»Ai niin, sehän on totta — sen täytyy olla sanomaton onni!»
»Mutta varmaa on», jatkoi mies, »että opetamme poikamme tai tyttäremme
— kumman Jumala meille antaa — lapsuudesta tekemään työtä ja luottamaan
itseensä, sillä työ ja oma huolenpito on kuitenkin kaiken pysyvän onnen
perustus.»
»Oi, kuinka oikein puhut! Meillä on huolia ollessamme köyhiä, mutta me
olemme onnellisia, sillä huolet ovat saattaneet meidät tuntemaan sekä
toisemme että itsemme. Kuvitellun rikkautemme aikana sitävastoin...»
»Älä Jumalan nimessä mainitse siitä sanaakaan — kaikki mitä jo olemme
kestäneet on ollut tuhat kertaa parempaa... Mutta katso, Viktorine...
tänne ikkunaan... Kuka tulee tuolla?»
»Oi hyvä Jumala, kuinka hauskaa — itse Ulla täti!»
Ja Ulla täti se olikin omassa korkeassa persoonassaan.
* * * * *
Kun nyt sotakamreerin herrasväki oli muuttanut suuresta Tidanäsistä
seitsemän penikulmaa sieltä sijaitsevaan Fågelvikiin — jossa
sotakamreeri, jolla aina oli suunnitelmia, aikoi perustaa
hevossiittolan ja pari tehdasta — tuli Ulla täti, kuten hän sanoi,
nuorten ystäviensä kanssa neuvottelemaan uudesta asunnosta.
»Kun me vain asuisimme jossain muualla», vastasi Viktorine epäröiden.
»Niin nyt», vastasi Wilhelm hyvin ymmärrettävällä salaviittauksella,
»olisi Ulla täti aivan korvaamaton sinulle! Mutta valitettavasti on
koko huoneistomme tässä näin.»
»Paitsi että niin paljon muuta puuttuu!» myönsi Viktorine syvästi
huoaten. »Mutta sen, mitä puuttuu», lisäsi hän taas hymyillen, »ei pidä
estää meitä nauttimasta sitä hyvää mitä meillä on: kupillista kahvia ja
kauniita tulevaisuudentoiveita.»
»Tunnustan, lapset», vastasi Ulla täti, »että minun ajatukseni ovat
kauan pyrkineet samaan suuntaan kuin teidän nyt lausumanne; ja
neuvotellaksemme tästä asiasta erään henkilön kanssa, joka voi olla
meille molemminpuoliseksi hyödyksi, niin istukaamme, niinpian kun
olen saanut maistaa Viktorinen lupaamaa kahvia, minun vaunuihini ja
lähtekäämme Elmstarydiin!»
»Onko täti jo sitten puhunut tuomarin kanssa?»
»Olen kyllä, ja meitä odotetaan päivälliselle.»
XXI.
LOPPU.
Muutamaa tuntia myöhemmin oli koko seurue saapunut määrättyyn paikkaan.
Mutta kun aamupäivällä tuli kysymys suuresta neuvottelusta Ulla tädin
suunnitelmien johdosta, esitti tuomari kävelyretkeä runolliseen
Lövbyhyn, samalle maantilalle, jota Viktorine kirjeessään äidilleen oli
kuvaillut ja jonka sivurakennuksessa hän niin hartaasti olisi halunnut
asua.
Sen johdosta, ettei tilalla vielä ollut mitään varmaa ostajaa, olivat
huoneet vuokrattavana; ja kun tuomari esitti, että Ulla täti ottaisi
ne, asettuakseen yhdessä nuorien sukulaisiensa kanssa sinne asumaan,
rupesi Viktorine itkemään.
»Oi», huudahti hän, »sellainen onnihan ei olisi mahdollinen! Olen niin
monta kertaa hiljaisuudessa huokaillut ja toivonut pieniä valkoisia
sivurakennuksia, jotka ovat niin ihanat vihreine ympäristöineen, ettei
ensinkään ole mahdollista että pääsen sinne.»
»Jollet tahdo asua päärakennuksessa, joka minusta sijaitsee vielä
kauniimmalla paikalla suurten tammi- ja lehmuskäytäviensä välillä, niin
ei kai maksa vaivaa kuulustella koko asiaa, sillä emme kaikki mahdu
sivurakennukseen!» tuumaili tuo hyvä mummo.
»Mutta, Herra Jumala, enhän minä voi ajatella pääseväni päärakennukseen
asti!» väitti nuori rouva lapsellisesti.
Sen jälkeen kuiskasi hän iloisesti ja hellästi miehelleen, jonka
käsivarteen hän nojasi käveltäessä niittyjen poikki:
»Jos pääsisin sinne, niin pelkään, että kuolisin onnesta — ajattele
vain saada niin ihanassa kodissa puuhata ja järjestää sinua varten!»
»Aina vain minua varten — etkö sitten koskaan ajattele itseäsi, rakas
Viktorine?»
»Itseäni... en muuten kuin toistaakseni, että olen vain olemassa
osoittaakseni kiitollisuuttani sinulle... Mutta katso... katso, Wilhelm
— hyvä Jumala, kuinka tämä talo on kauniilla paikalla... Kuinka se on
aistikkaasti rakennettu!»
