Minä olin äitini alituisen huolen ja ajatusten esineenä. Hänen
elämänsä sulautui kokonaan minun elämääni. Sellaiset vanhempien
ja lasten suhteet eivät aina ole eduksi lapsille... pikemminkin
vahingoksi. Sitä paitsi, minä olin äitini ainoa lapsi... ja
ainokaisten lasten kehitys usein kulkee vääriä latuja. Kasvattaessaan
heitä vanhemmat unohtavat itsensä ja huolehtivat vaan heistä... Mutta
tässä ei ollut asianlaita sellainen. Minä en tullut hentomieliseksi
hemmoittelusta enkä myöskään tylyluontoiseksi (toiseen tai toiseen
suuntaan saattavat ainokaiset lapset kehittyä), mutta hermostoni
joutui ennen aikojaan järkytetyksi; sen lisäksi oli minulla
heikonlainen terveys -- perintönä äidiltä, jonka näköinen muutenkin
olin. Minä vältin ikäisteni seuraa, ja yleensäkin kartoin ihmisiä;
äitinikään kanssa en monta sanaa vaihettanut. Mieluimmin lueskelin,
kävelin yksin -- ja unelmoin, unelmoin! Mistä minä unelmoin -- on
vaikea sanoa: toisinaan olin seisovinani puoleksi avoimen oven
edessä, jonka takana on tuntemattomia salaisuuksia, seison ja odotan,
viivyn astumatta kynnyksen yli, ja yhä ajattelen, mitähän mahtaa
siellä edessäpäin olla -- ja yhä odotan ja jäykistyn... tai nukahdan.
Jos minulla olisi ollut runoilijan lahjat niin olisin ruvennut
kirjoittamaan runoja; jos olisin tuntenut taipumusta jumalisuuteen,
niin varmaankin olisin mennyt luostariin; mutta minulla ei ollut
mitään sellaista -- ja siksi vaan edelleenkin unelmoin -- ja odotin.