Oli kulunut vielä puoli vuotta. Matkustin asioilleni Moskovaan.
Asetuin erääseen hyvään matkustaja-asuntoon. Kerran kävellessäni
käytävässä vilkaisin mustaan tauluun, ja olin huudahtaa
hämmästyksestä, kun matkustajien nimien joukossa oli Sofia
Nikolajevna Asanova. Viime aikoina olin kuullut jos mitäkin
epäedullista hänen miehestään. Kerrottiin, että hän oli
viinaan-menevä, kortinpelaaja, riitelijä ja yleensä huonontapainen.
Mutta hänen puolisostaan ei kuulunut muuta kuin hyvää... Sekavin
tuntein palasin huoneeseeni. Oli kuin jo ammoin asettunut kiihko
olisi uudestaan syttynyt sydämessäni ja saanut sen levottomasti
sykähtelemään. Päätin mennä Sofia Nikolajevnaa tapaamaan. "Kuinka
pitkä aika onkaan kulunut siitä, kun viimeksi tavattiin", ajattelin:
"tiettävästi hän jo on unhoittanut kaiken, mikä silloin oli
välillämme."
Lähetin hänen luokseen Eliseyn, jonka olin Pasynkovin kuoltua ottanut
palvelijakseni. Annoin hänelle käyntikorttini ja käskin kysymään,
oliko Sofia Nikolajevna kotona ja voisiko saada häntä tavata. Elisey
palasi pian ilmoittaen, että Sofia Nikolajevna on kotona ja ottaa
vastaan.
Läksin hänen luoksensa. Tullessani hän seisoi keskellä huonetta
hyvästellen jonkun pitkän, kookkaan herran kanssa. "Kuten tahdotte,
-- puheli herra puuromaisella, räikeällä äänellä: -- hän ei ole
vahingoton ihminen, sillä hän on hyödytön ihminen, ja jokainen
hyödytön ihminen on järjestyneelle yhteiskunnalle vahingollinen,
vahingollinen, vahingollinen!"
Tämän sanottuaan pitkä herra poistui. Sofia Nikolajevna kävi minua
tervehtimään.
-- Kuinka pitkä aika jo onkaan viime tapaamisestamme! -- sanoi hän.
-- Istukaa, olkaa hyvä.
Me istuuduimme. Katsoin häneen... Nähdä kauan erossa oltua armaat,
ehkä rakkaat kasvot, tuntea tai olla tuntematta ne, ikäänkuin
entisten, vielä unhoitukselta säästyneiden piirteiden takaa --
astuisi esiin toinen, vaikka samallainen, mutta vieras olento;
hetkeksi, melkein kuin vasten tahtoaan havaita ajan leimaamia jälkiä
-- sehän on varsin surullista. "Varmaan minäkin olen muuttunut",
ajattelee silloin jokainen itsekseen...
Muuten Sofia Nikolajevna ei ollut juuri vanhentunut; kun näin
hänet viimein oli hän 16:lla, mutta siitä oli nyt kulunut yhdeksän
vuotta. Hänen kasvonpiirteensä olivat käyneet säännöllisemmiksi ja
ankarammiksi. Kuten ennenkin niistä kuvastui tunteiden vilpittömyyttä
ja lujuutta. Mutta entisen rauhan asemasta puhui niistä salainen
tuska ja levottomuus. Hänen katseensa oli syventynyt ja tummunut. Hän
oli tullut äiti-vainajansa näköiseksi...
Sofia Nikolajevna alkoi keskustelun.
-- Olemme molemmat muuttuneet, -- sanoi hän. -- Missä olette koko
tämän ajan olleet?
-- Olen kulkenut siellä täällä -- vastasin minä. -- Mutta tekö olette
eläneet yhä siellä maalla?
-- Enimmäkseen maalla. Nytkään en ole täällä kuin läpimatkalla.
-- Kuinka vanhempanne jaksavat?
-- Äitini on kuollut, mutta isäni on yhä vielä Pietarissa, veli on
palveluksessa; Varja asuu heidän luonaan.
-- Entä puolisonne?
-- Miehenikö? -- alkoi hän kiihtyneellä äänellä: -- hän on nyt
Etelä-Venäjällä, markkinoilla. Kuten tiedätte on hän aina rakastanut
hevosia; hän on perustanut hevostarhan... sitä varten hän nytkin
ostelee hevosia.
