levätä, »äläkä huohota, sinä arkailija» — lisättiin kärsimättömällä
äänellä — »siten et opi mitään, ja sinä tiedät itse, tarvitsetko oppia!»
»Sinun täytyy myöskin pitää vaaria ruokasalin kaapista», neuvoi appi,
»niin että tulee pidetyksi silmällä uusia piikoja! Sitäpaitsi ei käy
päinsä, että istut kunnes tartut tuoliin kiinni.»
Viktorine, hyvä kuin enkeli ja kärsivällinen kuin mato, antoi lähettää
itseänsä sinne ja tänne, mutta käyttäytyi, jumalaparatkoon, vähän
kömpelösti, kunnes Ulla täti tuli ja ystävällisesti selitti hänelle
eron kaikkien nuorelle emännälle niin vieraiden esineiden välillä.
Valitettavasti oli Viktorinella edelleen enemmän hyvää tahtoa kuin
kykyä oppimiseen; ja kun ei tottumus tule kenellekään samalla kertaa,
täytyi hänen alistua siihen, ettei häntä ainoastaan naurettu ja
pilkattu vähemmän hienotunteisella tavalla muka teeskentelynsä ja
hienoutensa takia, vaan myöskin siihen, että joutui hyvin ankaran
koulukurin alaiseksi.
Tämä viimemainittu tapahtui erittäinkin eräänä päivänä, kun hänet oli
jätetty yksin suoriutumaan vierre- ja vehnätaikinasta, josta viime
mainitusta hänen olisi pitänyt leipoa korppuja. Mutta voi surkeutta,
mitä hän tekikään tuskissaan ja hämmennyksissään siitä, ettei
suututtaisi kaikkivaltiasta ja kovin pelättyä anoppiansa tekemällä
mitään virhettä?
Niin, hän leipoi »limppuja» korpputaikinasta ja korppuja
limpputaikinasta.
Tämän ennenkuulumattoman tapauksen kuvasi hän itse äidilleen seuraavin
sanoin — — —
— — — »Niin, rakas äiti, olin sitten jotenkin tyytyväinen työhöni, ja
mielestäni siirappi ja pomeranssinkuori teki hyvän maun korppuihin,
kuten myöskin vierre tuli vaaleammaksi vehnäjauhoista. Kuinka
hauskaa on olla tyytyväinen itseensä ja toivoa voivansa tehdä muut
tyytyväisiksi!»
Wilhelm sanoo joka ilta:
”Koeta aina yhtä paljon, hyvä Viktorineni, olla äidilleni mieliksi!”
Nyt oli sitten kaikki hyvin noussut, kun anoppi tuli sisään...
Ajattelin jonkinlaisella ylpeydellä: 'Ehkä hän sanoo jonkun
ystävällisen sanan!'
Mutta, oi Jumalani, minkä suuren virheen olin mahtanutkaan tehdä!
Hän tuli niin vihaiseksi, niin vihaiseksi, niin hirveän vihaiseksi,
että hän mielestäni oikein muistutti vihaista taloudenhoitajaamme,
Debora mamssellia, joka kerran uhkasi minua selkäsaunalla kun olin
ottanut häneltä vähän pannukakkutaikinaa.
En tiedä kuitenkaan mistä johtui, etten ensinkään ollut pahoillani enkä
erittäin pelännytkään, vaan että minä myöskin suutuin... minä, joka
en koskaan ole suuttunut! Ja ennenkuin oikein tiesin mitä aioin tehdä
tai sanoa, olin jo — voiko äiti ajatella mitään niin rohkeata — mennyt
anoppiani vastaan ja sanonut:
”Ei ole ensinkään kaunista kohdella minua sillä tavoin vain siksi, että
olen tullut köyhäksi!”
Kuultuaan nämä sanat, jotka epäilemättä olivat nenäkkäitä minulta, tuli
hän kasvoiltaan aivan tummanpunaiseksi, ja Jumala tietää kuinka olisi
käynyt, ellei Ulla täti, tuo oivallinen Ulla täti, olisi tullut samassa
ja järjestänyt kaikki hyväksi.
