Ja se tulikin, tuo tavaton, tuo tuntematon! Yht'äkkiä, noin
kaksikymmentä askelta edessäni näin saman neekerin, joka kahvilassa,
minun läsnäollessani oli puhutellut paroonia. Puettuna samaan
viittaan kuin silloinkin, hän aivankuin kohosi esiin maasta ja
kääntyen minuun selin alkoi kiireesti kulkea käyrän sivukadun kapeata
jalkakäytävää. Minä koetin parastani saavuttaakseni hänet, mutta hän
kiiruhti samassa määrässä katsomatta taakseen ja yht'äkkiä katosi
erään talon nurkan taakse. Juoksin nurkalle saakka, ja kiersin sen
yhtä nopeasti kuin neekerikin... Mutta ihme ja kumma! Edessäni oli
pitkä ja kapea mutta aivan tyhjä katu; se oli vielä aamu-usvan
peitossa, mutta katseeni saattoi kuitenkin tunkeutua sen päähän
saakka, niin että saatoin eroittaa sen kaikki rakennukset. Eikä
yhtään elävää olentoa liikkunut missään. Kookas neekeri viittoineen
oli yhtä pian hävinnyt, kuin hän oli ilmestynytkin. Jouduin
ymmälle... mutta ainoastaan silmänräpäykseksi. Uusi tunne heti
valtasi minut; tämän kadun, joka mykkänä ja kuolleena avautui eteeni,
-- tunsin ennestään. Tämä oli minun uneni katu. Minä vavahtelin, ja
sydäntäni melkein kouristi -- aamu oli näet viileä -- ja heti taas
vähääkään epäröimättä, mutta melkein pelokkaana asiani vakuudesta
riensin eteenpäin. Aloin etsiä silmilläni... ja kas tuossa se oli:
kas tuossa oikealla uneni talo. Ja kas tuolla vanha portti kivisine
tukipylväineen molemmin puolin. Totta tosiaan, talon ikkunat eivät
olleet pyöreät, vaan nelinurkkaiset... mutta se ei ollut niin
tärkeää. Koputin porttiin, koputin kerran, kaksi, kolme, yhä kovemmin
ja kovemmin... Portti avautui verkkaan, raskaasti naristen, aivan
kuin valittaen. Edessäni seisoi nuori palvelustyttö hajallahapsin,
unisin silmin. Hän oli nähtävästi juuri herännyt. -- Asuuko täällä
parooni? -- kysyin, ja katselin nopeasti pihan joka soppeen... Sama;
kaikin puolin sama paikka... kas tuossa laudat ja hirret, jotka
unessa näin.
-- Ei, vastasi minulle palvelijatar: -- parooni ei asu täällä.
-- Miksi ei? Se ei ole mahdollista!
-- Nyt hän ei ole täällä. Hän matkusti eilen.
-- Mihin?
-- Amerikkaan.
-- Amerikkaanko? -- toistin väkinäisesti. -- Niin, hän palaa kaiketi?
Palvelija katsoi minuun epäluuloisena.
-- Sitä emme tiedä. Ehkä hän ei milloinkaan palaa.
-- Kauanko hän asui täällä?
-- Ei kauan, noin viikon. Nyt hän on aivan poissa.
-- Mutta mikä on tämän paroonin sukunimi?
Palvelija katsoi minuun merkitsevästi.
-- Ettekö tiedä hänen sukunimeään? Me kutsuimme häntä
yksinkertaisesti parooniksi. Hoi, Pietari! -- huusi hän nähdessään,
että minä tulin yhä tunkeilevammaksi. -- Joudu tänne: mikä
muukalainen tuo on, joka tuossa kaikkea kyselee.
Sisähuoneesta ilmestyi kookas, kömpelö työmies.
-- Mitä tahdotte? Mikä on asiana? -- kysyi hän käheällä äänellä -- ja
jurona kuunneltuaan minua toisti palvelijan jo äsken lausumat sanat.
-- Mutta kuka täällä asuu? -- kysyin minä.
-- Meidän isäntämme.
-- Mutta kuka hän on?
-- Puuseppä. Tämän kadun varrella asuu vaan puuseppiä.
-- Saako häntä tavata?
-- Ei nyt, hän nukkuu.
-- Eikö saa mennä sisälle?
-- Ei saa. Menkää.
-- No mutta eikö teidän isäntäänne saa tavata myöhemmin?
-- Miksei? voipi. Aina voipi... Mutta menkää nyt jo.
-- Entä tuo neekeri? -- kysyin minä äkkiä. Työmies katsoi
neuvottomana ensiksi minuun, sitten palvelijattareen.
-- Mikä neekeri? -- kysyi hän vihdoin. Menkää, herra. Myöhemmin
voitte tulla ja puhua isännän kanssa.
Menin kadulle. Portti paukahti kiinni jälkeeni raskaasti ja tiviisti,
tällä kertaa narahtamatta.
Minä panin tarkoin mieleeni kadun, ja talon ja menin pois, mutta en
kotiin. Pettymyksen tunne valtasi minut. Kaikki mitä minulle oli
tapahtunut oli niin ihmeellistä, niin tavatonta -- mutta samalla,
kuinka lyhyeen kaikki oli päättynyt! Olin varmasti uskonut ja ollut
vakuutettu näkeväni tässä talossa minulle ennestään tutun huoneen, --
ja huoneessa isäni, paroonin, aamuviitassa ja piippu hampaissa...
Mutta isäni oli lähtenyt Amerikkaan ja mitä minun nyt on tehtävä?...
Kertoisinko kaikki äidille -- vai pitäisinkö ikuisesti salassa
muiston tästä kohtauksesta? En saattanut mitenkään tyytyä siihen
ajatukseen että sellaiselle yliluonnolliselle, salaperäiselle alulle
tulisi niin järjetön, niin jokapäiväinen loppu! En tahtonut palata
kotiin, vaan menin minne vaan tieni vei minut pois kaupungista.