ONNELLINEN PARI
Kirj.
Emilie Flygare-Carlén
Suomentanut
Hanna Piirinen
Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Kirja,
1917.
SISÄLTÖ:
I. Kirkkomäellä.
II. Miniä ja anoppi.
III. Avioliiton aamurusko.
IV. Kirjevaihtoa.
V. Kirjevaihtoa vieläkin.
VI. Yllätys.
VII. Viktorinea uhkaa uusi vaara.
VIII. Riita ratkaistaan.
IX. Lähtö.
X. Kotiintulo.
XI. Miniä toisen kerran appivanhempainsa luona.
XII. Poika kotonaan.
XIII. Jälleen kirjevaihtoa.
XIV. Suuri hälinä.
XV. Päätös pannaan toimeen.
XVI. Elämä Blombo’ssa.
XVII. Yrityksiä.
XVIII. Päätös ja sen seuraukset.
XIX. Viktorinen kirje äidilleen.
XX. Vierailu.
XXI. Loppu.
XXII. Jälkikirjoitus.
I.
KIRKKOMÄELLÄ.
Kertomuksemme alkaa kauniina ja raikkaana sunnuntaiaamuna maalla.
Odottaen papinsoittoa siirtyi kirkkomäelle kokoontunut yleisö
vähitellen eri ryhmiin.
Herrasnaiset, jotka olivat lyöttäytyneet eri seuraksi, tarjosivat
toisilleen hajuvettä ja pikkujuoruja, kun taas talonpoikaisnaiset
— myöskään halveksimatta viimemainittua — antoivat vanhan kelpo
ruotsalaisen, pienillä sokeripaloilla ja aniksilla täytetyn rasian
ystävällisesti kulkea ympäri seuruetta.
Keskusteluaine näissä eri ryhmissä oli kuitenkin sama.
Erotuksena oli ainoastaan se tapa millä mielipiteet lausuttiin.
»No kas, sitäpä saattaa sanoa _onnelliseksi_ naimiskaupaksi!» huudahti
rouva A., tarjoten rouva B:lle hajuvettä.
»Oikea onnenpotkaus, rakas ystävä, ja ellen erehdy, tuli se oikeaan
aikaan — ainakin sanoo minun mieheni niin.»
»Jos _hän_ sanoo niin, ystävä kulta, niin on asian laita epäilemättä
siten. Kruununnimismies tietää niin suunnattoman paljon; hänelle
uskotaan varmasti enemmän asioita kuin hän toivookaan.»
»Mitä joutavia», vastasi nimismiehen rouva ylhäisen
välinpitämättömästi. »On hauskaa voida auttaa naapureitaan kreivistä
torppariin asti; ja jos mieheni jossain tilaisuudessa — jota en
suinkaan väitä — on onnistunut tekemään kamreeri Reinerille jonkun
suuremman ystävyydentyön, niin toivoakseni tämä nyt piakkoin hyvittänee
sen.»
* * * * *
Samalla hetkellä sanoi Briitta muori Maija muorille — tai ehkä
päinvastoin:
»Niin, nähkääs, muutamille kun sitten oikein sataa onnen aarteita!
Muuten ovat puhuneet sitä ja tätä Tidanäsin herrasväen asioista, ja tuo
sotakamreeri onkin hirveä antautumaan laajoihin asioihin.»
»Mutta kuitenkin on hän pitänyt komeutta yllä ja elänyt kuin rikas
mies, kunnes onni nyt suoraapäätä tulee hänen syliinsä.»
»Ja tytöllä on satatuhatta vieläpä viisikymmentä päällekin myötäjäisiä,
miniällä, tarkoitan!» selitti Briitta muori.
»Niin, sillä kelpaa elää sellaisen kuin Wilhelm herran! Hän onkin
näyttänyt niin kopealta aina lapsesta saakka.»
»Ohoo, tuo kopeus ei ole niinkään vaarallista. Eikä syy ole siinä. Hän
vain näyttää kopealta siksi, että hänellä on heikko näkö.»
»Heikko näkö», mutisi Briitta muori suuttuneena — »luullakseni se
ei ole niin heikko, ettei hän hyvinkin voisi tuntea naapureitansa
valtamaantiellä.
»Olkaapas hiljaa — minä en voi kuulla puhuttavan pahaa Wilhelm
herrasta, sillä minua hän on aina tervehtinyt... mutta asian laita on
niin, että hän on ollut synkkämielinen aina siitä saakka kun hänellä
oli tuo suuri surunsa.»
»No, no, Briitta muori, emme nyt rupea hänestä riitelemään; ja hänen
on kai tuleminen muiden ihmisten kaltaiseksi, nyt kun uusi morsian on
tullut tänne vanhempiensa kanssa. Koko komeus on kai kohta täällä, niin
että saamme nähdä kuinka tyttö on koristettu.»
»Laurin-muorin Leena, joka kävi eilen herraskartanossa, on nähnyt
hänet. Hänellä oli mukanaan muuan neiti, joka oli paljon kauniimpi;
mutta itse oli hän puettuna silkkipukuun rimpsuilleen kiireestä
kantapäähän.»
»Rikkaus ei ole koskaan kenellekään onneksi. Karoliina neiti ei ollut
puettuna silkkivaatteisiin, mutta suloinen ja hieno hän oli, aivan
pääsiäisliljojen näköinen, joita Wilhelm herra itse on istuttanut
hautakummulle — ja sitten oli hänellä nöyrä sydän.»
»Nöyrä kuuluu kyllä tämäkin olevan. Hän niiaa aina maahan asti apelleen
ja suutelee anoppinsa kättä sekä päivällisen että illallisen jälkeen.»
»Se kuuluu joltakin — sillä olkoon ihminen rikas tai köyhä, aina pitää
kunnioittaa vanhempiaan.»
* * * * *
»Mutta eikö tuo ollut todellakin omituista», huudahti rouva A.,
»sulhanen ei aja morsiamensa kanssa!»
»Ei, hän antaa sen sijaan ystävänsä maisterin ajaa puolestaan, eikä hän
näytä erittäin ihastuneeltakaan.»
»Ooh», vastasi proosallisempi ystävätär, »hänhän oli vasta vähän yli
20-vuotias, kun Karoliina kuoli. Sitäpaitsi ei tuosta lapsellisesta
haaveilusta olisi koskaan tullut mitään: sotakamreeri ei olisi koskaan
sallinut poikansa tehdä niin mitätöntä naimiskauppaa — tytöllähän ei
ollut penniäkään.»
»Mutta sydämen valinnan mukaisessa naimiskaupassa ei Wilhelm olisi
antanut siten johtaa itseään: vastustus olisi pakottanut hänet
tekemään työtä, sen sijaan että hän oli kaksi kokonaista vuotta poissa
yliopistosta, kuljeskellen vain ympäri Tidanäsin metsissä, onnettoman
luulotautinsa vaivaamana.»
»Ja sellaisena olisi hän kävellyt siellä vieläkin, ellei isoisä viime
hetkinään olisi vakavasti keskustellut hänen kanssaan ja saanut häneltä
lupausta, että hän matkustaisi Upsalaan lopettamaan lukunsa.»
»Niin — ja heti kun hän vain oli päässyt hovioikeuden kirjoihin,
suunnitteli isä naimiskaupan. Sinähän olet luonnollisesti kuullut
kuinka ovelasti se kävi?»
»Tietysti... upporikasta tukkukauppiasta, joka oli tullut ottamaan
osakkeita Brändstan tehtaaseen, pyydettiin ystävällisesti asumaan
uhkeaan Tidanäsiin; ja kun hän matkusti kotiin, sattui luonnollisesti
niin hyvin, että sotakamreerilla puolestaan oli asioita Tukholmaan,
jossa hän sitten tukkukauppiaan talossa sai tilaisuuden esitellä
poikansa...»
