Kävelen jälleen meren rannikkoa, mutt'en yksin. Äitini on
käsipuolessani. Vesi on laskenut, meri on väistynyt kauemmaksi; -- se
tyyntyy tyyntymistään -- mutta sen heikkenevä kohina on yhtä uhkaava
ja pahaenteinen. Kas, tuolla on edessämme yksinäinen kivi -- kas
tuolla ruohikko. -- Minä katselin tarkoin voidakseni eroittaa tuon
maassa makaavan olennon -- mutt'en näe mitään. Käymme lähemmäksi;
tahtomattani kiiruhdan askeleitani. Mutta missä sitten on tuo musta,
liikkumaton. Ruohikon korret vaan mustina huojuvat jo kuivuneella
hiedalla. Lähenemme kiveä... ruumista ei ole missään -- ainoastaan
siinä paikassa, missä se oli maannut, oli vielä jälki, saattoi nähdä,
missä kädet ja jalatkin olivat olleet... Yltympärillä oli hiekka
tallattua, -- ja saattoi selvästi eroittaa jalan jälet; ne kulkevat
hietikon yli -- häviävät sitten kivikkoon ja soraan. Katselemme
toisiamme, äiti ja minä, säikähtyen toistemme kasvojen ilmeitä.
Jokohan hän oli itse noussut ja mennyt pois.
-- Näitköhän sinä tosiaan hänet kuolleena, -- kuiskasi äitini.
Saatoin ainoastaan nyökyttää päätäni. Ei ollut kulunut kolmea
tuntiakaan siitä, kun olin tavannut paroonin ruumiin. Joku oli sen
huomannut ja vienyt pois. -- Oli saatava selville, kuka sen oli
tehnyt?
Mutta ensin oli pidettävä huolta äidistä.