Hän makasi seljällään hieman toisen kyljen varassa, vasen käsi
pään alla, toinen oli jäänyt vierähtäneen ruumiin alle. Märkä
lieju oli peittänyt hänen jalkansa, joissa oli pitkävartiset
merimiessaappaat, lyhyt, sininen takki oli kostean merisuolan
tahraama ja napittamattomana; punainen liina oli hänellä kaulassa.
Tummat kasvot, jotka katselivat taivasta kohti, ikäänkuin hymyilivät;
kohonneen ylähuulen alta näkyivät valkoiset, pienet hampaat;
puoleksi sulkeutuneiden silmien terät tuskin eroittautuivat
tummuneista valkuaisista; vaahtokuplien peittämät saviset hiukset
olivat valloillaan maassa ja jättivät paljaaksi sileän otsan,
josta näkyi sinertävä arpi; kapea nenä kohosi terävänä, valkoisena
viivana litistyneiden poskien välistä. Viime yön myrsky oli tehnyt
tehtävänsä... hän ei saavuttanut Amerikkaa! Siinä makasi mies,
joka oli solvaissut äitiäni, turmellut hänen elämänsä -- minun
isäni -- niin! -- minun isäni -- siinähän ei ollut mitään epäilystä
-- makasi voimattomana, liassa, jalkojeni juuressa. Minä tunsin
tyydytetyn koston surkeuden, inhon, kauhistuksen ja ennenkaikkea...
ajatellessani sitä, mitä olin nähnyt -- ja ajatellessani sitä mitä
oli tapahtunut. Se pahuus, se rikoksellisuus, -- josta jo olen
puhunut, ne käsittämättömät tunteet heräsivät jälleen minussa...
ahdistivat minua. Ahaa! ajattelin; miksi minä olen sellainen...
sentähden, että veri niin vaatii! Minä seisoin ruumiin vieressä,
katselin ja odotin... eivätkö nuo kuolleet silmäterät liikahda,
eivätkö nuo mykistyneet huulet värähdä? -- Eivät! Kaikki on
liikkumatonta, kuollutta; tuo ruohikkokin, johon myrsky oli hänet
heittänyt, oli kuin jähmettynyt, lokitkin olivat lentäneet pois -- ei
ainoatakaan sirpaletta missään, ei laudan pätkää, eikä ainoatakaan
särkynyttä esinettä. Tyhjyys kaikkialla... hän yksin -- minä -- ja
etäällä kohiseva meri. Katsoin taakseni, sama tyhjyys sielläkin,
elottomien kukkuloiden jono taivaan rannalla... siinä kaikki!
Tukalalta tuntui jättää tämä onneton yksinäisyyteen, rannikon
liejuille kalojen ja lintujen ruuaksi; sisäinen ääni sanoi minulle,
että olin velvollinen kutsumaan ihmisiä, ellei auttamaan -- mitäpä
se enää hyödyttäisi! -- niin edes senvuoksi, jotta hänet saisi
viedyksi ihmisasuntoon... Mutta sanomaton pelko yht'äkkiä yllätti
minut. Minusta näytti, että tämä kuollut ihminen tietää minun tänne
tuloni, että hän itse on toimeenpannut tämän viimeisen kohtauksen --
olin vielä kuulevinani tuon tutun, kumean murinan... Minä juoksin
syrjään, vilkasin vielä kerran... Jotain hohtavaa pisti silmääni: se
pysäytti minut. Se oli kultasormus ruumiin kädessä... Tunsin äitini
kihlasormuksen. Muistan vielä, kuinka pakoitin itseni lähestymään
ruumista, kumartumaan... muistan kylmien sormien tahmean kosketuksen,
muistan kuinka olin tukahtua, kuinka siristin silmiäni, purin
hammasta riuhtoessani irti itsepintaista sormusta...
Vihdoinkin se irtautui ja minä juoksen, juoksen pois henkeni edestä,
-- ja joku kiitää jälessäni, ajaa minua takaa ja tavoittelee minua.