Hän kuiskasi muutamia sanoja hiljaa anopin korvaan ja näillä sanoilla
oli niin suuri vaikutus häneen, että hän heti taputti minua poskelle
ja sanoi, että kaikki mitä hän oli sanonut oli vain tapahtunut hyvässä
tarkoituksessa. Hän tahtoi saada miniästään hyvän taloudenhoitajan
tulevaisuudessa.
Ehkä hän oli oikeassa, mutta minulle se oli kallis opinaskel; mutta
niin paljon vaikutti tuo tapaus, etten koskaan enää erehdy vierre- ja
vehnätaikinasta.
Täti pyysi etten puhuisi mitään Wilhelmille, ja sen teenkin, mitä tulee
siihen asiaan ja paljoon muuhunkin, sillä en tahdo, että hän tulee
pahoilleen.
Oi ei, ei, en voita mitään saattamalla eripuraisuutta äidin ja pojan
välille... Ei hän sen takia pidä tai tule pitämään minusta.
Muuten voi äiti olla aivan rauhallinen!
On luonnollista, että saa, että täytyy kärsiä vähän, kun asiat on sillä
tavoin kuin meillä nyt. Ja sitten niin...
Mitä minun pitikään sanoa... Niin, että tuntuu ehkä helpommalta, kun...
kun itse tulen äidiksi.
Mahdollisesti se on hauskaa anopillenikin tai mahdollisesti herää
hänessä minua kohtaan vähän kunnioitustakin, joskaan ei ystävyyttä, kun
hän huomaa, että teen kaikkeni ollakseni Jumalan hyvyyden arvoinen.
Mutta minä puhun niinkuin jäisimme Tidanäsiin pitemmäksi aikaa, ja
kuitenkin on meillä täällä vain vuoden ajaksi koti ja asunto.
Ei siis ehkä voi olla mitään onnea siinä, mistä äsken puhuin. Oi,
kuinka se on ikävää, sillä minä puolestani en voi ajatella itselleni
mitään suurempaa autuutta!
Mutta nyt sanoin luultavasti jotain, joka ei ollut oikein totta.
Tiedän kyllä vieläkin suuremman onnen. On kuitenkin hyvä, niin,
oikein hyvä että saa pitää jo omistamansa onnen; ja on mitä suurinta
kiittämättömyyttä edes ajatellakaan löytyykö parempaa.
Nykyään ei minua haluta vähääkään pukeutua kuten ennen, enkä ymmärrä,
kuinka silloin saatoin viettää puolia päiviä koettelemalla pukuja ja
kauluksia.
Olin todellakin hyvin kelvoton!
Nykyään käytän aina kesäkuumalla vaaleita, väljiä puseronuttuja, joita
ennen käytin vain aamupukuna. Ja Wilhelm sanookin toisinaan:
”Tuo sinipunainen musliini pukee sinua erinomaisesti, Viktorine!”
Ja eilen sanoi hän harmaasta gingan-kankaisesta puvustani, johon olin
saanut kankaan Ulla tädiltä:
”Noin on oikein hyvä, pikku Viktorine! Tuossa korkeakauluksisessa
puvussa, sievine koruompeleisine kauluksineen ja kaunis tukkasi
paljaana, laitettuna juuri kuin nyt, näytät paljon hauskemmalta kuin
juhlapuvussa.”
En tiedä miksi sen jälkeen tunsin niin suurta halua syleillä Ulla
tätiä. Mutta hän oli valinnut sekä kankaan että opettanut minua
laittamaan tukkani kuten nyt teen.
Apestani pidän kaikkein vähimmän. Hän on vieläkin kopeampi kuin
anoppini.
