Äsken mainitsin siitä, että toisinaan nukahdin epäselviin ajatuksiin
ja haaveisiin. Yleensä nukuin paljon -- ja unilla oli melkoinen osa
elämässäni; näin unia melkein joka yö. Minä en unohtanut niitä, vaan
uskoin niissä piilevän jonkun merkityksen, pidin niitä enteinä,
joiden salaista sisältöä koetin itselleni selvittää. Muutamat unet
uudistuivat ajoittain, ja se tuntui aina minusta ihmeelliseltä
ja oudolta. Eritotenkin eräs uni askaroitsi ajatuksiani. Olin
kulkevinani vanhanaikuisen kaupungin kapeaa, huonosti kivitettyä
katua, jonka kahden puolen kohosi monikerroksisia kivirakennuksia
terävine kattoineen. Olin etsivinäni isääni, joka vielä muka oli
elossa, piiloutui meiltä ja asui nimenomaan jossain täällä olevassa
kivimuurissa. Astun sisään matalasta, tummasta portista, menen
pitkän pihan yli hirsi- ja lautakasojen välitse ja tulen viimein
pieneen huoneeseen, jossa on kaksi pyöreätä ikkunaa. Huoneen
keskellä seisoo isäni pitkässä aamuviitassa, piippu hampaissa. Hän
ei ole ensinkään minun oikean isäni näköinen: hän on pitkä, laiha,
mustatukkainen, nenä käyrä, silmät tylyt ja läpitunkevat; hän on
noin neljänkymmenen vuoden vanha. Hän ei pidä siitä, että olen häntä
etsinyt, minä en myöskään iloitse tapaamisestamme, vaan seison
neuvottomana. Hän kääntyy hieman poispäin, alkaa jotain mutista
ja kävellä edestakaisin lyhyin askelin... Sitten hän väistyy yhä
kauvemmaksi, lakkaa mutisemasta ja katselemasta olkansa yli; huone
laajenee ja haihtuu usvaan... Minua alkaa hirvittää ajatellessani,
että taas kadotan isäni ja kiiruhdan hänen jälkeensä, -- mutta
hän on kadonnut näkyvistäni, kuulen vaan hänen äreän, karhumaisen
mörinänsä... Sydämeni jähmettyy -- herään voimatta jälleen nukkua
pitkään aikaan... Koko seuraavan päivän on tämä uni mielessäni, enkä,
tietenkään, voi ajatella muuta.