Tuli heinäkuu. Liike kaupungissamme tähän aikaan yhä vilkastui.
Laivoja tuli joukottain satamaan, uusia, tuntemattomia ihmisiä
ilmestyi kaduille. Minua huvitti silloin kuljeskella rantakadulla
kahviloiden ja ravintoloiden ohi katsellen kaikennäköisiä merimiehiä
ja muita outoja tulokkaita, jotka istuskelivat palttinakattoisissa
suojuksissa, pikkupöytien ympärillä, vaahtovien oluthaarikoiden
ääressä.
Silloinpa, kerran, kulkiessani erään kahvilan ohi, näin miehen,
johon koko huomioni heti kiintyi. Muukalainen oli mustassa, pitkässä
takissa ja päässä hänellä oli huomiotaherättävä olkihattu. Hän istui
hiljaa kädet ristissä rinnalla. Mustien hiusten pehmeät suortuvat
kiersivät otsaa alas, melkein silmiin saakka; ohuet huulet puristivat
lyhyen piipun hammasluuta. Tämä mies näytti niin tutulta, tummien
kasvojen piirteet, kellertävä hipiä, koko hänen muotonsa -- oli
epäilemättä jo ennen painunut mieleeni. En voinut olla asettumatta
hänen eteensä ja kysyin itseltäni: kuka tämä mies on? missä olen
hänet nähnyt? Hän tunsi varmaankin minun kiinteän katseeni, sillä hän
loi minuun mustat, pistävät silmänsä... Minä huokasin...
Tämä oli sama isä, jonka olin nähnyt unessa ja jota olin etsinyt.
Ei voinut olla puhettakaan erehdyksestä, -- samannäköisyys oli siksi
silmiinpistävä. Jopa pitkäliepeinen takkikin, joka peitti hänen
laihaa vartaloaan, sen väri ja kuosi, muistutti vaippaa, jossa isäni
oli ilmestynyt minulle.
"Onkohan tämäkin unta?" ajattelin... Ei... Nyt on päiväsydän, aurinko
paistaa kirkkaasti siniseltä taivaanlaelta, eikä edessäni ole haamu,
vaan elävä ihminen.
Menin tarjoilupöydän luo, tilasin itselleni haarikan olutta
ja sanomalehden -- ja istuin erääseen pöytään, jonkun matkaa
arvoituksellisesta olennosta.