Mutta sunnuntaina täytyi minun oikein nauraa, kun pyysin häneltä
hevosta kirkkoon ja hän hyvin tylysti vastasi:
”Sinne on siksi lyhyt matka, että sinä, pikku ystäväni, voit kävellä —
hevosten tarvitsee levätä sunnuntaisin.”
Tietääkö äiti miksi nauroin kuultuani tämän vastauksen?
Niin, siksi että se lausuttiin minulle juuri sen päivän vuosipäivänä,
jolloin hän niin hartaasti pyysi minua valitsemaan vaunuhevosia, joita
haluaisin käyttää tänä kesänä.
Mikä vastakohta — mikä kokemus!
Sain kuitenkin ajaa kirkkoon.
Minun tietämättäni oli Wilhelm toimittanut hevosen valjastetuksi. Appi
vastustaa harvoin Wilhelmiä ja niin oli minulla kaksinkertainen ilo
saada ajaa hänen toimestaan.
Oi, kuinka se oli hauskaa!
Tunsinkin itseni kuningatarta ylpeämmäksi, kun hän vakavasti sanoi
kuskille:
”Pettersson, aja varovasti!”
Rakas äiti, eikö se kuulunut hellältä, eikö se kuulunut kauniilta?
XII.
POIKA KOTONAAN.
Oli huomattavaa, ettei Viktorine siinä kirjeessä, jonka äsken olemme
esittäneet, eikä missään edellisessäkään kirjeessä ollut puhunut
erikoisesti miehestään. Hän puhui aina jostain asiasta, mikä oli hänen
itsensä yhteydessä.
Riippuiko se tarkoituksesta, vaistosta tai hienotunteisuudesta —
Viktorine osoitti useinkin sitä — on epätietoista.
Mutta varmaa on, ettei hän koskaan antanut kenenkään ihmisen ymmärtää
suurta huoltaan, joka joskus hiipi hänen mieleensä, kun hän — mikä
melkein aina tapahtui — löysi miehensä toimetonna makaamassa sohvalla
sikaari suussa ja silmät puoliksi suljettuina tai tuijottaen kattoon.
Vielä oli nuorella vaimolla muuan kaikkia muita vaikeampi kärsittävä:
kun vanhemmat marisivat Wilhelmille.
He rakastivat häntä kuitenkin mitä suurimpaan heikkouteen asti.
Hän sai kaikki, mitä tahtoi, ja hän teki kaikki mitä tahtoi, nyt
kuten ennenkin, mutta se ei estänyt, että alituiset kuvaukset siitä,
minkälaista hänen elämänsä voisi olla, ajoivat hänet sohvalta metsään
ja että hän, kerran sinne päästyään, makasi ja uinaili puiden suhinassa
kunnes — ainakin muutamiksi tunneiksi — onnistui unohtamaan suhinan
kotona.
Ennen ei Viktorine ymmärtänyt kuinka onneton ja vaarallinen hänen
miehensä luonne ja olento oli, erittäinkin perheenisälle, mutta nyt
hän ymmärsi sen, ja nyt hän rupesi aina enemmän ja enemmän pelkäämään,
ettei se koskaan muuttuisikaan.
Ja kuinka paljon syytä hänellä olikaan pelätä!
Viktorinen hitaus ja välinpitämättömyys oli ollut hänen ujon, lempeän
ja itseensä sulkeutuneen luonteensa ulkokuori, luonteen, joka
joutuneena väärään asemaan ei ymmärrä eikä osaa auttaa itseään, kunnes
toiset luonnonlahjat ovat kypsyneet tai olosuhteet pakottaneet ne esiin.
Wilhelmin velttous taas johtui tottumuksesta ja luonteen heikkoudesta;
ja kun Viktorine iloitsi työtä tehdessään ja ajatellen sitä hyötyä,
jota hän sillä voi tuottaa, pelkäsi Wilhelm työntekoa ja pakkoa olla
hyödyllinen.
Mutta nykyään ei hän läheskään aina heittäytynyt ilman taistelua
velttoon mukavuuselämäänsä.
