Käydessään kohtalon osoittamalle paikalle, hän oli tuntenut vilun
väreitä, mutta hillitsi itsensä. Ruumiin katoaminen oli järkyttänyt
hänen mielensä kuin lopullinen onnettomuus. Hänet tapasi kouristus.
Minä pelkäsin hänen järkeänsä. Vaivoin sain hänet lähtemään kotiin.
Taaskin panin hänet vuoteeseen, taaskin kutsuin lääkärin; mutta
heti kun äitini oli jonkunverran tointunut, hän kohta vaati minua
viipymättä menemään etsimään "tuota miestä". Tottelin. Mutta kaikista
mahdollisista keinoista huolimatta en saanut mitään selville. Kävin
muutaman kerran poliisilaitoksessa, kävin kaikissa läheisissä
kylissä, ilmoitin sanomalehdissä, hankin kaikkialta tietoja -- mutta
turhaan. Ja silloin sain tiedon, että erääseen merenrantakylään
oli tuotu hukkuneen ruumis -- riensin heti sinne, mutta hänet oli
jo haudattu, ja kaikista merkeistä päättäen hän ei ollut paroonin
näköinen. Sain tietää missä laivassa hän oli lähtenyt Amerikkaan.
Ensiksi kaikki olivat vakuutetut, että tämä laiva oli hukkunut
myrskyssä. Mutta muutamien kuukausien kuluttua kertoi huhu, että
sama laiva oli nähty ankkurissa New-Yorkin satamassa. Tietämättä
mihin ryhtyä aloin etsiä näkemääni neekeriä, lupasin hänelle
sanomalehti-ilmoituksella melkoisen rahasumman, jos hän tulisi
luokseni. Muuan kookas neekeri viitassa todellakin ilmestyi meille
minun poissa ollessani... mutta puhuteltuaan palvelijaa hän yht'äkkiä
poistui enää palaamatta.
Siten hävisivät isäni... minun isäni... jäljet; niin katosi hän
teille tietymättömille mykkään pimeyteen. -- Äidin kanssa emme enää
milloinkaan hänestä puhuneet, kerran vaan muistaakseni, hän ihmetteli
miksen minä milloinkaan enään maininnut omituisesta unestani; ja
samassa lisäsi: "tiettävästi hän aivan"... eikä puhunut ajatusta
loppuun. Äitini oli kauan sairaana, mutta hänen toipumisensakaan
jälkeen meidän suhteemme ei parantunut. Häntä aina painosti minun
seurassani kuolemaansa saakka. Todellakin painosti, eikä se kurjuus
koskaan hävinnyt. Aika parantaa kaikki haavat; murheellisimpienkin
perhetapahtumain muistot vähitellen kadottavat kärkensä ja
vaikutuksensa; mutta jos painostuksen tunne on herännyt kahden
läheisen ihmisen välille, niin sitä ei voi millään poistaa! -- En
enää milloinkaan nähnyt samaa unta, joka oli jättänyt niin syvän
arven sieluuni; en enää "etsi" isääni; mutta joskus olen unessani
kuullut ja kuulen joskus vieläkin kaukaisia ääniä, vaikenemattomia,
alakuloisia valituksia. Ne kajahtelevat jostain korkean seinän takaa,
jonka läpi on mahdoton päästä, ne saavat sydämeni väreilemään -- ja
minä itken sulkien silmäni -- enkä voi ymmärtää mitä tämä on: elävä
ihminenkö valittaa -- vai aaltoileeko minussa meren herkeämätön
villihyöky? Ja kuulkaa, taaskin se muuttuu petomaiseksi murinaksi --
minä herään tuskan ja kauhun tunne sydämessä.
Juutalainen.
... Kertokaapa meille jotain, eversti, sanoimme vihdoin Nikolai
Ilitshille.
Eversti hymähti, puhalsi savupilven viiksiensä läpi ilmaan, pyyhkäisi
kädellään harmaita hiuksiaan, katsahti meihin ja vaipui mietteisiin.
Me kaikki suuresti rakastimme ja kunnioitimme Nikolai Ilitshiä hänen
hyvyytensä, terveen älynsä ja vaatimattomuutensa tähden meitä nuoria
veljiä kohtaan. Hän oli kookas, harteva ja lihava; hänen tummat
kasvonsa, jossa olivat "kaikki hyvän venäläisen tunnusmerkit",
suorasukainen, viisas katseensa, hellä hymy, miehekäs ja kantava
äänensä -- kaikki hänessä miellytti ja houkutteli.
-- No, kuulkaa, -- alkoi hän. -- Kerron tapauksen vuodelta 13,
Dantsigin tienoilta. Palvelin silloin E--n kyrasierirykmentissä ja
olin muistaakseni juuri-ikään tullut kornetiksi. Ovathan taistelut
ja sotaretket hupaisia toimia, mutta piiritysjoukkueessa on ikävää
ja yksitoikkoista. Joutuupa silloin istumaan yksikseen koko päiväksi
johonkin ampumahautaan, telttapahaseen, törkykasaan tahi olkiläjään,
ja siinä sitä sitten saa huojentaa ikäväänsä korttia lyöden aamusta
iltaan. Vai tekeekö mieli mennä huvikseen katselemaan, kuinka
pommit tahi tuliset luodit lentävät ilmassa? Alussa ranskalaiset
hätyyttelivät meitä hyökkäyksin, mutta pian rauhoittuivat. Hevosruuan
hankintakin ajanpitkään kyllästytti; sanalla sanoen meidät yllätti
sellainen tuskallinen ikävä, että aivan olisi tehnyt mieli ulvoa.
Olin silloin yhdeksännellätoista ikävuodellani; huoleton olin
ja terve, tahdoin etsiä lohtua murheeseeni ranskalaisista ja
siitä, että... no, ymmärrätte... mutta silloinpa sattui jotakin.
Ajan kuluksi rupesin pelaamaan. Ja niin, kerran huikean häviön
jälkeen, minua alkoi onni vedellä ja aamupuoleen (pelasimme näet
öisin) rupesin voittamistani voittamaan. Väsyneenä, unisena
menin raittiiseen ilmaan ja istahdin kenttävallille. Oli ihana,
hiljainen aamu; varustustemme pitkät jonot hävisivät usvan peittoon,
väsyin katselemiseen ja nukuin istualleni. Varovainen rykiminen
herätti minut, avasin silmäni ja näin edessäni juutalaisen, noin
nelikymmenvuotisen, pitkässä, harmaassa viitassa, kengissä ja
mustassa kalotissa. Tämä juutalainen, jota kutsuimme Girshel'iksi,
kuleksi leirissämme, tunkeili kaikenlaisiin toimiin, hankki meille
viinejä, ruokavaroja ynnä muita pikkuaskareita toimitteli. Hän oli
pienenläntä, hintelä, rokonarpinen, punatukkainen, -- alinomaa
hän räpytteli pienillä, punasilla silmillään, hänellä oli pitkä
koukkunenä, ja aina häntä ryvitti.
Hän seisoi edessäni ja alkoi unisesti kumarrella.
-- No, mitä tahdot? -- kysyin viimein häneltä.
-- Ka, noin, tulin kuulemaan, enkö voisi heidän jalosukuisuudelleen
jotain toimittaa...
-- En tarvitse sinua; mene tiehesi.
-- Kuinka vain määräätte, kuinka vaan suvaitsette... Arvelin vaan,
että, ehkä, jotain voisin...
-- Olen saanut sinusta tarpeekseni; mene, sanon minä.
-- Sallikaa, sallikaa. Sallikaa minun onnitella heidän
jalosukuisuuttansa voiton johdosta...
-- Mistä sen tiedät?
-- Ka, kuinka en tietäis... Suuri voitto... suuri. Uu! kuinka suuri...
Girshel levitti sormiaan ja nyökytti päätään. -- Niin mikä neuvoksi,
-- sanoin harmistuneena: -- mitä hittoa täälläkin rahat merkitsevät?
-- Oo, älkää puhuko, teidän ylhäisyytenne; ai, ai, älkää puhuko
sellaista. Raha on hyvää tavaraa, aina raha on tarpeen, kaikkea
sillä saa, teidän jalosukuisuutenne, kaikkea! kaikkea! Sanokaa
vaan toimittajallenne, hän hankkii teille kaikki, teidän
jalosukuisuutenne, kaikki! kaikki!
-- Joutavia lörpöttelet, juutalainen.
-- Ai, ai! hoki juutalainen vilkkain elein. -- Heidän
jalosukuisuutensa ei usko minua... ai... ai... ai... -- Juutalainen
sulki silmänsä heilautellen päätään oikealle ja vasemmalle... --
Mutta minäpä tiedän, mitä herra upseeri tarvitsee... tiedän... kuin
tiedänkin!
Juutalainen kävi veitikan näköiseksi, aivan lurjusmaiseksi...
-- Aivanko?
Juutalainen katsoi arasti, ja kuroittautui minuun päin.
-- Sellainen kaunotar, teidän jalosukuisuutenne, sellainen!... --
Girshel sulki taaskin silmänsä ja venytti huulensa merkitsevästi
suppuun. -- Teidän jalosukuisuutenne, sallikaa... niin kuulette
itse... mitä nyt puhun, sen huomaatte kuulemisen arvoiseksi? te ette
usko... mutta sallikaa minun näyttää... se vasta olisi, voi sentään!
Vaikenin ja katsoin juutalaiseen.
-- No, niin hyvä; no, vot, hyvä; no, vot, näytän teille... -- Girshel
naurahti ja löi kevyesti olkaani, mutta sitten kavahti syrjään, kuin
jos olisi polttanut sormensa.