»... kunnollisen notaarion, joka kaksi kuukautta sen jälkeen oli
kihloissa pääkaupungin erään komeimman talon perijättären kanssa.»
»Ahaa, nyt he nousevat kärryistä tuolla alhaalla — niin kaukana
kirkosta! Sotakamreeritar on kai halukas näyttämään loistavaa
miniäänsä.»
»Mutta minä en anna anteeksi Wilhelm herralle, ettei hän tarjoa
morsiamelleen käsivarttaan... morsian on varmasti se, joka nyt kulkee
tuon pitkän tytön oikealla puolella.»
»Ja sotakamreerin kohteliaista kumarruksista voi nähdä kuka on
morsiamen äiti.»
»... niinkuin jäykkäniskaisen sotakamreerittaren hymyilystä ymmärtää,
että tuo paksu herra, joka tarjoaa hänelle käsivartensa, on
tukkukauppias.»
* * * * *
Luokaamme nyt erityinen silmäys niihin kahteen henkilöön, jotka olivat
niin suuren uteliaisuuden aiheena.
Neiti Viktorine H. oli tuskin 18-vuotias tyttö, keskikokoinen, solakka,
kalpea, sinisilmäinen, ja hänen ulkonäkönsä osoitti, että hänellä oli
ikävä.
Kuitenkaan ei tämä nuori tyttö ollut lähimainkaan ruma, vielä vähemmin
tyhmä; mutta hän oli ujo, umpimielinen ja näytti pelkäävän tai kärsivän
sen johdosta, että hänen tulisi ajatella itsenäisesti.
Hän olikin lapsuudesta saakka tottunut ottamaan vastaan kaikki
konemaisesti: opin, taidon, huvin, jopa uskonnonkin.
Hänhän oli rikas neiti Viktorine H... Mitä merkitsi silloin, vaikka
jokin seikka olisi voinutkin olla toisin!
Hän lauloi niin, että tuli vilu sitä kuunnellessa; ja kun hän puhui,
hikoili toivosta, että hän pian lopettaisi — niin laahaavan kuolleelta
tuntui hänen äänensä, niin suuri välinpitämättömyys ilmeni kaikessa
mitä hän sanoi.
Neiti Viktorine — jolle, kuten molemmat rouvat olivat oikein
huomauttaneet, ei hänen kihlattunsa tehnyt seuraa — kulki hiljaa
ja sulottomasti erään nuoren sukulaisensa rinnalla, joka oli ollut
hänen seuranaan matkalla. Tämä ystävätär, joka ei missään suhteessa
ollut Viktorinen kaltainen, sillä hän oli ennen kaikkea hyvin taitava
keskustelemaan, sanoi nyt vilkkaan terävällä äänellä:
»No, mitä pidät sulhasesi kohteliaisuudesta?»
»Mistä kohteliaisuudesta?»
»Oh, hyvä Jumala, epäkohteliaisuudesta sitten — hänhän seisoo tuolla ja
taputtelee hevosta, sen sijaan että tarjoisi sinulle käsivartensa.»
»Taputelkoon hän kernaasti hevosta niin kauan kuin tahtoo.»
»Oi, sinä olet erinomainen — sinä et ole mustasukkainen, etkö?»
»En, olen tyytyväinen, kunhan hän ei taputtele minua.»
»Oh, mitä siihen tulee...»
Sankarittaremme huomasi epäilemättä jotain loukkaavaa ystävättärensä
venytetyssä äänessä, sillä vastoin tapaansa vastasi hän tavattoman
lujasti:
»Niin, mutta hän teki siten eilen.»
»Todellakin — missä olitte silloin?»
»Alhaalla puutarhassa. Mutta minä pelästyin niin... niin... että
juoksin tieheni.»
»Mutta kuulehan nyt, Viktorine, ellet pidä hänestä sen enempää, niin
miksi otat hänet sitten?»
»Rakas Louise, kylläpä kysytkin typerästi — pitäähän minun kai joskus
mennä naimisiin.»
»Onko se mikään syy?»
»Sitä en tiedä, mutta äiti sanoo, että se syy on hyvä. Ja koska
sotakamreeria pidetään niin suunnattoman rikkaana ja hän sitäpaitsi
jättää Wilhelmille suuren maatilan ensi keväänä, niin...»
»Mitä sinun tarvitsee ajatella sellaista, joka itse olet rikas?»
»Kyllä se minustakin on tarpeetonta, mutta äiti sanoo, että minun
sulhaseni on sitäpaitsi sekä hyvä että kaunis, vakava ja rehellinen.»
»Molempia viimeisiä etuja vastaan en tahdo suinkaan väittää; mutta ei
hän juuri näytä niin erittäin hyvältä ja kauniimpia miehiä on joka
paikassa.»
»Ja kuitenkin sanoit pari päivää sitten, että hän oli hyvin kaunis,
että hänellä oli mitä ihanimmat mustat silmät ja erittäin komea
vartalo, jota ei ollenkaan rumentanut hänen huolimaton ryhtinsä.»
»Kaiken tuon unohdin eilen, kun hänen ystävänsä maisteri tuli
tänne kaupungista. Se mies osaa sentään avata suunsa suututtamatta
ketään pitkäveteisyydellään. Mutta mitä sinä itse sanot valittusi
ulkomuodosta?»
»En mitään — hänen on aina ikävä ja minäkin olen usein ikävissäni.»
»Mitä sinä silloin ajattelet? — Tulevaisuutta ehkä?»
»Ei — mutta ajattelen, ettei ole niinkään hauskaa tulla morsiameksi
kuin äiti on sanonut.»
»Vai niin, äitisi mielestä se tulisi olemaan hauskaa. No, ja mitä isäsi
sanoi?»
»Viktorine, sanoi isä, sinun täytyy mennä naimisiin rikkaan
sotakamreerin pojan kanssa. On välttämätöntä että saat miehen, joka voi
kustantaa sinulle sellaisen toimeentulon mihin olet tottunut.»
* * * * *
»Oletko vihdoinkin venyttänyt jo kylliksi tuota puuhaasi!» sanoi nuori
maisteri Gustaf Frejdling ylioppilastoverilleen, notaario Wilhelm
Reinerille. »Luulen, että neiti Viktorine katsoi taakseen.»
Nuori notaario, jonka poiskääntyneissä kasvoissa kuvastui tuskallinen
mielenliikutus, muutti kiireesti ilmeensä huolimattoman suruttomaksi,
ikäänkuin kevytmieliseksi, mikä ei kuulunut hänen vakavaan ja
umpimieliseen luonteeseensa.
»Mitä tahdot vielä — tyhjensin kaiken kykyni eilen. Enhän kai voi olla
huvittava joka päivä.»
»Kuinka aiot sitten sovittaa elämäsi naineena miehenä, rakas
Wilhelmini?»
»Sen tietäköön meidän herramme! Luultavasti tulemme minä ja parempi
puoliskoni nukkumaan, syömään ja vetelehtimään. Minä kuitenkin
nukkuisin mieluummin koko ajan.»
»Tyttö rukka!» virkkoi maisteri. »Hän ei suinkaan ole erikoisen
kaunis; ainakaan ei hänen ulkomuotonsa sovi kaikkeen siihen komeuteen,
joka häntä ympäröi — eikä hän myöskään ole, luullakseni, varsin
hienojärkinen; mutta kuitenkin sinä minun mielestäni käsität asian niin
kevyesti, että se huolestuttaa minua.»
»Minä en ole levoton, minä. Muuten tiedät kai, että niinsanotuilla
onnellisilla naimiskaupoilla on etuoikeus olla vailla sitä mitä
narrit kutsuvat onneksi. Minä saan rahoja niin paljon kuin tarvitsen
päästäkseni tekemästä työtä ja ajattelemasta; hän saa miehen, jota hän
erityisissä tilaisuuksissa voi laahata mukanaan esiliinana — siinä on
kaikki mitä tarvitaan. Minun pikku morsiameni ei ole vaativainen.»
