Sain takaisin vähitellen tasapainoni, jonka olin menettänyt
keskustelumme aikana; meidän lähestymisemme tuntui minusta varsin
kummalliselta. Minua ei miellyttänyt hymyily jolla parooni minua
puhutteli; samoin tuntui minusta vastenmieliseltä hänen silmiensä
ilme, kun hän loi minuun tutkivan katseensa... Niissä oli jotain
villiä, mutta samalla suojelevaa... Jotakin painostavaa... Näitä
silmiä en ollut unessa nähnyt. Eriskummalliset olivat myöskin
paroonin kasvot! Ne olivat kalpeat, väsyneet, mutta samalla
epämiellyttävän nuorekkaat kasvot. Minun "yöllisellä" isälläni ei
myöskään ollut sellaista syvää otsan yli vinoon käypää arpea, kuin
minun uudella tuttavallani, ja jota en ollut huomannut, ennenkuin hän
oli tullut aivan lähelleni.
En ehtinyt ilmoittaa paroonille katua ja talomme numeroa, kun
roteva neekeri, joka oli puettu silmiin asti ulottuvaan viittaan
lähestyi häntä takaa päin ja laski kätensä kevyesti hänen olalleen.
Parooni kääntyi häneen päin ja virkkoi: ahaa vihdoinkin! ja nyökäten
minulle päätään lähti yhdessä neekerin kanssa kahvilaan. Minä jäin
paikalleni, halusin näet odottaa paroonin paluuta kahvilan ovesta,
en varsin sentähden, että saisin hänen kanssaan uudestaan puhella
-- (sillä en tosiaankaan tiennyt, mistä saattaisin enään hänen
kanssaan keskustella) -- vaan tullakseni uudestaan vakuutetuksi
ensi vaikutelmastani: -- Mutta kului puoli tuntia, kului tunti...
Paroonia ei näkynyt eikä kuulunut. -- Menin kahvilaan, kulin kaikkien
huoneiden läpi, mutta en nähnyt missään paroonia enkä neekeriä. He
olivat siis molemmat poistuneet taka-ovesta.
Minun päätäni hieman särki ja vilvoitellakseni läksin kävelemään
meren rantaan kaupungin takaiseen, suureen puistoon päin, joka
oli noin kahdensadan vuoden vanha. Käveltyäni pari tuntia
jättiläistammien ja plataanien varjossa, palasin kotia.