mieheni liikeasioille niin kovan täräyksen, että... että... minun
täytyy sanoa se, ystäväni — että pelkään, ettei ainoastaan sinun
myötäjäisesi, vaan kaikki on mennyt.
En uskalla ajatella eteenpäin, sillä pilvi pimittää mieleni, kuten
silmänikin.
Näiden kauheiden olosuhteiden vallitessa ja kun olisi aivan
hyödytöntä, että sinä puhuisit appesi kanssa — joka sitäpaitsi
on sellaisessa mielentilassa, että minä todellakin pelkään hänen
puolestaan — on minulla ainoastaan yksi neuvo annettavana sinulle,
mutta se on järkevä ja ainoa, jota sinun tulee noudattaa.
Kirjoita kunnon isällesi. Sillä aikaa täytyy huonekalukauppiaan
odottaa, kuten muidenkin, sillä saat tietysti laskut kaikesta
muustakin.
Oikeastaan käy kaikki kuitenkin kuten isäsi on toivonut. Hän saa
nyt itse pitää huolta taloudestanne ja hänen hellä ja rehellinen
sydämensä on, kuten sinunkin, liian jalo pannakseen meidän syyksemme
onnettomuutta, jota emme voi ehkäistä.
En tahdo puhua omista kärsimyksistäni.
Olkoon kylliksi sanottu, että ne kävisivät yli voimieni, ellen
tietäisi, että lapseni tahtovat tehdä kaiken lieventääkseen niitä.
Tällä koettelemuksen hetkellä kiitän Jumalaa, että tyttäreni sai
puolison, joka ei mennyt ja jonka ei tarvinnut mennä naimisiin rahojen
tähden.
Rauhoita Jumalan tähden Viktorine rukkaani ja ole hänelle aina
arvokkaana ja suopeana tukena, pyytää sinun syvästi liikutettu, mutta
aina uskollinen anoppisi
_Heloise H_.
Tätä kirjettä lukiessa olivat Viktorinen posket tulleet aivan
valkoisiksi.
Niin pian kun hän oli lopettanut lukemisen, nousi hän tavattoman
kiivaasti, soitti ja pyysi hattuaan ja turkkiaan.
Wilhelmille hän ei lausunut sanaakaan.
Mutta nyt suvaitsi Wilhelm sanoa:
»Aiotko mennä kotiisi?»
»Niin tietysti! Minun täytyy mennä äidin luo — näethän, että hän
kärsii. Hän tulee ehkä aivan köyhäksi.»
»Entäs me sitten!»
»Mekö?»
»Niin, me olemme juuri nyt puilla paljailla.»
Viktorine tuijotti mieheensä.
»Kuuntelehan! Kaiken tämän komeuden täytyy joutua omistajilleen
takaisin. Minulla ei ole mitään, millä maksaa. Ja kun nyt molemmin
puolin, näytämme erehtyneen, mikä ainakin säästää meiltä moitteiden
tekemisen ikävyyden, niin käsittääkseni voimme tehdä vain yhden ainoan
järkevän päätöksen, mutta se ei ole se, jota äitisi esittää?»
»Miksi täytyy heti tehdä päätös?»
»Siksi, että se on välttämätöntä, siksi, ettemme voi elää tyhjästä ja
lopuksi siksi, että kun tämä päätös kuitenkin täytyy tehdä muutaman
kuukauden kuluttua, voi sen yhtä hyvin tehdä nytkin.»
»Mikä päätös se sitten on?»
»Minua surettaa sanoa sitä sinulle, sillä se ilmaisee — minun täytyy
tunnustaa se — suurta epähienoutta minun puoleltani. Mutta niin hidas
kuin luonteeni onkin, niin yhdentekevää kuin minulle onkin rahan arvo,
en voi sentään olla huomaamatta, että meille oli raha todellakin
välttämätöntä.»
»Mitä tarkoitat?»
»Tarkoitan aivan yksinkertaisesti, että asiain nykyisellään ollessa
sinä epäilemättä teet viisaimmin, kun...»
»Kun?»