Samalla kun kylmäkiskoinen sulhanen lausui nämä sanat, joiden
ivallisuus loi rumentavan hohteen muuten niin hienoille
kasvojenpiirteille, jätti hän kiireesti ystävänsä ja meni morsiamensa
luo.
Hän tarjosi käsivartensa morsiamelleen; ja vähän parempaa ennustavalla
katseella ja äänellä, kuin ne ilmeet, jotka hänellä oli ollut äsken,
virkkoi hän ikäänkuin koetteeksi:
»Näetkö tämän haudan tässä vasemmalla, Viktorine?»
»Tuon, jossa on matala aitaus?»
»Niin. Siinä lepää eräs nuori tyttö, joka oli minun kaikkeni elämässä.»
Viktorine katsoi ylös, hänen katseensa näytti tahtovan ilmaista jotain
osanottoa, mutta pidätetty kyynel, joka väreili tummien silmäripsien
reunassa, mitkä varjostivat Wilhelmin surumielisiä silmiä, teki hänet
araksi, ja hän änkytti tunteettomasti:
»Vai niin!»
Nuori mies ei tämän jälkeen yrittänytkään alkaa keskustelua.
Mutta kun hän jumalanpalveluksen jälkeen, sittenkun muu seurue oli
jo poistunut, lähti kirkosta, jossa hän tahallaan oli viivytellyt
saadakseen paluumatkalla häiritsemättä katsahtaa mainitulle haudalle,
huomasi hän vihreällä kummulla kimpun valkoisia orjantappuraruusuja.
Tämän kimpun oli Wilhelm vähän aikaisemmin nähnyt morsiamensa kädessä,
ja hetken oli hän liikutettu tästä elävän morsiamen hienotunteisesta
lahjasta kuolleelle; mutta kohta sen jälkeen koetti hän uskotella
itselleen, että Viktorine oli kaiketi pudottanut kimpun, kun hän
uteliaisuudesta pysähtyi aitauksen luo.
Tämän vaikutuksen ohjaamana nosti hän kukat maasta ja heitti ne
salavihkaa toisen haudan viereen.
Hänen tekonsa ei kuitenkaan jäänyt huomaamatta.
»Katso», sanoi aulis ystävätär Viktorinelle, »hän ei siedä sinun
kukkiasi hänen luonaan».
Viktorine käänsi päänsä, mutta ei sanonut mitään.
»Etkö ole suutuksissasi?»
»Oi en, miksi sitten — hänellä on oikeus tehdä niinkuin tahtoo.»
* * * * *
Sillä aikaa kun sotakamreeri ja hänen rouvansa vastaanottivat
muutamien tuttavien onnentoivotuksia, antaen korvaukseksi odotetun
päivälliskutsun, kuiskasi morsiamen äiti miehelleen, tuolle
suunnattoman rikkaalle kauppiaalle:
»Hän on sitten oikea moukka, tuo notaario — minun on vaikea sulattaa
hänen käytöstään tytärtäni kohtaan.»
»Sulata sentään!» mutisi mies. »Muista, että Tidanäs on puolen
miljoonan arvoinen maatila ja että minä muutaman kuukauden kuluttua...»
Lause lopetettiin kevyellä yskähdyksellä.
Mutta yskä ymmärrettiin varmasti, sillä vaimo nyökkäsi, hymyili ja —
sulatti hyvin vaikeastikin sulavan.
II.
MINIÄ JA ANOPPI.
Tidanäs, entinen kuninkaallinen maatila — todellakin enemmän kuin
puolen miljoonan arvoinen — oli myöskin kuninkaallisesti rakennettu.
»Täällä on kolme kertaa enemmän huoneita kuin voi tarvita!» oli
sotakamreerin tapana usein itsetyytyväisesti hymyillen toistaa.
Tidanäs oli sen lisäksi kauniilla paikalla sijaitseva maatila. Se
oli myöskin hyvin kalustettu ja sen isäntäväki katsoi olevansa
itseoikeutettu edustamaan paikkakunnan parhaita mahtimiehiä.
Kaiken tämän tähden oli luonnollista, että isä, jolla oli tytär
naitettavana, mielellään uskoi hänet tämän ihastuttavan kodin
perillisen huostaan.
On totta, että sotakamreeri sitäpaitsi omisti, vuokrasi, myi, ja osti
kaikellaisia maatiloja ja keinotteli niin monella tavalla, että oli
mahdoton sanoa kuinka suuri omaisuus hänellä oikeastaan oli; mutta
varmaa on, että hänellä alituisesti oli erittäin suuret asiat, ja
kaikkien näiden heijastus loi hänen persoonaansa tuon mahtavan sävyn,
jonka jotkut tuonlaatuisista miehistä niin hyvin osaavat säilyttää ja
myöskin kantaa.
Omituisinta on, että tämä mahtavuus vaikuttaa sellaisella voimalla
naapureihin ja tuttaviin, että he melkein vastustamatta alistuvat
siihen.
Mitä tulee rouva sotakamreerittareen, niin hän naisena esiintyi melkein
yhtä mahtavasti.
Mutta naiset eivät kantaneet hänen kahleitaan yhtä helposti, sillä on
paljon kiusoittavampaa saada yhä kuulla puhuttavan komeista hatuista ja
hiuslaitteista — kun ei itse ole kyllin onnellinen omistaakseen niitä —
kuin paikkakunnan tai kihlakunnan kaikista erilaisista liikeasioista.
Poika Wilhelm — pikku romaanimme sankari, tai oikeammin oman romaaninsa
— oli kauan sitten saanut sellaisen inhon tätä keinotteluelämää
kohtaan, ettei tahtonut jäljitellä sitä.
Kerran oli hän halunnut tulla onnelliseksi.
Hän oli silloin rakastunut nuoreen ja somaan tyttöön, naapuriinsa;
mutta tämä nuori naapuri kuoli, ja siitä lähtien tuli Wilhelmistä
— joka ei tietänyt mitä merkitsee tunteittensa tai ajatuksiensa
hillitseminen — tuollainen välinpitämätön, hidas olento, jollainen hän
vieläkin oli.
Oliko hänen rakkautensa ehkä kuulunut korkeampaan ja harvinaisempaan
lajiin?
Luullaksemme se oli vain noita runollisia ja kauniita kajastuksia,
joita usein sattuu ensi nuoruusvuosilta.
Mutta se sairaaloinen, väritön suunta, minkä nuorukaisen luonne jo
aikaisemmin oli saanut — suunta, joka useammin kuin voisi luullakaan,
ilmenee juuri niissä, jotka ovat kasvatetut tuhlaavassa ylellisyydessä
ja toimeliaan elämän pauhinassa, ennenkaikkea niissä, jotka eivät
koskaan ole saaneet kokea toiveittensa vastustamista — aiheutti aivan
luonnollisesti että ensimäinen suru, ensimäinen vastoinkäyminen
jättäisi jälkeensä pysyvän vaikutuksen.
Tämän seurauksia olikin tuo veltto myöntyväisyys, jolla hän mukautui
vanhempiensa toimenpiteisiin tulevaisuutensa turvaamiseksi.
Sotakamreerilla, isällä, oli mainio kyky luovia taitavasti. Pojalla
oli sitä vastoin niin vähän tätä taitoa, ettei hän edes osannut tai
jaksanut käyttää tervettä, hyvää järkeään, minkä oli saanut. Hän antoi
lahjojensa levätä, ehkä toivossa, että ne aikaa voittain itäisivät ja
itsestään kasvaisivat sadoksi.
* * * * *
Loistavat päivälliset olivat ohi. Vieraat olivat menneet
seurusteluhuoneisiin.
Tukkukauppias ja hänen rouvansa, joiden katseet kohtasivat toisensa
suurissa kuvastimissa, nyökkäsivät iloisesti toisilleen. Kuinka
komealta Viktorine näyttäisikään päästessään kerran uhkean Tidanäsin
emännäksi!
