Kului seitsemän vuotta. En katso tarpeelliseksi kertoa näiden vuosien
vaiheista. Kuljin Venäjän ristiin rastiin, matkustin kaukaisissa
seuduissa ja sydänmaissa, ja Jumalan kiitos! kaukaiset seudut ja
sydänmaat eivät ole niin hirvittäviä kuin moni luulee; synkän metsän
salaisimmissakin kätköissä, risujen ja kaatuneiden puiden keskellä
kasvaa ihania kukkia.
Kerran keväällä matkustaessani asioillani pienen, syrjäisen kaupungin
kautta kaukana Itä-Venäjällä näin vaunun himmeän lasin läpi torilla
lautapuodin edessä miehen, jonka kasvot näyttivät erittäin tutuilta.
Minä katsoin tarkemmin häntä ja ilokseni tunsin hänet Eliseyksi,
Pasynkovin palvelijaksi.
Komensin heti kyytimiehen seisauttamaan hevosen, hyppäsin vaunusta ja
menin Eliseyn luokse.
-- Terve veli! -- sanoin minä vaivoin hilliten liikutustani; --
Oletko sinä täällä herrasi kanssa?
-- Ka, olen kyllä, -- vastasi hän verkkaan ja yht'äkkiä huudahti: --
oh, herraseni, tekö se olettekin? Enpä ollut tuntea teitä!
-- Oletko sinä täällä Jakov Ivanovitshin kanssa?
-- Hänen, herra, hänen kanssaan olen... Kenenkäs kanssa sitten?
-- Vie minut heti hänen luokseen.
-- Ka, olkaa hyvä! Tänne, olkaa hyvä, tänne... Tässähän sitä
ravintolassa ollaan.
Ja Elisey vei minut torin yli yhä hokien: kyllä herra nyt tulee
iloiseksi.
Tämä Elisey, syntyään kalmukki, oli näköjään hyvin sivistymätön,
jopa villi, mutta hyväsydämminen ja älykkäänlainen mies, joka aivan
intohimoisesti rakasti Pasynkovia ja palveli häntä noin kymmenen
vuotta.
-- Kuinka Jakov Ivanovitsh voi, -- kysyin häneltä. Elisey käänsi
minua kohti tummankeltaiset kasvonsa.
-- Ah, herra kulta, huonosti, herra kulta!... Ette tunne häntä
samaksi... Ei hän tässä maailmassa enää kauan elä. Senpätähden me
olemme matkalla Odessaan terveyttä hakemaan.
-- Mistä te tulette?
-- Siperiasta, herraseni.
-- Siperiastako?
-- Juuri sieltä. Jakov Ivanovitsh oli siellä virassa, siellä hän
haavoittuikin.
-- Oliko hän sotapalveluksessa?
-- Ei, siviilivirassa hän oli.
-- "Voi ihmettä!", ajattelin minä.
Sillä välin menimme ravintolaan ja Elisey kiiruhti edellä
ilmoittamaan tuloni. Ensi vuosina eroni jälkeen olimme Pasynkovin
kanssa olleet jotenkin ahkerassa kirjeenvaihdossa, mutta hänen viime
kirjeensä sain neljä vuotta sitten, enkä sen jälkeen mitään hänestä
kuullut.
-- Olkaa hyvä, olkaa hyvä! -- huudahti minulle Elisey portailta: --
Jakov Ivanovitsh on hyvin iloinen tavatessaan teidät.
Minä juoksin kiireesti notkuvia portaita, menin pimeään, pieneen
huoneeseen -- ja sydämeni oli pakahtua... Kapealla vuoteella, viitan
alla kuolon kalpeana makasi Pasynkov ja ojensi minulle paljaan,
laihan kätensä. Minä heittäydyin hänen luoksensa ja syleilin häntä
liikutettuna.
-- Jaska! -- huudahdin minä vihdoin, -- mikä sinun on.
-- Ei juuri mikään, -- vastasi hän heikolla äänellä: -- olen vaan
hiukan sairas. Kuinka sinä olet tänne joutunut?
Minä istuin tuolille Pasynkovin vuoteen viereen ja laskematta hänen
kättään käsistäni aloin katsella häntä kasvoihin. Minä tunsin nuo
rakkaat piirteet: hänen silmiensä säteilyn, hänen hymyilynsä, tuon
alati muuttumattoman; mutta minkä näköiseksi oli sairaus hänet
muuttanut?
