Palvelijamme riensi hätääntyneenä ja huolestuneena vastaani, kun
tulin eteiseen. Hänen kasvojensa ilmeestä päätin heti tapahtuneen
jotain ikävää minun poissa ollessani. Ja oikein arvasin, sillä
sain kuulla, että tunti sitten äitini makuusuojasta oli yht'äkkiä
kuulunut hirvittävää kirkunaa; sisään rientävä palvelija tapasi
hänet lattialla pyörtyneenä ja hän tointui vasta muutaman hetken
kuluttua. Tultuaan tajuihinsa täytyi äitini ruveta vuoteeseen, ja
hän oli edelleenkin säikähtyneen ja oudon näköinen. Hän ei puhunut
sanaakaan, ei vastannut kysymyksiin, yhä vaan katseli ympärilleen ja
vavahteli. Palvelija lähetti puutarhurin lääkäriä noutamaan. Lääkäri
tuli ja määräsi rauhoittavaa lääkettä, mutta hänellekään äitini ei
mitään puhunut. Puutarhuri vakuutti, että vähän sen jälkeen, kun
äitini huoneesta oli kuulunut huutoa, oli tuntematon mies kiireimmän
kautta juossut puutarhan kukkaislavojen yli katuportille päin. (Me
asuimme yksikerroksisessa talossa, jonka ikkunat olivat suurenlaiseen
puutarhaan päin). Puutarhuri ei ollut ehtinyt eroittaa miehen
kasvoja, saattoi ainoastaan kertoa, että hän oli laihanlainen,
matalassa olkihatussa ja pitkäliepeisessä takissa. "Paroonin puku!"
välähti heti mieleeni. Puutarhuri ei voinut saavuttaa häntä, etenkin
kun hänet kutsuttiin heti sisään ja lähetettiin lääkäriä noutamaan.
Menin heti äitini luokse. Hän makasi vuoteellaan kalman kalpeana.
Nähtyään minut hän heikosti hymyili ja ojensi minulle kätensä. Istuin
hänen vuoteensa viereen ja aloin kysellä äskeistä tapahtumaa; ensiksi
hän ei tahtonut mitään kertoa, mutta vihdoin hän kuitenkin tunnusti
nähneensä jotain sellaista, josta oli kovin säikähtynyt. "Kävikö joku
täällä huoneessa?" -- "Ei", vastasi hän hätäisesti: "Eikö todellakaan
kukaan käynyt, mutta minusta aivan näytti siltä... minusta tuntui
siltä"... Hän vaikeni ja kaihtoi kädellä silmiänsä. Minua halutti
kertoa hänelle puutarhurilta kuulemani asian ja samalla kohtaukseni
paroonin kanssa. Mutta en tiedä miksi sanat takertuivat kurkkuuni.
Päätin kuitenkin huomauttaa äidilleni, että haamut eivät tavallisesti
ilmesty päivällä... "Jätä minut, -- kuiskasi hän: -- ole niin hyvä;
älä kiusaa minua, joskus saat sen tietää"... Hän vaikeni taaskin.
Hänen kätensä olivat kylmät ja valtimo oli nopea ja epätasainen.
Annoin hänelle lääkettä ja väistyin kauemmaksi antaakseni hänen
olla rauhassa. Koko päivänä hän ei noussut, vaan liikkumatta makasi
silloin tällöin vaan syvään huokaisten ja arasti raottaen silmiään.
Kaikki olimme neuvottomina.