Hän oli kuolonkalpea.
Viktorine ei voinut kysyä mitään.
Silloin sanoi Wilhelm ojentaen päättävästi hänelle kätensä:
»Toivoit eilen, Viktorine, että koettaisimme yhdessä pyrkiä eteenpäin
maailmassa — no hyvä, me emme eroa: sen lupaan sinulle pyhästi!»
Viktorinen pää vaipui hänen rinnalleen.
»Sitten», sammalsi hän hiljaa nyyhkyttäen, »ei minulla ehkä ole ketään
muuta kuin sinä... Isä...»
»Lapsi rukka, itke vain, sinä olet isätön — mutta minä olen jälellä!»
Myöhemmin päivällä levisi kaupungissa huhu, että tukkukauppias H. oli
yöllä ampunut itsensä.
Hän ei ollut voinut elää sen päivän ohi, jolloin hänen olisi pitänyt
jättää konkurssianomuksensa.
IX.
LÄHTÖ.
Toukokuu oli juuri alussaan.
Notaario Wilhelm Reinerin tyhjässä asunnossa — sillä kaikki huonekalut
ja talousesineet olivat niiden omistajat ottaneet pois, kukin omansa
— oli useita matka-arkkuja ja laukkuja pakattuna ja valmiina pois
vietäväksi.
Nuoren parin piti samana iltana lähteä laivalla Länsi-Göötanmaalle.
Heille oli kesäksi tarjottu asunto Tidanäsissä, jonka sotakamreeri
vielä pitäisi vuoden ajan. Mutta silloin se menisi varmasti häneltä,
kun sen kauppa jo oli sovittu muiden osakkaiden kanssa.
Niinä kolmena kuukautena, mitkä olivat kuluneet sankarimme ja
sankarittaremme kohtauksesta viimeksi kerrottuna aamuna, oli
niin monta vaihtelua, niin paljon tarpeellisia ja välttämättömiä
tehtäviä ilmaantunut, ettei heillä ollut aikaa vaipua entiseen
toimettomuustilaansa.
Ensin tuli kauhea hälinä tukkukauppiaan kuoltua, puolison epätoivo,
tyttären rauhallisempi suru, sitten suuri kuolintalon hajoittaminen,
johon työhön Wilhelmin vävynä täytyi ottaa osaa, sitten nuoren parin
oman talouden hajoittaminen — kun saamamiehet olivat ottaneet jokainen
omansa, saattoi Viktorine vaivoin kalustaa muutamilla jätteillä yhden
huoneen — ja vihdoin lesken sairastuminen pitkälliseen kuumeeseen,
josta hän äsken oli toipunut alkaakseen aivan toisellaista elämää, kuin
hän ennen oli viettänyt.
Koko tänä aikana oli Viktorine ollut verraton tytär.
Hän jätti silloin vapaaehtoisesti miehensä, hoitaakseen hellimmällä
huolella äitiänsä.
Ja niin väsymätön oli hän toimissaan, niin kokonaan unohti hän
itsensä uuden ja hyväätekevän tunteensa valtaamana, tietäessään
olevansa hyödyllinen — hän, jolta ei kukaan tähän asti ollut vaatinut
hyödyllisyyttä eikä toimintaa — että Wilhelm, jonka pari kertaa
tyhjässä kodissaan yllätti omituinen kaipauksentunne ikävää vaimoaan
kohtaan, eräänä päivänä kysyi aikoiko Viktorine nyt toteuttaa hänen
vanhan esityksensä.
Nämä sanat saivat hehkuvan värin nousemaan Viktorinen kalpeille
poskille.
Mutta hän vastasi heti:
»Onko sinulle jollain tavalla vastemielistä, että näin joka päivä menen
äidin luo, joka tarvitsee minua?»
»Ei, ei juuri sitä... se on kauniisti sinulta. Mutta...»
»Mutta?»
»Minä tarvitsen sinua ehkä myöskin!»
»Sinä... Sinä?»
Viktorine punastui vielä enemmän.