-- Kuinka arvelette, herra, saanko käsirahaa?
-- Sinä vaan petät minut, näytät jotain variksenpelättiä?
-- Ai, ai, mitä puhutte? -- jokelsi juutalainen aivan haltioissaan,
heilutellen käsiään. -- Ei mitenkään! Te... herrani, käskette
silloin antaa minulle viisisataa... lisäsi hän nopeasti... Niin, te
käskette...
Samassa muuan tovereistani kohotti teltan laitaa ja kutsui minua.
Nousin ja heitin juutalaiselle kultarahan.
-- Illalla, illalla, -- jupisi hän jälkeeni.
Tunnustan teille, herrat, että odotin iltaa jotenkin kärsimättömänä.
Juuri samana päivänä ranskalaiset hyökkäsivät esiin; meidän
rykmenttimme kävi taistelemaan. Tuli ilta, istuimme tulien
ympärillä... sotamiehet keittivät huttua. - Alettiin pakista.
Olin levittänyt viitan alleni, join teetä ja kuuntelin toverien
juttuja. Ehdoittivat korttipeliä, minä kieltäysin. Olin kuohuksissa.
Vähitellen upseerit hajaantuivat telttoihinsa; tulet alkoivat sammua;
sotilaatkin menivät mikä minnekin, tahi nukahtivat paikalleen;
kaikki hiljeni. En noussut paikaltani. Palvelijani istui valkean
ääressä ja, kuten sanotaan, "onki kaloja". -- Ajoin hänet pois. Pian
koko leiri vaikeni. Tapahtui vahdinmuutos. Sotilaat vaihtuivat.
Makasin yhä jotain odotellen. Tähdet syttyivät tuikkimaan. Tuli yö.
Tuijotin kauan sammuvaan tuleen... Kunnes viimein liekki vaipui
tuhkaan... "Petti kuin pettikin minut kirottu juutalainen", ajattelin
harmistuneena, ja aijoin nousta.
-- Teidän jalosukuisuutenne... -- kuulin äänen korvani juuresta
lepertelevän.
Vilkasin: Girshel. Hän oli kalpea, änkytti ja jokelsi arkana.
-- Olkaa hyvä, tulkaa telttaanne.
Nousin ja lähenin häntä. Hän nousi ja alkoi varovasti astua
lyhyttynkäistä, kosteaa ruohoa. Näin syrjässäpäin liikkumattoman,
viittaan kiedotun olennon. Juutalainen heilautti hänelle kättään --
hän tuli hänen luoksensa. Hän kuiskasi jotain salaperäisen olennon
korvaan, kääntyi sitten minun puoleeni, nyökytti päätään muutaman
kerran, ja sitten menimme kolmen telttaan. Naurettavaa tosiaan:
henkeäni aivan ahdisti.
-- Katsokaas teidän jalosukuisuutenne, -- kuiskasi juutalainen
väkinäisesti: katsokaas. Hän vähän pelkää nyt, hän pelkää; mutta olen
sanonut, että te olette hyvä ihminen, mainio kerrassaan... Mutta sinä
älä pelkää, älä pelkää, -- jatkoi hän: älä pelkää...
Vaippaan kääriytynyt olento ei liikahtanut. Olin itse julmasti
hämilläni, enkä tiennyt mitä sanoa. Girshelkin hoippui sinne tänne,
ja väänteli levottomana käsiään.
-- Kuitenkin, -- sanoin minä hänelle, -- mene sinä ulos.
Girshel totteli vastahakoisesti.
Menin salaperäisen olennon luokse ja otin hänen silmiltään tumman
vaipan. Danzigista hohti öinen valo: sen punertavassa heikossa
heijastuksessa, joka oli kuin kaukaisen tulipalon loimua näin nuoren
juutalaisnaisen kalpeat kasvot. Hänen kauneutensa hämmästytti minua.
Seisoin hänen edessään ja katselin häntä äänettömänä. Hän ei nostanut
silmiään. Kevyt kohina pakoitti minut katsomaan taakseni. Girshel
varovaisesti pisti esiin päänsä teltan takaa. Närkästyneenä viittasin
hänelle kädelläni... Hän katosi.
-- Mikä on nimesi, -- sanoin vihdoinkin.
-- Saara, -- vastasi hän ja samassa välähtivät pimeässä hänen suuret
loistavat silmänsä ja pienet tasaiset hampaansa hohtivat valkeina.
Minä otin kaksi nahkatyynyä, heitin ne maahan ja pyysin hänen
istumaan. Hän heitti hartioiltaan vaippansa ja istahti. Hän oli
puettu lyhyeeseen avorintaiseen kasakkatakkiin hopeisine pyöreine
nappineen ja laajoine hihoineen. Sakea musta tukka kiersi kahtena
palmikkona hänen pientä päätään; istuin hänen viereensä ja tartuin
hänen tummaihoiseen hentoon käteensä. Hän vastusteli hieman mutta
aivan kuin pelkäsi katsoa minuun ja hengitti levottomasti. Minä
ihailin hänen itämaista profiliaan -- ja arasti puristin hänen
vapisevia, kylmiä sormiaan.
-- Osaatko venäjää?
-- Osaan... vähän.
-- Ja rakastatko venäläisiä?
-- Kyllä rakastan.
-- Siis sinä minuakin rakastat.
-- Teitäkin rakastan.
Tahdoin syleillä häntä, mutta hän väisti sukkelasti...
-- Ei, ei, älkää suvaitko, herraseni, älkää.
-- No katso sitten ainakin minuun.
Hän loi minuun mustat läpitunkevat silmänsä, mutta katsoi heti
hymyillen muualle ja punastui.
Suutelin tulisesti hänen kättänsä. Hän katsoi minuun kulmiensa alta
ja alkoi nauraa myhäellä.
-- Miksi naurat?
Hän piiloitti kasvonsa hihansa taakse ja nauroi entistä enemmän.
Girshel ilmestyi samassa teltan ovelle ja uhkasi häntä sormellaan.
Hän vaikeni.
-- Mene tiehesi! -- kuiskasin hänelle hammasta purren: -- en siedä
sinua.
Girshel ei mennyt.
Minä otin matkalaukustani kourallisen kultarahoja, työnsin ne hänen
käteensä ja tyrkkäsin hänet ulos.
-- Herra, anna minullekin... -- sanoi tyttö. Heitin hänen syliinsä
muutamia kultarahoja, hän iski kiinni niihin kuin kissa.
-- No, nyt minä suutelen sinua. -- Älkää, älkää, malttakaa, --
kuiskasi hän säikähtyneenä ja rukoilevana.
-- Mitä sinä pelkäät?
-- Pelkään.
-- Joutavia, kainostelua...
-- Ei, eipä niinkään.
Hän katsoi minuun arasti, painoi päänsä kallelleen, ja pani kätensä
ristiin. Jätin hänet rauhaan.
-- Jos tahdot... niin -- sanoi hän hetken äänettömyyden jälkeen ja
asetti kätensä huulieni eteen. Minä en aivan mielelläni suudellut
sitä. Saara taaskin nauroi.
Olin tukahtumaisillani vereni kuohuun. Olin vihainen itselleni enkä
tiennyt mitä tehdä. Kuitenkin ajattelin itsekseni mikä hullu olenkaan!
Käännyin taaskin hänen puoleensa.
-- Saara, kuule, olen rakastunut sinuun.
-- Tiedän.
-- Tiedätkö? Etkö suutu? Ehkä itsekin rakastat minua?
Saara nyökkäsi.
-- Ei, vastaa minulle niinkuin tulee.
-- Mutta näyttäkääpäs, kun katson teitä -- sanoi hän.
Painoin pääni hänen luokseen. Saara laski kätensä olkapäälleni, alkoi
katsella tarkoin kasvojani, rypisti silmäkulmiaan, hymyili... Minä en
kestänyt enää, vaan suutelin häntä äkkiä poskelle. Hän hypähti ylös
ja oli samassa teltan ovella.
-- No, mikä villi oletkaan!
-- Hän vaikeni, liikahtamatta paikaltaan.
-- Tule luokseni.
-- Ei herra, hyvästi. Toisen kerran. Girshelin kähärätukkainen pää
sukelsi taaskin esiin, hän sanoi tytölle pari sanaa ja tyttö viisti
ulos liukkaana kuin käärme.
Minä juoksin teltasta hänen jälkeensä näkemättä kuitenkaan häntä ja
Girshelkin oli kadonnut.
Koko yönä en saanut unta silmiini.
Seuraavana aamuna istuimme ratsumestarimme teltassa, pelasin, vaikkei
minulla ollut halua. Palvelijani tuli sisään.
-- Teitä kysytään, teidän jalosukuisuutenne.
-- Kuka minua kysyy?
-- Juutalainen.
"Tosiaanko Girshel" -- ajattelin. Minä nousin ja menin teltasta.
Tosiaankin: edessäni seisoi Girshel.
-- Mitä, -- kysyi hän minulta mairittelevasti hymyillen: teidän
jalosukuisuutenne, oletteko tyytyväinen?
-- Ah, sinä!... (Kenraali katsoi taakseen)... Nähtävästi ei ole
naisia, mutta muuten samantekevä. Ah sinä, veitikka, -- vastasin
hänelle: -- sinä naurat minulle, miksi?
-- Mitä?
-- Kuinka, mitäkö? Vielä häntä kysyy!
-- Ai, ai, herra upseeri, millainen olette, puhui Girshel moittien,
mutta hymyili edelleenkin. -- Tyttö on vaatimaton, nuori... Te
säikytitte hänet, tosiaan säikytitte.
