etten ollut odottanut saavani nähdä enkä kuulla sellaista... Mutta kuka
kuvittelee sekä Viktorinelle että Wilhelmille, että edellinen on liian
heikko liikkumaan: 'Oi, varo itseäsi, kukkaseni!' 'Oi, katso eteesi,
kultaseni!' Hyi sellaista kurjaa kursailua ja hemmoittelua. Minä en
voi kärsiä sellaista, enkä sitä teekään, niin kauan kun minä täällä
komennan!»
»Ei, mutta rakas Josefiinani, nyt liioittelet! Tuletko sinä nyt
moittimaan minua, kun et uskalla moittia Wilhelmiä... Mutta yhden
seikan sanon sinulle, että jos hän on ottanut vaimonsa työstä, johon
sinä olit asettanut hänet, niin on se tapahtunut kohtuuden mukaan,
sillä hän ei koskaan hätiköi.»
»Kyllä vaan, seitsemän kertaa liikaakin tuollaisen puolesta, joka ei
ainoastaan ole narraamalla päässyt naimisiin, vaan myöskin tuottanut
meille häpeää... itsemurh... Mutta odotahan vain: minä kyllä luen lakia
hänelle, minä, niin pian kuin Wilhelm vain on lähtenyt!»
Tämän uhkauksen kuultuaan valtasi Ulla tädin niin oikeutettu harmi,
että ruusu, jonka solmiamisen myssyyn hän oli onnellisesti lopettanut —
täti oli nimittäin ollut paraillaan peilin edessä, istuen pukeutumassa
— alkoi kiivaasti täristä; ja kun joku huomasi ruusun tädin myssyssä
tärisevän, silloin oli paras olla varoillaan, sillä vaikka täti olikin
paras ihminen maailmassa, saattoi hän kuitenkin suuttua, ja kun niin
tapahtui oli leikki kaukana.
Sotakamreeritar —jota onneksi ajoissa varoitti tuo tuttu merkki ja joka
nyt sitäkin vähemmän tahtoi loukata Ulla tätiä tämän pienen omaisuuden
takia, kun itsellä oli vain velkoja ja rettelöltä korviin saakka —
sotakamreeritar muutti menettelyä kaikessa kiireessä ja lisäsi, alkaen
samalla nyyhkyttää:
»Taivaallinen isä, että pitää läheisten omaisienkin niin väärinkäsittää
minut! Sekä serkku että Wilhelm ovat aina minua vastaan eivätkä tahdo
ymmärtää, että juuri Viktorinen oman hyödyn tähden pidän hänestä
huolta. Niin, niin totta kuin elän ja tahdon olla rehellinen äiti,
minä teen kaiken vakaumuksesta ja hellyydestä... tietysti järkevästä
hellyydestä!»
»Kas niin, Josefiina, en luule, että sinä juuri tarkoitat niin pahaa,
vaikka väliin näyttääkin siltä. Ja jos nyt lupaat minulle varmasti —
mutta se sinun täytyy tehdä — ettet mene lapsi rukan luo, niin en sano
koskaan sanaakaan!»
Nyt lupasi sotakamreeritar kaikki mitä hänen rakas serkkunsa vaati.
Mutta arvoisa rouva suosi eräitä jesuiittamaisia ajatuksia, kuten esim.
tehdä pakollisia lupauksia salaisilla ehdoilla.
Saadaankin kohta kokea mille kannalle hän todellisuudessa asettui
hyvään neuvoon nähden.
* * * * *
Kello oli noin neljä iltapäivällä, kun Wilhelm palasi kotiin.
Kappaleen matkaa puistokujalta tuli häntä vastaan kuski, joka nelisten
ajoi kolmivaljakolla... ja sen lisäksi sotakamreerin nopeimmilla
hevosilla.
»Mikä nyt on... Seis, seis! Mihin sinä olet menossa?» kysyi Wilhelm.
Kuski kyllä vastasi jotakin ohi ajaessaan, mutta nuori mies ei
käsittänyt mitään, ja kiiruhti siksi sitä enemmän omaa vauhtiansa.