»... kun muutat takaisin kotiisi vanhempiesi luo, jotavastoin minä
lähden Tukholmasta ja asetun mihin sattuu. Minä tarvitsen niin vähän.»
»Mutta,» vastasi Viktorine yksinkertaisesti, miltei rakastettavan
lapsellisesti, »minähän olen sinun vaimosi — kuinka silloin voin
muuttaa luotasi?»
»Voi, paras Viktorineni, se kyllä käy päinsä, kun elää sellaisessa
avioliitossa kuin me.»
»Minkälainen meidän avioliittomme sitten on?»
»Minkälainenko se on — etkö tunne sitä itse, lapsi rukka? Se on viileä
kuin kolea talvipäivä.»
Nuori nainen katsahti puolisoonsa, ja kaksi suurta kyyneltä tulvahti
hänen silmiinsä.
Hän teki ainoastaan tämän kysymyksen:
»Kumman on syy?»
»Ei kummankaan, luullakseni.»
»Tai molempien!» änkytti Viktorine. »Minä... minä _tahdoin_ kuitenkin,
minä.»
»Kiitos, minä uskon sen. Mutta on — millaisilla aikomuksilla hyvänsä —
mahdotonta elää ilman omaisuutta. Sen tähden sinun tulee tehdä kuten
sanoin.»
»Jos sanot tämän vakavasti...»
»Kyllä, Jumala tietäköön, aivan vakavasti.»
»Silloin... siinä tapauksessa» — Viktorine vitkasteli joka sanaa,
ikäänkuin hän olisi tarkoin tahtonut miettiä niitä — »olen hyvin
pahoillani, mutta minä en tahdo muuttaa takaisin kotiin.»
»Mutta, ymmärrä minua toki: sinä luulet, että isäni on rikas.»
»Siitä minä en välitä.»
»Hän on vararikon partaalla, kuten sinunkin isäsi.»
»Ah!»
»Me olemme molemminpuolisien itsekkäiden laskelmien uhreja — emme
mitään muuta.»
»Kyllä, kyllä me olemme jotain muutakin!» sanoi Viktorine päättävästi
ja varmasti, mikä oli aivan vierasta hänen tavalliselle luonteelleen.
»Minä olen sinun vaimosi, enkä muuta pois luotasi!»
VII.
VIKTORINEA UHKAA UUSI VAARA.
Se pätevä todiste, jota nuori vaimo heikkoudessaan oli käyttänyt, teki
hänet niin voimakkaaksi, että hänen miehensä ensi kerran katseli häntä
kunnioituksen tunteella.
Mies suorastaan häpesi, että oli mennyt niin pitkälle, että hänen
vaimonsa tarvitsi puolustaa itseään häntä vastaan — joka oli vaimon
luonnollinen puolustaja — ja hän tuli liikutetuksi siitä todistuksesta
minkä vaimo samalla antoi hänelle tunteestaan.
Ja kuitenkin, mitä piti hänen tehdä?
Niin, mitä hänellä oli vaimolle tarjottavana muuta kuin kaikkea sitä,
mitä tällä ei ollut voimaa eikä rohkeutta kantaa.
Miehen ajatellessa näitä oli vaimo pannut hatun päähänsä.
Ja joko sitten levottomuus, suuttumus tai pelko punasi hänen poskensa
ja sai hänen suonensa sykkimään kiivaasti, olivat hänen liikkeensä
kuitenkin vilkastuneet samassa suhteessa kuin hänen kasvoihinsa tuli
väriä ja ilmettä.
Tällä hetkellä saattoi luulla Viktorine aivan toiseksi ihmiseksi.
Se oli sielu, joka vaikutti, ja tämä sielun vaikutus teki hänet
kerrassaan kauniiksi.
Tultuaan valmiiksi sanoi hän miehelleen jäähyväiset, vähemmän jäykät
kuin tavallisesti, jonka jälkeen hän nopeasti meni ovelle.