-- Kainous on hyvä! mutta rahat, miksi hän otti ne?
-- No, miksi ei? Kun rahoja annetaan, niin ne myös otetaan.
-- Kuule, Girshel: tulkoon tyttö uudelleen, en solvaise sinua...
mutta sinä, ole hyvä, äläkä näytä minun teltassani tyhmää naamaasi,
vaan jätä meidät rauhaan, kuuletko?
Girshelin silmät välähtivät.
-- Mutta, mitä? miellyttääkö teitä?
-- No niin.
-- Kaunotar! sellaista kaunotarta ei ole missään. Annatteko rahoja?
-- Ota, mutta kuule: lupaus on rahoja parempi. Tuo hänet, mutta
korjaa luusi, saatan itse hänet kotiin.
-- Aa, ei saa, ei saa, ei millään lailla, -- kiiruhti juutalainen
vastaamaan. -- Ai, ai, ei saa, ei saa. Minä, jos suvaitsette, kuljen
teltan ympärillä, teidän jalosukuisuutenne; mutta minä teidän
jalosukuisuutenne, väistyn, jos suvaitsette, vähän etemmäksi...
minä, teidän jalosukuisuutenne, olen valmis teitä palvelemaan, minä,
suvaitkaa, väistyn... mikä siinä? minä väistyn.
-- No, katso vaan... Tuo hänet tänne, kuuletko?
-- Eikö ole kaunotar, herra upseeri, mutta? teidän jalosukuisuutenne?
Kaunotar, vai mitä?
Girshel kumarsi notkeasti ja katsoi minua silmiin.
-- Kaunis.
-- No, niin antakaa minulle vielä tukaatti...
Minä heitin hänelle tukaatin; me erosimme.
Päivä kului vihdoin lopulleen. Tuli yö. Istuin kauan teltassani.
Ilma oli pilvinen ja pimeä. Kaupungissa kuului kello lyövän kaksi.
Aloin jo sadatella juutalaista... samassa tuli Saara, yksin. Hypähdin
pystyyn, syleilin häntä... kosketin huulillani hänen poskeansa... Se
oli jääkylmä. Saatoin tuskin eroittaa hänen kasvojensa piirteitä...
Hän kävi istumaan, minä asetuin hänen eteensä polvilleni, tartuin
hänen käsiinsä, tavoitin hänen vartaloansa... Hän vaikeni
liikahtamatta, ja yht'äkkiä hän alkoi kovasti, suonenvedontapaisesti
itkeä. Koetin turhaan häntä rauhoittaa... Hän itki hillittömästi...
Minä hyväilin häntä, kuivasin hänen kyyneleensä, hän ei enää
vastustellut, ei vastannut kysymyksiini ja itki, -- itki niin,
että kyyneleet vuolaina virtoina valuivat. Sydämeni aivan kiertyi
paikaltaan; nousin ja menin ulos teltasta. Girshel ilmestyi eteeni
kuin maan alta.
-- Girshel, -- sanoin minä hänelle: -- kas tässä sinulle luvatut
rahat. Vie pois Saara.
Juutalainen riensi heti hänen luoksensa. Tyttö lakkasi itkemästä ja
tarttui häneen.
-- Anna anteeksi, Saara, -- sanoin minä hänelle -- Jumala olkoon
kanssasi, hyvästi. Joskus tavataan, jonakin muuna aikana.
Girshel kumarsi ja vaikeni. Saara kumartui, otti käteni ja puristi
sitä huuliaan vastaan; minä käännyin poispäin...
Viisi tai kuusi päivää, herraseni, ajattelin yhä juutalaisneitoani.
Girsheliä ei kuulunut, eikä kukaan nähnyt häntä leirissä. Yöt nukuin
huonosti: edessäni yhä väikkyivät mustat, säihkyvät silmät, pitkät
silmäripset, minun huuliltani ei kadonnut hienon, viileän posken
kosketus. Minut lähetettiin hevosen muonan hakuun kaukaiseen kylään.
Annoin siellä sotamiesten kulkea talosta taloon, mutta itse jäin
kadulle ja liikkumatta istuin satulassa odottaen. Mutta samassa
nykäistiin minua jalasta...
-- Jumalani, Saara!
Hän oli kalpea ja kauhistunut.
-- Herra upseeri, herra... auttakaa, pelastakaa, sotamiehet meitä
kiusaavat... Herra upseeri...
Hän tunsi minut ja punastui.
-- Asutko täällä?
-- Täällä.
-- Missä?
Saara osoitti minulle pientä, vanhaa taloa. Minä kannustin hevostani
ja ajoin täyttä laukkaa sinne. Talon pihalla rumannäköinen,
hajahiuksinen juutalaisnainen yritti riistää pitkän kersanttini,
Siljafkan käsistä kolmea kanaa ja ankkaa. Hän piteli saalistaan
käsissään korkealla päänsä yläpuolella ja nauroi; kanat kaakottivat,
ankka rääkkyi... Kaksi muuta kyrassieriä sälyttivät hevosensa
heinillä, oljilla ja jauhomatoilla. Talosta kuului vähä venäläisiä
huutoja ja rähinää... Minä huusin miehilleni ja käskin heidän
jättämään juutalaiset rauhaan, kielsin mitään ottamasta heiltä.
Sotamiehet tottelivat; kersantti istui koninsa selkään ja ajoi
jälessäni kadulle.
-- No mitä, -- sanoin minä Saaralle: -- oletko tyytyväinen minuun?
Hän katsoi minuun hymyillen. -- Missä olet viettänyt tämän ajan? Hän
loi silmänsä maahan. -- Tulen huomenna luoksenne, -- sanoi hän.
-- Illallako?
-- Ei, herra, aamulla.
-- Katso vaan, ett'et petä minua.
-- En... en petä.
Katselin häntä ahneesti. Päivällä hän oli vielä ihanampi. Muistan
vielä hänen kasvojensa merenvahan pehmeän, himmeän hienon hipiän ja
hänen mustan tukkansa sinervän välkkeen... Kumarruin ratsuni seljästä
puristamaan hänen pientä kättänsä.
-- Hyvästi, Saara... katso, tuletkos?
-- Tulen.
Hän meni kotiinsa, minä komensin kersanttini seuraamaan itseäni
osastonsa kanssa -- ja nelistin pois.
Toisena päivänä nousin aikasin, pukeuduin ja menin ulos. Aamu oli
ihana; aurinko oli juuri noussut ja kedolla kylpivät yrtit yöllisen
kasteen helmeilevissä pisaroissa. Aivan lähelläni ammotti kuin
ketoa uhaten mahtavan malmitykin musta kita. Katselin hajamielisenä
ympärilleni... ja yht'äkkiä näin noin sadan askeleen päässä
harmaaseen vaippaan kääriytyneen olennon. Tunsin sen Girsheliksi.
Hän seisoi kauan liikkumatta samalla paikalla, juoksi sitten vähän
syrjemmäksi, vilkasi kiireesti ja arasti ympärilleen... huudahti,
istuutui, varovasti kurotti kaulansa pitkäksi ja alkoi taas
tähystellä ja kuunnella. Näin aivan selvään kaikki hänen liikkeensä.
Hän pisti käden poveensa, otti sieltä tukun papereita, lyijykynän,
ja alkoi sitten kirjoittaa ja piirtää jotakin. Girshel pysähtyi
alinomaa, kyyristyi kuin jänis, tähysteli tarkasti ympäristöä ja
aivan kuin piirsi kuvaa leiristämme. Usein hän piilotti paperinsa,
siristi silmiään, haisteli ilmaa ja yhä uudelleen ryhtyi työhön.
Vihdoin juutalainen istui ruohoon, riisui kenkänsä, kätki siihen
paperin; mutta hän ei ehtinyt oikaista itseään, ennenkuin yht'äkkiä,
noin kymmenen askeleen päässä hänestä, vallituksen vieremän takaa
ilmestyi kersantti Siljafkan viiksikäs pää ja sen jälessä kohosi
muu ruumis koko kömpelössä pituudessaan. Juutalainen seisoi häneen
selin. Siljafka lähestyi häntä ripeästi laskien raskaan kätensä
hänen olalleen. Girshel aivan kuin lyyhistyi kokoon. Hän vapisi
kuin lehti ja päästi tuskallisen, jänismäisen huudahduksen.
Siljafka alkoi uhkaavasti puhutella häntä ja tarttui häntä
kaulukseen. Minä en voinut kuulla heidän keskusteluaan, mutta
juutalaisen levottomista liikkeistä ja rukoilevasta, ulisevasta
äänestä päätin, kuinka asianlaita oli. Juutalainen heittäytyi pari
kertaa kersantin jalkoihin, pisti kätensä taskuun, kiskoi sieltä
esille kirjavan, repaleisen huivin, levitti sen eteensä ja etsi
sen poimuista kultarahan... Siljafka otti tärkeänä antimen, mutta
raahasi edelleenkin juutalaista kauluksesta. Juutalainen riuhtasihe
irti ja heittäytyi syrjään; kersantti alkoi juosta hänen jälessään.
Juutalainen pisteli aika vauhtia; hänen sinisukkaiset jalkansa
välkähtelivät nopeassa juoksussa; mutta hän läkähtyi pian, lankesi
istualleen, ja niin Siljafka korjasi hänet käsivarsilleen ja kantoi
suoraapäätä leiriin. Minä nousin ja menin heitä vastaan.