Nyt oltiin perillä.
Ja Viktorine oli oikeassa: tämä oli ihastuttava paikka, hyvinkin
uneksimisen arvoinen.
»Mutta mistä saamme nyt avaimet?» kysyi Viktorine arasti ja
malttamattomasti.
Herra varjelkoon, jos joku este olisi sattunut — se olisi ollut vallan
kauheaa!
»Etsikäämme!» sanoi tuomari hymyillen. »Minä otaksun, että ne on
loihdittu johonkin naistemme laukkuun.»
»Meidän laukkuihimme?» huusi Ulla täti, hakien omastaan... »Minulla ei
ainakaan ole niitä.»
»Minulla vielä vähemmän!» vastasi Viktorine nauraen. »Ei maksa suinkaan
vaivaa hakeakaan.»
»Hae kuitenkin!» pyysi Wilhelm, äkillisen aavistuksen valtaamana. »Jos
tässä on loihtimista mukana, niin...»
»Herra varjelkoon», huusi Viktorine, »ne ovat todellakin täällä...», ja
hän piti avaimia kädessään... »Mitähän se merkinnee?»
»Tämän ihmeen», sanoi tuomari, »selitän siten, että nyt samalla
kumarramme talon nuorelle emännälle.»
»Antakaahan meidän ensin päästä sisälle!» pyysi Ulla täti liikutettuna.
»Avaa sinä, pikku Viktorine, miehesi avulla... ja jakakaa sitten
vähäinen onnenne, lapseni, yhtä arvokkaasti kuin olette jakaneet
huolennekin!»
* * * * *
Miten rohkenisimme kuvata niitä tunteita, niitä tulvivia
mielenliikutuksia, mitä nämä sanat saivat aikaan!
Oliko se ylimaailmallinen soitto, joka humisi heidän korvissaan, vai
oliko se runollinen unelma?
Ei mahdottomuus kuvata onnea, kun onni alkaa hymyillä, saa kirjailijaa
laskemaan kynää kädestään, vaan tieto siitä, ettei hänen kuvauksensa
voi koskaan herättää sitä myötätuntoa, mikä seuraa hänen kuvaustaan
vastoinkäymisestä.
Näyttelijät näyttämöllä ehtivät tuskin lausua viimeiset sanansa
ja taiteellisesti järjestää onnellisen ryhmän, ennenkun yleisö
malttamattomasti nousee poistuakseen... Olkoon siis seuraava ilmoitus
kylliksi:
Ulla tädin ostama kaunis Lövby oli kummilahja, jonka hän kuusi viikkoa
myöhemmin antoi Wilhelmin ja Viktorinen esikoispojalle.
XXII.
JÄLKIKIRJOITUS.
Seitsemän vuotta on nyt kulunut siitä päivästä, jolloin Viktorine avasi
oven uuteen rakkaaseen kotiinsa, ja Ulla tädin harras rukous ei ollut
vielä koskaan joutunut petteeseen.
Molemmat puolisot olivat arvokkaasti kantaneet myötäkäymisensä, sillä
he olivat oppineet rakastamaan toisiansa vastoinkäymisessä.
Jo kaksi vuotta on Wilhelmillä ollut vuokrattuna tuomiokunta vanhalta
päämieheltään, ja hänellä on hyviä toiveita, tämän pian odotetun
eroamisen jälkeen, saada se.
Mitä erityisesti tulee pienen kertomuksemme sankarittareen, niin
olisi vaikeaa nykyään miellyttävässä, vapaassa ja aina upeassa ja
rakastettavassa rouva Reinerissä tuntea kerran niin ujoa ja kömpelöä
Viktorinea.
Hänen varmuutensa, niin hyvin kotoisessa piirissä kuin
seuraelämässäkin, johtuu vakaumuksesta, että hän on miehensä
arvossapitämä ja kunnioittama — ja hän on niin arvossa pidetty ja
kunnioitettu, kuin vain harva nainen on ja niinkuin vain harva
ansaitsee.
Monesti sanoo Wilhelm... Wilhelm, joka, nyt neljän vilkkaan lapsen
isä, tuskin saa aikaa päivällislepoon, vielä vähemmin uneksiakseen
kokonaisia päiviä:
»Kuulehan, pikku Viktorineni, eikö sinunkin mielestäsi ole huonompiakin
romaaniaiheita kuin meidän keinotteluavioliittomme tai onnellinen
naimiskauppamme, kuten sitä sanottiin?»
»Ainakin», vastasi Viktorine, »toivoisin kernaasti, että kaikki
avioliitot päättyisivät siten, sillä meistä tuli _onnellinen pari_.
Ja sitten toivon, että ne rikkaat, jotka ovat laiskoja, velttoja ja
kaikesta välinpitämättömiä, kuten me ennen olimme, saisivat kokea
köyhyyttä ja työntekoa sekä ennenkaikkea saisivat osakseen huolia,
jotka pakottaisivat heidät pitämään huolta toimeentulostaan — sillä
olkoot he sidotut millaisilla siteillä tahansa niin muuttuvat ne
rakkauden siteiksi, jos vain sydämessä on jotain hyvää.»