Häntä liikutti suuresti, niin aivan vakavastikin se kestävyys, jota
Viktorine taloustehtävissä yhä osoitti; ja vielä paljon enemmän
liikutti häntä tuo sanomaton hyvyys, ihmeteltävä kärsivällisyys, jolla
Viktorine sieti katkeraa kohtelua, mikä hänen osakseen aina tuli,
vaikka hän olisi tehnyt kuinka tahansa.
Viktorine istui niin mielellään ompelemassa sivurakennuksessa, kun
Wilhelm oli siellä, ja kuitenkin, jos häntä kutsuttiin jonnekin
vaikka kuinka monta kertaa, juoksi hän yhtä auliisti sieltä; ja
vaikka hän sai kuinka paljon tahansa nuhteita siitä ajanhukasta,
joka johtui edestakaisin juoksemisesta, kun hän yhtä hyvin olisi
voinut työskennellä päärakennuksessa, ei hän koskaan osoittanut pahaa
mieltä, vaan selitti lempeästi, että hän kyllä korvaisi ajanhukan
kaksinkertaisella ahkeruudella, kun hän vain toisinaan saisi olla
sivurakennuksessa »omissa oloissaan».
Ja sivurakennuksessa omissa oloissaan hän kyllä olisi saanut olla!
Niin, anoppi ei olisi koskaan muuta ajatellutkaan, kun vain Wilhelm
olisi viihtynyt ylhäällä; mutta sotakamreeritarta harmitti kovin, että
»tuo pikku hanhi» saisi vähänkään valtaa hänen poikaansa nähden, jota
oli niin hirveästi, niin sanomattomasti petetty.
Niinä aikoina, kun Viktorine kuitenkin sai olla rauhassa »siellä
alhaalla», oli hänen tapanaan usein ottaa tuoli ja istuutua töineen
sohvan viereen, ei koskaan kuitenkaan kysymättä silmillään Wilhelmin
mieltä.
Jolleivät Wilhelmin silmät silloin sanoneet mitään, niin istuutui hän
aivan hiljaa johonkin nurkkaan, ja sormet kiidättivät yhtä nopeasti
neulaa, mutta silloin pääsikin huokaus hänen huuliltaan.
Jos Wilhelmin silmät sitävastoin vastasivat: »tule!» niin tuli
Viktorine oikein kauniiksi, sillä silloin loistivat hänen kasvonsa
ilosta, joka pulppusi suoraan sydämestä.
Eikä Wilhelm ollut sokea eikä kuurokaan, vaikka hän väliin oli
olevinaan molempia.
Hän huomasi, kuinka syviä ja eläviä tunteita yhä enemmän ja enemmän
heräsi Viktorinen sielussa. Ja juuri sen vuoksi, ettei tämä ollut
vähääkään kiihkeä, vaan aina ujo ja vaatimaton, tunsi hän kaiken tämän
vaikutuksen päivä päivältä voimakkaammin.
* * * * *
»Ei, minun täytyy ryhtyä työhön!» sanoi Wilhelm tuhansia kertoja.
Ja hän lisäsi:
»Pitääkö hänen, pikku raukan, ahertaa yksin ja kestää niin paljon minun
tähteni... Jumalan nimessä, minä tahdon tehdä työtä!»
Ja niin teki hän kahtena tai kolmena päivänä kerrallaan muutamia
yrityksiä isän ohjeiden mukaan.
Mutta silloin joutuivat he tavallisesti riitaan keskenään, s.o. Wilhelm
vaikeni ja isä torui itsekseen ja vakuutteli itselleen, että olisi
kokonaan, niin aivan varmasti mahdotonta saada Wilhelmiä kelpaamaan
mihinkään. Tämä riita loppui aina siihen, että poika jätti työnsä ja
palasi mielitoimeensa, nimittäin siihen, ettei tehnyt yhtään mitään.
Pari kertaa uskalsi Viktorine tällaisissa tapauksissa muistuttaa,
että Wilhelmin isä sentään varmaan tarkoitti hyvää ja että vähällä
kestävyydellä...