Sen jälkeen lisäsi hän:
»Ehkä sinua palvellaan huonosti, kun ei meillä enää ole muuta kuin yksi
palvelustyttö?»
»Ei, palvelija on kyllä hyvä!»
Nuori vaimo ei uskaltanut kysyä enempää.
Mutta ehkä hänen silmänsä kysyivät.
Se on mahdollista, sillä mies jatkoi:
»Siitä tapahtumarikkaasta päivästä asti, sinä tiedät, olen yhä enemmän
tottunut sinuun; ja kun sinä et tule kotiin siihen aikaan kun sinun on
tapana, niin, niin — sanalla sanoen — huomaan, että sinä olet poissa.»
Viktorinen sydän sykki ylpeästä, sanomattoman miellyttävästä tunteesta.
Mutta vastoin haluansa vastata miehelleen muutamalla oikein
ystävällisellä ja kiitollisella sanalla, ei lapsi rukka kyennyt saamaan
suustaan muuta kuin pitkäveteisen ja ujon:
»Ooh!»
Hän huomasikin pian Wilhelmin keveistä haukotteluista, että hänen
osakkeensa uudelleen alkoivat laskea. Haukotukset lisääntyivät samassa
suhteessa kuin hänen hämmennyksensä, joka taas lisääntyi samassa
määrässä kun hän tuli vakuutetuksi, että se hyvä vaikutus, minkä hän
aikaisemmin oli tehnyt, nyt oli hävinnyt.
»Oi, niin ikävää», huokasi hän itsekseen, »nyt luulee hän taas, että
olen tyhmä! Ja kuitenkaan en ole niin tyhmä kuin olen onneton. Sillä on
todellakin onnetonta, kun ei löydä koskaan sanoja, kun niitä tarvitsee.
Sillä välillä on minulla yllinkyllin sanoja. Mutta hän ei tiedä sitä,
hän! Ja vaikka hän tietäisikin sen, niin ehkä ne hänestä sittenkin
olisivat tarpeeksi typeriä.»
Hänellä ei kuitenkaan ollut rohkeutta sanoa mitään järkevistä
ajatuksistaan.
Mies ajatteli:
»Olen varmaankin nähnyt unta, kun luulin pikku hanheni riisuneen
hanhensiipensä!»
Sitten lisäsi hän uudelleen katuen:
»Hän on joka tapauksessa yhtä hyvänluontoinen kuin uuttera, pikku
raukka, ja häntä voi paljon paremmin kärsiä kuin monta muuta, jotka
kaakattavat, huutavat ja liehuvat, niin että voi menettää sekä korvansa
että ymmärryksensä.»
Näinä kolmena kuukautena ei oltu vielä oikeastaan köyhdytty.
Voitiinkin kyllä elää kaksitoista viikkoa suurella osalla Viktorinen
koristuksia; mutta jollei nyt kutsua Tidanäsiin olisi saapunut, niin
olisi varmaan näyttänyt synkältä, sillä nuo tunnit tyttökoulussa eivät
oikein tahtoneet pystyä Wilhelmin muistiin, vaikka Viktorine kiertäin
kaartain niistä puhuikin.
Ei ollut sentään varsin suuri ilo lähteä Tukholmastakaan.
Sotakamreerin kirje oli ollut niin vähän hienotunteinen pojan vaimoa
kohtaan — kun ei tämä enää ollut rikkauden lumoavan kehän ympäröimä
oli hän appivanhempiensa silmissä menettänyt kaiken suloutensa — ettei
Wilhelm ollut voinut näyttää sitä hänelle. Hän ei myöskään voinut olla,
huolimatta kaikesta välinpitämättömyydestään, tuntematta levottomuutta
sen elämän vuoksi, mikä nyt alkaisi.
Hän ei sentään vielä tietänyt, hänellä ei edes ollut pienintäkään
käsitystä miltä tuntuisi pakosta oleskella kotona vanhempain luona
vaimonsa kanssa ja ehkä, ennen kesän loppua, lapsenkin kanssa; mutta
hänellä oli katkera esimaku siitä, ettei siitä koituisi hyvää,
erittäinkään Viktorinelle.