Nuori maisteri oli ottanut tehtäväkseen seurustella morsiamen kanssa,
kun taas tämän ystävätär kaikin voimin koetti saada eloa sulhaseen;
mutta ei ystävä eikä ystävätär saavuttanut mitään menestystä. He
lähenivät sentähden vähitellen toisiaan ja jättivät kihlautuneet yksin,
kummankin omaan nurkkaansa suurelle parvekkeelle.
Tukkukauppiaan rouva antoi käsineellään tyttärelleen selviä viittauksia,
sotakamreeritar liehutteli nenäliinallaan pojalleen — mutta, oi
kauheaa, kuolon hiljaisuus vallitsi morsiamen ja sulhasen välillä.
Vihdoin täytyi kuitenkin Viktorinen, jonka ainoa vilkkaampi tunne
tähän asti oli pelko äidin iltaesitelmiä kohtaan, tehdä pieni yritys
näyttääkseen hyvää tahtoaan.
Hän sanoi siis kääntyen Wilhelmiin:
»Mahtavatkohan mansikat jo kohta olla kypsiä?»
»Minä katson!» vastasi Wilhelm. Ja näin oli Viktorine rukka aivan yksin.
Mutta hänen onnekseen ilmestyi samassa alituisesti liehakoiva ja
hymyilevä anoppi ja rakastettava, miellyttävä ja imarteleva appi.
»Tiedätkö, pikku miniäni», sanoi viime mainittu mitä kohteliaimmin
elein, »minä tulen ryöstämään sinut».
»Oi, todellakin!» vastasi Viktorine, ja vaivaantuneella liikkeellä —
sillä hän tunsi syvää kunnioitusta kopeaa appeaan kohtaan — kokosi hän
pitkähelmaisen, valkoisen silkkipukunsa laskokset.
»Mistä sitten on kysymys?» sanoi tukkukauppias hymyillen.
»Varmaankin jotain ihanaa?» lisäsi tukkukauppiaan rouva.
»Isällinen kohteliaisuus pikku enkelillemme!» sanoi sotakamreeritar
eräänlaisella vaativan kainolla äänellä, sillä äänensävy oli kuin
kuningattaren, jolla on oikeus heitellä kohteliaisuuksia joka taholle.
»Aivan pikku seikka, aivan mitätön asia, hyvä herrasväki!» sanoi
sotakamreeri. »Olen käskenyt tuoda esille muutamia parhaita hevosia,
mitä tallissani on tarjolla. Rakastettavan Viktorineni pitää itse
valita vaunuhevoset, joita hän tahtoo käyttää, kun hän ensi keväänä
tulee tänne ilahduttamaan meitä läsnäolollaan.»
Luonnollisesti piti koko seurueen katsoa tätä huvittavaa valintaa; ja
mitä tulee hevosiin, niin ansaitsivat ne kyllä kehumista.
Mutta Viktorine seisoi aivan neuvottomana ja polki pukunsa koristeita
ja sanoi vähän väliä:
»Minä en tiedä... en ymmärrä... minä en ole erittäin ihastunut
hevosiin; mutta jos... jos Wilhelm ehkä pitää valkoisista.»
»Miten sanomattoman hienotunteinen tuleva vaimosi onkaan!» huudahti
sotakamreeri lyöden poikaansa olkapäälle. »No, auta häntä nyt
valitsemaan!»
»Jos isällä on hevosia tarjolla, kun niitä tarvitaan, niin olen varma,
että Viktorine kernaasti ottaa mitkä annetaan!» vastasi Wilhelm
jurosti, mikä suuresti kummastutti appivanhempia.
Mutta sotakamreeri kiiruhti parantamaan kaikki kuiskaamalla
tukkukauppiaan korvaan:
»Luulotauti on erittäin ikävä vika! Mutta kun he menevät naimisiin,
parantaa lempeä Viktorinemme hänet vajaassa kuukaudessa.»
Viktorine teki kuitenkin aivan saamiensa neuvojen mukaan ja oli
jotenkin iloinen voidessaan sanoa:
»Tahdon niinkuin Wilhelm haluaa.» Hevoset vietiin pois tukkukauppiaan
huokaillessa ja sotakamreerin iloisesti vakuuttaessa, että pikku miniä
kyllä ensi vuonna on oppinut enemmän päättäväisyyttä.
* * * * *
»Viktorine», sanoi äiti, kun illalla erottiin käytävässä, kukin
mennäkseen omalle taholleen. »Pikku Viktorine, tule kanssani, niin
annan sinulle mitä tahdoit, lapseni!»
Nuori tyttö tiesi hyvin, ettei hän ollut pyytänyt mitään, kaikkein
vähimmin sitä mitä hän nyt saisi. Mutta hän meni sentään,
tottelevaisena kuin lammas, äitinsä makuuhuoneeseen.
»Ei maksa vaivaa moittia häntä!» kuiskasi tukkukauppias. »Jos Viktorine
on saamaton, niin on Wilhelm sen sijaan karhu. Antaa heidän olla —
kyllä he mukautuvat.»
Rouva vastasi silmäyksellä ja se ymmärrettiin, sillä äidinsuhteissaan
ei tuo arvoisa rouva antanut vaikuttaa itseensä.
Aviomies astui laulunpätkää hyräillen huoneisiinsa.
»No, Viktorine, pikku tyttöni, luuletko että minulla on syytä olla
tyytyväinen sinuun tänäpäivänä?»
»En tiedä. Täällä on niin ikävää.»
»Ikävää — tytöllä, joka menee naimisiin ja saa puoli miljoonaa,
ystäväni, ei koskaan ole ikävä.»
»Niin, mutta...»
»Vaiti, sinä et ymmärrä itseäsi. Sinä luulet ujouttasi ikäväksi.
Sinulla on päinvastoin hauskaa».
Viktorine vastasi vain hiljaisella »hm!»
»Mitä sitten tahdot? Tuleva anoppisihan on itse kohteliaisuus ja
appi-isäsi kantaa sinua käsillään!»
»Mutta Wilhelmhän ei vähääkään välitä minusta.»
»No, kenen syy se on, ellei sinun omasi! Isäsi ei ollut rakastunut
minuun, kun me menimme naimisiin, ja kuitenkin olemme tulleet
sanomattoman onnellisiksi; näethän, että minä saan kaikki mitä tahdon
ja että isäsi ei koskaan tee kotona mitään ilman minun suostumustani.»
»Olisi hauskempi, jos Wilhelm pitäisi minusta.»
»Hän pitää kyllä sinusta, kun sinä vain opit panemaan arvoa itsellesi.
Mutta käsitäthän kai, että jos olet niin perin ikävä kuin tähän asti,
niin olet hyvin nolo olento.»
»Mitä minun sitten pitää tehdä, äiti?»
»Sen mitä olen sanonut sinulle jo tuhat kertaa: käyttäydy reippaasti,
puhele — mitä tahansa — naura, ole iloinen ja näytä että sinussa on
eloa! Älä ole ymmärtävinäsi hänen huomaavaisuutensa puutetta ja ennen
kaikkea elä koskaan vetoa hänen mielipiteeseensä!»
»Tuleeko hän pitämään siitä?»
»Ehkä hän ei tule pitämään siitä — sitä parempi: hän pääsee sitten
tuosta siunatusta välinpitämättömyydestään, teille tulee mitä rakkain
riita, sinä lyöt kaikki leikiksi, kuten olet nähnyt minun tekevän isäsi
kanssa, ja kun seuraat tätä menettelytapaa, tyttöseni, niin tulet
kaksinkerroin onnelliseksi avioliitossasi.»
Seuraavana päivänä koetteli Viktorine äitinsä suosittamaa
menettelytapaa.
Hän jutteli lakkaamatta, tietämättä paljon mitä, hän nauroi ja laski
leikkiä eikä katsonut kertaakaan sulhaseensa.