Mutta silloin näytti Wilhelmin katse niin synkältä, että nuori puoliso
arasti vetäytyi takaisin.
Wilhelm ei sentään koskaan sanonut kovaa sanaa hänelle.
Mutta ainoakin kova sana Wilhelmiltä olisikin nyt tuottanut hänelle
tuhat kertaa suuremman surun kuin heidän avioliittonsa alussa kaikkein
ärtyisimmät ja katkerimmat vastaukset olisivat voineet tehdä, ja aivan
varmasti olisi tämä sana surettanut häntä paljon enemmän kuin koko
sarja anopin pisteliäitä loukkauksia.
Ja kenties oli sentään jonkunlaisena hyvänä puolena nuoressa miehessä
se, että hän, niin ärtyisä ja kiihottunut kuin hänen luonteensa
yhtenään olikin, kuitenkin aina vaimonsa läheisyydessä säilytti
ystävällisen tyyneytensä.
Hän ei aina ollut niin veltto miltä hän näytti. Sen voi havaita kun
vähänkin tarkasti pani huomioonsa miten erilailla hänen otsansa
silloin tällöin rypistyi tai hänen sormenpäänsä toisinaan naputtivat
sohvanpäätä hänen istuessaan sohvalla.
Mutta nämä rypyt, tämä sormien konemainen leikki olikin kaikki, mikä
osoitti hänen mielenliikutustaan.
XIII.
JÄLLEEN KIRJEVAIHTOA.
_Rouva H. tyttärelleen_.
»Hellästi rakastettu Viktorineni!
Oi, lapseni, kuinka lyhytnäköisiä, kuinka turhamaisia ovatkaan
suunnitelmamme, kuinka usein kehnoja laskelmamme!
Oli kerran päivä, jolloin sanoin isällesi:
'Kas tuossa on onnellinen, s.o. loistava naimiskauppa tyttärellemme!
Älkäämme laiminlyökö mitään saadaksemme hänet siihen?'
Emmekä me laiminlyöneet mitään.
Myimme pois ainoan todellisen hyvän, lempeän ja kuuliaisen lapsemme,
väärinkäsittämämme tyttären puolen miljoonan maatilasta.
Eikä siinä kylliksi!
Me iloitsimme halpamaisessa omanvoitonpyynnissämme, että olimme
narranneet hänen tulevaa puolisoaan: iloitsimme siitä, että olimme
salanneet oman lähenevän häviömme.
Mutta Jumala, joka ei salli niin suurta viekkautta, rankaisi meitä
samoilla aseilla, jotka itse olimme valinneet.
Me vuorostamme tulimme petetyiksi: rikas appi kaupungissa oli
kerjäläinen, kuten rikas appi maallakin.
Ja nyt oli kaikki liian myöhäistä.
Lammas oli uhrattu ja minulla, arvottomalla äidillä, ei ollut muuta
jälellä kuin kaikkein katkerimmat itsesyytökset.
Oi, Viktorineni, taivas varjelkoon sinua saamasta katua jotain!
Katumus on kauheaa. Se ei koskaan anna meille lepoa eikä rauhaa. Se
pukeutuu tuhansiin eri muotoihin ja on alituisesti vieressämme, yöllä
ja päivällä.
Minä hämmästyn Jumalan ihmeellistä voimaa, jota en ennen niin usein
ajatellut.
On kulunut vain yksi vuosi, yksi ainoa vuosi siitä, kun mielestäni
valtani oli suuri. Ja nyt, kun julmat surut ovat raadelleet sieluani
ja musertaneet ylpeän mieleni, olen langennut maahan, joka päivä
syvemmin. Ja minä olen oppinut rukoilemaan, rukoilemaan nöyrällä,
kuuliaisella ja hartaalla sydämellä: 'Herra, ei niinkuin minä tahdon,
vaan niinkuin sinä tahdot!'