Samassa astui huoneeseen kahdeksanvuotias tyttönen, jolla oli
kiinalainen tukankuosi ja terävät, vilkkaat kasvot suurine
tummanharmaine silmineen.
-- Kas tässä, esittelen teille tyttäreni, -- sanoi Sofia Nikolajevna
koskettaen tyttösen pyöreätä leukaa sormellaan: -- ei mitenkään
tahtonut jäädä kotiin -- vaan pyyteli päästä mukaani.
Tyttönen lähetteli minuun nopeita silmäyksiä ja rypisti hieman
kulmakarvojaan.
-- Hän on aika reipas, -- jatkoi Sofia Nikolajevna: -- ei mitään
pelkää. Hyvin hän menestyy koulussa. Minun täytyy häntä aivan kehua.
-- _Comment se nomme monsieur?_ -- kysyi tyttö puoliääneen, kumartuen
äidin puoleen.
Sofia Nikolajevna mainitsi minun nimeni. Tyttö taas vilkasi minuun.
-- Mikä teidän nimenne on? -- kysyin häneltä.
-- Nimeni on Lydia, -- vastasi tyttö katsoen minua rohkeasti silmiin.
-- Teitä varmaankin hemmotellaan, -- huomautin minä.
-- Kuka minua hemmoittelee?
-- Kukako? luulen, että kaikki alkaen teidän vanhemmistanne. (Tyttö
katsoi vaieten äitiinsä). Kuvailen, että Konstantin Aleksandrovitsh,
-- jatkoin minä...
-- Niin, niin -- puuttui puheeseen Sofia Nikolajevna, sillä välin kun
tyttö yhä herkeämättä katsoi äitiinsä, -- mieheni, tietysti... kovin
rakastaa lapsia...
Omituinen ilme välähti Lydian älykkäissä kasvoissa. Hänen huulensa
värähtivät ylpeästi; hän painoi silmänsä alas.
-- Sanokaa, -- kiirehti Sofia Nikolajevna: -- oletteko täällä
asioillanne.
-- Asioilla, niinpä kyllä... Niinkö tekin?
-- Asioilla minäkin... Mieheni poissa ollessa, sen arvaatte, ei ole
hauska niillä kulkea.
-- _Quoi, mon Eapost?_
-- _Non -- rien... Je te disoi opris_.
Sofia Nikolajevna hymähti ja kohautti olkapäätään.
Me vaikenimme molemmat, mutta Lydia laski merkitsevästi kädet ristiin
rinnalle.
-- Sanokaa, olkaa niin hyvä, -- alkoi taas Sofia Nikolajevna: -- eikö
teillä ollut ystäviä... mikä hänen nimensä olikaan? hänellä oli niin
hyvät kasvot... hän aina luki runoja; hän oli innostuksen mies...
-- Tarkoitatteko Pasynkovia?
-- Niin juuri Pasynkovia, missä hän nyt on?
-- Hän on kuollut?
-- Kuollut? -- toisti Sofia Nikolajevna: -- sepä surullista!...
-- Olenko nähnyt hänet -- kysyi tyttö hätäisesti.
-- Et ole, Lydia. Kuinka surullista! -- toisti Sofia Nikolajevna.
-- Te surkuttelette häntä... -- aloin minä: -- mitä, jos tuntisitte
hänet niin kuin minä?... Mutta sallikaa minun kysyä: Miksi rupesitte
puhumaan juuri hänestä?
-- Niin, en tosiaankaan tiedä... -- (Sofia Nikolajevna loi silmänsä
alas.) -- Lydia, -- lisäsi hän: -- mene hoitajasi luo.
-- Kutsutko minua sitten, kun saan tulla? -- kysyi tyttö.
-- Kutsun.
Tyttö meni. Sofia Nikolajevna kääntyi minuun päin.
-- Olkaa niin hyvä, ja kertokaa minulle kaikki, mitä tiedätte
Pasynkovista.
Minä aloin kertoa. Kuvasin lyhyin lausein ystäväni elämää, koetin,
mikäli mahdollista, luoda kuvan hänen sielustaan, kerroin viimeisen
kohtauksemme, hänen kuolemansa.
