-- Kuule, mitä sinulle kerron, -- alkoi äitini: -- ethän enää
ole lapsi; sinun tulee jo kaikki tietää. Minulla oli kerran hyvä
ystävätär... Hän meni naimisiin miehen kanssa, jota hän rakasti
ja hän oli sangen onnellinen. Avioliiton ensimmäisenä vuonna he
molemmat lähtivät pääkaupunkiin viettääkseen siellä muutaman viikon
huvituksissa. He asettuivat hienoon hotelliin, kävivät usein
teattereissa ja muissa tilaisuuksissa. Ystävättäreni oli kaunis,
kaikkialla hänet huomattiin, nuoret miehet eivät suoneet hänelle
rauhaa, ja niiden joukossa oli eräs -- -- -- upseeri. Hän kulki
lakkaamatta ystävättäreni jälessä, ja missä hän ikinä olikin, hän
kaikkialla näki tämän mustat ilkeät silmät. Hän ei tutustunut häneen,
eikä kertaakaan puhellut hänen kanssaan, -- mutta tuo mies yhä
katseli häntä hurjan ja omituisen näköisenä. Pääkaupungin kaikki
huvitukset tärveltyivät tämän miehen läsnäolon takia; ystävättäreni
alkoi pyydellä miestään lähtemään hänen kanssaan pois, ja he
päättivätkin jo jättää kaupungin. Kerran hänen miehensä lähti
klubiin, upseerien kutsuihin -- jotka kuuluivat samaan rykmenttiin
kuin tuo mainittu upseeri - pelaamaan korttia... Ystävättäreni jäi
ensi kerran yksin, hänen miehensä ei pitkään aikaan palannut kotiin,
hän laski pois palvelijattarensa ja meni levolle... Mutta yht'äkkiä
hänen tuli vaikea olla, niin että hänen koko ruumistaan puistatti ja
kylmi. Hän kuuli kevyttä kopinaa seinän takaa -- aivan kuin koiran
raappimista -- ja hän alkoi katsella seinään, sinne, mistä kopina
kuului. Nurkassa paloi yölamppu ja huoneen seinät olivat pehmeillä
tapeteilla päällystetyt. Yhtäkkiä siellä jotain liikahti, jokin
näyttäytyi ja taas piiloutui... Ja suoraan seinästä ilmestyi kaikessa
tummuudessaan ja pituudessaan sama hirvittävä mies ilkeine silmineen!
Ystävättäreni aikoi huutaa, mutta ei voinut. Hän aivan jähmettyi
kauhistuksesta. Mies lähestyi häntä nopeasti kuin villipeto, heitti
jotakin hänen päänsä päälle, jotain tukahuttavaa, valkoista,
raskasta... Mitä sitten tapahtui, en muista! Se oli kuin kuolema,
kuin murha... Kun hirvittävä usva vihdoin haihtui, kun minä...
kun ystävättäreni tuli tajuihinsa, ei huoneessa ollut ketään. Hän
taaskaan -- pitkään aikaan -- ei jaksanut huutaa, vihdoin huusi...
sitten taas kaikki meni sekaisin.
Vihdoin hän näki vieressään miehensä, joka kello kahteen yöllä oli
viipynyt klubilla... Hänen muotonsa oli aivan muuttunut, hän alkoi
kysellä, mutta ei saanut mitään vastausta... Sitten hänen vaimonsa
sairastui... Kuitenkin, muistaakseni, jäätyään yksin huoneeseen,
hän tarkasti tuota paikkaa seinässä... Pehmeän kangastapetin alta
hän saattoi eroittaa salaoven. Mutta häneltä itseltään oli sormesta
hävinnyt kihlasormus. Tämä sormus oli muodoltaan sangen erikoinen:
siinä oli vuoroin seitsemän kultatähteä seitsemän hopeatähden
kanssa. Se oli ikivanha sukumuisto. Hänen miehensä kysyi mihin se
oli joutunut, mutta hän ei voinut mitään vastata. Hänen miehensä
luuli, että hän oli sen johonkin pudottanut, etsi sitä kaikkialta,
kuitenkaan löytämättä. Hänen miehensä tuli alakuloiseksi, hän päätti
lähteä kotiin niin pian kuin mahdollista, ja heti kun tohtori antoi
luvan -- he jättivät pääkaupungin. Mutta, voitko ajatella mitä!
Juuri heidän lähtöpäivänänsä he kadulla yht'äkkiä tapasivat paarit
kantajineen... Näillä paareilla makasi vast'ikään murhattu mies,
jonka päässä oli ammottava haava, -- ja ajattele, tämä oli sama
hirvittävä, yöllinen vieras hirvittävine silmineen. Hän oli murhattu
korttipelissä.
Sitten minun ystävättäreni matkusti maalle, tuli äidiksi ensi
kertaa... ja eli miehensä kanssa muutaman vuoden. Hän ei milloinkaan
saanut mitään tietää ja mitä hänen vaimonsa olisikaan voinut sanoa,
eihän hän itsekään mitään tiennyt.
Mutta entinen onni oli hävinnyt. Heidän elämänsä pimeni -- eikä
tullut enää koskaan valoisaksi... Muita lapsia heillä ei ollut ennen
eikä jälkeen... mutta tämä poika...
Äiti vapisi ja peitti kasvonsa...
-- Sano nyt, -- jatkoi hän kuin uusia voimia saaden: -- oliko
tuttavani jollain tavoin syyllinen? Mistä hän saattoi itseään
soimata? Häntä oli rangaistu, mutta eikö hänellä ole oikeutta
Jumalan kasvojen edessä julistaa, että häntä kohdannut rangaistus
oli epäoikeutettu? Miksi hänelle kuten rikokselliselle, jonka
sielussa omantunnonvaivat risteilevät, miksi hänelle elämän entisyys
näyttäytyi niin hirvittävänä muistona niin monen vuoden jälkeen?
Macbeth tappoi Bankon -- ei ole ihmeteltävää, että elämä hänen
edessään synkkänä kangasti... mutta minä...
Tässä äitini puhe kävi niin sekavaksi ja hämäräksi, etten saata sitä
enään muistaa. Minä en enää epäillyt, että hän hourailee.