Olen varma siitä, että se oli terveellinen, vaikka ankara kuritus,
jonka Herra minulle antoi. Muistan, että olin itsekäs ja ylpeä
lankeemukseni viimeiseen hetkeen asti.
Mutta sinä aamuna, jolloin heräsin tajuten todellisuuden, jonka
kauheutta tuskin vieläkään voin käsittää, sinä aamuna musertui
maallinen mieleni ikipäiviksi; ja sairaus — tuo pitkällinen sairaus,
jonka kestäessä opin oikein tuntemaan arvosi, Viktorineni — se
täydensi työn, niin että voin sanoa päivä päivältä tulleeni toiseksi
ihmiseksi.
Oi, kuinka lämpiminä rukoukseni palavat sinun puolestasi, joka
nyt joka päivä saat kestää rangaistusta vanhempiesi synnillisestä
itsekkyydestä!
Kallis, rakas lapseni, en voi sanoa kuinka ikävöin seuraavaa
kirjettäsi! Älä salaa minulta mitään! Pyydän sinua uskomaan, ettet sen
kautta säästä minua!
Ei, tuhat, tuhat kertaa mieluummin totuus kuin kuolettava pelko, joka
yhä kuiskaa minulle: 'Asianlaita on paljon pahemmin kuin hän sanoo...
paljon pahemmin!'
* * * * *
Rakastettu tyttäreni, olen lukenut kirjeesi.
Ja se on oikein virkistänyt ja lohduttanut minua.
Huomaan kyllä, että sinun on pakko kestää suuria ikävyyksiä todellakin
liian vähän jalomieliseltä anopiltasi. Mutta sinä kestät nämä
ikävyydet ja pistokset niin arvokkaalla ja kunnioitettavalla tavalla,
että ilahdutat äitiäsi ja puolisoasi samalla kertaa, kun itsestäsi
tuntuu hyvältä, ja Jumalan avulla perustat itsellesi paremman onnen
tulevaisuudessa.
Sinulla on oikein virkistävä tapa kertoa asioistasi, Viktorineni.
Tuntuu ikäänkuin synkät ajatukset, mitkä niin usein vaivaavat minua,
olisivat haihtuneet, kun olin lukenut rakkaan, rakkaan kirjeesi, ja on
aivankuin kuulisin äänen kuiskaavan:
'Lapsesi ei ole alennustilassaan alentunut! Hän käy nyt koulua, joka
on hyödyksi koko hänen tulevalle elämälleen!
Oi, on muutakin, josta olen sydämestäni ihastunut.
Se on yhä enemmän ja enemmän selvenevä varmuus, että Wilhelm
virheineen kuitenkin on se, jonka sinä olisit valinnut, jos olisit
saanut vapaasti valita.
Ja minä kiitän häntä, että hän on niin hyvä sinulle, että hän
puolustaa sinua, niinkuin hänen tuleekin tehdä. Niin, se on kauniisti
häneltä, että hän nyt, juuri nyt, kohtelee sinua äärettömän paljon
tuttavallisemmin ja paremmin kuin silloin kun olitte vastanaineita.
Ehkä tulee sekin päivä, jolloin hän myöntää, että hänen valintansa oli
paras hänelle. Minä luulen niin, sillä sinun luonteesi muodostuu hänen
luonteensa mukaan.
Jatka sitä tietä, jolla olet! Ja jos kärsivällisyytesi pettää, niin
ajattele vain, että olet tuhat kertaa onnellisempi kuin äitisi, sillä
kun hän suree omia vikojaan ja erehdyksiään, voit sinä vain surra
muiden.
Ja jollei se onni, jota pidät korkeimpana, hymyilisi sinulle täällä
maan päällä, niin on hyvällä, hellällä, kärsivällisellä sydämelläsi
lohdutuksensa onnessa, minkä Jumala suo sinulle. Tulet aina olemaan
tyytyväinen, koska sydämesi on niitä harvoja puhtaita, jotka tyytyvät
vähään.