-- Ka, tässä! teidän jalosukuisuutenne, tuon teille vakoojan! Hiki
valui virtanaan kookkaan vähävenäläisen päälaelta. -- Koetahan vielä
kiemurrella siinä, senkin paholainen! Ka, noin, kuristanko sinut,
odotahan!
Onneton Girshel nojautui heikosti kyynärpäin Siljafkan rintaa vasten,
sätkytti heikosti koipiaan... Silmät kääntyivät nurin tuskallisesta
ponnistuksesta...
-- Mitä tämä merkitsee? -- kysyin Siljafkalta.
-- Katsokaa, teidän jalosukuisuutenne, suvaitkaa ottaa kenkä hänen
oikeasta jalastaan, -- minä en ylety. -- Hän piti yhä juutalaista
käsissään.
Minä riisuin kengän, otin sen sisästä huolellisesti käärityn
paperin, kiersin sen auki ja näin tarkan piirroksen leiristämme.
Kedon kohdalle oli useaan paikkaan kirjoitettu hienolla käsialalla
huomautuksia juutalaisten kielellä.
Sillä välin Siljafka nosti Girshelin jaloilleen.
Girshel avasi silmänsä, huomasi minut ja heittäytyi eteeni polvilleen.
Vaieten näytin hänelle paperin.
-- Mitä tämä on?
-- Tämä, -- niin, herra upseeri. Tämä on minun, niin. -- Hänen
äänensä katkesi.
-- Oletko vakooja?
Hän ei ymmärtänyt minua, mutisi sekavia sanoja ja vapisten tavoitteli
jalkojani...
-- Oletko vakooja?
-- Ai! -- huusi hän heikosti ja hänen päänsä tutisi. -- Kuinka
se olisi mahdollista? Minä en milloinkaan; en ensinkään. Ei ole
mahdollista; ei ole. Minä olen valmis. Minä -- kohta. Annan rahoja...
maksan, -- sopotti hän sulkien silmänsä.
Pieni myssy riippui takaraivolla; punainen tukka oli kylmästä hiestä
takertunut niskaan, huulet sinertivät ja jännittyivät tuskallisesti,
kulmakarvat rypistyivät kuin sairaalla, posket riippuivat pitkinä
poimuina...
Sotilaat ympäröivät meitä. Minun oli ensin aikomukseni säikyttää
Girsheliä kelpolailla, mutta käskin nyt Siljafkan vaieta. Asia oli
nyt selvä, sen täytyi siis tulla päällikkökunnan tietoon.
-- Vie hänet kenraalin luo, -- sanoin minä kersantille.
-- Herra upseeri, teidän jalosukuisuutenne! -- huusi juutalainen
epätoivoissaan: -- minussa ei ole syytä; ei ole syytä... Käskekää
päästää minut, käskekää...
-- Kyllä hänen ylhäisyytensä tutkii, -- puhui Siljafka. -- Menkäämme.
-- Teidän jalosukuisuutenne, -- huusi juutalainen jälkeeni: --
käskekää! armahtakaa!
Hänen huutonsa viilsi korvissani. Kiiruhdin kulkuani.
Meidän kenraalimme oli saksalaissyntyinen, rehellinen ja
hyväluontoinen mies, mutta ankara muodollisuuksien noudattaja.
Menin hänen pieneen, tilapäisesti rakennettuun taloonsa, ja tein
lyhyesti selkoa käyntini syystä. Tunsin sotaiset säädökset kaikessa
ankaruudessaan, enkä siitä syystä maininnut sanaa "vakoilija", vaan
koetin esittää asian mitättömänä ja huomiota ansaitsemattomana
tapahtumana. Mutta, Girshelin onnettomuudeksi, oli kenraalilla
velvollisuuden noudattaminen ylempänä säälin tunteita.
-- Te, nuori mies, -- sanoi hän minulle: -- olette kokematon.
Sota-asioissa olette vielä kokemusta vailla. Asia, josta minulle
olette tehneet raportin, on tärkeä, perin tärkeä... Mutta missä on
mies, joka vangittiin? Se juutalainen? Missä hän on?
Menin ulos ja käskin tuoda juutalaisen. Juutalainen tuotiin. Onneton
tuskin pysyi jaloillaan.
-- No, -- sanoi kenraali, -- ja missä on piirustus, joka tavattiin
tällä juutalaisella?
Minä ojensin hänelle paperin. Kenraali kiersi sen auki, väistyi
taaksepäin, siristi silmiään, hänen muotonsa synkistyi.
-- Tämä on me-er-kill-ll-istä... -- sammalteli hän. -- Kuka hänet
vangitsi?
-- Minä, teidän ylhäisyytenne! -- tavasi Siljafka juhlallisesti.
-- No! hyvä! hyvä!... No, poikaseni, mitä sanot puolustukseksesi?
-- Te... te... teidän ylhäisyytenne, -- jokelsi Girshel: -- minä...
armoa... teidän ylhäisyytenne... en ole syyllinen... kysykää herra
upseerilta... minä olen toimittaja, rehellinen toimittaja.
-- Häntä tulee tutkia, -- sanoi kenraali tärkeästi nyökyttäen
päätään. -- No, kuinka sinä tämän, veli?
-- En ole syyllinen, teidän ylhäisyytenne, en ole syyllinen.
-- Kuitenkaan se ei ole mahdollista, se on uskomatonta. Olettehan te,
niinkuin Venäjällä sanotaan, tavattu itse työssä, aivan itse toimissa.
-- Sallikaa minun sanoa, teidän ylhäisyytenne: en ole syyllinen.
-- Sinä piirsit kuvan? sinä olet vakooja, vihollisten vakoilija?
-- En minä! -- huusi Girshel äkisti: -- en minä, teidän ylhäisyytenne!
Kenraali katsahti Siljafkaan.
-- Ka, valehtelee, hän, teidän ylhäisyytenne. Herra upseeri otti itse
hänen kengästään kirjoituksen.
Kenraali katsoi minuun. Minun täytyi nyökäyttää päätäni.
-- Sinä, armas lapsi, olet vihollisen vakoilija... armahaiseni...
-- En minä... en minä... kuiskasi hätääntynyt juutalainen.
-- Sinä olet hankkinut tämäntapaisia tietoja ennenkin viholliselle?
Tunnusta pois...
-- En ensinkään!
-- Sinä, armas lapsi, et minua petä. Sinä olet vakoilija!
Juutalainen sulki silmänsä, pudisti päätään ja nosteli viittansa
liepeitä.
-- Hän on hirtettävä, -- puhui kenraali ilmeikkäästi hetken
vaiettuaan: -- lakien mukaan. Missä on herra Teodor Schlikelman?
Juoksivat Schlinkelman'ia, kenraalin adjutanttia noutamaan.
Girshel muuttui aivan vihertävän kalpeaksi, avasi suunsa, mulkoili
silmillään. Adjutantti ilmestyi huoneeseen. Kenraali antoi hänelle
asiaan kuuluvia määräyksiä. Kirjurin laihat rokonarpiset kasvot
näkyivät ovesta. Pari kolme upseeria vilkasi uteliaasti ovelta.
-- Säälikää, teidän ylhäisyytenne, -- sanoin kenraalille saksaksi,
parhaan taitoni mukaan: -- päästäkää hänet...
-- Te, nuori mies, -- vastasi kenraali minulle venäjäksi: -- sanoin
jo, että olette kokematon, ja siksi pyydän teitä vaikenemaan ja
jättämään minut rauhaan.
Girshel heittäytyi parkaisten kenraalin jalkain juureen.
-- Teidän ylhäisyytenne, armahtakaa, en tule vastedes, en tule,
teidän ylhäisyytenne, vaimo on minulla... teidän ylhäisyytenne, tytär
on... armahtakaa...
-- Mikä auttaa!
-- Syyllinen, teidän ylhäisyytenne, aivan syyllinen olen... ensi
kerta, teidän ylhäisyytenne, ensimäinen kerta, uskottehan!
-- Ettekö ole muita papereita hommanneet?
-- Ensi kerta, teidän ylhäisyytenne... ensi kerta... vaimo...
lapset... armahtakaa...
-- No sinä olet vakoilija.
-- Vaimo... teidän ylhäisyytenne... lapset... Kenraalia säälitti,
mutta mitä tehdä.
-- Lakien mukaan juutalainen hirtettäköön, sanoi hän tärisyttävästi
ja sen näköisenä kuin ihminen, joka on pakoitettu, tuska sydämessä,
tukahuttamaan parhaat tunteensa välttämättömän velvollisuuden tähden:
-- hirtettäköön! Teodor Karlitsh, pyydän teitä kirjoittamaan tästä
tapauksesta raportin, joka...
Girshelissä tapahtui äkkiä kauhistuttava muutos. Tavallisen,
juutalaiselle ominaisen tärisyttävän pelästyksen asemesta, hänen
kasvoilleen kuvastui hirveä kuoleman tuska. Hän reutoili kuin
pyydystetty otus, aukoi suutaan, röhisi oudosti, jopa hyppeli
paikallaan suonenvedontapaisesti ojennellen kyynärpäitään. Hänellä
oli vain toinen kenkä jalassa, toisen olivat unohtaneet panna
jalkaan... vaippa oli jäänyt auki, myssy oli pudonnut takaraivolle...
Me vavahdimme kaikki. Kenraali vaikeni.
-- Teidän ylhäisyytenne, -- sanoin jälleen: -- armahtakaa tätä
onnetonta.
-- Ei voi. Laki käskee, -- vastasi kenraali lyhyesti, vältellen
mielenkuohua: -- muille varoitukseksi.
-- Jumalan nimessä...