Niin pian kuin hän oli ehtinyt pihalle tuli sotakamreeritar kovin
kiihtyneenä ja hehkuvan punaisena syöksyen häntä vastaan.
»Onko joku sairas, äiti, koska vaunut menivät tyhjänä?»
»Pikku Wilhelmini, minä vakuutan sinulle pyhästi, että minä, Jumala
minua auttakoon, en ole syypää tähän, kuten hän ehkä koettaa uskotella
sinulle!»
»Haa — Viktorine...» Wilhelm aikoi syöksyä sivurakennukseen. »Ei,
sinun täytyy odottaa hetkinen! Ei saa hyökätä sillä tavoin — silloin
voit tehdä asian vielä pahemmaksi, poikaseni! Minä sanon sinulle, että
hän sattumalta kompastui kynnykseen ja kaatui, ja... ja enempää ei
tarvittu. Kun onnettomuus on tullakseen, täytyy sillä olla joku syy.
Mutta lohduta itseäsi: mikä on tapahtunut, se on tapahtunut, eikä
meidän tule moittia Herran aikeita — ja minä, pikku Wilhelmini, olen
tehnyt kaikki mitä olen voinut... näet itse, että olen lähettänyt
hakemaan lääkäriä.»
Wilhelmin kasvoista oli hävinnyt kaikki tavallisen velttouden jäljet:
syvä sieluntuska näkyi joka piirteessä.
Puhumatta sanaakaan, mutta hurjan moittivasti katsoen äitiinsä
riistäytyi hän tästä irti ja kiisi alas omiin huoneisiinsa.
Täällä astui Ulla täti häntä vastaan:
»Kuollut ehkä?» sammalsi hän värisevällä äänellä.
»Ei, ei, ystäväni — Jumalan avulla ei meillä ole mitään sellaista
pelättävänä! Mutta hän on äärettömän heikko, hyvin heikko, niin,
niin heikko, että sinun tulee varoa näyttämästä hänelle vähintäkään
mielenliikutuksen merkkiä.»
»Oi, älkää pelätkö... Mutta jos hän saa elää, niin pitää meidän päästä
pois täältä, se on luja päätökseni, niin, luja päätökseni. Enkeli
parkani — ainoa ilo, josta hän saattoi riemuita, on siis nyt ohi...
Päästäkää minut, Ulla täti... minun täytyy päästä sisälle!»
XV.
PÄÄTÖS PANNAAN TOIMEEN.
Monta päivää häilyi Viktorine elämän ja kuoleman välillä; ja koko
aikana ei Wilhelm tehnyt yhtään kysymystä, mikä koski kiellettyä
aihetta.
Mutta eräänä päivänä — silloin kun Viktorine ensi kerran makasi
pukeutuneena sängyllä, valkoisena kuin lilja ja lempeänä kuin
auringonsäde — istuutui Wilhelm hänen viereensä ja sano hellästi:
»Nyt pitää sinun sanoa minulle omantunnon mukaan kuinka se tapahtui!
Olinhan pyytänyt, että pysyisit paikoillasi täällä alhaalla.»
»Oi», vastasi Viktorine katsahtaen niin suloisesti, että se lämmitti ja
virkisti Wilhelmin sydäntä, »oi, enkö pääse sanomasta sitä?»
»Äiti varmaan käski sinun mennä päärakennukseen, eikö niin? Sen kai
ainakin voit myöntää.»
»Ei, minä vakuutan: hän ei suinkaan käskenyt.»
»Mutta joka tapauksessa tuli hän tänne ja moitti sinua kiivaasti?»
»Wilhelm, sinä et saa pyytää, että minun pitää sanoa jotain
epäystävällistä sinun äidistäsi! Hänellä on kiivas luonne. Sinä
loukkasit häntä, kun otit minut pois siitä työstä, johon hän oli minut
asettanut — ja silloin... silloin...»
»... piti sinun kärsiä siitä, lapsi rukka?»