Jotain liikkui silloin myöskin Wilhelmissä. »Anna minulle kätesi!»
sanoi hän, ensi kerran osoittaen jonkinlaista hellyyttä. »Olisin
pahoillani, jos luulisit, että itsekkyydestä sanoin sinulle sen, mitä
äsken puhuin.»
»En luule, että sinä puhuit sellaisesta syystä.»
»Ei, Jumalan nimessä, mitään niin halpamaista ei koskaan saa tulla
sieluuni! Kuitenkin, Viktorine...»
»Oi, jätä se siksi kun tulen takaisin!» kuiskasi nuori vaimo vienosti
ja pyytäen.
Nopeasti ja arasti veti hän kätensä pois, kietoi turkin ympärilleen ja
kiiruhti ulos.
* * * * *
Aivan väsyneenä näin tavattomista ponnistuksista vaipui Wilhelm
nojatuoliin.
Katsoen kaikkea ympärillään olevaa ihanuutta, jota hän neljä kuukautta
oli pitänyt tulevana pysyväisenä omaisuutenaan, mutisi hän jotenkin
huolimattoman ivallisesti:
»Kaikki on katoavaista auringon alla!»
Tuo hidas mies ei suuttunut isäänsä, joka, aina vedoten hänen
mielitaipumukseensa, hitauteen, oli kehoittanut häntä naimisiin,
eikä tukkukauppiaaseen, joka oli tahtonut saada tyttärelleen rikkaan
miehen. Vielä vähemmän valitti hän Viktorinen tähden, joka ei tahtonut
jättää häntä, vaikkei hän tietänyt mitä tekisi hänellä. Hän ei edes
ollut suutuksissaan itselleen, ettei ajoissa ollut totellut parempaa
vakaumustaan ja luopunut avioliitosta, joka oli suunniteltu vain
ajatellen sitä »onnea», jota rikkaus tuo.
Ei, Wilhelm Reinerissä ei vielä ollut niin paljon voimaa, että hän voi
suuttua.
Hän oli tyhjentänyt kaiken ymmärtämänsä huolen siihen neuvoon, jonka
hän oli antanut vaimolleen. Jollei tämä tahtonut seurata sitä — no,
sitä pahempi hänelle: hän saisi kyllä ajoissa nähdä, että olisi ollut
parempi, jos olisi tehnyt niin.
Pari kertaa pyrki joku ajatus tunkeutumaan siihen usvaan, johon
sankarimme nyt vaipui, sillä aikaa kun sikaarin ulkonainen usva kietoi
koko hänen persoonansa.
Hän oli nimittäin miettimässä pääsyytä siihen velttouteen, siihen
sielunherpautumiseen, sanalla sanoen, siihen väsymykseen, mikä aina
lapsuudesta saakka oli kiehtonut hänet ja estänyt häntä elämästä
muuten kuin puolinaisesti, ja hän haki samaa syytä vähäisimpienkin
toiveittensa ja oikkujensa alttiiseen täyttämiseen, jota hän aina
oli saanut kokea; mutta ennenkun hän oli päässyt tämän tehtävän
puoliväliin, vaipui hän taas noihin raskaisiin unelmiin, mitkä
muodostivat oikeastaan hänen olemuksensa.
Ja mitä olivat nämä unelmat?
Suloinen horros, jossa kaikki aineellisuus oli lakannut ja henki lepäsi
keinuen sinisillä laineilla keveiden tuulien suhinassa, tarpeeksi
voimakkaat löyhyttelemään miellyttävää viileyttä uinailijaan, jonka
ainoa toivomus oli silloin, ettei koskaan heräisi tästä jumalallisesta
horroksesta.
Mutta tuo nuori heittiö vietti toisenlaistakin elämää, jossa ei ollut
mitään miellyttävää, vaan ainoastaan tuskia.
Tämä tapahtui sellaisina aikoina, jolloin luulotauti kahlehti häntä.
Sellainen ei hän ollut kuitenkaan ollut naimisiin mentyään, sillä sen
jälkeen oli hän vain vetelehtinyt.
