
Eräänä päivänä, kun Wilhelm istui ylhäällä kotonani — onko kauniimpaa
sanaa olemassa kuin koti — ja kirjoitti puhtaaksi, tunsi hän itsensä
niin väsyneeksi, tottumaton kun oli työhön, että sanoi minulle:
»Rakas Viktorine, minun täytyy säästää huonoja silmiäni ja heittäytyä
tunniksi sohvalle; mutta jos nukun, niin herätä minut varmasti sitten!»
Hän nukkui melkein heti.
Sillä aikaa istuin minä ja mietin, kuinka Wilhelm joskus saisi
lepohetken. Hänelle, joka ennen lepäsi niin paljon, olisi se varmasti
tarpeen — ja hänen silmilleenkin, vaikka hän monta kertaa on sanonut
minulle, ettei niillä nyt enää ole mitään vaaraa.
No niin, kun istuin siinä ja mietin sinne ja tänne, katselin tarkkaan
pöytäkirjaa.
Ajattelin, että käsialaani oli aina kiitetty, että Wilhelmin ei juuri
ollut voittamaton.... ja lyhyesti: suomatta itselleni aikaa ajatella
enempää aloin kirjoittaa puhtaaksi erästä sivua.
Eihän voinut käydä pahemmin kuin että se hylättäisiin. Mielestäni
onnistuin kuitenkin hyvin ja venytin käsialaani niin sievästi kuin
konsanaan mikään kirjuri.
Ennenkun tiesinkään oli minulla kolme kokonaista arkkia valmiina.
Silloin heräsi Wilhelm itsestään. Kuinka hän hämmästyi nähdessään
minun työskentelevän käräjätehtävissä!
»Mitä tämä merkitsee — oletko sinä, rakas lapsi, kirjoittanut tämän...
Niin, todellakin: kukaan muu ei ole voinut sitä tehdä.»
»Kelpaako se? Voinko auttaa sinua joskus? kysyin sydämeni sykkiessä
ilosta.
»Kyllä, sen uskon hyvin — sinähän kirjoitat kymmentä kertaa paremmin
kuin minä!» Ja hänen silmänsä loistivat ilosta. Mitä sitten minun
tekivät! Tuomari sai nähdä mestarinäytteeni ja vakuutti, että hän oli
suuresti sen avun tarpeessa, minkä voin antaa.
»Kunniani kautta», sanoi hän nauraen, »eikö ollut onni minulle, että
tässä kiireessä sain neljännen kirjurin ja vielä kaunokirjoittajan!»
Minä olin ylpeä ja ihastunut, pikemmin sanoen kopea, sillä nyt minäkin
ansaitsisin rahaa; ja tulin, kuten äiti kyllä käsittää, tavattoman
ahkeraksi, voidakseni sitäpaitsi auttaa Wilhelmiä, kun hän lepäsi.
Päivää ennen tuomionlunastusta — äiti kuulee, että tunnen kaikki
sanatavat, mitkä kuuluvat virkaamme — tuli tuomari ylös ja sanoi
minulle, että hän toivoi että tahtoisin »muun käräjävirkakunnan»
seurassa tulla Elmstarydiin; se on sen paikan nimi, jossa tuomari
asuu. Wilhelmin olisi aivan välttämättä saavuttava. Ja hän lisäsi,
että tulisimme olemaan hänen rakkaina vierainaan vähintään kolme
viikkoa.
Ja tämä matka — kuinka hauska!
Niin, nyt meillä on toisellainen elämä kuin Tidanäsissä, kun minun
piti olla ja alistua ja...
Hyi ei, nyt olin sanomaisillani jotain hyvin häijyä!
Anoppini tarkoitti kyllä hyvää, vaikka hän ei voinut kärsiä minua,
sitten kun olin tullut köyhäksi; ja Ulla tätikin oli lähinnä Wilhelmiä
lohdutuksenani.
Puhuttaessa Ulla tädistä, niin kirjoittaa hän joskus mitä
rohkaisevimpia kirjeitä. Mutta hän, vaikka onkin varakas, ei
kuitenkaan koskaan lähetä meille mitään.