Mutta oi, mikä oli seuraus? Se, että Wilhelm, todellakin ikäänkuin
unesta heränneenä, katsoi häneen mitä syvimmin kummastellen; mutta pian
haukotteli hän kuitenkin taas eikä ollut tietävinään mistään.
III.
AVIOLIITON AAMURUSKO.
Oli kulunut vähän enemmän kuin kolme kuukautta.
Syksyn 18--:n alussa löydämme nuoren parimme pääkaupungista, asumassa
Nybrokadun varrella sijaitsevassa erittäin komeassa huoneistossa.
Tukkukauppias, joka oli pyytänyt sotakamreeria suomaan hänelle koko
talouden järjestämispuuhan, ei ollut tämän kodin järjestämisessä
säästänyt mitään.
Sotakamreeri oli itsepäisesti vastustanut tukkukauppiaan toivomusta,
mutta sulasta hienotunteisuudesta antanut myöten.
Mitä tulee niihin molempiin henkilöihin, jotka olivat määrätyt tähän
avioliittoon, niin eivät he ottaneet osaa mihinkään.
Nyt olivat nuoret olleet naimisissa viisi viikkoa.
Sotakamreerin herrasväki, joka tietysti oli ollut läsnä häissä, oli
matkustanut panemaan kuntoon kaunista maatilaa, joka keväällä saisi
olla onnellisen parin toisen kuherruskuukauden todistajana. Kuitenkin
jatkuivat vielä monet juhlallisuudet, jotka korvasivat ihmeellisen
ylellisiä, melkein satumaisia häitä.
Eräs suuri sotakamreerin suunnitelma oli kuitenkin pettänyt.
Hän ei ollut pitänyt tarpeellisena edeltäkäsin saada vakuutusta
poikansa suostumuksesta uskoa hänen huostaansa ne 75,000 kruunun
myötäjäiset, mitkä tukkukauppias oli sanonut aikovansa antaa
tyttärelleen. Mutta äkkiä häneltä riistettiinkin tämä mieluisa toive,
kun Wilhelm heti asiaa kosketeltaessa selvästi ilmoitti, että hän piti
parempana ottaa itse rahat huostaansa!
Rauhoittavana suojeluslääkkeenä kaikkia tulevia tuskia vastaan,
joita sotakamreeri jo sai kokea, kun hän hengessään näki Wilhelmin
velttoudellaan pilanneen kaiken, sai hän ennen lähtöään kuulla
tukkukauppiaan päätöksen, mikä ilmaistiin seuraavin sanoin:
»Veljeni», sanoi tukkukauppias, »olen jo luullut huomanneeni, ettei
vävylläni ole taipumusta raha-asioihin. Aion sentähden jättää hänelle
ainoastaan pienemmän summan ja itse edullisesti sijoittaa pääoman.
Sillä tavoin uskallan toivoa, että se parissa vuodessa on kasvanut
kaksinkertaiseksi.»
»Tämän esityksen», vastasi sotakamreeri, »hyväksyn minä sitäkin
suuremmalla syyllä, kun en itsekään anna hänelle Willaforsia muuten
kuin arennille, siksi kunnes hän mieltyy enemmän maanviljelykseen;
tämä on sitäkin välttämättömämpää kun hän on määrätty tulevaisuudessa
pitämään huolta suuresta taloudesta.»
Varmemmaksi vakuudeksi kuulusteli sotakamreeri tukkukauppiaan
raha-asioita. Niitä pidettiin aivan varmoina: vai olla onnellinen kun
sai panna rahansa niin rehellisen miehen huostaan.
* * * * *
Mutta palatkaamme nuoreen pariimme.
Aina päivällisestä saakka, jonka Viktorine söi miehensä kanssa kahden,
ja erottuaan miehestään, oli hän ollut pukeutumispuuhissa vierailua
varten, jossa hän viettäisi iltansa. Pukeutumista ei kuitenkaan voinut
venyttää pitemmälle kuin kello kuuteen — ja vielä puuttui tunti ja
neljännes ennenkuin pitäisi lähteä.
Mitä ihmettä Viktorine tekisi näiden viiden neljänneksen ajan?
Alussa tarkasteli hän salin kuvastimissa vartaloaan, jonka pukemiseen
hän makuuhuoneen kuvastimen edessä jo oli tuhlannut kokonaisen
iltapäivän.
Mutta voi, hän ei tullut tyytyväisemmäksi täälläkään, sillä
onnettomuudekseen ei hän koskaan ollut tyytyväinen itseensä.
Hän oli pannut päällensä kymmenen kertaa enemmän koristuksia kuin
halusi, sillä hän ei suinkaan pitänyt koristuksista. Huolimatta siitä
pani hän nyt vielä yhden rannerenkaan lisää vasempaan käsivarteensa —
joka oli määrätty kantamaan koko rikkauden taakkaa — sekä helminauhan
oikeaan, jonka hän kuitenkin oli aikonut jättää paljaaksi. Tuo nuori
olento parka tunsi hämärän tarpeen viehättää.
»Korista itseäsi niinkuin rikkaan rouvan sopii!» oli äiti sanonut.
»Miehesi pitää kyllä siitä, että sinä loistat, ja sinä tarvitset jotain
korvausta hänen ikävän luonteensa takia.»
Aivan äkkiä juolahti Viktorinen mieleen ajatus, joka tuotti hänelle
niin paljon huvia, että hän heti heitti kaulakoristeen, jonka hän monta
kertaa oli pannut kiinni ja taas ottanut pois.
Ajatus, jonka hän oli keksinyt, oli tämä:
»Minä voin mennä sisälle ja sanoa hänelle mitä kello on. Eihän hän
suinkaan saata pahastua siitä?» lisäsi hän epäröiden ja punastuen, jota
hän ei kuitenkaan itse huomannut.
Viktorine ei ollut koskaan ollut miehensä niin sanotussa työhuoneessa
siitä saakka kun hän morsiamena oli katsomassa koko huoneistoa.
Hän lähestyi siis tätä huonetta, joka sijaitsi eteisen toisella
puolella.
Hän luuli kai, että sitä mitä hän nyt aikoi, ei voitu pitää
sopimattomana; hänen äitinsähän meni usein isän luo, mutta tämähän
sanoikin usein: »Rakas Helena, saanko puhua kanssasi!» Wilhelm ei
ollut sentään lausunut puoltakaan toivomusta puhua Viktorinen kanssa
huoneessaan. Siksi...
Päästyään ovelle pysähtyi hän. Ja kooten pukunsa helmat käteensä,
kuunteli hän varovasti ja tuumi itsekseen:
»Uskallanko suoraan sisälle... tai koputanko ensin?»
Hän päätti tehdä ensinmainitulla tavalla; mutta lukon ensi
käännähdyksestä säpsähti hän pelästyneenä ja piti itseään hyvin
rohkeana.
Luultavasti olisikin hän heti kiiruhtanut takaisin, jollei joku
palvelijoista olisi tullut sinnepäin.
Uudelleen pelästyen, että hänet huomattaisiin tässä omituisessa
asemassa, hän melkein syöksyi miehensä huoneeseen.
Mutta vasta kun hän näki Wilhelmin veltosti hämmästyen nousevan
sohvalta, jossa hän puoliavoimin silmin makasi ja tupakoi, vasta kun
hän näki miehensä, valon ja hänen ojennetussa käsivarressaan olevien
loistavien koristeiden häikäisemänä, pitävän kättään silmiensä edessä —
sai hän sanoneeksi:
»Pelästyitkö?»
Säälivä, täytyy sanoa melkein halveksiva hymy väreili nuoren aviomiehen
huulilla, kun hän suuntasi katseensa vaimoonsa.
Hän ei koskaan ollut nähnyt tätä niin peräti mauttomana.
»Mitä varten olet koristanut itsesi tuolla tavoin?» sanoi hän jurommin
kuin oikeastaan tahtoikaan.