Mutta aikasemmin oli hän harhaillut koko maailman taakka sydämellään
Tidanäsin ympärillä olevissa jylhissä metsissä; ja hänen salaiset
kärsimyksensä, ollen melkein aina kuviteltuja, olivat niin kiduttaneet
häntä, että hän kernaasti olisi uhrannut kymmenen vuotta elämästään
päästäkseen vapaaksi näistä tuskista ja takaisin rakastettuun
uinailuhorrokseensa.
Ei pidä kuitenkaan luulla, että tämä kaikki olisi jatkunut ilman
taisteluja vanhempien puolelta.
Mutta nämä taistelut, nämä rukoukset, nämä uhkauksien ja kyynelien
vaihtelut eivät olleet vaikuttaneet muuta kuin vain ikävystyttäneet
häntä. Ja sellaisessa mielentilassa oli hän (sittenkun hän vihdoinkin
oli lopettanut seitsemän vuotta kestäneen lainopillisen kurssinsa)
päättänyt mennä naimisiin päästäkseen — rauhaan.
* * * * *
Mutta seuratkaamme nyt Viktorinea hänen tuskaisella matkallaan äitinsä
luo.
Kun hän tuli vanhempiensa komeaan asuntoon, huomasi hän heti siitä
äänettömyydestä ja toimettomuudesta, mikä vallitsi kaikkialla, että
jotain tavatonta oli tulossa.
Isää hän ei tavannut. Sulkeutuneena omiin huoneisiinsa ei hän ottanut
vastaan ketään. Mutta äitinsä makuuhuoneeseen päästettiin tytär.
Rouva H. istui kirjoituspöytänsä ääressä ja tarkasteli laskuja. Kun hän
näki Viktorinen, nousi hän heti ylös ja ojensi hänelle kätensä.
»Rakastettu lapseni! Miehesi on siis ollut niin varomaton ja näyttänyt
sinulle kirjeen, jonka lähetin hänelle? Tunnustan, että olisin
odottanut enemmän hienotunteisuutta.»
»Oi, on pahempaakin kuin se!» sanoi Viktorine nyyhkyttäen nojaten äidin
olkapäähän.
»Pahempaa?»
»Hän tahtoo... hän tahtoo... että minun pitää muut... muut... muuttaa
taas kotiin.»
»Hän ei ole koskaan voinut loukata sinua niin arvottomalla esityksellä?
Olet varmaan kuullut väärin, rakastettu enkelini!»
»En, hän sanoi, että se olisi parasta ja oikeimmin, sillä meillä ei ole
yhtään mitään, millä elämme.»
»Onko ihminen mieletön — entä hänen isänsä suuret rikkaudet: Tidanäs,
puolen miljoonan arvoinen maatila...»
»Minä en ymmärrä kuinka asian laita on, äiti, mutta mielestäni hän
sanoi, että hänen isänsä asiat eivät ole paremmat kuin isänkään ja että
meidät molemmat oli uhrattu.»
Kuullessaan nämä sanat näytti äiti kuolonkalpealta.
»Jos voisin luulla, että meitä olisi narrattu niin halpamaisesti, jos
voisin luulla jotain niin inhottavaa, niin...»
»Äiti kulta, älä ole tuon näköinen — minä pelkään niin kauheasti...
Wilhelm sanoi myöskin, ettemme voi moittia toisiamme kummaltakaan,
puolen.»
»Vai niin, hän sanoi niin, tuo alhainen olento tuo laiskuri, tuo
heittiö, joka on mennyt naimisiin sinun kanssasi rahojen tähden ja nyt
tahtoo lähettää sinut kotiin, kun hän huomaa pettyneensä... Oi, minä
tahtoisin, minä tahtoisin...»
»Hyvä äiti, älä toki ole niin vihainen — minä en suinkaan jätä häntä.»
»Kyllä, sinä jätät hänet, ja vielä tänä päivänä, tällä hetkellä! Me
olemme kyllä vararikon partaalla, sillä ennen viikon loppua jättää
isäsi konkurssianomuksen, mutta sinun ei sentään tarvitse olla tuon
pedon vaivoina.»