-- Kas, sellainen ihminen hän oli, -- huudahdin minä päästyäni
loppuun: -- hän poistui luotamme huomaamattomana, melkein
unhotettuna! Mutta sehän ei ole vielä mikään onnettomuus. Mitä
merkitsee ihmisten huomio ja kiitos? Minua vaan surettaa ja loukkaa
se, että niin rakastavan ja hellän ihmisen täytyy kuolla kokematta
keskinäisen rakkauden onnea, saamatta herättää vastakaikua yhdenkään
hänen rakkauttaan ansaitsevan naisen sydämessä!... Olkoon niin,
että moni mies jää siitä onnesta osattomaksi: he eivät ansaitsekaan
sitä; mutta Pasynkov!... Ja toisaalta, enkö ole tavannut aikanamme
tuhansia, joita ei missään suhteessa voi verrata häneen, mutta jotka
ovat saaneet kokea lemmen onnea? Eikö tule väkisinkin ajatelleeksi,
että eräät puutteet ihmisessä? -- itsetyytyväisyys esimerkiksi, tahi
kevytmielisyys -- ovat välttämättömiä naisen rakkauden herättäjiä?
Vai pelkääkö rakkaus täydellisyyttä, mikäli sitä on tässä matoisessa
maailmassa, kuin jotain sen olemukselle outoa ja peloittavaa?
Sofia Nikolajevna kuunteli minua loppuun herkeämättä katsellen minua
ankarilla, tutkivilla silmillään, liikuttamatta huuliaan. Hänen
silmäripsensä vaan toisinaan räpyttivät.
-- Miksi luulette, ettei ystäväänne kukaan nainen rakastanut?
-- Siksi, että tiedän sen, tiedän varmaan. Sofia Nikolajevna näytti
aikovan jotain sanoa, mutta jätti sanomatta. Hän näytti taistelevan
itsensä kanssa.
-- Te erehdytte, -- puhui hän vihdoin: -- minä tunnen naisen, joka
suuresti rakasti teidän ystäväänne, hän rakastaa ja muistaa häntä
vieläkin... ja tieto hänen kuolemastaan on syvästi koskeva häneen.
-- Kuka hän on? -- sallikaa minun saada tietää se.
-- Minun sisareni, Varja.
-- Varvara Nikolajevna! -- huudahdin minä hämmästyneenä.
-- Niin.
-- Kuinka? Varvara Nikolajevna? -- toistin minä: -- hänkö?...
-- Puhun loppuun teidän ajatuksenne, -- jatkoi Sofia Nikolajevna:
-- tuo kalsea, välinpitämätön, laimea neitonenko rakasti teidän
ystäväänne: sentähden hän ei ole mennyt naimisiin, eikä mene. Tähän
päivään asti minä yksin olen tiennyt tämän. Varja olisi mieluummin
kuollut kuin ilmaissut salaisuutensa. Meidän perheessämme on opittu
vaikenemaan ja kärsimään.
Katsoin kauan ja tutkivasti Sofia Nikolajevnaan, tahtomattani
tutkistellen hänen viime sanojensa katkeraa merkitystä.
-- Te olette lyöneet minut hämmästyksellä, -- sain viimein sanotuksi.
-- Mutta tiedättekö, Sofia Nikolajevna, jospa en pelkäisi herättää
teissä epämieluisia muistoja, voisin minäkin hämmästyttää teitä...
-- En ymmärrä teitä, -- vastasi hän verkkaan hiukan hämillään.
-- Te ette tietenkään ymmärrä minua, -- sanoin minä äkkiä nousten
paikaltani: -- ja siksi sallikaa minun suullisen selityksen asemesta
lähettää teille muuan esine.
-- No, mikä se olisi? -- kysyi hän.
-- Malttakaa, Sofia Nikolajevna, asia ei koske minua.
Minä kumarsin ja menin huoneeseeni, otin kämmenen, jonka olin
anastanut Pasynkovilta, ja lähetin sen Sofia Nikolajevnalle seuraavan
kirjelapun mukana.