»Mutta eikö se oikeastaan ollut minun oma syyni? Hän oli niin
kiihtynyt, kun hän lähti täältä, että minä välttämättä tahdoin juosta
hänen jälkeensä ja selittää, että tunsin itseni paremmaksi ja voin
uudestaan ryhtyä silittämään... silloin minä varomattomuudessani,
huolimattomuudessani, kiireessäni saavuttaa hänet, kaaduin... kuten
tiedät. Niin, niin, koko suuri onnettomuus oli, kuten sanoin, oma
syyni.»
Wilhelm sulki nuoren naisen syliinsä.
»Tiedätkö, Viktorineni, että tämä jalo menettely kohottaa sinua
minun silmissäni niin, etten voi olla ajattelematta, että jokainen
vastoinkäyminen vie meidät yhä lähemmäksi toisiamme.»
»Niin minäkin tunnen. On niin rauhoittavaa, että saan turvautua sinuun;
ja minä olen kuvitellut itsekseni, että sinä ehkä... ehkä...»
»No, mitä?»
»... ehkä olisit kaivannut minua vähän, jos olisin kuollut?»
»Jos olisit kuollut, Viktorine, olisin — usko minua, sanon sinulle
totuuden — kaivannut sinua syvästi.»
Nuoren rouvan poskilta hävisivät liljat jättääkseen sijaa
helakanpunaisille ruusuille.
»Mutta älkäämme puhuko kuolemasta, vaan sen sijaan elämästä ja sen
puuhista... Tiedätkö mitä teemme?»
»En, minä en uskalla aavistaa mitään.»
»Me hankimme itsellemme pienen asunnon, sillä nykyinen olomme ei enää
käy päinsä — tällainen elämä ei saa jatkua!»
»Kuinka — me... me kaksi asuisimme itseksemme! Sinä, Wilhelm, tahtoisit
tehdä työtä?»
»Ystävä rukka, sinulla ei ole paljon toivoa minusta, koska sanot sen
tuollaisella äänellä?»
»Oi, Jumalani» — Viktorine pani kätensä ristiin liikuttavan hartaalla
ilmeellä — »sehän olisi liian suuri autuus!»
»Etkö sitten näe, että lempeytesi, hienotunteisuutesi, rohkeutesi,
väsymätön hellyytesi ovat tunkeutuneet sieluuni! Etkö sitten ymmärrä,
että keskellä näiden aineellisten huolien sekamelskaa vähitellen versoo
tunteita, joita emme koskaan olisi tulleet tuntemaan toisiamme kohtaan,
jos olisimme edelleen eläneet siinä ilmakehässä, mikä oli meille
määrätty ja jossa sinä liikuit niin itsellesi epäsuotuisassa valossa!»
Uskaltamatta tuskin vetää henkeään oli Viktorine kuunnellut puolisoaan,
mutta hänen kasvonsa säteilivät niin pyhää ihastusta, niin sanomatonta
onnea, että hän melkein näytti kirkastuneelta.
Sulkien hänen kätensä omiinsa katseli Wilhelm häntä.
Se oli ensimäinen kyllin puhuva hiljaisuus.
»Muutammeko syksyllä?» kysyi Viktorine ujosti.
»Niin pian kuin voit olla ylhäällä — minä olen jo alkanut tehdä
valmistuksia.»
»Mutta vanhempasi, he eivät...»
»Ole levollinen — minullakin on tahto, ja kun olen aikonut käyttää
sitä, niin se myös tapahtuu!»
* * * * *
Ja vielä samana päivänä ilmoitti Wilhelm vanhemmilleen järkähtämättömän
päätöksensä, jonka hän oli tehnyt.
Sotakamreeri ja hänen rouvansa pitivät koko asiaa niin mahdottomana,
että se tuskin kaipasi vastaansanomista.
Edellinen nauroi, jälkimäinen päivitteli. Mutta Ulla täti sanoi aivan
vakavasti: »Antakaa lasten yrittää — sen täytyy kuitenkin tapahtua ensi
vuonna, kun te itse saatte hakea toista kotia.»