Hän huomasi minkä vaikutuksen vallassa olin.
-- En ole kolmeen päivään ajanut partaani, -- sanoi hän -- ja vielä
lisäksi en ole kammannut päätäni, mutta muuten minä... sehän ei ole
mitään.
-- Sano minulle, ole hyvä, Jaska, -- aloin minä -- onko totta mitä
Elisey on minulle sanonut... Oletko sinä haavoitettu?
-- Niin, katsos, koko juttu on se, -- sanoi hän -- kerron sinulle
tuonnempana kaikki. Juuri niin, olen haavoitettu ja voitko ajatella,
millä? Nuolella.
-- Nuolellako?
-- Niin nuolella, mutta ei tarumaisella, ei Amorin nuolella, vaan
oikealla nuolella, joka on tehty joustavasta puusta ja päättyy
terään, taitavasti tehtyyn kärkeen... Sellainen nuoli tekee sangen
epämiellyttävän vaikutuksen, erittäinkin jos se sattuu keuhkoihin.
-- Mutta millä tavalla? ole hyvä...
-- Odota, kun kerron. Sinä tiedät, että minun kohtalossani on
aina ollut paljon naurettavaa. Muistatko minun koomillisen
kirjeenvaihtoni, kun vaadin nuo paperit? Olen haavoitettukin
naurettavalla tavalla. Ja todellakin, kuka meidän valistuneella
vuosisadallamme antaa nuolen itseään haavoittaa? Eikä sattumalta --
huomaa, ei missään leikkisodassa, vaan taistelussa.
-- Mutta sinähän et anna minun tietää kaikkea.
-- No kas nyt, nyt keskeytät, -- jatkoi hän. -- Muistathan, että
minä sinun lähdettyäsi Pietarista muutin Novgorodiin. Siellä asuin
monta vuotta, ja sanon suoraan, että minulla oli siellä ikävä, vaikka
tapasinkin siellä erään olennon... (Hän huokasi)... Mutta nyt ei ole
tarkoitukseni puhua hänestä, pari vuotta sitten minulle tarjottiin
mainio paikka, jotenkin kaukana tosin, Irkutshkin kuvernementissa,
mutta mitä siitä! Näetkös minulla ja isälläni oli jo ammoin määränä
käydä Siperiassa. Oi Siperia, ihana seutu! Rikas, vapaa -- sen kuulet
jokaisen suusta. Minuakin se suuresti ihastutti. Jouduin siellä
tekemisiin muukalaisten kanssa; minun onnettomuudekseni he panivat
toimeen salakuljetuksen; minut näet määrättiin heitä kiinni ottamaan.
Saavutinkin heidät, mutta yksi heistä, typeryyksissään, lähetti minua
vastaan tämän nuolen... Olin vähällä heittää henkeni, mutta toivuin
kuitenkin. Nyt lähden lopullista parannusta saamaan... Päällyskunta,
Jumala heidät palkitkoon, antoi rahoja.
Pasynkovin pää painui hervottomana tyynylle, ja hän vaikeni. Heikko
puna sävähti hänen kasvoilleen. Hänen silmänsä sulkeutuivat.
-- Ei herra paljon jaksa puhua, -- kuiskasi Elisey, joka yhä oli
huoneessa.
Oltiin ääneti. Kuului vaan sairaan raskas hengitys.
-- Niin nähkääs, -- jatkoi hän, taas avaten silmänsä: -- Kaksi
viikkoa olen jo viettänyt tässä kaupungissa... olen luultavasti
vilustunut. Minua hoitaa täkäläinen piirilääkäri -- saat kohta nähdä
hänet; hän tuntuu taitavalta. Mutta tämä on onni onnettomuudessa,
olenhan tavannut sinut. (Ja hän otti minua kädestä. Hänen kätensä,
äsken vielä kylmä, nyt aivan hehkui.) -- Mutta kerro nyt sinä jotain
itsestäsi, -- jatkoi hän työntäen viitan rinnaltaan -- emmehän ole
pitkään aikaan tavanneet.