-- Herra kornetti, olkaa hyvä, menkää toimeenne -- sanoi kenraali ja
osoitti käskien ovea.
Minä kumarsin ja menin. Mutta koska minulla ei sillä kertaa ollut
tointa kerrassaan minkäänlaista, jäin seisomaan matkan päähän
kenraalin talosta.
Parin minuutin kuluttua ilmestyi Girshel Siljafkan ja kolmen sotilaan
seuraamana. Juutalaisparka oli sidottu ja saattoi vaivoin astua.
Siljafka meni ohitseni leiriin ja palasi pian nuora mukanaan. Ankara
säälintunne kuvastui hänen karkeista, rehellisistä kasvoistaan.
Nähdessään nuoran, juutalainen heilautti käsiään, putosi istumaan ja
alkoi valittaen itkeä. Sotilaat seisoivat hänen ympärillään katsellen
synkästi maahan. Minä lähestyin Girsheliä, aloin puhua hänelle, hän
parkui kuin lapsi katsomatta minuun. Minä menin kotiini, heittäysin
matolle ja -- sulin silmäni...
Yhtäkkiä kuulin jonkun kiiruhtavan sisään telttaani. Minä nostin
kasvoni ja näin Saaran; hänen muotonsa oli muuttunut. Hän heittäytyi
luokseni ja tarttui käsiini.
-- Menkäämme, menkäämme, -- hätäili hän hengästyneenä.
-- Mihin, miksi? jäädään mieluummin tänne.
-- Isän, isän luo, pikemmin... pelasta hänet... pelasta!
-- Minkä isän luo?
-- Minun isäni luo; hänet hirtetään...
-- Kuinka! ei suinkaan Girshel...
-- Minun isäni... kerron sitten sinulle kaikki, -- lisäsi hän,
epätoivoisena väännellen käsiään: -- mutta pikemmin... pikemmin...
Kiiruhdimme ulos. Kedolla tiellä, yksinäisen koivun ympärillä
hääräili joukko sotilaita... Saara vaieten osoitti sinne sormellaan...
-- Odota, -- sanoin minä äkisti: -- mihin juoksemme? Sotamiehet eivät
tottele nyt minua.
Saara aivan veti minut mukanaan... Tunnustan, että päätäni huimasi...
-- Kuule, Saara, -- sanoin hänelle: -- ei auta mitään juosta sinne?
Mieluummin menen uudelleen kenraalin luo, mennään yhdessä; koetamme
taivuttaa hänet...
Saara pysähtyi ja katsoi minuun kuin mieletön.
-- Ymmärrä minua, Saara, Jumalan nimessä. Minä en voi isääsi
armahtaa, mutta kenraali voi. Menkäämme hänen luoksensa.
-- Mutta sillä aikaa ne hirttävät hänet, -- voihki neitonen...
Minä vilkasin taakseni. Vähän matkan päässä seisoi kirjuri.
-- Ivanov, -- huusin hänelle: -- juokse, ole hyvä, tuonne: käske
heidän odottaa, sano, että minä menen kenraalin puheille hänen
puolestaan.
-- Kuulen...
Ivanov meni juosten.
Meitä ei laskettu kenraalin luo. Turhaan yritin pyytää, vakuuttaa,
jopa toruakin... turhaan Saara repi hiuksiaan ja ahdisti
vahtisotilaita: meitä ei laskettu.
Saara loi hurjia katseita ympärilleen, tarttui molemmin käsin
päähänsä ja riensi suoraapäätä kedolle, isän luo. Minä hänen
jälessään. Katsoivat meihin neuvottomina...
Juoksimme sotilaiden luo. He asettuivat piiriin, ja, voitteko uskoa,
nauroivat, nauroivat Girshel paralle! Minä punastuin ja huusin
heille. Juutalainen näki meidät ja heittäytyi tyttärensä kaulaan.
Saara tarttui häneen, mielettömän sairaan vimmalla.
Ukko-raukka luuli, että hänet vapautetaan... Hän alkoi jo kiitellä
minua... Minä käänsin silmäni pois...
-- Teidän jalosukuisuutenne, -- huudahti hän ojentaen kätensä. --
Enkö ole armahdettu?
Minä vaikenin.
-- Enkö?
-- Ette.
-- Teidän jalosukuisuutenne, -- mutisi hän: -- katsokaa, teidän
jalosukuisuutenne, katsokaa... kas tuossa hän on, neitonen --
tiedättekö -- hän on minun tyttäreni.
-- Tiedän, -- vastasin minä, ja käänsin taas kasvoni pois.
-- Teidän jalosukuisuutenne, -- huudahti hän: -- minä en poistunut
telttanne luota! Minä en mistään hinnasta... -- Hän seisahtui ja
peitti silmänsä hetkiseksi... -- Minä himoitsin teidän rahojanne,
teidän jalosukuisuutenne, täytyy tunnustaakseni, rahoja... mutta en
mistään hinnasta...
Minä vaikenin. Girshel oli minulle vastenmielinen, samoin hänen
apulaisensa...
-- Mutta nyt, jos te pelastatte minut, -- kuiskasi juutalainen:
-- niin käsken -- minä... ymmärrättekö?... kaikki... olen valmis
kaikkeen...
Hän vapisi kuin lehti tuulessa, ja katseli ympärilleen. Saara syleili
häntä kiihkoisesti mutta ääneti. Adjutantti saapui heidän luokseen.
-- Herra kornetti, -- sanoi hän minulle: -- hänen ylhäisyytensä
käski vangita teidät. Mutta te... Hän osoitti vaieten sotilaille
juutalaista... heti hänet...
Siljafka lähestyi juutalaista.
-- Teodor Karlitsh, -- sanoin minä adjutantille (hänen kanssaan
oli tullut viisi sotilasta): -- käskekää ainakin viedä pois tämä
naisraukka.
-- Tietysti, mielelläni.
Onneton tuskin hengitti. Girshel kuiskasi jotain hänen korvaansa
juutalaisten kielellä...
Sotamiehet vaivoin raastoivat Saaran isän syleilyistä ja hellävaroen
veivät hänet etäämmäksi. Mutta hän riuhtasi itsensä irti ja
heittäytyi uudelleen Girshelin luo... Siljafka esti hänet. Saara
työnsi hänet luotaan, tyttö hieman punastui, hänen silmänsä
välähtelivät, hän ojensi kätensä.
-- Kiroon minä teidät kaikki, -- huusi hän saksaksi: -- olkaat
kolmasti kirotut, te ja teidän koko vihattava sukunne, köyhyys,
hedelmättömyys teidän osaksenne tulkoon ja väkivaltainen, häpeällinen
kuolema teidät nujertakoon! Peittäköön maa teidän jalkanne,
jumalattomat, tunnottomat, verenimijät, koirat...
Hänen päänsä painui taaksepäin... hän kaatui maahan... Hänet
nostettiin ylös ja vietiin pois.
Sotilaat kohottivat Girsheliä kainaloista. Silloin ymmärsin, miksi
sotilaat nauroivat hänelle, kun Saaran kanssa tulimme leirille.
Hän oli todella naurettava huolimatta kauhistuttavasta tilastaan.
Tuskallinen ero elämästä, tyttärestä, perheestä, aikaansai
onnettomassa uhrissa sellaisia eleitä, huutoja, hyppyjä, että
tahtomattakin hymyilimme, vaikka sydänalaamme kouristi kauhusta.
Onneton jähmettyi pelosta...
-- Oi, oi, oi! -- huusi hän: -- oi... malttakaa! kerron... paljon
kerron. Herra ali-kersantti, te tunnette minut. Olen toimittaja,
rehellinen toimittaja. Älkää käykö kiinni! Odottakaa vielä hetkinen,
hetkinen, pieni hetkinen odottakaa! Päästäkää minut, olen köyhä
juutalainen. Saara... missä on Saara? Oo, minä tiedän! hän on herra
asunto-upseerin luona (Herra tiesi miksi juutalainen antoi minulle
sellaisen olemattoman arvonimen) Herra asunto-upseeri! Minä en väisty
telttanne luota. (Sotilaat aikoivat käydä käsiksi Girsheliin... hän
kirkaisi korviasärkevästi ja kimposi irti heidän käsistään). Teidän
jalosukuisuutenne!... armahtakaa onnetonta perheenisää! -- Minä annan
kymmenen tukaattia, viisitoista annan, teidän jalosukuisuutenne!...
(Hänet raastettiin koivun luo)... -- Säästäkää! Armahtakaa!
herra asunto-upseeri! teidän korkeutenne! herra yli-kenraali ja
yli-päällikkö!
Juutalaisen kaulaan putosi silmukka... minä suljin silmäni ja läksin
juoksemaan.
Istuin kaksi viikkoa vankina. Minulle kerrottiin onnettoman Grishelin
lesken tulleen noutamaan vainajan vaatteet. Kenraali käski antaa
hänelle sata ruplaa. Saaraa en enää milloinkaan nähnyt. Sain haavan;
minut vietiin sairaalaan. Kun toinnuin, oli Danzig jo antautunut, --
ja minä jätin rykmenttini Reinin rannoille.
Lääkärin muistelma.
Kerran, eräänä syksynä, palatessani syrjäiseltä seudulta, vilustuin
ja tulin sairaaksi. Kun tunsin olevani kuumeessa, olin jo onneksi
piirikunnan pääkaupungissa, vieraskodissa, ja saatoin siis lähettää
noutamaan lääkäriä. Puolen tunnin kuluttua ilmestyi luokseni
piirilääkäri, lyhytkasvuinen, laihahko ja mustatukkainen mies.