Nyt alkoivat kaikellaiset vastaväitteet. Mutta Wilhelm oli kuuro niille.
* * * * *
Eräässä entisessä herraskartanossa, nykyään talonpoikien omistama, oli
pari huonetta vuokrattavana.
Tähän paikkaan, joka oli noin kolme penikulmaa Tidanäsistä, muutti
nuori pari heinäkuun puolivälissä.
Sotakamreeri sanoi, kun hän antoi viedä Wilhelmin nuorenmiehen
huonekalut sinne:
»Luulen, että kohta saamme takaisin sekä ne että herrasväen!»
137
Ja sotakamreeritar lisäsi:
»Kun pakkaamani eväät ovat loppuneet, lienee kai Wilhelmin työhalukin
lopussa!»
Ulla täti ei tehnyt mitään johtopäätöstä — hän virkkoi ainoastaan:
»Pysykää vain urhoollisina, ystäväni, ja olkaa rohkeita! Jos Wilhelm,
kuten on sanonut, ryhtyy asianajoon, tulee kyllä ansiota. Ja jos näen,
että tästä on jotain hyötyä, en kai niinäkään unohda teitä. Mutta minä
kuulun niihin, jotka tahtovat nähdä, ennenkuin uskon.»
Tidanäsistä erotessaan tuli Viktorinelle kyynel silmään vain Ulla tädin
äidillisessä syleilyssä.
XVI.
ELÄMÄ BLOMBO'SSA.
Blombo ei ollut mikään luonnonkauneudesta osattomaksi jäänyt maatilkku;
ja siinä voi elää vallan hyvin, kun vain oli jotain, mistä elää.
Paikka oli runollisen ihana, ja huoneissa oli vielä hienouden leima,
jota Wilhelmin kauniit huonekalut puolestaan yhä lisäsivät.
Ja niin eli nuori parimme aivan erinomaisesti, niin kauan kun äidin
kinkut, makkarat, hanhenrinnat ja lihakimpaleet kestivät.
Viktorine rikkoi ja vatkasi munia munakokkeliksi, sillä aikaa kun
Wilhelm laittoi tulen ja auttoi häntä pannen pannun tulelle — sillä
ei tahdottu rasittaa taloutta pitämällä muuta palvelijaa kuin pieni
juoksutyttö lypsämässä ja hoitamassa lehmää, jonka Ulla täti oli
lahjoittanut heille, ja laittamassa aamiaista kolmelle espanjalaiselle
kanalle, jotka sotakamreeritar oli antanut miniälleen.
»Oi, hyvä Jumala», sanoi Viktorine, kun päivällispöytä oli katettu
laskotettuine ruokaliinoineen ja tuoreine kukkineen, »oi hyvä Jumala,
kuinka vähän tarvitaan elämiseen, vieläpä onnellisena elämiseen —
tämähän ei maksa mitään!»
»Ei... mutta kun se loppuu?» huomautti Wilhelm vähän miettiväisenä.
»Me säästämme, ja sittenhän jää kanat ja lehmä jälelle ja sinun
asianajosi, jota aiot ruveta harjoittamaan.»
»Se on totta — saan kai alkaa ajatella sitäkin jonakin kauniina
päivänä, kun nyt ehdin.»
»Niin, siitä olen varma!»
»Kuule kuinka kauniisti puut suhisevat!»
»Niinpian kuin olemme syöneet ja minä olen korjannut ruuan, menemme
alas lehtoon, jakun sinä nukut, vilvoittelen minä sinua löyhyttämällä
neuloessani.»
»Ei, sinun täytyy varmasti myöskin nukkua, nojautuneena olkapäähäni,
kuten eilenkin. Ja kun heräämme, luen minä sinulle — neulomisesi käy
silloin paljon paremmin.»
»Oi, kuinka ihanaa! Kun vain saisimme elää kauan, oikein kauan niinkuin
nyt!»
»Nauttikaamme mitä meillä on, Viktorineni, siinä on todellinen
elämänviisaus! Aika keinon keksii.»