Olen arvannut, ettei hän anna Wilhelmille rahakannatusta siitä syystä,
että hän pelkää, ettei Wilhelm silloin käyttäisi omia voimiaan...
Mutta nyt on aika sanoa äidille viimeinen uutiseni, se nimittäin, että
tämä pitkä kirje kirjoitetaan juuri Elmstarydissä, jossa Wilhelm ja
minä asumme mitä somimmissa vierashuoneissa, ja pidetään meitä täällä
kuin talon lapsina.
Tuomarin rouva on niin hellä ja suopea minulle, etten tiedä kuinka
osoittaisin kiitollisuuttani; ja molemmat nuoret tyttäret pitävät
minua sisarenaan.
Toden totta — nyt kaikkein viimeisin uutiseni:
Huomenna lähdemme vierailulle Tidanäsiin
Wilhelmin vanhempien luo. Se on tuomarin hyväksymä ja päättämä
Wilhelmin esitys, ja tuomari antaa hevosensa.
Hyvä rakastettu äitini, nykyään olen niin onnellinen, että minulla on
vain yksi toivomus... sanon äidille mikä.
On niin hauskaa sanoa äidille kaikki.
Aivan Elmstarydin vieressä on pieni ihastuttava maatila, jonka nimi on
Lövby, se on rakennettu niin sievästi, etten koskaan voi kyllikseni
katsella sitä, erittäin sen pieniä, nukkekaappimaisia sivurakennuksia.
Kas siellä me viihtyisimme — ja mikä onni sitten olisi asua niin
lähellä tuomarilaisia!
Jollen sitten enää saisi seurata Wilhelmiä käräjille, niin olisi
minulla ainakin ilo odottaa häntä suloisessa kodissa.
Mutta nämä ovat vain haaveita, ja ne ovat sitäkin tarpeettomampia, kun
meillä nykyään on niin hyvä olo, niin, tuhat kertaa enemmän kuin hyvä!
Tässä onnessamme on vain yksi vika: että se on muuttelevaa ja että
Wilhelm ja minä olemme kaksi muuttolintua, jotka etsimme suojaa
milloin mistäkin, kunnes olemme saaneet kokoon oman pienen pesämme.
Ja nyt hyvästi, rakastettu äiti!
Jumalan kiitos, että äiti tulee toimeen, vaikka ei olekaan liikoja!
Voi todellakin elää paljon vähemmällä kuin mitä ennen luulimme.
Mutta kaikkein enimmän iloitsen siitä seikasta, että äidin mielenlaatu
nyt on rauhallisempi.
Odottakaamme: kerran vielä tulee oikea auringonpaistekin — silloin
tulee äiti luoksemme.
Äidin hellästi kuuliainen
_Viktorine_.
XX.
VIERAILU.
Syksy ja talvi oli kulunut, ja vielä asui nuori notaario vaimoineen
käräjätalossa.
Jouluna olivat he viettäneet neljätoista päivää vanhempien luona.
Ja johtuiko se siitä, että he nyt vain olivat »kylässä», että he
olivat hankkineet itselleen kunnioitusta työnsä kautta tai sen takia
että Viktorinen »uusi tila» taas vaati jonkunlaista huomiota — joka
tapauksessa ei anoppi enää lähettänyt häntä sinne eikä tänne. Mutta
hän ei kuitenkaan voinut pidättäytyä huomauttamasta kaikenlaisilla
pienillä pistopuheilla, ettei hän ollut erittäin ihastunut poikansa
naimiskauppaan.
Ainainen valitus oli:
»Hän olisi voinut tehdä jonkun paremmankin kaupan!»
»Sitä en koskaan usko, että hän olisi voinut», vastasi Ulla täti, »jos
on ollut kysymyksessä vaimo, joka sopii hänelle».
Ja juuri samaa ajatteli Wilhelmkin.
Sotakamreeri ei ajatellut mitään.
Hänen ylpeydenhenkensä oli alituisesti kuohuksissa, sillä yhä läheni
aika, jolloin hänen piti jättää ruhtinaallinen Tidanäs. Ja hänen
keinotteluhenkensä oli yhtä toimelias, voidakseen täyttää aukkoja,
joita tämä mullistus jo oli tehnyt hänen maineeseensa.