Hän määräsi minulle tavanmukaista hiostumislääkettä, käski panna
sinappikääreen, pisti varsin sukkelasti poveensa viisiruplaisen, --
jonka tehdessään hän, kuitenkin kuivasti rykäisi ja vilkasi sivulle,
-- ja oli jo tekemäisillään lähtöä, mutta kuinka lienee tullut
puhetuulelle ja jäi istumaan. Minua vaivasi kuume; aavistin unetonta
yötä ja iloitsin saadessani jutella hyvän ihmisen kanssa. Tee
tuotiin huoneeseen, lääkärini alkoi pakinoida. Hän oli pienenläntä,
älykäs, puheli reippaasti ja huvittavasti. Kummallista on maailman
meno: toisen ihmisen kanssa elät kauan yhdessä, olet hänen kanssaan
ystävällisissä suhteissa, mutta et milloinkaan antaudu hänen kanssaan
avomieliseen, sydämelliseen keskusteluun; toiseen tuskin olet
ehtinyt tutustua -- ja katso: ei aikaakaan niin olet sinä hänelle
tai hän sinulle puhunut, kuin korvarippiä tehden, elämäsi sisimmät,
jopa arimmatkin asiat. En tiedä millä ansaitsin uuden ystäväni
luottamuksen, -- mutta niin kävi, että hän, kuten sanotaan "otti"
ja kertoi minulle sangen merkillisen tapahtuman; ja nytpä minä aion
sen tässä vuorostani kertoa suosiolliselle lukijalleni. Koetan puhua
lääkärin omilla sanoilla.
-- Ette taida tuntea, -- alkoi hän heikolla, väräjävällä äänellä: --
ette taida tuntea täkäläistä tuomari Mylovla, Paavo Lukitsh'ia?...
Ette tunne... No, samantekevä. (Hän yskäsi ja hieroi silmiään).
Katsokaas, jos saan sanoa, se sattui, puhuakseni asian tarkalleen,
suuren paaston viikolla, pahimman kelirikon aikaan. Istuin hänen
luonaan, tuomarimme luona, preferansia [Muuan vanha korttipeli
kolmen henkilön kesken. Alkuaan saksalainen. Suoment. muist.]
pelaten. Tuomarimme on hyvä mies, ja pelaa mielellään preferansia.
Yht'äkkiä (lääkärini käytti usein sanaa yht'äkkiä), sanovat minulle,
teitä kysyy muuan mies. Sanon: mikä hänellä asiana? Sanovat hänen
tuoneen kirjelapun, -- luultavasti sairaalta... No, hyvä, -- tämä,
ymmärrätte, on meidän leipäämme... Niin, nähkääs, asia oli seuraava:
minulle kirjoitti muuan leski, tilanomistajatar: tyttäreni on
kuolemaisillaan, tulkaa Herran, Jumalamme nimessä, olen lähettänyt
hevoset vastaanne. No, sehän ei vielä ollut mitään... Mutta tiesin
hänen asuvan kahdenkymmenen virstan päässä kaupungista, oli lisäksi
yön aika, ja tiet sellaiset, että hui! Ja leski oli köyhä, tiesin
saavani korkeintaan kaksi hopearuplaa vaivojeni palkkioksi, liinaisia
tulisi tuskin olemaan vuoteessani, ja illalliseksi olin saava tyytyä
kuiviin leivänsyrjiin. Mutta velvollisuus ennen kaikkea, kuten
ymmärrätte: -- ihminen on kuolemaisillaan. Katson, portaiden edessä
odottavat pienet kärryt; talonpoikaiset hevoset siinä lihavina,
karvaisina seisovat, ja ajaja on kunnioituksesta paljastanut päänsä.
No, ajattelen: herrasväkesi eivät näköjään aja kullassa kulisten...
Te suvaitsette nauraa, mutta sanon teille, meikäläinen mies ei ole
rikkauksilla pilattu, vaan arvioipi kaikki paikalleen... Jos kuski
istuu kuin ruhtinas, ei rypistä lakkiaan ja vielä nauraa partansa
takaa ja heiluttelee piiskaansa -- silloin voit toivoa kelpo palkan
vaivoistasi! Mutta nyt ei ollut hajuakaan sellaisesta. Kuitenkin,
ajattelin, minkä sille mahtaa: velvollisuus ennen kaikkea. Otin
välttämättömät lääkkeet ja läksin matkaan. Uskotteko, tuskin pääsin
perille. Tie aivan helvetillinen: puroja, lunta, kuraa, lätäköitä,
ja vielä yht'äkkiä pato pääsi aukeamaan -- saakeli! Kuitenkin
pääsin perille. Talo pieni, olkikattoinen! Akkunoista tuikki valoa:
siis, odottavat. Vastaani tuli vanha rouvasihminen, kunnianarvoisan
näköinen, myssyssä; pelastakaa, sanoi, kuolee. Minä sanoin: älkää
olko levoton... Missä sairas on? -- Kas tänne, olkaa hyvä! --
Katson: huone näyttää puhtaalta, nurkassa on lamppu, vuoteella
makaa neitonen, noin 20-vuotias, tiedotonna. Hänestä hehkuu kuume
ja hän hengittää raskaasti: kuumetta siis. Lähellä on kaksi muuta
neitosta, sisarukset, -- perin säikähtyneinä, itkettyneinä. --
Ajatelkaa, sanovat, eilen vielä oli aivan terve ja ruokahalu oli
hyvä. Aamulla valitti päätään, mutta illalla jo oli, katsokaa,
missä tilassa... Minä taas sanon: älkää olko huolissanne, -- se on
näet lääkärin velvollisuus, -- ja menin lähemmäksi. Iskin suonta,
käskin panemaan sinappikääreen, mikstuuraa määräsin. Samalla katson
häntä, katson, tiedättekö: -- Jumalani, sellaisia kasvoja, en ole
tavannut... kaunotar, sanalla sanoen! Sääli minussa herää. Piirteet
niin miellyttävät, silmät... Mutta, Luojan kiitos, hän rauhoittui;
alkoi hikoilla, tuli tajuihinsa, katseli ympärilleen, hymyili,
nosti kätensä, pyyhki kasvojaan... Sisaret kumartuivat häneltä
kyselemään: mikä sinun on? -- Ei mitään, sanoo, ja kääntyi pois
päin... Katselen -- nukahtanut. No, sanon, nyt on aika jättää sairas
rauhaan. Kas niin, hiivimme kaikki varpaillamme ulos; sisäkkö jäi
yksin sinne, kaiken varalle. Mutta vierashuoneessa jo teekeittiö ja
jamaika odottavat; meidän askareissamme ei tule näet ilman toimeen.
Tarjottiin teetä, pyysivät minua jäämään yöksi... Minä suostuin:
mikäpä tästä yön selkään! Eukko yhä huokailee. "Mitä te?" sanon:
"paraneehan se, älkää olko huolissanne, vaan mieluummin levätkää
itse: kahta jo käy kello." -- "Olkaa hyvä herättäkää minut, jos
jotain sattuu!" -- "Käsken, käsken!" -- Eukko lähti, ja tyttäret myös
menivät huoneeseensa; minulle tekivät vuoteen vierashuoneeseen. Ka,
niin menin levolle, -- mutta en voinut nukahtaa, -- mitä ihmettä! No,
mikä minua valvottaa. Yhä vaan sairas ei mene mielestäni. Vihdoin,
en kestä kauemmin, nousen, menen katsomaan, miten sairas tulee
toimeen. Hänen huoneensa oli vierashuoneen vieressä. Niin, minä
nousin, avasin hiljaa oven, -- mutta sydämeni sykkii rauhattomana.
Katson: palvelustyttö nukkuu suu ammollaan, kuorsaa senkin elukka!
Mutta sairas makaa, kasvot minuun päin, levittelee käsiään, raukka.
Lähestyin häntä... Aivan yht'äkkiä hän avaa silmänsä, katsoo
minuun!... "Kuka olette? kuka olette?" -- Minä tulin hämilleni. --
Älkää peljästykö, olen lääkäri; tulin vaan katsomaan, kuinka te
voitte. "Tekö tohtori?" Tohtori... tohtori... Äitinne lähetti minua
kaupungista noutamaan. Olemme iskeneet suontanne, neiti; suvaitkaa
nyt levätä rauhassa, niin päivän parin kuluttua, Jumalan avulla,
olette jalkeilla.-"Ah, niin, niin, tohtori, älkää antako minun
kuolla... älkää, älkää." -- Miksi te niin, Jumala kanssanne! --
Nyt hän on taas kuumeessa, arvelin; koetan valtimoa; niin aivan,
kuumeessa. Hän katsoo minuun, tarttuu käteeni. -- "Minä sanon teille,
miksi en tahdo kuolla... sanon teille sen. Olemme kahden; mutta te
älkää kellekään... kuulettehan"... Minä kumarruin, hän kuiskaa huulet
melkein kiinni korvassani, hänen hiuksensa hivelivät minun poskeani,
-- tunnustan, päätäni huimasi, -- hän kuiskasi... En ymmärtänyt
mitään... Ah, hän hourailee varmaankin... Hän kuiskasi, kuiskasi,
niin sulavasti, lopetti, vavahti, pää painui tyynylle ja uhkasi minua
sormellaan. -- "Muistakaa, tohtori, älkää kellekään..." Koetin häntä
rauhoittaa, annoin hänelle juoda, herätin palvelijattaren ja menin
ulos.
Samassa tohtori kiihtyneenä nuuskasi ja hetkeksi vaikeni.