Hän oli sitäpaitsi valinnut mukavimman osan, nimittäin pitää
mahdottomuutena vaikuttaa vaimoonsa.
Viktorinen vastaus koski häneen kuitenkin hänen itsekkään
välinpitämättömyytensä takia.
»Minulla oli niin ikävä», sanoi hän, »enkä tietänyt mitä tekisin iltaan
saakka, ja siksi panin nämä kaikki päälleni».
»Ota pois ainakin puolet, jos tahdot tehdä minun mielikseni!»
»Kiitos.»
Hän alkoi ottaa pois koristeen toisensa perään. »Mitä tarkoitit
kiittämisellä?» kysyi Wilhelm, joka, nojaten käsivarttaan sohvatyynyyn,
seurasi vaimonsa nopeita liikkeitä.
»Tarkoitin! — Minähän kiitin sinua siitä, että välitit minusta.
Tahdotko että otan pois kaikki... hiuskoristeenkin?»
»Se on todellakin hyvin mauton!» vastasi Wilhelm lempeämmällä äänellä.
»Mutta sinä kaipaisit sitten koristeitasi.»
»En, niistä on vain vaivaa.»
»Miksi sitten käytät niitä niin paljon?»
»En tiedä. Olen saanut niin monta äidiltä ja isältä, ja muutkin
käyttävät tavaroitaan.»
»Mutta sano minulle, Viktorine, oletko koskaan ajatellut, pukeeko se
sinua, kun olet niin liiaksi koristettu!»
»En, sitä en ole koskaan ajatellut... Mutta kello on kohta seitsemän —
etkö tahdo ruveta...»
»Nuo tyhmät illalliset ikävystyttävät minua aivan. Mutta koska sinä
voit elää vain sillä tavoin, niin saan kai minä laahautua mukana. Lapsi
rukka, sinä olet mennyt naimisiin saadaksesi miehen, joka voi kulettaa
sinua vierailuilla.»
»Vai niin, senkö takia minä olen mennyt naimisiin. Entäs sinä sitten?»
kysyi Viktorine epäröiden.
»Ei maksa vaivaa puhua tästä asiasta. Sano minulle mieluummin eikö
sinulla ole halua mihinkään muuhun kuin illallisiin ja teattereihin?»
»Ooh...»
»Kun erosin sinusta päivällisen jälkeen, luulin nähneeni, että tartuit
ranskalaiseen romaaniin.»
»Niin, mutta olen unohtanut niin paljon, että olisin tarvinnut
sanakirjaa.»
»No, sitähän olisit voinut käyttää?»
»Sitä ei ollut käsillä.»
»Ja jätit mieluummin lukematta kun hait sen?»
»Minä nukuin hetkisen sen sijaan.»
»Erinomaista — ja kun heräsit, aloit pukeutua: se oli hauskempaa kuin
lukeminen?»
»Niin, kun en ymmärtänyt kirjaa.»
»Ota sen vuoksi huomenna ruotsalainen, niin et tarvitse sanakirjaa!»
»Äiti on sanonut, ettei minun pitäisi lukea muita kuin ranskalaisia,
saksalaisia ja englantilaisia kirjoja.»
»Sinä luet kai sitten saksan ja englannin kieltä sujuvammin?»
»En suinkaan... Mutta nyt on paras että menen. Et suinkaan pahastunut,
kun tulin tänne?»
»En ollenkaan — mutta toisella kertaa ei sinun tarvitse vaivata itseäsi
ilmoittamalla minulle mitä kello on.»
Kun vaimo sulki oven ilmeni miehen kasvoilla vastenmielisyys ja suru.
»Hupakko parka!» mutisi hän. »Mitä hänestä tulee, ja mitä minusta
tulee?»
* * * * *
Wilhelm vaipui taas entiseen välinpitämättömyyteensä eikä herännyt
ennenkuin kello löi kahdeksan.
Sillä aikaa istui Viktorine kärsivällisesti kaikessa komeudessaan ja
odotti.
IV.
KIRJEVAIHTOA.
_Notaario Wilhelm Reiner maisteri Frejdlingille_.
15 päivänä marraskuuta 18..
»Tee minulle se ilo, paras Gustaf, ettet vaivaa minua niin pitkillä
kirjeillä!
Minä en jaksa lukea läpi puoltakaan, ja se puoli, jonka luen, saattaa
minut sellaiselle mielelle, kuin jos tahtoisi nukkua ulkona nurmikolla
eikä saa olla hyttysiltä rauhassa.
Ja sano minulle mitä nämä henkiset hyttysenpistot hyödyttävät?
Luuletko sinä voivasi parantaa taudin, jota olen potenut aina siitä
saakka kun tulin tähän maailmaan — kuitenkin oli pieni aika, jota en
ota lukuun.
Minä olen hyödytön olento — hyvä! Tulen kokonaan tylsäksi... hyvä!
Enkö ole mennyt naimisiin saadakseni rauhassa tulla molemmiksi?
Minä kuolen... väsymyksestä. Kas siinä koko haalistuneen elämäni
sisältö!
Ja kuitenkin puistattaa minua jokainen pieninkin keskeytys, joka
saattaa minut pois tästä elämästä, mikä on tullut luonteekseni.
Sitäpaitsi näyttävät silmäni tulevan yhä huonommiksi — odotan
alistuvaisena aikaa, jolloin ehkä en enää voi lukea.
Olet aivan liian typerä moraalinesi, mitä tulee leväperäisyyteeni,
jolla muka hoidan raha-asioitani.
Mitä raha-asioita ne olisivat? Vielä ei ole appi-ukkoni antanut
minulle muuta kuin nuo mitättömät tuhat kruunua, mitkä minä vuorostani
olen jättänyt hänen tyttärelleen, ottamatta niistä muuta kuin
muutamien sikaarilaatikkojen hinnan. Mutta jollen erehdy, niin ovat
nuo tuhat kruunua jo menneet.
Saa nähdä, kuka tulee kustantamaan taloutemme.
Appi-ukkoni ilme, kun jaksan häneen katsoa, näyttää minusta
omituiselta. Onneksi näki hän edeltäkäsin, että otti kelvottoman
miehen vävykseen. Arvaan, että hän on ollut niin viisas ja järjestänyt
asiat sen mukaan, ja minä odotan pian saavani kuulla, että hän on
tehnyt jonkun loistavan kaupan pidätetyillä myötäjäisillä.
Viktorine on sama kuin ennenkin, yhä vain sama: yhtä hyvänluontoinen
ja yhtä typerä.
Ellen luonteeltani olisi niin omituinen, että minun täytyy
löytää ainoa turvani ikävässä ja väsymyksessä, niin olisin nyt
joka tapauksessa huomannut, että ne ovat tulleet pääasiallisiksi
varalähteikseni.
Ikävä on suurin ylellisyyteni ja minä nautin siitä.
Mutta puhuttaessa ikävästä ja vaimostani: eilen löysin hänet lukemasta
erästä kirjaa, johon satuin katsomaan, kun hän meni ulos.
En muista nyt tällä hetkellä teoksen nimeä, mutta voitko arvata
mitä se sisälsi? Niin, muutamia koottuja yksityisseikkoja, jotka
koskettelivat miellyttämisen taitoa, viattomia ohjeita pieniin
viattomiin kiemailuihin, sekoitettuina ohjeisiin naisen muista
velvollisuuksista.
Viktorine parka — tarkoitus on hyvä, mutta luonto on kieltänyt sinulta
kaiken, mikä voi antaa taidolle arvoa.
Jää hyvästi, paras Gustaf! Jos voisin tuntea kaipuuta, niin sanoisin,
että kaipaisin keskustelua kanssasi.
Tämä suunnattoman pitkä kirje saa riittää vähintään kolmeksi
kuukaudeksi.
Ystäväsi
_Wilhelm_.»