Lämmin siunaukseni ja pyhimmät rukoukseni seuraavat sinua aina.
Hyvästi, rakastettu tyttäreni!
Syleile minun puolestani kunnioitettavaa Ulla tätiä ja vastaanota itse
tuhat syleilyä hyvin hartaalta äidiltäsi
_Louise H:lta_.»
* * * * *
_Viktorinen vastaus_:
»Pikku hyvä, rakas äiti rukka!
Jollei olisi ollut sitä loppuosaa äidin kirjeessä, olisin joutunut sen
johdosta epätoivoon.
Ei, minä en salli, en kestä, että äiti noin julmalla tavalla syyttää
itseään — lupaa minulle pyhästi, että tämä on viimeinen kerta!
Äidin onnettomuudet ovat olleet niin suuret, että Jumala varmasti
pitää niitä riittävänä sovituksena äidin entisistä maallisista
mielipiteistä. Ja mitä tulee minun avioliittooni, niin... oi, älä
koskaan murehdi siitä!
Niin, niin, miksi en tunnustaisi, että äidin aavistuksessa on hyvin
paljon perää!
Jos olisin siihen aikaan ymmärtänyt valita, olisin valinnut Wilhelmin.
Ja kaikki joutava, mitä täällä saan kokea epäsovusta anoppini kanssa,
ei ole mitään, kun panen toiseen vaakaan ilon, jota joka päivä tunnen,
kun Wilhelm katseillaan, hymyilyllään ja ystävällisin sanoin hyvittää
minulle kaiken.
Eilen esimerkiksi oli täällä vieraita, ja juuri kun olimme istuutuneet
päivällispöytään, tuli vielä eräs herra.
Nyt sattui niin, että jo aikaisemmin oli ahdasta, kuitenkaan ei niin
ahdasta, ettei olisi vielä voinut tehdä tilaa yhdelle.
Mutta anoppi sanoi, kun Briitta sisäkkö aikoi asettaa lautasen lisää:
»Ei käy päinsä — herrasväelle tulisi aivan liian ahdasta... Viktorine,
tahdotko olla hyvä ja muuttaa lautasinesi voileipäpöytään!»
Nousin heti ylös. Mutta en ollut ehtinyt työntää syrjään juustoa
ja viinapulloja, ennenkun näin mieheni lautasineen pöydän toisella
puolella.
»Wilhelm, Wilhelm, mitä tuo hyödyttää!» huusi anoppi punastuen.
»Eikö äiti ole lukenut raamatusta» — vastasi hän, yrittäen laskea
leikkiä, sillä hän ei koskaan tahtonut loukata äitiään — »että miehen
tulee hyljätä isänsä ja äitinsä ja vaimoonsa sidottu oleman.»
Nyt nousi hälinä vieraiden kesken ja loppumaton tuolien siirtäminen.
Mutta me istuimme vain ja söimme pienessä pöydässä — ja, oi, miten
hupainen, niin sanomattoman hauska ateria se oli!
Anoppi näytti sähisevän vihaiselta. Mutta Ulla täti hymyili Wilhelmin
pienille kohteliaisuuksille, kun hän kehoitti minua aina ottamaan
ensin.
Mutta nyt ei enempää tänään, sillä minun pitää mennä päärakennukseen
noutamaan neulomisiani.
Äidin oma
_Viktorine_.»
XIV.
SUURI HÄLINÄ.
Oli vähän ennen juhannusta ja tavattoman ankara helle.
Sotakamreeritar oli kyllä käskenyt ja määrännyt, että Viktorinen piti
olla ylhäällä suuressa rakennuksessa ja silittää koko päivä.
»Täytyyhän ihmisen kai oppia että tarvitaan tässä elämässä enemmänkin
kuin pukea päällensä valmiit vaatteet!» Sanoi arvoisa rouva miehelleen.