Minä koetin täyttää hänen toivomuksensa, ainoastaan estääkseni häntä
puhumasta, ja aloin kertoa. Ensin hän kuunteli minua tarkkaavasti,
mutta sitten hänen silmänsä taas alkoivat painua kiinni ja pää
hervottomana etsiä tukea päänaluksesta. Minä kehoitin häntä nukkumaan
luvaten olla matkaani jatkamatta, ennen kuin hän alkaisi toipua ja
asetuin hänen viereensä istumaan. -- Täällä on huono olla... alkoi
hän taas, mutta minä painoin hänen huulensa kiinni ja läksin ulos.
Elisey seurasi minua.
-- Mitä tämä merkitsee, Elisey? Kuoleeko hän? -- kysyin minä
uskolliselta palvelijalta.
Elisey vaan heilautti kättään ja käänsi selkänsä.
Lähetettyäni pois kyytimieheni läksin katsomaan nukkuiko Pasynkov.
Ovessa kohtasin pitkän, paksun miehen, joka oli juovuksissa. Hänen
rokonarpiset ja pulleat kasvonsa ilmaisivat laiskuutta -- eikä
mitään sen enempää; hänen pienet silmänsä katsoa tirrittivät, huulet
kiilsivät kuin unen jälkeen.
-- Sallikaa minun kysyä, -- sanoin hänelle oletteko te tohtori.
Paksu mies katsoi minuun vaivalloisesti rypistäen velttoa otsaansa
ikäänkuin paremmin nähdäkseen.
-- Aivan niin, -- vastasi hän vihdoin.
-- Saanko vaivata teitä, herra tohtori, tulemaan minun kanssani tänne
huoneeseen. Jakov Pasynkov tietääkseni nyt nukkuu. Minä olen hänen
ystävänsä ja haluaisin puhua teidän kansanne hänen sairaudestaan,
joka minua suuresti huolestuttaa.
-- Sepä hyvä, -- vastasi tohtori, sellainen ilme kasvoissaan, kuin
olisi tahtonut sanoa: "sinullapa vasta on halu puhua; menenhän
pitemmittä puheitta" ja seurasi minua.
-- Sanokaa, olkaa hyvä, -- sanoin minä niinpian kuin olin istunut
tuolille: -- onko ystäväni tila vaarallinen? Mikä on teidän
käsityksenne?
-- Kyllä, -- vastasi paksu mies rauhallisesti.
-- Onko hyvinkin vaarallinen?
-- On, vaarallinen.
-- Niinkö että hän oikein... saattaa kuollakin?
-- Saattaa.
Minun täytyy tunnustaa, että melkein vihasin keskustelutoveriani
puhuessani hänen kanssaan.
-- Niin, sallikaa minun huomauttaa, -- aloin minä, että on
tarpeellista ryhtyä toimeen, panna toimeen neuvoittelu, että jos...
Eihän voi asiaa niin... Olkaa hyvä!
-- Neuvotteluako? -- Voihan sitä! Miksei? Voihan sitä! Ivan
Efreimitshin kutsua.
Tohtori puhui vaivalloisesti ja alituiseen huokasi. Hänen vatsansa
kohoili puhuessa ikäänkuin jokainen sana olisi vaatinut eri
ponnistuksen.
-- Kuka on mainitsemanne Ivan Efreimitsh?
-- Kaupungin lääkäri.
-- Eikö olisi lääkäriä noudettava kuvernementin pääkaupungista --
mitä arvelette? Siellä on varmaan hyviä lääkäreitä.
-- Mitä, -- voihan sitä.
-- Ketä siellä pidetään parhaimpana lääkärinä?
-- Parhaimpanako? Olihan siellä tohtori Kolrabus... Ellei häntä
ole kenties siirretty muualle. Muuten, suoraan sanoen, ei ole niin
tarpeellista noutaa.
-- Miks'ei?
-- Teidän ystäväänne ei kuvernementinlääkärikään auta.
-- Onkohan hän niin huono?
-- On.
-- Mikä hänessä oikeastaan on?
-- Haava... Keuhkot ovat vikaantuneet... lisäksi vielä vilustunut,
on kuumeessa... niin, ja muutakin. Eikä ole varoja: ilman varoja,
tiedätte itse, ei mikään auta.
Vaikenimme molemmat.
-- Voisi koettaa homoiopatiaa... [Erään S. Hanemannin keksimä
parannuskeino: sairauden parantamiseksi käyttää aineita, jotka
terveessä ihmisessä synnyttävät saman taudin oireita. Suom. muist.]