»Mutta, Wilhelm, tulee sentään vähän ajatellakin puolestaan... Sinä et
tiedä, minkä suuren kaupan olen tehnyt.»
»Niin, sinä aina ensin ajattelet sellaista, se on tavallista!»
»Sen piti tulla yllätyksenä huomenna sinun nimipäivänäsi, mutta minä en
voi odottaa siksi — on niin suloista joskus kielitellä!»
»Mitä se sitten on, lapseni?»
»Olen ostanut itselleni pienen porsaan Märtha muorilta sillä tavoin,
että maksan ompelemalla sen.»
»Maksat ompelemalla porsaan — no, se oli lystikästä... Mutta sano
minulle, pikku Viktorineni, millä aiot elättää tuon veitikan? Ehkä et
tiedä, että porsailla on hirveä ruokahalu.»
»Olen jo ajatellut sitäkin!» vastasi Viktorine riemuiten.
»Sinussa on siis epäilemättä talousneroa, sillä ellei porsas voi syödä
esi-isiensä jyrsittyjä lapoja, niin en kunniani kautta tiedä, mitä
voisimme sille antaa!»
»Ilvehdi sinä vain, mutta odota toki... Näetkö tuota pientä perunamaata
tuolla... Onpa todellakin ikävää, etten saata säästää mitään
huomiseksi?»
»No niin, tuo perunamaa?»
»... on meidän, sinun ja minun! Siitä tulee varmaan neljä tai viisi
tynnyriä.»
Monen sadan tuhannen kruunun otaksuttu perijätär lausui nämä sanat
huomattavan ylpeänä.
»Mutta miten ihmeessä tuo on mahdollista?»
»Mikään ei ollut helpompaa, kun vain ensin olin keinon keksinyt.
Keksiminen on aina pääasia.»
»Niin, sen kyllä tiedän! Mutta minä en sentään ymmärrä...»
»Märtha muori mielistyi minun siniseen silkkishaaliini, jota sinä et
koskaan voinut kärsiä, ja...»
»Oi, sinä hyvä ihminen! Jospa ensi kerralla tulisi minunkin vuoroni
tehdä joku hyödyllinen keksintö!»
* * * * *
Seuraavana päivänä — Wilhelmin nimipäivänä — oli juhlan kunniaksi
kahvia mielilehdossa... ja kas: tuolla oli sitäpaitsi kaunein yllätys
jälellä kahden seppeleillä koristetun karitsan muodossa, jotka
seisoivat sidottuina puuhun.
»Eh, huusi Wilhelm, nyt sinä peräti nöyryytät minut!»
»En suinkaan!» vastasi Viktorine iloisesti.
»Minä vain rohkaisen sinua.»
»Niin, todellakin!»
»Tämän uuden omaisuutemme olen hankkinut sillä tavoin, että olen
luvannut opettaa Märtha muorin kahta tyttöä lukemaan ja neulomaan,
jonka toimen, kuten tiedät, jo olen alkanut.»
* * * * *
Mutta huolimatta perunamaasta, karitsoista ja porsaasta — viimemainittu
oli vain tulevaisuuden vara ja perunat kasvoivat parhaillaan — kävi
elämä talossa hyvin synkäksi, kun Tidanäsistä tuotu varasto loppui.
Eikä sitä uudistettu — ei siksi, etteivät vanhemmat olisi mielellään
niin tehneet, mutta Ulla täti sanoi viisaasti:
»Antakaa heidän olla, niin saadaan nähdä mihin hätä, joka joskus on
hyvä opettaja, pakottaa heidät — vielä ei ole kuulunut mitään Wilhelmin
asianajosta eikä muustakaan.»
Wilhelm oli kuitenkin ryhtynyt johonkin: Sitten kun ei enää ollut
jälellä mitään millä elää, oli hän alkanut kalastella ja metsästellä.
Viimemainittu ei oikein tahtonut luonnistua, sillä ei ollut varaa pitää
koiraa; mutta kalastus antoi useinkin jotenkin rikkaan saaliin.