Uskaltamatta tai tahtomatta sanoa mitään tunsi Viktorine samaa pelkoa.
Niin, hän tunsi sitä vielä suuremmassa määrässä, ja hänen pelkonsa
perustui siihen, että kun hän avioliittonsa alussa alituisesti sai mitä
hellimpiä ja suopeimpia kirjeitä anopiltaan, hän nyt sitävastoin ei
ollut saanut yhtään sen jäykän surunvalituskirjeen jälkeen, jonka hän
sai isäänsä koskevan suuren onnettomuuden tapahduttua.
Kuinka monta kyyneltä hän vuodattikaan hiljaisuudessa!
Ja hänellä ei ollut ketään, jolle olisi voinut uskoa huolensa — sillä
hänellä ei ollut sydäntä lisätä äidin raskasta surua.
* * * * *
Nyt oli lähdön hetki. Katkerat ja järkyttävät jäähyväiset äidin ja
tyttären välillä olivat ohi, tavarat kannettu alas ja ajopelit oven
edessä.
»Tuletko, ystäväni?» kysyi Wilhelm, joka seisoi salin ovella ja odotti.
»Heti!» vastasi entisestä vierashuoneesta Viktorinen ääni.
Mutta tämä ääni oli niin heikko ja sortunut, että Wilhelm pani hattunsa
pois ja meni vaimonsa luo.
Viktorine seisoi uunin luona nojaten päätään käsiinsä.
»Kuinka on laitasi, lapsi rukka?»
»Oi, minä... minä...»
Hän vaikeni — hän oli niin liikutettu.
»Ethän sinä, joka koko ajan olet osoittautunut niin rohkeaksi, nyt voi
tuskastua erotessasi näistä tyhjistä seinistä?»
»Kuinka voit luulla...»
»No, mikä sinun sitten on?»
»Olen tuskissani siksi, että sinä olet ollut onneton täällä ja siksi,
että olisi pitänyt olla aivan toisin...»
»Ooh, mitä siihen tulee...»
»Anna minun puhua... Maailman mielestä meistä tuli onnellinen pari. Oi,
siitä on kuusi kuukautta kun menimme naimisiin, ja nyt on minun pakko
muuttaa sinun vanhempiesi luo armoille eläjäksi!»
»Mitä siitä, hyvä Viktorineni, vaikka maailman ennustus ei
toteutunutkaan! Meille kävi kuten niin monelle muulle. Mutta...»
Hän keskeytti.
»Tahdoit sanoa jotain enemmän?»
»Surullisen mielentilasi takia tahdon muistuttaa sinulle erästä
seikkaa, kun vielä on aikaa.»
»Mitä sitten?»
»Muista, että sinun ei ole pakko seurata minua... ehkä nyt aivan viime
hetkellä tahdot jäädä? Olehan rohkea — minä pyydän sinua — ja sano
suoraan!»
»Ei, ei! Vain sinun tähtesi minä häpesin. Mutta... mutta ehkä sinä
itse...»
Hän oli hetken vaiti. Sitten jatkoi hän rohkeasti:
»Sinä et ole koskaan sanonut minulle kuinka luulet minut otettavan
vastaan?»
»Koska kysyt niin suoraan, pikku Viktorineni, niin tahdon tunnustaa,
etten ole varma siitä, että vanhempani nyt — tällä hetkellä ainakaan —
ovat yhtä ystävällisiä sinua kohtaan kuin viimeksi!»
»E-ei mutta!»
»Minä pelkään vielä lisäksi, että...»
»Sano suoraan!»
»... että he ajattelevat liian maallisesti voidakseen
välinpitämättöminä nähdä rikkaan miniänsä muuttuneen varattomaksi.
Mutta jos sinulla on voimaa, jos olet kärsivällinen, niin luulen
voivani lieventää paljon, kun tarvitaan.»