-- puhui paksu mies kulmainsa alta katsellen minuun.
-- Kuinka te sellaista ehdoitatte? Oletteko te allopaatti? [Joka ei
käytä homoiopatiaa, vaan muita tavallisia lääkitsemiskeinoja. Suom.
muist.]
-- Mitä sitten, jos allopaatti! Te luulette, etten minä tunne
homoiopatiaa? En vähemmin kuin muutkaan. Täällä apteekkari parantaa
homoiopatialla, vaikkei hänellä ole minkäänlaista oppia.
"No", ajattelin: "niinkö on!" -- Ei, herra tohtori, -- sanoin minä:
-- kyllä te paremmin lääkitsette omalla tutulla tavallanne.
-- Kuinka vaan suvaitsette.
-- Menettekö hänen luoksensa, kysyin.
-- Kyllä, täytyy katsoa. Ja hän meni ulos.
En seurannut häntä: nähdä hänet sairaan ystäväni vuoteen ääressä,
se meni yli voimieni. Huusin palvelijan luokseni ja käskin hänen
heti lähtemään kuvernementinkaupunkiin kysymään parempaa lääkäriä ja
tuomaan hänet heti sairaan luo. Kuului kopinaa käytävästä; aukaisin
oven.
Tohtori oli menossa pois sairaan luota.
-- No, mitä? -- kysyin kuiskaten.
-- Ei mitään, mikstuuraa määräsin.
-- Minä, herra tohtori, päätin kutsua lääkärin
kuvernementinkaupungista. En epäile teidän taitoanne, mutta te
tiedätte itse: yksi pää on hyvä, mutta kaksi parempi.
-- Sepä oli, ansaitsette suuren kiitoksen! -- höpisi paksu mies
laskeutuen alas portaita. Hän oli nähtävästi saanut minusta tarpeeksi.
Menin Pasynkovin luo.
-- Näitkö täkäläisen tohtorin? -- kysyi hän minulta.
-- Näin, -- vastasin minä.
-- Hänessä on jotain, joka minua miellyttää, puheli Pasynkov: --
se lienee hänen ihmeellinen levollisuutensa. Tohtorin täytyy olla
flegmaatikko, eikö totta? Se rohkaisee sairasta.
Minä tietysti en tahtonut saattaa häntä epäilyksiin.
Illaksi Pasynkov tuli paremmaksi, hänen oli helpompi olla. Hän pyysi
Eliseyn tuomaan samovaarin, lupasi kestittää minua teellä ja itsekin
juoda kupin; hän oli huomattavasti ilostunut. Minä en kuitenkaan
antanut hänen puhua, mutta kun huomasin, kuinka vaikea häntä on
estää, tarjouduin lukemaan jotain.
-- Niinkuin Vinterkellerillä -- muistatko? vastasi hän: -- ole hyvä,
mielelläni. Mitä luettaisiin? Katsohan, siellä ikkunalla on kirjoja...
Menin ikkunan luo ja otin ensimäisen kirjan, joka sattui käteeni...
-- Mikä kirja se on, -- kysyi hän.
-- Lermontov.
-- Ah, Lermontov! Ihanaa! Pushkin on suurempi tietysti... Muistatko:
"Taaskin kuulas taivahani peittyi pilveen harmaaseen"... tahi
"Sun kuvas armaan kerran vielä, suo sielun pohjaan painua". Ah
ihmeellistä! ihmeellistä! Mutta Lermontovkin on ihana. No, tiedätkö,
mitä, veli: ota kirja, avaa se umpimähkään ja lue!
Minä avasin kirjan ja hämmästyin: eteeni sattui "Testamentti". Minä
aioin kääntää lehteä, mutta Pasynkov huomasi liikutukseni ja kiiruhti
sanomaan: "ei, ei, ei, lue siitä, joka sattui eteesi."
Ei mikään auttanut: minä luin "Testamentin".
-- Ihana runo! sanoi Pasynkov, heti kun olin lukenut viimeisen
säkeen. -- Ihana runo! Mutta ihmeellistä, että eteesi sattui juuri
"Testamentti"... Ihmeellistä!
Aloin lukea toista runoa, mutta Pasynkov ei kuunnellut minua, katseli
johonkin muualle, ja toisti vielä pari kertaa: "ihmeellistä!"