Kun Wilhelm tästä syystä meni ulos aamulla, oli sovittu erityinen
merkki, jolla hän aina ilmoitti tuliko mitään syötävää päivälliseksi
vai ei.
Jos Viktorine sai nähdä pitkän riu'un pystytettynä, silloin voi hän
rauhassa lähettää hakemaan ruokalajin rannasta sellaisena kuin se tuli
vedestä.
Mutta jollei riukua näkynyt ennen kello kahtatoista, tuli lapsi
raukalle ääretön huoli, sillä sellaisina hätäpäivinä olivat jo
espanjalaiset kanat Viktorinen kyynelten runsaasti vuotaessa saaneet
heittää henkensä, yksi toisensa jälkeen, ja sitten ei ollut mitään
muuta otettavaa, kuin porsas, joka ei vielä ollut »otettavissa», sillä
perunankuoret eivät juuri olleet erittäin vahvaa lihottamisainetta.
Mutta niin huolestuneeksi kuin Viktorine tulikin, kun riukua ei
tahtonut näkyä, ei hän sentään koskaan tuntenut itseään toivottomaksi,
sillä niin kauan kun hän voi tehdä vaikka kuinkakin rajoitettua
vaihtokauppaa emäntänsä kanssa, tuli siitä sentään jotakin.
Viktorine kehittyi yhä enemmän.
XVII.
YRITYKSIÄ.
Vihdoinkin käsitti Wilhelm, että hänen täytyi tarttua johonkin muuhun
kuin ongenvapaan.
Syksy lähestyi ja Viktorinen kaikki huolenpito ei voinut estää, että
hätä, todellinen, kalpea hätä, päivä päivältä tunkeutui yhä lähemmäksi
heitä.
Mutta valitettavasti ei toivotusta tulolähteestä ollut sitä hyötyä,
kuin oli otaksuttu.
Wilhelmille oli kyllä alkanut tulla halu ryhtyä asianajoon, mutta
hän katseli useinmmiten asioita niin eri tavalla kuin asianomaiset,
jotka olivat aikoneet antaa hänelle luottamuksensa, että nämä sangen
suuttuneina käänsivät hänelle selkänsä, ja sillä tavoin niin sanotut
varmat toiveet toinen toisensa perään raukesivat.
»Ensi kerralla käy paremmin!» lohdutti aina lohduttava vaimo.
Mutta ensi kerralla kävi niin huonosti, että Wilhelm, huolimatta
velttoudestaan, tuli kotiin melkein raivoissaan.
»Suokoon Jumala ettet vain kadottaisi rohkeuttasi!» sanoi Viktorine
eräänä aamuna, kun hänen miehensä miettiväisenä kulki edestakaisin
lattialla.
»Ei, rohkeuttani minä en kadota», vastasi hän, »mutta kun en voi myydä
vakaumustani, niin näyttää se suunnitelma synkältä, minkä aioin panna
täytäntöön. Ja minua puistattaa, kun ajattelen, että sinä lopulta
joudut kärsimään puutetta.»
»Oi, hyvä Jumala, kuinka voit ajatella minua!»
»Etkö sinä sitten aina ajattele minua?»
»Sehän on aivan luonnollista!»
»Niin, tietysti se on luonnollista, että sinä keksit tuhansia uusia
keinoja elatukseksemme, kun minä taas en keksi yhtään ainoaa.»
»Kuinka voit olla niin epäoikeudenmukainen itseäsi kohtaan? Etkö
ole hankkinut meille kalastuksellasi paljon oivallisia päivällis-
ja illallisaterioita... Ja tänään» — lisäsi hän, punastuen kuin
orjantappuraruusu.
»Niin, nyt tänään, ystävä raukkani, on taas — ymmärrän kyllä sinut —
otaksuttu mahdollisuus... No, minä kai lähden kalaan sitten! Saa nähdä
suosiiko onni minua.»
»Kuinka kiltti olet... ja kuule, hyvä Wilhelmini: sinähän pystytät
riu'un niinpian kun mahdollista?»
»Tietysti... Mutta puhuttaessa mahdollisuuksistamme: luulen että
perunat...»