"Tämä kämmen oli ystävälläni alati povella vielä hänen
kuollessaankin. Siinä on muuan teidän kirjoittamanne lippu, jonka
sisällys on varsin mitätön. Voitte lukea sen. Hän kantoi sitä
sentähden että rakasti teitä. Tämän rakkautensa hän tunnusti minulle
vasta päivää ennen kuolemaansa. Nyt kun hän on kuollut, saatan teille
ilmaista, että hänen sydämensä oli teidän!"
Elisey palasi takaisin tuoden mukanaan kämmenen.
-- Mitä? -- kysyin: -- eikö hän käskenyt mitään sanomaan?
-- Ei mitään.
Minä vaikenin.
-- Lukiko hän minun kirjelappuni?
-- Tottapa lienee lukenut. Palvelijahan sen vei perille.
"Saavuttamaton", ajattelin minä, muistaen Pasynkovin viimeiset sanat.
-- Noh, mene, -- sanoin Eliseylle.
Elisey hymyili omituisesti eikä mennyt.
-- Teidän luoksenne... -- alkoi hän: -- tuli muuan neitonen.
-- Mikä neitonen. Elisey vaikeni.
-- Eikö herra vainaja mitään kertonut teille?
-- Ei... Mitä sitten?
-- Hän, kun oli Novgorodissa, -- jatkoi Elisey kosketellen
ovenpieltä?: -- oli tuttava erään neitosen kanssa. Ka, nyt sama
neitonen tahtoisi nähdä teidät. Kohtasin hänet taannoin kadulla.
Sanoin hänelle: "tule; jos herra käskee, lasken sinut puheille."
-- Pyydä, pyydä hänen tulemaan tietysti. Mutta... kuka hän on?
-- Yksinkertainen:... porvaritar... venäläinen.
-- Rakastiko Jakov Pasynkov vainaja häntä?
-- Rakastipa... kylläkin. Ja, hän kun sai tietää herran kuolemasta,
aivan tupertui. Neitonen ei ole pois tieltä, hyvä hän on.
-- Pyydä hänet sisään.
Elisey meni ja palasi heti. Hänen jälessään tuli neitonen kirjavassa
setsipuvussa ja päässä tumma liina, joka puoleksi peitti hänen
kasvonsa. Nähtyään minut hän arkiintui ja kääntyi takaisin.
-- Mitä sinä? -- sanoi hänelle Elisey: -- astu esiin, älä pelkää.
Minä menin hänen luoksensa ja tarjosin hänelle käteni.
-- Mikä nimenne on? -- kysyin.
-- Masha, -- vastasi hän hiljaa katsoen minuun kainosti.
Hän näytti noin 22:n tai 23:n vuotiaalta. Hänellä oli pyöreät ja
yksinkertaiset, mutta miellyttävät kasvot, hieno poskien hipiä ja
tumman siniset silmät, sekä pienet, punaiset kädet. Hän oli siististi
puettu.
-- Tunsitteko Jakov Ivanitshin? -- jatkoin minä.
-- Kyllä, tunsin, virkkoi hän nyhtäen liinansa nurkkaa, ja kyyneleet
alkoivat kieriä hänen silmistään.
Minä pyysin hänen istumaan. Hän istui rohkaistuneena ja ujostelematta
tuolin reunalle. Elisey meni ulos.
-- Tutustuitteko häneen Novgorodissa.
-- Kyllä, Novgorodissa, -- vastasi hän ja pani molemmat kätensä
liinan alle. -- Vasta toissapäivänä kuulin Elisey Timofejitshiltä,
että hän on kuollut. Siperiaan lähtiessään Jakov Ivanitsh lupasi
kirjoittaa. Kaksi kirjettä hän sitten kirjoittikin, enempää ei enään
kirjoittanut. Olisin lähtenyt häntä Siperiasta noutamaan, mutta hän
ei sallinut.
-- Onko teillä Novgorodissa sukulaisia?
-- On.
-- Oletteko asuneet heidän luonaan.
-- Olen asunut äitini luona ja sisareni, joka on naimisissa. Mutta
äitini minuun kyllästyi ja sisarestanikin alkoi tuntua ahtaalta,
lapsia kun heillä on paljon. Ja minä muutin pois. Minä aina toivoin
Jakov Ivanitshia, olin iloinen kuin sain hänet edes nähdä, ja hän oli
aina minulle hyvä -- kysykää vaikka Elisey Timofejetshiltä.