Vastaansanomatta jätti Viktorine tavallisen istumatyönsä,
jättiläismäisien vanhojen pöytäliinakasojen paikkaamisen, joiden piti
tulla uusiksi ensi syksynä pideltävää huutokauppaa varten; mutta
vaikka hän ei tahtonut eikä uskaltanut valittaa päivän rasituksista,
ryhtyi hän työhön kuitenkin vakavasti huolissaan, sillä hänen oli
vaikea nykyisessä tilassaan seisoa ja silittää kuumalla raudalla,
lukuunottamatta tottumattomuutta sen käyttämiseen.
Wilhelmillä oli tänä päivänä muuan hyviä puuskiaan: hänen piti mennä
katsomaan töitä jollain maatilan kaukaisemmalla kulmalla.
Ennenkuin hän ratsasti pois, meni hän sanomaan hyvästi vaimolleen ja
huomasi silloin, että tämä, huolimatta ponnisteluistaan, oli melkein
joka hetki pyörtymäisillään.
»Ei käy päinsä, että sinä seisot täällä työssä, pikku Viktorineni!»
sanoi Wilhelm ja otti ystävällistä väkivaltaa käyttäen silitysraudan
häneltä. »Hyvänen aika, älä rupea lellittelemään tyttöletukan
kanssa niin että hän polttaa poimukauluksen!» kuului samassa
sotakamreerittaren ääni. Sana »tyttöletukka» oli nimitys, joka
yhdessä »ihminen» ja »arkailija» sanojen kanssa vaihteli anopin
lempinimittelyissä.
»Minäkö lellittelemään — minähän olen täällä moittimassa vaimoani, että
hän on ottanut tehtäväkseen työn, mikä ei millään tavalla nyt sovi
hänelle.»
»Mitä ihmeitä — ei _nyt_ sovi hänelle... Ohoo, sepä nyt olisi
todellakin merkillistä! Eikö sekin, jolla on jalat oman pöydän alla,
ole saanut seisoa niillä minkälaisessa asennossa tahansa... eikä ole
tarpeellista, että lellittelet sitä, joka jo on muutoinkin lellitelty!»
»Äiti hyvä, tämä...»
»Niin kyllä, tämä on päivän selvä totuus, enkä minä salli mitään
itsevaltaisuutta — sitä en todellakaan tee, niin että tiedät sen.»
Vastaamatta sanaakaan tarttui Wilhelm nyt vaimonsa käteen ja sanoi:
»Tule, ystäväni — saatan sinut asuntoomme! Ja jos tämän rasituksen
jälkeen jaksat tehdä mitään, niin tee jotain kevyttä käsityötä. Minä
kiellän sinulta kaiken muun!»
Ja Wilhelm vei vaimonsa sivurakennukseen.
Nytpä Viktorine oli samalla sekä onnellinen että peloissaan.
Wilhelm oli puolustanut häntä äitiänsä vastaan, ja matkalla rappusilla
ja pihan yli oli hän puristanut hänen käsivarttansa omaansa, hymyillyt
hänelle ja — vasta sitten kun oli huolehtinut hänestä kaikin tavoin,
kuitenkaan koskettamatta edellistä kohtausta — lähtenyt ennenmainitulle
asialle.
Sotakamreeritar oli kuitenkin — niin pian kuin hän vähänkin oli ehtinyt
tointua hämmästyksestään, mikä oli tehnyt hänet vähäksi aikaa mykäksi
— syöksynyt Ulla tädin luo ja sanaryöppynä viskannut tuhat moitetta
tuota hyvää mummoa vastaan siitä, että tämä muka oli kokonaan piloille
lellitellyt »kurjan arkailijan, josta piti olla mieliharmia jok'ikinen
päivä.»
»Mikä herran nimessä nyt sitten on hätänä?» virkkoi täti. »Mitä hän nyt
sitten on tehnyt?»
»Niin, sitäpä voi serkku kysyä, kun Wilhelm ei häpeä näytellä isäntää
vanhempiensa omassa talossa!»
»Mehän puhuimme Viktorinesta!»