»Niin, paras Wilhelm, ne näyttävät arveluttavilta, sillä voithan
ymmärtää, että nyt, kun lehmällä ei ole laidunta, täytyy käyttää mitä
saatavissa on, — se on kuitenkin, huolimatta huolenpidostani, melkein
lakannut antamasta maitoa.»
»Niin, kaikki luodut olennot ovat kiittämättömiä, paitsi sinä, lapseni!»
Sanottuaan hymyillen nämä sanat oli Wilhelm lähtenyt hakemaan
päivällistä.
Viktorine raukka oli monta tuntia melkein joka minuutti katsonut ulos
ikkunasta saadakseen nähdä riu'un.
Aina kuitenkin turhaan!
Lopulta luuli hän — se oli ainakin lohduttava toive — että syksyinen
sumu peitti näköalan, jonka vuoksi hän pani pois neulomisensa ja lähti
ylös pienelle vuorenlohkareelle kartanon lähellä, voidakseen varmemmin
nähdä merkin.
Mutta, voi surkeutta, mitään riukua ei näkynyt!
Ja päivällisaika lähestyi yhä. Nyt nojasi hän miettivästi päätään
käteensä. »Enkö sitten saa mitään pöydälle, kun Wilhelm tulee kotiin!»
Ei, tätä hän ei voinut sietää. Hän tunsi niin häpeävänsä, että punastui
ajatellessaankin taas emännän luo menoa, sillä tämän ei ollut juuri
tapana tehdä palveluksiaan erittäin hienotunteisesti.
Viime kerralla oli hän vielä lisäksi lausunut muutamia todellakin
loukkaavia sanoja — ne koskivat Wilhelmiä, ja vaimoa huolestuttaa aina
enimmän kaikki se, mikä koskee miestä.
Kuitenkin voitti Viktorine epäilynsä ja lähti — tosin miltei sydän
kurkussa — Märtha muorin luo lainaamaan naulaa suolaista läskiä siksi,
kunnes porsas olisi valmis teurastettavaksi.
Mutta Märtha muori, joka onnettomuudeksi tänä päivänä oli kovin
suuttunut erääseen piikaansa, oli pahimmalla tuulella mitä ihminen voi
olla.
Hän sanoikin hyvin töykeästi:
»Ohoh, porsaan varalle ei enää käy lainaaminen; sehän syödään kokonaan
ennen teurastamista — eikä se edes näytäkään siltä, että saisi paljon
läskiä luittensa päälle!»
Sekä kiellossa että huomautuksessa oli jotain niin karkeaa, että
Viktorine, niellen surunsa, päätti mieluummin antaa Wilhelmille vain
leipää ja maitoa kuin pyytää Märtha muorilta enää mitään.
Kuitenkin — vaikka tiesikin vaivan olevan turhan — meni hän etsimään
tyhjän ruokasäiliönsä joka nurkan.
Ehkäpä joku pieni makkara... joku kappale kinkkua... joku
hanhenpuolikas tai muu muisto kultaisilta ajoilta olisi pudonnut alas
ja jäänyt huomaamatta!
Mutta voi, kaikesta etsimisestä huolimatta ei hän löytänyt mitään
muuta kuin yhden ainoan munan, jonka hän joskus oli pannut erilleen
niistä, joita hän varmaankin oli aikonut pannukakuiksi, siihen aikaan
luonnollisesti, kun vielä oli varaa syödä pannukakkuja.
Ihastuneena ja kiitollisena tekemästään löydöstä — olihan se kuitenkin
edes jotakin — kattoi Viktorine päivällispöytänsä, jossa raitis
lähdevesi ja kukat loistivat valkoista liinaa vasten.
* * * * *
Ja nyt tuli Wilhelm kotiin oikein ahmivan ruokahaluisena...
Vesillä olo hiukasee.
Mutta kun hän tuli tupaan, turvallisena ajatellen Viktorinen alituista
kekseliäisyyttä, hän oikein huokasi, sillä pieni lautanen, jossa muna
värjötti vihreitten lehtien välissä, näytti — vaikka liinan peittämänä
— niin kauhean pieneltä.