»En koskaan», sanoi Viktorine hiljaa, hellästi ja nöyrästi, »tahdo
napista tai valittaa, ellet sinä salaisesti toivoisi minun olevan
mieluummin äidin kuin sinun luonasi. Hänellä on hyvin vähän, mutta se
on kylliksi meille; ja» — lisäsi hän, yhä enemmän vavisten — »minä en
tahdo nyt, juuri nyt, tulla väkisin luoksesi, kun en työlläni...»
Wilhelm toivoi todellakin itsekseen, että Viktorine olisi tahtonut
olla sanomatta sitä mitä hän pelkäsi, mutta hän tunsi samalla
vilpitöntä iloa hänen niin jalosti lausumasta toivomuksestaan ja asian
jättämisestä hänen itsensä päätettäväksi. Ja tuntien mahdottomaksi
pyytää häntä vielä kerran jäämään tarttui hän sydämellisesti Viktorinen
käteen ja sanoi lempeästi:
»Kas tässä vastaukseni, hevonen odottaa, lähtekäämme — ja tapahtukoon
mitä tahansa, niin turvaa minuun!»
»Oi kiitos, kiitos — siinä on enemmän kuin kylliksi.»
»Ja jos sattuu joku ikävä hetki, pikku ystäväni, niin tulee myös
hyviäkin. Pääasia on, ettei suututa eikä tulla katkeroiksi, sillä
koko elämä ei ole sen arvoinen, että kannattaisi uhrata sen takia
mielenrauhaansa.»
X.
KOTIINTULO.
Tidanäsin ulkopuolella oli kyllä lämpöä ja vihannuutta sinä päivänä,
jolloin Wilhelmiä odotettiin nuoren vaimonsa kanssa kotiin.
Mutta oli vaikea sanoa oliko sisällä lämpöä ja kevättä.
Ei ainakaan näyttänyt siltä, sillä vielä sittenkään, kun pieni vene,
joka toi puolisot höyrylaivasta, oli tullut rantaan, ei näkynyt ketään
ihmistä, vaikka ikkunoista olisi aivan hyvin voinut nähdä koko tulon.
»Isä on luultavasti poissa asioilla — ja suokoon Jumala, ettei äiti
vain ole sairaana!» sanoi Wilhelm ikäänkuin puolustukseksi, tarjoten
samalla vaimolleen käsivartensa.
Viktorine vaikeni.
Olihan hän luvannut olla rohkea.
Ja kuitenkin luuli hän tällä hetkellä melkein tukehtuvansa.
Tahtomattaan hän muisti sen vastaanoton, joka oli tullut hänen osakseen
edellisellä vierailulla.
»Oi, se oli hyvin erilainen kuin nyt!»
Missä nyt oli kunniaportti, kukkaköynnökset, onnentoivotukset,
ilonkyyneleet, hyväilyt?
Kaikki, kaikki puuttui.
Mutta tämä ei olisi merkinnyt mitään, jos hän vain olisi kuullut
ainoankaan lempeän tervehdyksen.
Nyt vihdoinkin näkyi sotakamreeri rappusilla, tullen hitaasti alas.
»Kuinka äiti voi?» huusi hänelle Wilhelm.
»Terveys on kyllä hyvä», sanoi sotakamreeri, saavuttuaan nuorten luo,
»mutta et kaiketikaan ihmettele, että hänen ankara mielenliikutuksensa
kaiken odottamatta tapahtuneen johdosta pidättää häntä tällä hetkellä
sisällä... Ja nyt tervetuloa, poikani, ja sinäkin rakas Viktorineni —
toivon että tahdot olla hyvänä apuna anopillesi?»
»Lienee vielä hyvää aikaa sopia siitä asiasta!» vastasi Wilhelm
jotenkin kylmästi. »Mutta sill'aikaa kun äiti rauhoittuu, on isä ehkä
niin hyvä ja sanoo missä meidän huoneemme ovat. Viktorine on ollut niin
sairas, että hän ennen kaikkea tarvitsee lepoa.»
Niin lausuttuaan astui Wilhelm suurille rappusille.