»Äiti, äiti», sanoi Viktorine pyyhkien kyyneliään, »minä tahdon jäädä
mieheni luo!»
»Sinulla, pikku ystäväni, ei ole koskaan ollut mitään tahtoa,
eikä maksa vaivaa, että nyt ensi kerran käytät sitä, kun se olisi
sinun vahingoksesi. Voit uskoa minua, että mies, joka onnellisien
olosuhteiden aikana on käyttäytynyt kuten hän, tulee aivan tyranniksi
onnettomuudessa.»
»Olkoon niin, äiti, mutta kuitenkin...»
»Ethän Herran tähden liene rakastunut tuohon kolloon, joka ei edes
katsokaan sinuun?»
»Rakastunut — sitä en juuri luule... Hän on kyllä hyvin kaunis
mielestäni, mutta hän saattaa minut aina niin pahoilleni.»
»Ja aina pahoillaan oleminen on niin hauskaa, että tahdot sitä jatkaa?»
»Niin, siinä pahoillaan olemisessa on jotain erikoisen miellyttävää:
ajattelen aina, että kai olomme tulee paremmaksi.»
Äiti vaipui syviin ajatuksiin. Viktorinen viimeinen lause oli luisunut
kuulematta hänen korviensa ohi. Hän oli saanut päähänpiston.
Voihan olla mahdollista, että Wilhelm oli turvautunut tähän valheeseen
— huonot asiat — ainoastaan päästäkseen vaimostaan, jota hän vain
vaivoin kärsi.
»Ahaa», ajatteli tuo arvoisa rouva, »tahdotaan pelata hienosti,
tahdotaan narrata meitä varomattomuuteen. Mutta me varomme itseämme
siitä!»
Ääneen sanoi hän nyt:
»Kuule, tyttäreni — olin liian kiivas, tein väärin antaessani sinulle
sellaisen neuvon. Vaimon tulee jakaa hyvä ja paha miehensä kanssa, ja
minä olen alkanut ymmärtää, että miehesi on tahtonut vain koetella
sinua.»
»Minä menen sitten!» sanoi Viktorine ja ilonsäde loisti hänen vielä
kyyneleisistä silmistään.
»Niin tietysti, mutta pyydä miehesi tulemaan tänne yksin iltapäivällä!
Nyt minun täytyy olla yksinäni huolineni.»
»Ja isä, enkö saa nähdä häntä? Oi, kuinka mielelläni, mielelläni
tahtoisin tehdä jotain teidän molempain puolesta!»
»Lapsi rukka, sinä et voi tehdä mitään. Jos olisin edes rauhallinen
sinun puolestasi...»
»Kyllä, minun puolestani äiti voi olla rauhallinen, sillä kun tiedän
mitä olen päättänyt, voin paljon paremmin.»
»Hyvä, lapseni... jätä minut nyt!»
VIII.
RIITA RATKAISTAAN.
Kotiin palattuaan ei Viktorine sanonut mitään miehelleen, jonka
hän vielä tapasi istumassa siistimättömän aamiaispöydän ääressä,
vaipuneena, kuten hän luuli, tärkeään mietiskelyyn.
Mutta Wilhelm, joka lähestyvistä askelista mieliharmikseen heräsi
suloisista unelmistaan, sanoi sen sijaan:
»No, mitä uutisia kuuluu?»
»Kotoa kuuluu hyvin huonoa. Äiti pyytää, että olisit hyvä ja menisit
hänen luokseen iltapäivällä.»
»Ja se, mistä puhuimme?»
»Mikä?»
»Oletko unohtanut neuvoni?»
»Minun on vilu!» sanoi nuori rouva väristen kylmästä ja
mielenliikutuksesta — hänen melkein ensimäinen mielenliikutuksensa.
»Salli minun muuttaa vaatteita ja paneutua vähän levolle!»
Wilhelm nyökkäsi hiljaisen myöntymyksensä merkiksi, meni sitten
huoneeseensa hakemaan sohvaa, ja laskeutui siihen muistamatta edes,
että hänellä ei kohta olisikaan sohvaa, jossa voisi uneksia.