»Mitä sinulla on, paras ystäväni? Kalastus ei tahdo, jumala paratkoon,
onnistua tänään.»
»Minulla on... minulla on...»
Viktorine punastui, sammalsi ja kalpeni.
Hän ei voinut sanoa mitä hänellä oli.
Wilhelm säästi häneltä jatkon.
Hän kiiruhti ottamaan pois ensin valkoisen ja sitten vihreän peitteen
ja löysi — yhden ainoan munan.
Mutta tämä näky teki häneen aivan toisen vaikutuksen kuin mitä
Viktorine oli pelännyt.
Hän luuli, että Wilhelm tulisi pahoilleen, mutta sen sijaan ratkesi
hän mitä sydämellisimpään nauruun, nauruun niin luonnolliseen, että se
myöskin tarttui Viktorineen.
»Tiedätkö enkelini, että tämä on ainakin yhtä hassunkurista kuin
surkeaa... Odotahan... vuosi sitten luulit sinä saavasi jakaa kanssani
kuinka paljon?»
»Puoli miljoonaa!» vastasi Viktorine yhä nauraen.
»Ja minä, joka olin vaatimattomampi, tyydyin pariinsataan tuhanteen
kruunuun... No hyvä, me menimme naimisiin toivoen saavamme jakaa
rikkautemme, ja nyt — yhden vuoden jälkeen — on meillä jaettavana
vain... yksi vaivainen muna.»
»Eikä sitäkään edes jaeta!» vastasi Viktorine »Minä en pidä munista,
minä.»
... »En minäkään — kun syön yksin — se täytyy siis jakaa... ja varmaa
on että, jouduimme minkälaisiin olosuhteisiin tahansa tulevaisuudessa
emme koskaan syöne munia muistamatta tätä!»
Pienellä päännyökkäyksellä ilmaisi Viktorine, että hän oli aivan samaa
mieltä.
XVIII.
PÄÄTÖS JA SEN SEURAUKSET.
Tuo nuoren parin hillitön iloisuus kurjuuden partaalla ei ollut vielä
loppunut, kun saapui sotakamreerin sinetillä varustettu kirje.
»Saa nähdä mitä se sisältää!» sanoi Wilhelm
Viktorine toivoi pientä kirjelappua Ulla tädiltä ja sen mukana jotain
muutakin.
Tuosta haaveesta ei kuitenkaan tullut mitään.
Sen sijaan uusia huolia ja mietiskelyn aiheita. Sotakamreerin kirjeen
sisältö oli seuraava:
»Rakas poikani!
Sekä äidin että minun mielestä voitte nyt olla kylläisiä pitämään omaa
talouttanne.
Sinua vaivaa se auttamaton onnettomuus, Wilhelm, ettet sinä ollenkaan
kykene etkä sovi millekään alalle.
Asianajostahan ei tullut mitään; ja mitä tulee Viktorineen, niin on
hän liian hieno ja kokematon kestääkseen kauemmin vaivoja, joihin hän
nyt saa alistua.
Tulkaahan takaisin Tidanäsiin.
Kun keväällä jätän sen, vuokraan Pogelvikin, ehkä ostankin sen,
tietysti ilman rahoja — se ei merkitse mitään, kun osaa toimia. Kuinka
tahansa, niin en näe nälkää, niin kauan kun voin liikkua.
Ja sinä, Wilhelm, voisit todenperään voittaa vastenmielisyytesi
maatalouteen ja ottaa johtoosi suuret sahalaitokseni. Saisit määrätyn
prosentin. Ja äiti tahtoo antaa Viktorinelle — olkoon hänestä kuinka
vähän hyötyä tahansa — kunnollisen talousneidin palkan.
Tässä viimemainitussa ei teidän pidä nähdä mitään nöyryyttävää —
tarkoitus on vain valmistaa teille niin paljon riippumattomuutta kuin
mahdollista.
Olen pyytänyt äidiltä saada yksin välittää tässä asiassa.