Onnellisempi kuin vanhempain kodissa oli nuori pari tuomarin luona,
mihin he sittemmin matkustivat; mutta kaikkein onnellisimmiksi tunsivat
he kuitenkin itsensä niukkuudesssaan kotonansa, jossa he — sillä
vähällä, joka voitiin saada heidän yhteisillä työansioillaan, sillä
Viktorine oli reipas puhtaaksikirjoittaja — valmistivat toisilleen
milloin yhden milloin toisen viattoman yllätyksen.
Kunnollisen talouskaluston puutteessa olivat he täysihoidossa
käräjärouvan luona. Ja niin hyvin oli tulot ja menot laskettu, etteivät
he koko talvena joutuneet pulaan.
Joskus saattoi Viktorine pitää vielä »pidotkin», se merkitsee, että
hän itse valmisti mitä oivallisimman päivällisen uunissa, tavallisesti
sunnuntaina, jolloin mandariinikupin kokoinen vanukas ja kaikkein
rakkain, hyvin silavoitu ja paistettu metsäkana komeilivat toisiaan
vastapäätä pöydällä.
Kun nyt tämän lisäksi tuli puolipulloa viiniä ja lautasellinen
Tidanäsin parhaita omenia, niin voi olla vakuutettu, että nämä kaksi
ihmistä lämpöisessä, hyvin varustetussa kamarissaan olivat kylliksi
onnellisia unohtamaan, että heillä ennen oli aivan toisenlaisia
toiveita.
Kuta enemmän myrskysi ja räiski ulkona, sitä lähemmin liittyivät he
toisiinsa, ja Wilhelm ihastuikin todella pian siinä määrin »ikävään
vaimoonsa», että hänellä tuskin oli ajatustakaan, joka ei liittynyt
häneen.
Viktorine, varmana menestyksestään, tulikin yhä iloisemmaksi,
suloisemmaksi ja turvallisemmaksi. Rakkaus opetti hänelle hienompaa
veikistelyä.
Hän alkoi vähitellen ymmärtää makuaistin salaisuuksia eikä laiminlyönyt
pitää huolta puvustaan, vaikka toisella tavalla kuin ennen.
* * * * *
Mutta, kuten sanottu, talvi oli nyt loppunut ja kevään tullen alkoi
tulla vakavia huolia — sillä kohta olisi heitä kolme.
Viktorinen ei silloin pitänyt ainoastaan luopua suuresta osasta
työaikaansa, vaan hänellä piti myöskin olla palvelija, ja sitäpaitsi
Jumala tiesi kuinka paljon muuta kaikenlaista.
»Älä ole levoton siitä, rakkaani», sanoi Wilhelm eräänä aamuna, kun
Viktorine puoleksi tukahdutetulla huokauksella viittasi kaikkeen tähän,
»älä ole levoton! Minä en enää lankea vanhaan intohimooni ja kun ei
silmilläni ole oikeastaan mitään vaaraa, niin saat nähdä, että tulen
kaksinkerroin työteliäämmäksi nyt, kun tarvitaan.»
»Mutta sitä juuri pelkään. Tähän asti olen auttanut sinua ja olemme
tarvinneet sen kaikki. Tästä lähin... Jouduin aivan epätoivoon,
kun eilen kysyin rouvalta tuolla alhaalla kuinka kauan minun piti
olla sairaana, ja hän vastasi, että ainakin siihen vähintään menee
kuukausi... Ajattele, kallis Wilhelm, kokonainen kuukausi ilman työtä!»
»Ohoh, pikku vaimoni, voimme pitää itseämme hyvin onnellisina, jos sinä
sen ajan kuluttua olet täysin parantunut! Mutta mitä työhön tulee, niin
ei kannata ajatellakaan sitä ainakaan kolmeen kuukauteen.»
»Silloin», vastasi Viktorine, puoliksi nauraen ja itkien, »on paras
että... että....ei koskaan enää tule sairaaksi — se maksaa aivan liian
paljon!»