Päivällisellä ei nuori rouva tullut pöytään — kova päänsärky pidätti
hänet nojatuolissa — ja kun Wilhelm ennen poislähtöään iltapäivällä
kävi häntä katsomassa, tunsi hän melkein katumusta nähdessään vaimonsa
punaiset silmät.
Lapsi rukka oli itkenyt niin paljon.
Näistä kyynelistä ei kuitenkaan puhuttu sanaakaan, ja Viktorine
kuiskasi vain toivomuksen, että hänen miehensä tulisi hänen luokseen
niin pian kun hän palaisi kotiin.
»Luota siihen!» vastasi mies mennessään.
* * * * *
Kello oli puoli viisi, kun notaario lähti kotoaan noudattaakseen
anoppinsa kutsua. Ja nyt oli Viktorine jo odottanut viisi pitkää tuntia
eikä häntä vielä kuulunut.
Vihdoinkin, kun pöytäkello löi neljännestä vaille kymmenen, tuli
Wilhelm.
Niin vähän tarkkanäköinen kuin Viktorine olikin, huomasi hän kuitenkin
heti, että Wilhelm oli ollut ja oli vieläkin kiihtynyt, sillä koko
hänen ulkonäkönsä, vaikka tuskin ainoakaan lihas hänen kasvoissaan
liikkui, osoitti hurjistumista, joka melkein pelotti Viktorinea.
»Mikä sinua vaivaa?» änkytti hän.
Wilhelm vastasi vain potkaisemalla Viktorinen pientä koiraa, joka oli
joutunut hänen jalkoihinsa.
»Voi sentään, varo Biancaa!»
»Ole hyvä ja vaikene, muutoin muserran sekä Biancan, että...»
Hän keskeytti nopeasti, mutta tarttui tuolin selkänojaan, jota hän
puisteli niin kiivaasti, että se oli irtaantumaisillaan liitoksistaan.
Viktorine nousi vavisten ja meni ovelle.
»Mihin, jos saan kysyä?» sanoi mies.
»En mihinkään. Aioin vain lukita oven.»
»Ja minkätähden?»
»Sentähden että... sentähden, ettei kukaan tulisi sisään.»
»Ahaa, luulet ehkä, että olen humalassa... mutta tiedä, että
vanhempiesi oivallinen käytös on saattanut minut tähän mielentilaan.
Ensiksi» — Wilhelm näytti harmissaan puhuvan enemmän itselleen kuin
vaimolleen — »ensiksi hyökätään kimppuuni moittein ja syytöksin, siksi
että on tultu narratuksi, kuten minä itsekin. Senjälkeen uskalletaan
puhua salaisesta liitosta isäni kanssa, kun hän kieltäytyy hankkimasta
poikansa arvoisalle apelle summaa, joka, jos se olisi saapunut päivän
postissa, olisi vielä voinut pitää pystyssä kauppahuonetta pari
kuukautta! Ja lopuksi — kuinka kehnoa, halveksittavaa oman voiton
pyyntiä — esitetään minulle että ryhtyisin kauppaan joka...»
Mutta tähän Wilhelm pysähtyi; ja kun hän vielä kerran oli tyhjentänyt
suuttumuksensa kuolleisiin esineisiin, loppuikin se äkkiä.
Hän asetti tuolin velton huolellisesti paikoilleen. Ja kun vähitellen
hänen rauhallinen kasvojenilmeensä ja hidas mielenmalttinsa oli
palannut, virkkoi hän hiljaisesti:
»Suo minulle anteeksi, Viktorine! Jouduin suutuksiini, halpamaisimpaan
ja tyhmimpään kaikista mielenliikutuksista. Kiitän sinua, ettet istunut
itkemään ja valittamaan — luulen, että se olisi ärsyttänyt minua vielä
enemmän.»
»Etkö sitten enää ole vihoissasi?»
Viktorine ei nyt ollut siinä mielentilassa, että hän olisi sortunut
hyttysenpistosta, sitten kun häntä aamulla oli uhannut vakava isku.