»Ei, odota vähän! Tähän sivurakennukseen olemme teidät sijoittaneet —
äiti luuli, että olisi parasta ja hauskempaa, kun voisitte olla vähän
itseksenne.»
»Samantekevää, missä asumme, kunhan vain viihdymme... Tule, pikku
Viktorine!»
Mutta ennenkun Viktorine oli ehtinyt sivurakennukseen, tuli
sotakamreeritar nyyhkyttäen, toinen käsi silmillä, alas rappuja.
»Wilhelm, Wilhelm, rakas lapsi, pakene äitisi syliin ja itkekäämme
yhdessä!»
Ja nyt oli Wilhelm sulettu tämän hellän äidin syliin.
Mutta kaukana siitä, että olisi yhtynyt hänen kyyneleihinsä, vastasi
poika hymyillen:
»No, miksi taivaan nimessä, äiti kulta, pitää meidän viettää
jälleennäkemistä tällaisella sadekuurolla? Minä toivoin vähemmän
surullista tervehdystä!»
»Oi, sinä jalo sielu, ymmärrän sinut!» kuiskasi sotakamreeritar katsoen
kieroon... »Mutta rauhoitu — hän saa todentotta istua sivurakennuksessa
eikä sinun tarvitse olla huolissasi täällä pää-asunnossamme.»
»Vaiti, vaiti, Jumalan tähden!» vastasi Wilhelm hiljaa ja niin
pyytävästi kuin hän osasi. »Tervehdi häntä nyt ja, minun tähteni, tee
se ystävällisesti!»
»Ystävällisesti — niin, niin hyvin kuin voin... Mutta tulla niin
julmasti pet...»
Wilhelm vetäytyi äitinsä sylistä.
Ja nyt täytyi tämän huomata takana seisova Viktorine, joka silmät
maahan luotuina ja nöyrässä asennossa seisoen ainakin niin paljon
lepytti kopeaa ja ylpeää anoppia, että tämä jotenkin imelästi virkkoi:
»Vai niin, sinä seisot siinä, raukka — minä en nähnyt sinua.»
Ja viileää tervehdystä seurasi yhtä viileä syleily.
»Äitini... Wilhelmin äiti!» kuiskasi Viktorine.
»No, no, hyvä on, rakas lapsi... minä en ole hentomielisten kohtauksien
ystävä.»
* * * * *
Viktorine saattoi tuskin pysyä jaloillaan, kun hän vihdoinkin tuli
takimmaiseen niistä kahdesta huoneesta, mitkä olivat määrätyt hänelle
ja hänen miehelleen.
»Kas niin, tyttöletukkani», — sanoi välinpitämättömästi appi, joka oli
saattanut hänet sinne, kun taas äiti poikansa seuraamana oli mennyt
suureen rakennukseen — »saat istua ja neuloa täällä liinaompelua
äidille. Hänellä on isoja pakkoja sinua odottamassa. Ja kun vain olet
kiltti eikä sinulla ole mitään vaatimuksia, niin koetamme kai pitää
huolta... Mutta kas tuossahan tuleekin jo Wilhelm takaisin. Hänhän on
aivan odottamattoman huomaavainen aviomies!»
Ja poismennessään sulki sotakamreeri oven, josta Wilhelm oli tullut
sisään.
»Kas niin, pikku vaimoni» — Wilhelm ei ollut koskaan puhunut niin
ystävällisesti — »anna minun nyt auttaa kappa päältäsi, niin että
saamme tutustua asuntoomme... Täällähän on oikein hyvä, oikein
hauskaa... vai kuinka?»
»Kyllä, oikein hyvä... olen sydämestäni iloinen, ettei minun tarvitse
asua noissa suurissa huoneissa: nämä sopivat paremmin nyt.»
Tietämättä lausuttu, mutta sattuva moite, mikä sisältyi Viktorinen
sanoihin, sai Wilhelmin punastumaan.
Mutta hän ei ollut huomaavinaan mitään, vaan asetti toimeliaasti tyynyn
valmiiksi sohvalle ja vei vaimonsa sinne.