Masha vaikeni.
-- Minulla on häneltä kirjeitäkin, -- jatkoi hän. -- Katsokaahan.
Hän otti taskustaan muutamia kirjeitä ja tarjosi minulle. -- Lukekaa,
sanoi hän.
Avasin yhden kirjeistä ja tunsin heti Pasynkovin käsialan.
"Rakas Masha! (kirjoitti hän paksulla, selvällä käsialalla) sinä
nojasit eilen pääsi minun päätäni vastaan, ja kun minä kysyin miksi
niin teet? vastasit: tahdon kuunnella, mitä te ajattelette. Nyt sanon
sinulle, mitä ajattelin: minä ajattelin, kuinka hauska olisi opettaa
Mashaa lukemaan ja kirjoittamaan! Niin hän saisi tästäkin kirjeestä
selvän..."
Masha vilkaisi kirjeeseen.
-- Tämän hän kirjoitti minulle vielä Novgorodissa -- jatkoi hän --
kun hän aikoi ruveta minua opettamaan. Katsokaahan muita. Siellä on
yksi Siperiasta. Kas tässä. Lukekaa!
Minä luin kirjeet. Ne olivat herttaisia, jopa helliäkin. Eräässä,
ensi kirjeessä Siperiasta, Pasynkov sanoi Mashaa parhaaksi
ystäväkseen, lupasi lähettää hänelle matkarahat Siperiaan, lopettaen
kirjeen seuraaviin sanoihin: "Suutelen sinun armaita käsiäsi;
sellaisia käsiä ei ole täkäläisillä neitosilla; ei ole täällä sinun
laistasi päätä, eikä sydäntä... Lue minun lahjoittamiani kirjasia ja
muista minua; en minäkään unohda sinua. Sinä yksin, yksin sinä olet
minua rakastanut: niin tahdon minäkin yksin sinun olla"...
-- Näen, että hän on ollut teihin hyvin kiintynyt, -- sanoin minä,
antaessani takaisin hänelle kirjeet.
-- Hän rakasti minua suuresti, -- vastasi Masha kätkien kirjeet
huolellisesti taskuunsa, ja kyyneleet kierivät hänen poskilleen. --
Toivoin alati häntä. Olisipa Luoja antanut hänelle elonpäiviä, ei hän
olisi minua jättänyt. Olkoon taivaan valtakunta hänelle avoinna!...
Hän kuivasi kyyneleet liinansa nurkkaan.
-- Missä te nyt asutte? -- kysyin.
-- Nyt asun täällä, Moskovassa, tulin rouvan matkassa, mutta olen
ilman paikkaa. Jakov Ivanitshin tädin luona olen käynyt, mutta hän
on itse aivan köyhä. Jakov Pasynkov puhui minulle usein teistä,
-- lisäsi hän nousten paikaltaan: -- hän rakasti teitä kovin ja
aina muisti teitä. Kun toissa päivänä tapasin Elisey Timofejitshin
juttelin heti: etteköhän te tahtoisi auttaa minua työn puutteessani...
-- Varsin mielelläni, Maria... sallikaa minun kysyä, mikä on isän
nimenne?
-- Petrova, -- vastasi Masha ja loi silmänsä alas.
-- Teen hyväksenne kaikki, minkä voin, Maria Petrova, -- jatkoin
minä: -- ikävä vaan, että olen täällä käymätiellä, enkä siis tunne
sopivia paikkoja.
Masha huokasi.
-- Tarvitsisin jotain tointa... leikata en osaa, mutta ommella
melkein mitä tahansa... niin, ja lapsia osaan hoitaa.
"Antaisinko hänelle rahaa", ajattelin: "mutta kuinka."
-- Kuulkaa, Maria Petrova, -- aloin minä hieman hämilläni: -- suokaa
anteeksi, mutta Pasynkovin puheesta tiedätte, että minä olin hänen
ystävänsä... Sallittehan ensi aluksi minun antaa... teille pienen
summan?...
Masha katsoi minuun.
-- Mitä? -- kysyi hän.
-- Ettekö tarvitse rahoja! -- sanoin.
Masha punastui ja katsoi maahan.
-- Mitä teen rahoilla? -- Kuiskasi hän: -- hankkikaa mieluummin
minulle paikka.