»En, tunnen vain vastenmielisen mainingin... Sano minulle: mistä
johtui, että sinä, joka muutoin olet niin herkkä, pysyit rauhallisena?»
»Sinullahan on oikeus antaa minun tuntea mitä itsekin tunsit.
Sitäpaitsi olen usein nähnyt isän vihaisena, äidin silti hermostumatta.
Hänellä oli silloin vain tapana sanoa: 'Viktorine, mene ulos!' tai:
'Sule ovi, ettei kukaan palvelijoista tule sisään!'»
»Ja tämän» — Wilhelm katseli vaimoansa ihmetellen — »olet sinä
spartalaisella tyyneydellä ottanut esikuvaksesi? Siis tottumuksesta
tällaisiin kohtauksiin, ja koska luulet, että niin sopii ja saa olla,
sallit miehesi loukata sinua?»
»En tiedä oliko se vain sen takia — ehkä ajattelin jotain muutakin?»
»Ehkä ajattelit jotain muutakin?»
Viktorine punastui kovin vastatessaan:
»Mainitsiko äiti mitään siitä asiasta, josta puhuimme aamupäivällä?»
»Kyllä hän mainitsi.»
»Ja mitä hän sanoi?»
»Että hän huomispäivänä tulee hakemaan sinua.»
Väristys puistatti Viktorinen jäseniä; hän tuli yhtä kalpeaksi kuin hän
äsken oli ollut punainen.
»Sallitko sinä sen?» hän melkein kuiskasi.
»Ole järkevä, lapseni — ei ole mitään muuta neuvoa.»
»Älä sano niin... älä sano niin!»
»Mutta, Viktorine, tämä itsepäisyys ei ole ainoastaan ihmeellistä: se
on selittämätöntä. Ajattele, mikä sinua odottaa miehen luona, jolle
olet antanut kätesi ennenkaikkea ilman rakkautta...»
»... ja joka ei rakasta minua!» sanoi nuori rouva, joka nyt tuskin voi
pidättää kyyneleitään.
»Siinäkään suhteessa, ystäväni, ei meidän ole moittiminen toisiamme,
sillä et kai aikone sanoa, että rakkaudesta tahdot jäädä luokseni?»
»En sano mitään muuta, kuin että olen vaimosi ja tulen olemaan
vaimonasi, niin kauan kuin elän.»
»Siinä tapauksessa, lapseni, ei kukaan voi kiistää oikeuksiasi.
Sinä olet minun vaimoni ja pysyt vaimonani — ei koskaan pälkähtäisi
päähänikään esittää mitään niin vaivaloista kuin eroamista. Mutta
kunnes paremmat ajat koittavat, tulee sinun valita varma epävarman
asemasta.»
»Etkö siis ollenkaan voi kärsiä minua?»
»Suoraan sanoen: en ole koskaan kärsinyt sinua niin hyvin kuin
senjälkeen, kun tämä ukkosilma puhdisti avioelämämme tukahduttavan
tyyneyden. Oikussasi on jotain mielenkiintoista... Mutta yhtäkaikki:
minä en voi elättää sinua, ja siksi...»
»Oi», sanoi Viktorine, jonka silmiin tuli selittämätön hohde, »minä
ajattelen erästä asiaa!»
»Anna kuulla!»
»Niin, jos voit kärsiä minua...»
»Kärsiä sinua? — Olemmehan eläneet yhdessä neljä kuukautta, ja nyt alat
sen lisäksi lakata olemasta ikävä.»
»No hyvä, annat minulle rohkeutta kysyä, emmekö voi tehdä, kuten niin
moni muu, joka on joutunut häviöön?»
»Kuinka he sitten tekevät?»
»He tekevät työtä.»
»Tämä sana, ystäväni, näyttää hyvältä romaaneissa, mutta tehdä työtä
todellisuudessa on jotain aivan toista.»
»Mutta...»
»Vaiti, vaiti! Minulla on kahdeksantoista kruunua kynttilärahoja ja
silmäni eivät salli minun ansaita mitään puhtaaksikirjoituksella.