-- Kuitenkaan, -- jatkoi hän: -- ei sairas toiseksi päiväksi vastoin
otaksumaani, toipunut. Minä arvelin, arvelin, ja yht'äkkiä päätin
jäädä, vaikka minua muut sairaat odottivat... Te tiedätte, mitä
laiminlyöminen tässä suhteessa merkitsee. Mutta ensinnäkin, sairas
oli totisesti epätoivon partaalla; mutta toisekseen, puhuakseni totta
tunsin itse suurta mieltymystä häneen. Sen ohessa koko perhe minua
miellytti. He olivat tosin vähävaraista väkeä, mutta sivistyneitä,
voipa sanoa, harvinaisessa määrässä. Heidän isänsä oli oppinut mies,
kirjailija; hän oli kuollut tosin köyhyydessä, mutta oli ehtinyt
hankkia lapsilleen erinomaisen kasvatuksen; ja hyvän kirjaston jätti
lapsilleen perinnöksi. Senkötähden, että niin hartaana hoitelin
sairasta, vai mistä syistä, he minuun, uskallanpa sanoa, kiintyivät
kuin omaiseensa. Sillä välin oli tullut kauhea kelirikko; kaikki
kulkuneuvot olivat suoraan sanoen kuin kelpaamattomiksi tulleet;
vieläpä oli vaikea hankkia lääkkeitä kaupungista... Sairas ei
toipunut... päivä meni, toinen tuli ja katsokaa... siinä sitä...
(lääkäri vaikeni). En tiedä, en löydä sanoja sitä kuvatakseni...
(hän alkoi uudelleen askaroida nuuskarasiansa kanssa, rykäsi ja otti
kulauksen teetä.) Sanon teille kiertelemättä, minun sairaani... aivan
tuota niinkuin... no, rakastui, mikäpä siinä on sanoessa... minuun...
tahi ei niin että rakastui... mutta, muuten tosiaan, kuinka lienee
ollut, tuota... (Lääkäri sotkeutui sanoihinsa ja punastui.)
-- Ei, jatkoi hän vilkkaasti: -- kuinka rakastui! Hän ei ollutkaan
mikään tavallinen nainen. Hän oli sivistynyt, viisas, lukenut
nuori nainen, mutta minä, mitäpä minun tiedostani, latinanikin
olin unohtanut, voinpa sanoa, kokonaan. Ja mitä tulee ulkomuotooni
(lääkäri katsoi hymyillen itseensä) niin siitäkään ei sovi juuri
kerskua. Mutta tyhmyriksi ei Herra Jumala kuitenkaan ole minua
luonut: en sano mustaa valkeaksi; jotain minäkin käsitän. Minä,
näettekös ymmärsin varsin hyvin, että Aleksandra Andrejevna --
(hänen nimensä näet oli Aleksandra Andrejevna) -- ei tuntenut minua
kohtaan rakkautta, vaan ystävällisiä, niin sanoakseni tunteita,
kunnioitusta ja niin... Vaikka hän itse ehkä erehtyi tässä suhteessa,
niin olihan hänen asemansa sellainen, te itse ymmärrätte. Muuten,
-- lisäsi lääkäri, joka oli nämä katkonaiset puheet puhunut melkein
henkeä pidättäen ja hämillään: -- minä nähtävästi olen puhunut hiukan
järjettömiä... ehkä ette minua käsitä... mutta suokaa minun kuitenkin
kertoa kaikki oikeassa järjestyksessä.
Hän joi lasinsa pohjaan ja alkoi puhua levollisemmin.
-- Niin, niin kävi. Potilaani tila tuli huonommaksi ja huonommaksi.
Te ette ole lääkäri, armollinen herra, ettekä saata siis käsittää
mitä meikäläinen mies tuntee sielussaan etenkin ensi aikoina, kun
hän alkaa huomata, että tauti kääntyy pahempaan päin. Mihin joutuu
itseluottamus! Silloin aivan arkiinnut, niin ettei voi sanoakaan.
Ja niin sinusta tuntuu, että olet unohtanut kaiken tietosi ja
taitosi ja ettei sairas sinuun luota ja että muutkin jo alkavat
huomata sinun kadottaneen tasapainosi ja ikäänkuin vastahakoisesti
tekevät selkoa sinulle taudin oireista, kulmainsa alta katselevat,
kuiskuttavat... voi kurjuutta! Onhan lääkettä, ajattelet, tätä tautia
vastaan, tulee ainoastaan löytää se. Eiköhän se ole sitä? Kokeilet,
kokeilet, -- ei, ei ole sitä! Et malta antaa lääkkeen tarpeeksi
vaikuttaa, kuten tulee... sen sijaan yrität milloin yhtä, milloin
toista. Otat useinkin reseptikirjasi... siellä se varmaankin on,
-- ajattelet, siellä. Totta tosiaan toisinaan umpimähkään avaat:
ehkä, ajattelet, kohtalo... kohtalo... mutta sillä välin ihminen
kuolee, mutta toinen lääkäri olisi hänet ehkä pelastanut. Neuvottelu,
sanot, olisi ollut tarpeellinen. Minä en ota päälleni vastuuta.
Mutta millaisena hölmönä sinä sellaisena hetkenä seisot! No niin,
aika parantaa kaikki erehdykset. Ihminen kuoli, -- eihän se ollut
sinun syysi: noudatithan sinä määrättyjä sääntöjä. Mutta muuten,
mikä on vielä kiusallisempaa, näet, että sinuun sokeasti luotetaan,
mutta itse tunnet olevasi kykenemätön auttamaan. Katsokaa, juuri
sellaista luottamusta Aleksandra Andrejevnan perhe tunsi minua
kohtaan: -- ja unohtivat sen ajatuksen, että heidän tyttärensä on
vaarassa. Minäkin heille puolestani vakuutan, ett'ei mitään hätää,
mutta samalla oli aivan kuin oma uskoni olisi lähtemässä pakosalle.
Kaiken onnettomuuden lisäksi tuli sellainen kelirikko, että ajaja
päiväkausia viipyi lääkkeen hakumatkoilla. Minä en väisty sairaan
huoneesta, en voi riistää itseäni irti, kertoen hänelle kaikenlaisia
kaskuja, pelaan hänen kanssaan korttia. Yökaudet istun, vanha rouva
kiittelee minua kyynelsilmin, mutta minä ajattelin itsekseni: en
ansaitse sinun kiitoksiasi. Tunnustan teille avomielisesti -- mitäpä
siinä nyt enää olisi salaamista, minä rakastuin potilaaseeni. Ja
Aleksandra Andrejevna kiintyi minuun: ei ketään muuta hän tahtonut
laskea huoneeseen, paitsi minua. Hän alkaa minun kanssani puhella,
-- kyselee minulta, missä olen opiskellut, kuinka nykyään elän,
onko minulla omaisia, kenen luona tapaan käydä. Tunnen, ettei hänen
pitäisi paljon puhua, mutta kieltää häntä siitä, oli mahdotonta.
Joskus tartun päähäni: -- mitä teet, ryöväri?... Mutta hän ottaa
minua kädestä ja pitelee sitä ja katselee minua kauan, kauan, kääntää
päänsä pois, huokaisee ja sanoo: "te olette niin hyvä". Hänen kätensä
ovat niin polttavat, silmät suuret, tummat. -- "Niin, -- sanoo hän,
te olette hyvä, te olette ihana ihminen, ette ole sellainen kuin
meidän naapurimme... ei, te ette ole sellainen... kuinka en ole teitä
ennen tuntenut?". -- Aleksandra Andrejevna, rauhoittukaa, sanon...
minä, uskottehan, tunnen, etten tiedä, millä olen ansainnut... mutta
rauhoittukaa, Jumalan tähden, rauhoittukaa... kaikki tulee hyväksi
jälleen, te tulette terveeksi. -- Samalla täytyy minun teille sanoa,
-- lisäsi lääkäri, kumartuen etunojaan ja nostaen silmäkulmiaan:
-- että he seurustelivat naapurien kanssa vähän, sentähden, että
he olivat heitä paljon korkeammalla. Ja rikkaiden kanssa esti
ylpeys tuttavuutta tekemästä. Sanon teille: perhe oli erinomaisen
sivistynyt; niin että tiedättekö, minulle oli kunnia sen keskuudessa
olla. Minun käsistäni ainoastaan hän otti lääkettä, nousee raukka
minun avullani istumaan, katsoo minuun raukka niin, että sydämeni on
sulaa. Mutta sillä välin hänen tilansa tuli yhä arveluttavammaksi,
yhä huonommaksi. Kuolee, arvelen, varmasti kuolee. Uskotteko,
vaikka itse olisin mieluummin arkkuun asettunut, mutta tuossa äiti,
sisaret minua tarkastavat, heidän silmänsä kysyvinä minua katselevat
ja luottamus katoo. "Mitä? Kuinka?" -- "Ei mitään vaarallista, ei
mitään!" -- Mutta mikä ei ole mitään, järki pimenee. Ja katsokaa,
istun kerran yöllä, yksin taaskin, sairaan vieressä. Palvelustyttö
tuossa taaskin istuu ja kuorsaa kuin hirsiä vetäen... Hänkin on
vaivautunut ja väsynyt. Aleksandra Andrejevna tunsi koko illan
suurta heikkoutta: kuume kovin rasitti. Aivan puoliyöhön asti yhä
vaan houraili; vihdoin hän näytti nukahtaneen; ainakaan ei ensinkään
liikahda, makaa vaan, liekki vaan nurkassa pyhänkuvan edessä loimuu.