Laskin kirjan polvilleni.
-- "On heillä muuan naapuri", -- kuiskasi hän, ja yht'äkkiä kääntyen
minuun päin sanoi: -- Mutta, mitä, muistatko sinä Sofia Zlotnitskija?
Minä punastuin.
-- Hänhän on naimisissa nyt!
-- Niin, Asanovin kanssa, jo kauan sitten. Kirjoitin teille tästä.
-- Niin aivan, kirjoititte kyllä. Isä antoi anteeksi, mutta Asanovia
ei laskenut kynnyksensä yli.
-- Taipumaton vanhus! Mutta onnellisinako kuuluvat elävän?
-- En tiedä todellakaan... luullakseni onnellisina. Asuvat maalla N--n
kuvernementissä; en ole tavannut heitä, mutta ajanut ohi.
-- Onko heillä lapsia?
-- Tiettävästi on. Hän vilkasi minuun.
-- Tunnusta pois, sinä, muistaakseni et silloin vastannut
kysymykseeni: sanoithan hänelle, että rakastin häntä?
-- Sanoin hänelle kaikki, koko totuuden... Puhuin hänelle aina totta.
Kuinka olisin voinut häneltä mitään salata -- sehän olisi ollut synti!
Pasynkov vaikeni.
-- No, sano minulle, -- alkoi hän vihdoin: -- haihtuiko rakkautesi
pian, vai eikö?
-- Ei aivan pian, mutta haihtui kuitenkin. Mitä hyötyä on turhasta
huokailemisesta?
Pasynkov katsoi minuun kuin kirkastuen.
-- Mutta minä, veljeni, -- alkoi hän taas: -- ja hänen huulensa
värähtelivät: -- en ole sinun laisesi: minun rakkauteni häneen ei ole
vieläkään jäähtynyt.
-- Kuinka! -- huudahdin minä hämmästyksen lyömänä: -- rakastitko sinä
häntä todella?
-- Rakastin, -- puhui Pasynkov hitaasti, ja pani miettiväisenä
kätensä päänsä taakse. -- Kuinka minä häntä rakastin, sen tietää
yksin Jumala. Kenellekään en ole puhunut tästä, en kenellekään koko
maailmassa, enkä ole tahtonutkaan kenellekään puhua... niin se on!
"On muuttunut se maailma, mi lemmen multa sai"... Mihinkä katsonkin!
Pasynkovin odottamaton tunnustus teki minut sanattomaksi, ajattelin
ainoastaan: "onko mahdollista, kuinka en saattanut sitä huomata?"
-- Niin, -- sanoi hän kuin itsekseen: -- minä rakastin häntä. En
lakannut häntä rakastamasta silloinkaan, kun tiesin hänen sydämensä
kuuluvan Asanoville. Mutta se oli minulle raskas tieto! Jos hän olisi
rakastunut sinuun, olisin ainakin sinun puolestasi iloinnut, mutta
Asanov... Mikä hänessä saattoi Sofiaa miellyttää? Hän oli onnellinen!
Sofian tunne oli muuttumaton, hänen rakkautensa ei voinut jäähtyä
Rehellinen sielu ei petä itseään eikä toista...
Minä muistin Asanovin käynnin tuon onnettoman päivällistilaisuuden
jälkeen, Pasynkovin neuvottomuuden ja tahtomattani löin käteni yhteen.
-- Sinä sait tietää minulta tuon kaiken, onneton! -- huudahdin: -- ja
sinä tarjouduit menemään hänen luoksensa silloin!
-- Niin, -- puhui Pasynkov taas: -- sitä selvitystä hänen kanssaan...
en milloinkaan unohda. Kas silloin sain tietää, silloin ymmärsin,
mitä merkitsee tuo mielisanani: Resignation. Yhä edelleenkin hän
oli minun unelmani, minun ihanteeni... Säälin sitä, joka elää ilman
ihannetta!
Katsoin Pasynkoviin: hänen silmänsä harhailivat kauaksi etäisyyteen,
niistä sädehti sairasta kaihomielisyyttä.
-- Rakastin häntä, -- jatkoi hän: -- rakastin hänen tyyntä,
rehellistä, saavuttamatonta, lahjomatonta olentoaan. Kun hän oli
lähtenyt, olin aivan menehtyä surusta... Sen jälkeen en ole ketään
rakastanut...