Jos minulla olisi taipumusta kirjoittamiseen, tekisin niin, ellei
synnynnäinen laiskuuteni olisi esteenä. Näet siis, ettei ole mitään
muuta tehtävissä.»
»On kyllä, paljon muuta... Tiedän, että koulussa, josta pääsin pari
vuotta sitten, tarvitaan nyt toinen piirustuksen opettaja. Ja voisit
ehkä myöskin luennoida siellä.»
»Paras Viktorineni, sinä olet paljon kekseliäämpi kuin luulinkaan;
mutta et ota huomioon erästä seikkaa: minun mahdottomuuttani kestää
niin kuolettavaa tointa.»
»Mutta jos kuitenkin yrittäisit...»
»Yrittäminen ei hyödytä mitään, ellei ole kestävyyttä viedä yrityksiään
perille asti.»
Viktorine huokasi.
»Ja vaikka otaksuttaisiinkin, että pääsisin opettajaksi tyttökouluun,
niin mihinkä sellainen tulo voisi riittää — voisimmeko elää sillä,
maksaa huonekalut, huoneet, puut, valon, paitsi kaikkea muuta?»
»Meillä olisi hyvin yksinkertaista... Oi, kuinka hauskaa siitä tulisi!»
lisäsi nuori rouva yhä vilkkaampana, yhä vapaampana puheessaan ja
liikkeissään. »Kaksi pientä huonetta, joihin vuokraisimme muutamia
yksinkertaisia huonekaluja... Minä keittäisin itse.»
»Niin, kuten silloin kun leikit nukkiesi kanssa!»
»Ei, oikeaa ja kunnollista ruokaa.»
»... kynttilärahoillani: kahdeksantoista kruunua vuodessa?»
»Niillä ja myöskin niillä, mitkä saisin omasta työstäni.»
»Ahaa, sinä et siis vain keittäisi — sinäkin tekisit työtä
elatukseksemme?»
»Luonnollisesti. Minä osaan tehdä oikein hyvin pahvitöitä ja
verhoustöitä myöskin, ja se kannattaa hyvin.»
Wilhelm pudisti päätään: hän piti kaikkea lapsellisuutena, mutta
kauniina lapsellisuutena.
»Minä teen myöskin kukkia, ja sitten minulla on niin paljon koristeita,
joita voimme myydä tarpeen tullen.»
»Nukkukaamme kuitenkin ensin tämän asian päälle!» virkkoi Wilhelm, joka
ei tietänyt muuta keinoa siitä päästä.
»Minä en mainitsekaan mitään koko asiasta enää tänä iltana, kun et vain
salli äidin huomenna ottaa minua mukaansa muutoin kuin vierailulle.»
»Sen lupaan varmasti. Asiat pysyvät kai tällään vielä pari viikkoa ja
ennen sitä ajattelet kai itsekin toisin.»
Nyt oli Viktorine rauhallinen. Hän ei koskaan ollut nukkunut niin
onnellisena... miksi, sitä hän ei tietänyt.
Mitä Wilhelmiin tulee, niin näki hän ensi kerran unta — vaimostaan,
näki unta, kuinka tuo odottamaton tarmo, jota tämä oli osoittanut,
kaunisti hänen kasvojaan: se oli sielu, joka kuvastui niistä. Ja siitä
syystä päätti hän unessa, ettei hänen vaimonsa suinkaan ollutkaan niin
hemmoiteltu, kuin tähän asti oli näyttänyt.
* * * * *
Mutta jos puolisojen uni olikin ollut kaikkein paras heidän yhtymisensä
jälkeen, niin oli heidän heräämisensä sitä kauheampi.
Kuuden aikana herätti heidät molemmat voimakas soitto eteisen ovella.
Se oli eräs tukkukauppiaan kirjanpitäjä, joka pyysi saada heti puhua
notaarion kanssa.
Wilhelm heitti kiireesti aamunutun ylleen, ja Viktorine huusi, kaikki
jäsenet vavisten:
»Oi kiiruhda, kiiruhda, — asia koskee isää: tunnen, että se varmasti
koskee isää!»