Kun hän taas kohosi pystyyn, tunsi hän Viktorinen lämpöiset huulet
kädellään.
»Mene nyt ylärakennukseen!» sanoi Viktorine tuskin kuuluvasti. »Kun
olen vähän levännyt, tulen myöskin, jos... jos he tahtovat.»
»Niin, äiti odottaa sinua teelle tunnin kuluttua — sen sanoi hän
nimenomaan... ja jos lupaat minulle ettet täällä makaa itkemässä, niin
menen nyt ja tulen sitten sinua hakemaan, kun aika joutuu.»
»Enhän ole sen näköinenkään, että tahtoisin itkeä?»
»Hm, hm!»
»Älä luulekaan, että olen pahoillani — olen vain vähän huonovointinen,
mikä ehkä johtuu... johtuu tilastani!» lisäsi hän kovasti punastuen.
»Kiitos, ystäväni! Olet yhtä hienotunteinen kuin hyvä, ja toivokaamme
että tulevaisuudessa olomme tulee paremmaksi kuin miltä nyt näyttää.»
* * * * *
Jo teepöydässä tuli olo paremmaksi.
Wilhelm oli nyt ehtinyt lämpimästi ja kaunopuheliaasti kuvailla kaikkia
odottamattomia hyviä puolia, joita Viktorine oli osoittanut.
Hän ei ennen kaikkea ollut typerä eikä ikävä, kun oikein alkoi ymmärtää
häntä.
Ja hänen kärsivällisyytensä, hänen mielenmalttinsa, hänen
uskollisuutensa ja erittäinkin hänen toivomuksensa elää
velvollisuuksiensa mukaan, joihin toiset olivat sitoutuneet hänen
puolestaan, vaikuttivat lepyttäen anoppiin, vaikka hän tietysti väitti,
että kaikki tämä vain oli Viktorinen velvollisuus.
Mutta ehkä kaikesta tästä huolimatta olisi Viktorinelle tullut jäykkä
ja tuskallinen ilta — hän ei anopin läsnäollessa voinut tuntea itseään
vapaaksi ja näytti siitä syystä kömpelöltä — ellei olisi ollut
saapuvilla eräs henkilö, jota hän ei edellisellä kerralla nähnyt,
mutta joka siitä huilimatta kuului perheeseen. Tämä henkilö oli
sotakamreerittaren serkku, eräs vanha neiti, joka pienen omaisuutensa
koroilla vietti hurskasta, kunnioitettua ja huoletonta elämää.
Kuitenkaan... huoletonta se ei oikeastaan ollut.
Sillä maailmassa ei ollut yhtään naissielua, joka olisi ollut niin
hellä toisten suruille.
Täti Ulla Holm — eli »täti», kuten häntä vain aivan yksinkertaisesti
sanottiin koko paikkakunnalla — ei ollut mitenkään niiden vanhojen
neitojen kaltainen, joita niin usein tapaa sekä todellisessa elämässä
että romaaneissa.
Hän ei koskaan juorunnut, ei koskaan panetellut eikä ruvennut ihmisten
ja heidän tekojensa tuomariksi, joita hän ei ymmärtänyt. Mutta hän ei
myöskään sanonut ylpeiden kanssa: »Jumalan kiitos, minä en tyrkytä
neuvojani niille, jotka eivät niitä pyydä!»
Päinvastoin antoi täti neuvojaan sekä niille, jotka pyysivät että
niillekin, jotka eivät niitä pyytäneet.
Mutta nämä neuvot olivat samalla kertaa niin järkeviä ja lempeitä,
niin lämpimästä sydämestä lähteneitä, etteivät ne koskaan suututtaneet
ketään; ja jollei niitä voitu seurata, niin iloitsi tuo hyvä mummo
ainakin siitä, että hänellä oli ollut tilaisuus antaa niitä.
Itsekseen ajatteli hän:
»Ne itävät, ja kerran ne ehkä kantavat hedelmänkin, jos se on Herran
tahto!»
