Minä elin siihen aikaan äitini kanssa pienessä
merenranta-kaupungissa. Olin täyttänyt seitsemäntoista vuotta, mutta
äitini ei ollut kolmeakymmentäviittäkään; hän oli mennyt sangen
nuorena naimisiin. Kun isäni kuoli, olin seitsemän vuoden ikäinen,
mutta muistan hänet vielä varsin hyvin. Äitini oli pienenlainen,
vaalea nainen. Hänellä oli ihanat, mutta aina surulliset kasvot,
hiljainen, väsynyt ääni ja arat liikkeet. Nuorena häntä oli yleisesti
pidetty kauniina, ja viimeisiin asti pysyi hän miellyttävänä ja
herttaisena. En ole milloinkaan nähnyt syvempiä, hellempiä ja
surullisempia silmiä, hienompia ja pehmeämpiä hiuksia; en ole
milloinkaan nähnyt kauniimpia käsiä. Minä jumaloin häntä, ja hän
rakasti minua... Mutta meidän elämämme ei ollut iloista; salainen,
parantumaton suru näköjään alinomaa jäyti hänen olemuksensa sisintä
ydintä. Tähän suruun ei ollut syynä isäni poismeno, niin syvästi,
kuin hän häntä kaipasikin, niin kiihkeästi kuin hän oli häntä
rakastanut, niin pyhänä kun hän hänen muistoaan säilytti...
Ei! sen lisäksi oli vielä jotakin salaista, jota minä en ymmärtänyt,
mutta jonka tunsin, tunsin hämärästi ja valtavasti milloin vaan
katselin noihin hiljaisiin, liikkumattomiin silmiin, noita ihania,
niinikään liikkumattomia, pehmeästi puristuneita ja ijäksi
väsähtäneitä huulia.
Sanoin äsken, että äitini rakasti minua, mutta oli hetkiä, jolloin
hän työnsi minut luotaan, kun minun läsnäoloni kävi hänelle
raskaaksi ja sietämättömäksi. Hän tunsi silloin ikäänkuin ehdotonta
vastenmielisyyttä minua kohtaan -- mutta kauhistui sitten, vuodatti
kyyneleitä, puristi minua sydäntään vasten. Minä arvelin hänen
heikon terveytensä ja onnettomuutensa syyksi näihin pahantuulen
purkauksiin... Nämä vastenmielisyyden oireet saattoivat aiheutua
jossain määrin oudoista, minulle itselleni käsittämättömistä pahojen
ja rikollisten tunteiden kuohusta, jotka ajoittain minussa saivat
vallan... Mutta toiselta puolen nämä tunteiden ilmaukset eivät
sattuneet samaan aikaan äitini vastenmielisyyden puuskien kanssa. --
Äitini käytti aina mustaa pukua ikäänkuin surussa. Me elimme jotenkin
hyvinvoipaa elämää -- vaikka tosin olimme tuttavuuksia vailla.