* * * * *
_Viktorine ystävättärelleen neiti Louiselle_. 10 päivänä joulukuuta 18..
»Hyvä Louise!
Olisin kyllä tahtonut kirjoittaa ennen, kuten pyysit, kun matkustit
kotiisi; mutta, paras ystävä, kirjoittaminen on niin ikävää.
Tuntuu hyvin tyhjältä pitkän vierailusi jälkeen meillä, mutta kun
sinulla on hauskempaa pienessä kaupungissasi, niin jää kotiin!
Oi, kuinka sydämellisen hauskaa mahtaa olla kun ei ole ikävä!
Viime viikkojen aikana ei ole ollut mitään kutsuja, ja nyt ei kai
niitä tulekaan ennenkuin myöhemmin talvella.
Minä en ole ihastunut illallisiin, mutta minusta ne sentään ovat
mukavia. Kun olemme kylässä, tulee Wilhelm joskus ja kyselee minulta
yhtä ja toista — kotona hän ei kysy minulta juuri mitään.
Meillä ei koskaan ole ollut muuta kuin yksi pitkä keskustelu, ja se
oli eräänä iltana, kun minä menin hänen luoksensa.
Luulen kuitenkin, että hän pitää minusta, sillä hän antoi minulle
melkein tuhat kruunua yhdellä kertaa talousrahoiksi.
Hän saa kai äärettömän paljon rahaa isältään; mutta nyt minä olen
pulassa, sillä äiti tarvitsi lainaksi vähän kaikessa hiljaisuudessa,
ja keittäjä sanoo, että meidän taloutemme ylläpitämiseksi tarvitaan
kauhean paljon rahaa.
Joskus saan pieniä summia isältä, mutta se on niin vähän, etten sillä
pääse mihinkään, ja minulla ei ole rohkeutta sanoa Wilhelmille; mutta
kun vain tulen enemmän tutuksi hänen kanssaan, teen kai sen.
Paras Louise! Olen saanut lainata Hedda W:ltä erään kirjan, joka
tuottaa minulle paljon päänvaivaa. En sano sinulle, mistä siinä
puhutaan, mutta minä tahdon oppia sen ulkoa.
Voi, hyvä Louise, minä en tiedä vastata mitään kysymykseesi, olenko
onnellinen avioliitossani.
Ehkä kaikki avioliitot ovat samallaisia, kuin minunkin, kotioloissa.
Mutta eräänä päivänä näin nuoren L:n istuvan ikkunan luona vaimonsa
kanssa. He eivät tietäneet, että heitä katseltiin, mutta he hyväilivät
niin ystävällisesti, niin ystävällisesti, ja he ovat kuitenkin olleet
naimisissa paljon kauemman kuin minä ja Wilhelm.
Äiti sanoo minulle aina, että minun pitää laulaa ja olla iloinen.
Mutta Wilhelm sanoi kerran, että laulan huonosti suuria aarioita, ja
kun eräänä toisena päivänä koetin olla hyvin iloinen, täytyi minun
lopulta itkeä, sillä Wilhelm haukotteli... hänellä on sangen ikävä
tapa haukotella. Hyvästi, ystävä kulta: Ajattele joskus uskollista
ystävääsi
_Viktorinea_.
J.K. Kaikki ihmiset väittävät, että minä olen aivan erityisen
onnellinen ja kadehdittava avioliitossani.
Anoppini lähetti minulle kahdeksantenatoista syntymäpäivänäni pari
kallisarvoista antiikkista rannerengasta ja appi-isäni piirustukset
erittäin somaan huvimajaan, jonka hän aikoo rakennuttaa minulle ensi
kesänä.»
V.
KIRJEVAIHTOA VIELÄKIN.
_Sotakamreeri Reiner pojalleen_.
Tidanäs 3 päivänä tammikuuta 18..
Sinähän olet aivan järjiltäsi, rakas Wilhelmini! Mitä peeveliä voit
pyytää minulta enempää kuin olen tehnyt! Kuka on etsinyt sinulle tuon
jumalallisen naimiskaupan, ellen minä — kuka on järjestänyt sen?
Jollet nyt tahdo hoitaa itseäsi, niin et ole ansainnut että sinua on
autettu onneesi.
Sitäpaitsi, vaikka tahtoisinkin — toisin sanoen, jos olisi
tarpeellista — niin mistä minä ottaisin varat? Mitä luulet maksaneen
minulle koko tämän puuhan pitoineen, matkoineen ja lahjoineen ja...
lahjomisineen kiusallisille velkojille? Niin, paljon enemmän kuin sinä
voit aavistaakaan.
Olen antanut sinun olla siinä käsityksessä, että asiani ovat joutuneet
vain vähäsen epäkuntoon, mutta nyt voin yhtä hyvin sanoa sinulle,
että mukana seuraavat 500 kruunua on kaikki, mitä minä voin antaa,
sillä onnettomuudeksi, rakas poikani, eivät asiani ole ainoastaan
vähän epäkunnossa, vaan perinpohjin, niin tosiaankin, aivan kokonaan
rappiolla.
Minulla on tuskin viidesosa jälellä Tidanäs'istä — joka luultavasti
sekin ensi syksynä menee minulta — ja siitä viidennestä osasta ovat
Brunsberg ja Samby kiinnitettynä.
Nämä maatilat menevät siis ensin, Tidanäs sitten.
Minulla ei sen jälkeen ole muuta neuvoa kuin koettaa saada lainan
avulla jokin suurempi maatila arennille. Tämä on kyllä kovaa, mutta
täytyy pysyä pystyssä ja niin vähän kuin mahdollista ajatella sitä
mitä on ollut.
Mitä tulee asumiseenne Brunsbergissä ensi keväänä, niin asukaa
kernaasti siellä pari kuukautta, jos haluatte, mutta minä en ole
tilaisuudessa — tämä sanottuna aivan todenperään — tekemään mitään
valmistuksia mukavuudeksenne.
Mutta minun nähdäkseni ei sinun tarvitse surra tätä kovin paljon —
lukuunottamatta osanottoasi minua kohtaan — sillä luultavasti on
appesi jo tällä hetkellä tehnyt hyviä kauppoja sillä 75,000 kruunulla,
jonka hän määräsi vaimosi myötäjäisiksi.
Sano tuolle kunnon miehelle, että sinä nyt itse haluat hoitaa
raha-asiasi. Ja kun se tapahtuu, niin paina tarkkaan mieleesi
kehoitukseni menetellä aina viisaasti ja harkitsevasti.
Jos haluat erikoisesti neuvojani tässä asiassa, niin kirjoita minulle
ja saat luotettavimmat neuvot uskolliselta isältäsi
_Lorentz Rainerilta_.
J.K. Äitisi kirjoittaa erikseen. Hän on melkein mieletön surusta
sen tähden, että meidän syksyllä täytyy muuttaa Tidanäsistä, mikä
toistaiseksi luonnollisesti on syvin salaisuus.»
* * * * *
_Tukkukauppias Clas H. tyttärelleen_.
»Kiltti Viktorineni!
Pienestä kirjeestäsi näen erittäin suurella mielihyvällä, että
sinusta alkaa tulla oikein hyvä vaimo, koska jo ajattelet mitä menee
talouteesi.
Mutta, rakas ja hyvä lapseni, minulla on tässä ainoastaan pieni
muistutus tehtävänä:
Naidun naisen tulee nimittäin kääntyä miehensä eikä isänsä puoleen.
Jumalan kiitos, rakastettu tyttäreni, että olemme onnistuneet saamaan
sinut sellaisiin naimisiin, että voit joutua ainoastaan tilapäiseen
puutteeseen, tai oikeammin sanoen, tilapäiseen pulaan, sillä sellaista
pikkuseikkaa ei voi sanoa puutteeksi.
Myötäseuraavat 500 kruunua auttavat sinut luultavasti pulastasi.