Hän oli kaksivuotisen poissaolon jälkeen taas palannut Tidanäsiin.
Sotakamreerin herrasväki oli pelännyt, että hänen muuttonsa aiheutui
siitä, että hän oli jollakin tavalla loukkaantunut; mutta tädin suuriin
ansioihin kuului, ettei hän koskaan loukkaantunut.
Syynä hänen lähtöönsä oli, että hän tahtoi maksaa puolestaan eräässä
talossa, jossa hienotunteisuus esti häntä auttamasta muulla tavoin.
Ja syynä hänen palaamiseensa oli se, että hänen sukulaistensa luona nyt
oli huolia jaettavana.
Ulla tädillä oli ennen ollut monta ystävällistä, mutta sangen vakavaa
ottelua Wilhelmin kanssa hänen toimettomuutensa ja sen vuoksi, että hän
oli täydellisesti välinpitämätön itsestänsä ja koko maailmasta.
Mutta hänen neuvonsa, vaikka hän oli monta kertaa niitä toistanut,
olivat aina menneet hukkaan.
Vanhus lohdutti kuitenkin itseään sillä onnellisella vakaumuksella,
että Wilhelmissä kyllä kerran tapahtuisi terveellinen herääminen, ja
hänellä oli syytä luulla, että se oli nyt tapahtunut.
Oli nyt vain nähtävä, voisiko vastoinkäyminen ja huoli omaisistaan
kannustaa häntä.
Hän rukoili sydämellisesti Jumalaa, että niin kävisi.
Täti ei ollut tahtonut tulla näkyville häiritsemään ensi kohtausta.
Mutta nyt istui hän niin hyväntahtoisena keinutuolissa sukankutimineen
ja odotti.
Tuo vanha nainen — aina säästäväinen, mitä tuli häneen itseensä —
käytti aina mustaa pukua ja piti päässään valkoista, vasta tärkättyä
myssyä, joka pystyssä olevine röyhelöineen ja otsarusettineen näytti
polveutuvan noista vanhoista muotokuvista, jotka valitettavasti usein
ovat vierashuoneesta kulkeutuneet jonkun ullakkokamarin yksinäiseen
nurkkaan.
* * * * *
Heti kun Viktorine tuli sisään, puettuna aivan yksinkertaiseen
surupukuunsa — sillä nyt kysyi hän usein neuvoa Wilhelmiltä —
kiintyivät hänen silmänsä ilon tunteella ja turvallisesti ystävälliseen
mummoon, joka osaten jutella kaikkien kanssa, heti otti Viktorinen
huostaansa.
»Tervetuloa, pikku tyttäreni... Jumala sinua siunatkoon!»
Viktorine sai niin lämpöisen syleilyn, että kyyneleet nousivat hänen
silmiinsä.
»Olen sinun läheinen sukulaisesi, lapseni, ja toivon hartaasti että
tulet pitämään minusta niin paljon kuin minä tunnen tulevani pitämään
sinusta.»
»Sen minä jo teenkin!» vastasi Viktorine, kunnioittavasti suudellen
Ulla tädin kättä.
»Ja siihen sinulla on sitäkin enemmän syytä», selitti Wilhelm
hymyillen, »kun saat tädistä hyvän apulaisen, milloin tahdot torua
minua velttoudestani — hän on useammin kuin kerran pitänyt minua
lämpimänä, sen voit uskoa!»
»Jätä sellainen pila, pikku Wilhelm!» sanoi sotakamreeritar
suuttuneena, kulettaen kiivaasti teekannua edestakaisin kuppien
yläpuolella. »Vaimosi, toivoakseni, tietänee ennen kaikkea, ettei hänen
tule moittia sinua missään tapauksessa!»
Suuttuneena kaikista näistä pienistä pistoksista Viktorinea kohtaan,
oli Wilhelm juuri vastaamaisillaan, että moitteita kyllä tarvittiin,
kun Ulla täti ennätti ennen häntä, lausuen hienosti leikkiä laskien
hämmästyksensä siitä, että anoppi tahtoi kieltää miniäänsä antamasta
pieniä neuvoja, joilla hyvä vaimo voi miestänsä hyödyttää.