Istun, tiedättekö, uuvuin, uinahdin minäkin. Yht'äkkiä, olin
tuntevinani jonkun minua koskettavan kylkeen, käännyin sinnepäin...
oi herra, herra, oi jumalani! Aleksandra Andrejevna katsoo minua
syvälle silmiin... hänen huulensa väreilivät, hänen poskensa palavat.
-- Mikä teidän on? -- "Tohtori, huolenhan minä?" -- Jumala armahtaa!
-- "Ei, tohtori, ei, olkaa hyvä, älkää sanoko minulle, että jään
elämään... älkää sanoko... jospa tietäisitte... kuulkaa, Jumalan
tähden, älkää salatko minulta iloani!" -- Mutta itse niin kiivaasti
hengittää. -- "Jos varmaan tiedän, että minun täytyy kuolla... niin
silloin sanon teille kaiken!" -- Aleksandra Andrejevna, säästäkää
minua! -- "Kuulkaa, enhän ole ensinkään nukkunut, olen kauan
teitä katsellut... Jumalan tähden... vakuutan teille, te olette
hyvä ihminen, te olette rehellinen mies, vetoan kaikkeen, mikä
maailmassa on pyhää -- sanokaa minulle totuus! Jospa tietäisitte,
kuinka tärkeää se on minulle... Tohtori, Jumalan nimessä, sanokaa,
olenko vaarassa?" -- Mitä minä teille sanon, Aleksandra Andrejevna,
säästäkää! "Jumalan nimessä, rukoilen teitä!" -- En voi salata
teiltä, Aleksandra Andrejevna, te olette kyllä vaarassa, mutta
Jumala on armollinen... -- "Minä kuolen, minä kuolen"... Ja hän tuli
iloiseksi, hänen kasvonsa kirkastuivat. Minä säikähdin. -- "Älkää
peljätkö, älkää peljätkö, kuolema ei vähintäkään minua peloita." Hän
kohottautui äkkiä vuoteessa ja nojasi kyynärpäihinsä. -- "Nyt, nyt
voin teille sanoa, että olen teille kiitollinen koko sydämestäni,
että te olette hyvä, jalo ihminen, että minä rakastan teitä"... Minä
katson häneen kuin järjetön; minun oli tukala olla, ymmärrätte...
-- "kuuletteko minä rakastan teitä". Aleksandra Andrejevna, millä
olen sen ansainnut! "Ei, ei, te ette ymmärrä minua, sinä et ymmärrä
minua" ja yht'äkkiä hän ojensi kätensä, tarttui päähäni ja suuteli...
-- Uskotteko, olin vähällä huutaa... heittäydyin polvilleni ja
kätkin pääni päänalukseen. Hän vaikenee; hänen sormensa väreilevät
minun hiuksissani; kuulen hänen itkevän. Aloin häntä lohduttaa,
vakuuttaa... en todellakaan tiedä mitä hänelle sanoin... Herättäkää
palvelija, Aleksandra Andrejevna... kiitän teitä... uskokaa...
olkaa rauhallinen. -- "Se on turha, se on turha", vakuutti hän.
"Jumala on heidän kaikkien kanssa, ne heräävät, heräävät, tulevat --
olkoon menneeksi: kuolenhan minä... Mitä sinä pelkäät, miksi olet
arka? Nosta pääsi... Vai ettekö usko, ehkä ette rakasta minua, ehkä
olen pettynyt... Siinä tapauksessa antakaa minulle anteeksi." --
Aleksandra Andrejevna, mitä te puhutte... rakastan teitä, Aleksandra
Andrejevna... Hän katsoi minua suoraan silmiin -- levitti kätensä, --
"Niin, syleile minua"... Sanon teille avomielisesti, en voi ymmärtää
kuinka en sinä yönä menettänyt järkeäni. Tunnen, että sairas kiduttaa
itseään, näin että hän ei ole aivan tajuissaan, ymmärrän senkin, että
ellei hän olisi kuolemaisillaan, niin hän ei ajattelisi minua; mutta
eikö ole raskasta kuolla kahdenkymmenen viiden vanhana, kun ei vielä
ole ketään rakastanut: kas juuri siitä johtui hänen epätoivonsa, ja
juuri siksi hän kiintyi minuun, -- ymmärrättekö nyt? Ja niin hän ei
päästä minua käsistään. -- Säästäkää minua, Aleksandra Andrejevna,
ja säästäkää itseänne, sanon -- "Mitä", sanoo hän, "mitä säälisin?
Täytyyhän minun kuolla"... Tätä hän alinomaan toisti. "Jospa minä
tietäisin jääväni elämään ja taas tulisin terveeksi neitoseksi, niin
minua hävettäisi, aivan hävettäisi, mutta nyt?" -- Mutta kuka on
teille sanonut, että te kuolette? -- "Oi, ei, turhuutta, sinä et petä
minua, sinä et voi valehdella, tutki itseäsi". -- Te jäätte eloon,
Aleksandra Andrejevna, minä parannan teidät, me pyydämme äitinne
siunausta. Me olemme löytäneet toisemme, tulemme onnellisiksi. --
"Ei, ei, olen ottanut teiltä lupauksen, minun täytyy kuolla... sinä
olet minulle luvannut... sinä olet minulle sanonut"... Katkeralta
minusta tuntuu nyt, monestakin syystä katkeralta ja ajatelkaa mitä
kaikkia asioita saattaa tapahtua samalla kertaa: näyttää siltä,
ettei se ole mitään, mutta kuitenkin se koskee kipeästi. Hänen
mieleensä johtuu kysyä minulta, mikä on nimeni, ei sukunimeni, vaan
ristimänimeni. Sattui niin hullusti, että minun nimeni on Trifon.
Niin, niin, Trifon, Trifon Ivanovitsh, perheen kesken sanoivat
minua tohtoriksi. Minkä sille voin, sanoin: Trifon, neiti hyvä. Hän
siristi silmiään, nyökytti päätään ja kuiskasi jotain ranskaksi,
-- oh, niin, jotain, joka ei ollut hyvää ja naurahti sitten, joka
ei myöskään tuntunut hyvältä. Ja niin minä vietin melkein koko yön
hänen vuoteensa luona. Aamulla menin ulos aivan huumaantuneena;
palasin hänen luoksensa taas päivällä teetä juotuani. Jumalani,
jumalani! Häntä ei enää voinut tuntea. Rehellisesti tunnustan teille,
en ymmärrä nyt, todellakaan ymmärrä, kuinka saatoin kestää tämän
koetuksen. Kolme päivää, kolme yötä vielä sai sairaani kärsiä... Ja
millaisia öitä! Mitä hän puhui minulle!... Mutta viimeisenä yönä,
saatatteko kuvaella, -- istuin hänen vieressään ja pyydän Jumalalta
yhtä: korjaa hänet pikemmin ja minutkin samalla... Yht'äkkiä
äitivanhus ehättää huoneeseen... edellisenä päivänä olin hänelle
sanonut, äidille näet, että on kovin vähän toivoa, että hänen tilansa
on huono ja että voisi jo pappia käskeä. Sairas nähtyään äitinsä
sanoo: -- "no, sepä hyvä, että tulit... katso meihin, me rakastamme
toisiamme, olemme antaneet toisillemme lupauksen." -- "Mitä, mitä,
hän puhuu, tohtori, mitä?" -- Minä kangistuin. -- Hän hourailee,
sanon: -- kuumeessa... Mutta tytär sanoo siihen: -- "Turhaa puhetta,
turhaa, sinähän minulle vast'ikään puhuit aivan toista ja otit
minulta sormuksen... miksi sinä teeskentelet. Äitini on hyvä, hän
antaa anteeksi, hän ymmärtää. Mutta minä kuolen, minun ei tarvitse
kenellekään valehdella, anna minulle kätesi"... Minä hypähdin
paikoiltani ja juoksin kiireimmän kautta ulos. Rouva nähtävästi
arvasi.
-- En rupea teitä kuitenkaan pitemmältä vaivaamaan, minua itseänikin
painostaa tätä kaikkea muistellessani. Sairas kuoli seuraavana
päivänä. Olkoon taivas hänelle avoinna! (lisäsi lääkäri nopeasti
ja huokaisten). Ennen kuolemaansa pyysi hän omaisensa menemään
ulos ja minun jäämään yksin hänen kanssaan. -- "Antakaa minulle
anteeksi", sanoo hän: "minä ehkä olen syyllinen teidän edessänne...
sairauteni... mutta, uskokaa, en ole ketään rakastanut ennen teitä...
älkää unohtako minua... säilyttäkää minun sormukseni..." Lääkäri
käänsi päänsä pois; minä annoin hänelle käteni.
-- Ah, -- sanoi hän; -- puhukaamme jostakin muusta, tai haluatteko
pelata preferanssia? Meikäläiselle miehelle ei oikeastaan sovi
antautua niin ylevien tunteiden valtaan. Meikäläinen mies ajatelkoon
yhtä: etteivät lapset parkuisi, ja ettei eukko toruisi. Senjälkeen,
näet, olen minä ehtinyt mennä kuten sanotaan, avioliittoon...
Kuinkas sitten... Nain kauppiaan tyttären: seitsemän tuhatta tuli
myötäjäisinä. Hänen nimensä on Akulina, sopii hyvin Trifonille.
Muuten, sanottakoon se suoraan: pahansisuinen muija, mutta onneksi
nukkuu päiväkaudet... Entä se preferanssi?...
Me istuimme preferanssia pelaamaan kopeekan pelierällä. Trifon
Ivanitsh voitti minulta kaksi ja puoli ruplaa -- ja lähti pois
myöhään, varsin tyytyväisenä voittoonsa.