-- Koetan kyllä parastani saadakseni teille sellaisen, mutta en vielä
tiedä mitään varmasti. Tunnen aivan olevani velvollinen siihen,
tosiaan... Enhän ole enää vieras teille. Ottakaa tämä minulta, kuin
muistona ystävältämme...
Minä käännyin ottamaan lompakostani muutamia seteleitä antaakseni ne
hänelle.
Masha seisoi liikkumatta pää vielä syvempään painuneena...
-- Ottakaa, -- kehoitin.
Hän nosti varovasti silmänsä minua kohti, katsoi surullisesti
kasvoihini, otti varovasti kätensä esiin huivin alta ja ojensi sen
minulle.
Panin setelit hänen kylmille sormilleen. Vaieten hän taas kätki
kätensä huivin alle ja loi silmänsä alas.
-- Jos te vastedeskin jotain tarvitsette, -- jatkoin, -- niin olkaa
hyvä ja kääntykää minun puoleeni. Annan teille tiedon osoitteestani...
-- Nöyrin kiitos, -- puhui hän ja, vaiettuaan vähän, lisäsi:
-- Onko hän puhunut teille milloinkaan minusta?
-- Tapasin hänet hänen kuolemansa edellisenä päivänä, Maria Petrovna.
En oikein muista, luullakseni hän puhui.
Masha siveli käsillään hiuksiaan, hieman tuki leukaansa, jäi kuin
miettimään jotain ja sanoi "Hyvästi," ja meni ulos huoneesta.
Istuin pöydän ääreen ja katkerat ajatukset tunkivat mieleeni:
Tämä Masha, hänen suhteensa Pasynkoviin, hänen kirjeensä, Sofia
Nikolajevnan salattu rakkaus Pasynkovia kohtaan... "Raukka! raukka!"
Kuiskasin itsekseni raskaasti huokaisten. Mieleeni muistui koko
Pasynkovin elämä, hänen lapsuutensa, nuoruutensa, neiti Friederike...
"Kas niin", ajattelin minä: "paljon kohtalo sinulle antoi, paljolla
se sinua ilahutti!"
Seuraavana päivänä menin jälleen Sofia Nikolajevnan luo. Minun täytyi
odottaa eteisessä, ja tullessani Lydia jo istui äitinsä vierellä.
Ymmärsin, että Sofia Nikolajevna ei halunnut muistaa eilistä
keskustelua.
Me aloimme keskustella -- todellakaan en muista mistä, kaupungin
kauhuistako, vai oikeista asioista... Lydia usein pisti sanansa
joukkoon ja katseli minua ovelasti. Huvittava tärkeys kuvastui
yhtäkkiä hänen liikkumattomista, pikku kasvoistaan... Älykäs tyttö
varmaankin huomasi tarkoituksen, miksi äiti oli ottanut hänet
viereensä istumaan.
Nousin hyvästelläkseni. Sofia Nikolajevna saattoi minut ovelle.
-- En vastannut teille mitään eilen, -- sanoi hän pysähtyen
kynnyksellä: -- ja mitä olisin voinut vastata? Meidän elämämme ei
riipu meistä. Mutta jokaisella meillä on ankkuri, josta emme pääse
irti milloinkaan, vaikka tahtoisimmekin: velvollisuuden tunne.
Minä nyökäytin ääneti päätäni myöntymisen merkiksi ja sanoin hyvästi.
Koko illan olin yksin kotona. Ajattelin yhä rakasta, unhottumatonta
Pasynkoviani -- tätä viimeistä romantikkoa, ja tunteet, milloin
surulliset, milloin vienot rinnassani suloisen tuskallisesti
risteilivät ja saivat väräjämään sydämen melkein rauenneet kielet...
Rauha tomullesi, sinä haaveiden mies, sinä hyvä ihanteiden ihminen.
Ja antakoon Jumala kaikkien todellisuuden miesten, joiden maailma
jäi sinulle vieraaksi ja jotka ehkä nyt ylimielisesti hymyilevät
sinun haahmollesi, antakoon Jumala heille edes pienen hituisen niistä
nautinnoista, joista sinun yksinäinen, hiljainen elämäsi, kohtaloa ja
ihmisiä uhmaten, rikastui!
Uni.