»Rakas Ulla serkku, minä annoin tuollaisia neuvoja, kun Wilhelm oli
lapsi... ja olisi todellakin omituista, vieläpä enemmän kuin omituista,
jos nyt olisi koittanut aika, jolloin ne, mitkä...»
Mutta nyt kiiruhti Viktorine vapauttamaan oikeaan aikaan anoppinsa
teekannusta, joka hänen kovasti vapisevassa kädessään oli
läikkymäisillään yli.
»Voi, mikä tuolle tuli — riistätkö kannun minulta!»
»Oi, pyydän anteeksi... tahdoin vain tarjota apuani, jos äiti sallii?»
sanoi Viktorine yhtä lempeästi kuin mukautuvasti.
»Sinä... no koeta sitten! Se sopiikin oikein hyvin, että tästä lähtien
pidät huolta teentarjoilusta.»
»Niin, se on sellainen pieni, sievä ja miellyttävä tehtävä nuorille
tyttärille!» kiiruhti Ulla täti lieventämään tylyä suostumusta...
»Ja kas vain, kuinka somasti nuori rouva menettelee!»
Viktorinen loukatut tunteet parantuivat pian tämän ystävällisen
vastapainon vaikutuksesta.
Ja kun hän sen lisäksi sai täydellisesti rohkaisevan katseen Wilhelmin
silmistä, tuli hän niin rohkeaksi, että hän melkein vaivattomasti
ryhtyi tähän uuteen toimeensa...
»Tuo ihminen koettaa parastaan!» sanoi jäykkä rouva illalla miehelleen.
»Mutta minun on vaikea kärsiä häntä.»
»Entä minun sitten... Se oli hiivatin tyhmä keinottelu!»
»Niin, tyhmin mitä olet tehnyt!»
»No, no, jos on ollut yksi ainoa tyhmä keinottelu miljoonien hyvien
joukossa, niin tasoittaa kai toinen toisensa!»
»Ymmärrettävästi... mutta sietämätöntä tällaisessa erehdyksessä on,
että se aina on silmissä.»
»... ja luultavasti korvissakin!» vastasi sotakamreeri hyvin
ymmärrettävän ärtyisästi.
»Ei, ukkoseni, älä pelkää sitä! Meillä on ikävyyksiä muutenkin, että
minä vielä aiheuttaisin eripuraisuuden siementä välillemme.»
»No, sepä oli hyvä... Ja kuule, rakkaani: mitä vähemmän näytät
Wilhelmille tyytymättömyyttäsi, sitä parempi! Viktorine on nyt
kuitenkin hänen vaimonsa, ja... sinä ymmärrät!»
Mutta tässä asiassa ei rouva tahtonut mitään ymmärtää, sillä miniä oli
kauhea malka hänen silmässään.
XI.
MINIÄ TOISEN KERRAN APPIVANHEMPAINSA LUONA.
Elämää on miljoonia kertoja verrattu jokeen, luultavasti siitä syystä,
että jokea vuorostaan on käytetty niin moneen muuhun vertaukseen.
Sankarimme ja sankarittaremme keskinäinen elämä oli näyttänyt voivan
kulkea vuosikausia melkein kuivuneessa jokiuomassa.
Mutta äkkiä oli tapahtunut joku mullistus luonnossa. Tuntemattomien
voimien vaikutuksesta alkoi kohovesi liikkua. Eikä vesi vain väreillyt:
tuli myrsky aaltoja ja merenkäyntiä — ja kuka tietää mitä nyt voi tulla
joestamme!
Tidanäsiin tulon jälkeen piti anoppi uutterasti huolta siitä, ettei
miniän elämä jäänyt hiljaiseksi.
Viktorinen taitamattomuus ja kokemattomuus otettiin aiheeksi työntää
häntä tehtävästä toiseen.
Hänen piti olla mukana niin monessa toimessa, että hänen päänsä oli
vähällä mennä pyörälle.