Minkä tärisyttävän vaikutuksen äidin kertomus minuun teki --
sen saattaa jokainen ymmärtää. Hänen ensimmäisestä sanastaan
ymmärsin hänen puhuvan itsestään, eikä mistään tuttavasta,
hänen salaperäisyytensä vaan vakuutti minun arveluni oikeaksi.
Silminnähtävää oli, että mies, jota olin unessa etsinyt ja jonka olin
nähnyt valveilla, oli isäni! Hän ei ollut tapettu eikä murhattu,
kuten äitini otaksui, vaan ainoastaan haavoittunut. Isäni oli tullut
hänen luoksensa ja juossut pois säikähtyneenä hänen huudostaan.
Kaikki selveni minulle yht'äkkiä ja vaistomaisen vastenmielisyyden
tunne minua kohtaan, joka toisinaan heräsi äidissäni sekä hänen
alinomainen surunsa ja meidän yksinäinen elämämme... Muistan kuinka
päätäni pyörrytti -- ja minä tartuin siihen molemmin käsin, aivan
kuin haluten pitää sitä paikallaan. Minulle selvisi se ajatus, että
minun välttämättä hinnalla millä hyvänsä, täytyi uudestaan löytää
tämä mies. Miksi? Missä tarkoituksessa? -- Siitä minä en ehtinyt
tehdä itselleni tiliä, mutta etsiä... etsiä häntä -- se oli minulle
tullut elämän tai kuoleman kysymykseksi. Seuraavana aamuna äiti
vihdoin rauhoittui... kuume katosi... hän vaipui uneen. Jätettyäni
hänet isäntäväkemme ja palvelijain huostaan läksin etsiskelylle.