Ensi työkseni läksin kahvilaan, jossa olin paroonin tavannut; mutta
kahvilassa ei kukaan tuntenut eikä edes ollut huomannut häntä. Hän
oli ollut siellä tilapäinen vieras. Neekerin isäntäväki oli tosin
huomannut, sillä hän oli siksi eriskummallisen näköinen. Mutta
kuka hän oli, ja missä hänen olinpaikkansa oli -- siitä ei kellään
ollut vähintäkään tietoa. Jätettyäni kaikkien sattumusten varalle
osoitteeni kahvilaan, läksin kuljeskelemaan kaupungin katuja ja
rantakujia laivasillan ympäristöjä, bulevardeja, katselin tarkoin
kaikkia julkisia laitoksia, mutta en missään löytänyt edes paroonin
näköistä miestä enkä hänen toveriansa... En ollut kuullut paroonin
sukunimeä, enkä siitä syystä saattanut kääntyä poliisin puoleen;
kuitenkin annoin tiedon parille kolmelle järjestyksen valvojalle
(tiedonantoni herätti heissä suurta kummastusta, eivätkä he oikein
minua uskoneet) että olisin palkitseva auliisti heidän toimensa,
jos heille onnistuisi päästä noiden kahden henkilön jäljille.
Parhaani mukaan koetin heille kuvata noiden muukalaisten ulkomuotoa.
Etsittyäni sillä tavalla koko aamupäivän palasin kotiin uupuneena.
Äitini nousi vuoteesta, mutta hänen tavalliseen suruunsa liittyi
jotain uutta, jotain mietiskelevää neuvottomuutta, joka aivan viilsi
sydäntäni. Illan istuin hänen luonansa. Emme puhuneet sanottavasti
mitään: hän pelasi pasianssia ja minä katselin vaieten kortteihin.
Hän ei sanallakaan maininnut taannoisesta kertomuksestaan, eikä
siitä, mitä edellisenä päivänä oli tapahtunut. Olimme ikäänkuin
salaisesti sopineet olla koskettelematta näitä arkaluontoisia
ja ihmeellisiä tapauksia... Hän oli kuin närkästynyt itselleen
siitä, minkä hän oli tahtomattaan puhunut; mutta ehkei hän oikein
muistanutkaan kaikkea, mitä oli sanonut kuumehoureissa -- ja toivoi
minun häntä säästävän... Niin kyllä, minä säästin hänet siitä, ja
hän tunsi sen. Hän oli eilisestä asti välttänyt minun katsettani.
Koko yönä en saanut unta silmiini. Ulkona nousi äkkiä hirvittävä
myrsky. Tuuli ulvoi ja reutoi vimmatusti, ikkunanruudut helähtelivät,
jopa paikoin särkyivätkin, ilmassa kaikui epätoivon ulvahduksia
ja valituksia aivan kuin ylhäällä ilmassa olisi jotain särkynyt
ja raivoisasti parkuen lentänyt järkkyviä taloja vastaan. Päivän
laskiessa tyyntyivät ajatukseni suloiseen uneen... Yht'äkkiä valtasi
minut ihmeellinen tunne, oli aivankuin joku olisi astunut huoneeseeni
ja kutsunut minua, maininnut nimeni, ei kovalla, vaan päättävällä
äänellä. Nostin pääni, mutta en nähnyt ketään, mitä kummaa! En
ensinkään säikähtynyt -- päinvastoin ilostuin; minussa heräsi
äkkiä vakuutus siitä, että nyt aivan varmasti saavutan päämääräni.
Kiiruhdin pukeutumaan ja niin olin taaskin pian ulkona.