Mutta, rakas Viktorineni, tästä lähtien saat olla niin kiltti, ettet
vaivaa minua, sillä tänä talvena olen vähän huolissani mitä tulee
raha-asioihin.
Sinä et voi ymmärtää tätä, hyvä lapseni, mutta käänny luottamuksella
miehesi puoleen — hänen tarvitsee vain kirjoittaa isälleen.
Ja keväällä odotetaan teitä Tidanäsiin, jossa rakastettavat
appivanhempasi tulevat tekemään kaikkensa sinun hauskuudeksesi. Omalla
maatilallanne toivoakseni sinut myöhemmin yllättää omien vanhempiesi
vierailu.
Isällisellä hellyydellä ja uskollisuudella
_Clas H_.
VI.
YLLÄTYS.
Oli päästy tammikuun loppuun.
Kirkas talviaurinko paistoi vastanaineen parimme ruokasalissa olevaan
komeaan aamiaiskalustoon ja sama suloinen aurinko heitti myös säteensä
kahteen vaitiolevaan henkilöön, jotka istuivat pöydän ääressä.
Viktorine, joka »kirjastaan» oli lukenut, että vaimon ei pidä tuhlata
huomaavaisuuttaan miehelleen, kun tämä ei näytä tahtovan huomata sitä,
oli nyt, päämääränään kaikessa miellyttää miestään, alkanut noudattaa
toista menettelytapaa, kuin hän alussa käytti.
Nykyään puhui hän niin harvoin, että teki mieli luulla häntä mykäksi.
Hän ei myöskään pukeutunut enää niin tuhlaavan komeasti, kuin oli
tottunut.
Hän oli saanut päähänpiston käyttää aina vaatimatonta valkoista
aamupukua.
Mutta tämä valkea, ilmava puku keskellä kylmää talvea, puku, joka sitä
paitsi ei ollut onnistunut vastakohta Viktorinen laihoille olkapäille
ja keltaisenkalpealle iholle, teki hänet vielä vähemmän miellyttäväksi
kuin muuten.
Mitä tulee vaiteliaisuuteen, ei asia tullut paremmaksi siitä, sillä,
jumalaparatkoon, Viktorinemme ei vielä osannut suloisen vaikenemisen
taitoa.
Hän näytti — vaikkei se ollut lähimainkaan hänen tarkoituksensa — vain
synkältä ja jurolta, ja Wilhelm luuli, — ehkä se oli hänen omatuntonsa,
joka luuli niin — että Viktorinen oikeutettu tyytymättömyys häneen
näyttäytyi sillä tavoin.
Hän ei koskaan, ikinään olisi voinut aavistaa, että hänen vaimonsa
paraillaan koetti omalla tavallaan kietoa häntä.
Emme tahdo juuri väittää, että Viktorine oli rakastunut mieheensä,
mutta hän tiesi että voisi, että pitäisi olla toisin, ja hän tunsi
hämärää, epämääräistä tarvetta saattaa asia siihen.
Tänä päivänä oli hän kuitenkin päättänyt katkaista vaiteliaisuutensa.
Hän tarvitsi rahaa maksaakseen muutamia korulaskuja. Sillä naimisiin
mentyäänkin oli hän entiseen tapaansa ottanut velaksi kaikki mitä hänen
mieleensä tuli ottaa niistä kaupoista, joista hän oli ostellut tyttönä
ollessaan.
Wilhelm oli myöskin puolestaan huomannut tarpeelliseksi keskeyttää
velton elämänsä ja ainakin hetkisen keskustella liikeasioista.
Hän aikoi lähettää vaimonsa appi-isän luo kuulemaan, koska tämän sopisi
tehdä tili usein mainitun pääoman tuloista.
* * * * *
»Ajattelin kysyä sinulta...» alkoi vaimo vihdoin.
»Ajattelin sanoa sinulle, ystäväni...» alkoi mies.
Mutta kun nyt näin, pitkällisen vaitiolon jälkeen, sattumalta tultiin
puhuneeksi samalla kertaa, vaikenivat taas molemmat kuunnellakseen
toistaan.
»Jatka sinä!»
»Ei, anna kuulla mitä sinulla on sanomista, Wilhelm!»
Mutta ei kumpikaan jatkanut, sillä samalla hetkellä tuli sisäkkö sisään
tuoden suuren pinkan laskuja.
»Mitä nämä ovat?» kysyi Wilhelm, tarttuen konemaisesti pinkkaan.
»Herra W:ltä.»
»Herra W... kuka hän on?»
»Huonekalukauppias.”
»Huonekalukauppias?»
»Niin!»
»Mitä minulla on tekemistä hänen kanssansa?»
Puhuessaan selaili Wilhelm laskuja ja löysi mitä täydellisimmän
luettelon kaikista huonekaluistaan.
Kuuden huoneen huonekalut — kaikki maksamatta!
»Tämä on erehdys. Pyydä tuojaa viemään laskut tukkukauppiaalle!»
»Poika sanoo, että hänen piti tulla tänne.» Vielä kerran katsoi Wilhelm
papereita ja näki oman nimensä ylimmäisenä.
Liian veltto hämmästyäkseen, vielä vähemmin kiivastuakseen ja vielä
tuskin aavistaen, että tässä olisi muu kuin erehdys kysymyksessä, sanoi
hän vain tuon ainoan sanan: »Hyvä!»
Palvelustyttö poistui huoneesta. Wilhelm oli jo unohtamaisillaan koko
asian — Viktorine ei ollut edes kysynyt mitä paperit olivat — kun
heidät uudelleen keskeytettiin.
Tällä kertaa tuli kirjelappu rouva H:lta hänen vävylleen.
Pannen toisen kerran pois voileipänsä, otti Wilhelm tavallisella
tyyneydellään vastaan anoppinsa tiedonannon. Hän alkoi lukea.
Mutta tämä kirje sisälsi varmasti jotain merkillistä, sillä hän oli
tuskin silmännyt sen läpi, ennenkuin hän, pudottaen sen pöydälle,
heitti niin suuttuneen katseen vaimoonsa, että tämä sen sijaan oli
vähällä kaataa kahvikuppinsa pelästyksissään.
»Mitä siinä on?» kysyi hän vavisten.
»Etkö sinä tiedä?»
»Minä en tiedä mitään.»
»Onko se varmaa?»
Hän katsoi vaimoonsa tutkivasti, läpitunkevasta
»Olenhan sanonut etten tiedä mitään.»
Hänen äänensä oli vakuuttava.
»No hyvä, kas tässä sitten... lue itse!»
Viktorine luki seuraavaa:
»Paras vävyni!
Olen saanut mieheltäni tehtäväkseni selittää erään asian, mikä olisi
koskenut häneen liian kovin, jos hänen olisi pitänyt itse siihen
kajota.
Siitä syystä olin ajatellut itse tulla luoksenne huomenna. Mutta
ollen levoton ajatellessani, että suullinen keskustelu voisi tuottaa
jonkinlaista ikävyyttä — jotkut selitykset vaativat sanomatonta
hienotunteisuutta — kirjoitan mieluummin.
On todellakin molemmin puolin rauhoittavampaa, että keskustelemme
toistemme kanssa tällä tavoin.
Sinä tiedät, hyvä Wilhelmini, että isäsi erinomaisen anteliaasti
kovin vastusti mieheni toivomusta pitää huolta taloutenne
kuntoonpanemisesta. En ole koskaan minuuttiakaan epäillyt, että hänen
aikomuksensa oli jakaa siitä koituvat kustannukset yhdessä meidän
kanssamme.
Viktorinen vanhemmat rakastivat kuitenkin häntä niin suuresti, että
he olisivat mielellään tahtoneet suorittaa yksin tuon huomattavan
menoerän.
Niin, ystäväni, sellainen oli todellakin aikomuksemme. Mutta »ihminen
päättää, Jumala säätää.»
Nyt kaikkein pahin.