Ja yht'äkkiä hän painoi päänsä tyynyyn ja alkoi hiljaa itkeä.
Hypähdin paikaltani, kumarruin hänen puoleensa ja aloin häntä
lohduttaa...
-- Ei se tee mitään, sanoi hän pudistaen päätään: -- niin se on;
tuntui hieman katkeralta ja säälitti... itseäni... Mutta ei se tee
mitään. Nuo runot sen tekivät. Luehan muita, iloisempia.
Otin Lermontovin, rupesin nopeasti kääntelemään lehtiä; mutta aivan
kuin uhalla löysin vaan sellaisia runoja, jotka uudestaan olisivat
voineet saada Pasynkovin tunteet kuohuksiin. Vihdoin luin hänelle
"Terekin lahjat" -- nimisen runon.
-- Onpa se koko koreata sanahelinää! -- sanoi ystävä raukkani hieman
arvostelevasti: -- vaikka siinä on hyviäkin paikkoja. Olenpa itsekin,
tiedätkö mitä, yritellyt runoilla ja aloin kerran runon: "Elämän
pikari" -- mutta se jäi kesken! Meidän asiamme, veliseni, on olla
runouden nauttijoita, mutta ei sen tuottajia... Mutta olenpa väsynyt;
olisiko vähän nukahtaa, mitä arvelet? Uni, se on sentään ihana, eikö
totta! Elämämme on unta, ja sen paras osa taas unta.
-- Entä runous? -- huomautin.
-- Runouskin on unta, vaikka paratiisimaista.
Pasynkovin silmät sulkeutuivat.
Jäin hetkeksi seisomaan hänen vuoteensa viereen. En luullut hänen
nukahtavan, mutta hänen hengityksensä kävi tasaisemmaksi ja
pitemmäksi. Hiivin varpaillani pois, menin omaan huoneeseeni ja
asetuin makaamaan sohvalle. Kauan ajattelin, mitä Pasynkov oli
minulle sanonut, mieleeni muistui monta asiaa, olin ihmeissäni,
kunnes uni voitti ajatukseni ja minä nukuin...
Joku tuuppasi minua, katsoin ja edessäni seisoi Elisey.
-- Olkaa hyvä, herran luo, -- sanoi hän.
Nousin heti paikaltani.
-- Mikä hänen on?
-- Hourailee.
-- Houraileeko? Eihän hän ole äsken houraillut?
-- Ei, viime yönäkin hän houraili, mutta nyt se tuntuu kamalammalta.
Menin Pasynkovin huoneeseen. Hän ei maannut, vaan istui vuoteessa
painuneena aivan etukumaraan, liikutteli hieman käsiään, hymyili
ja puhui yhä samalla, heikolla äänellä. Hänen silmänsä harhailivat
levottomina. Lattialle asetetun yölampun surullinen valo kuumoitti
liikkumattomana pilkkuna katosta; ja siinä puolihämärässä Pasynkovin
kasvot näyttivät entistäänkin kalpeammilta.
Minä menin hänen luoksensa, mainitsin hänen nimensä -- hän ei
vastannut. Aloin tarkemmin kuunnella hänen leperrystään: hän houraili
Siperiasta ja sen metsistä. Toisinaan oli hänen houreissaan jotain
ajatusta.
"Millaisia metsiä! -- kuiskaili hän: -- aivan taivaaseen saakka.
Miten paljon niissä on huurretta! Hopeaa... Lunta, kinoksittain...
Kas, kuinka pieniä jälkiä... tästä on jänis juossut ja tuosta
kärppä... Ei, isähän siitä on juossut, minun papereitani kuljetellut.
Tuolla hän... tuolla! Täytyy mennä; kuu valaisee. Täytyy mennä
papereita etsimään... Mutta! Kukkanen, ruusunhohtoinen. -- Siellä on
Sofia... Kas kuinka tiu'ut helisevät, ja pakkanen paukkuu... Ah, ei;
tyhmät tilhit pensaissa hyppelevät, piipertävät... Kylmä on... Mutta,
kas Asanov... Ah niin, tykki se onkin -- vaskinen tykki viheriällä
telalla. Kas, miksi se niin miellytti. Tähtikö lensi? Ei, nuoli se
olikin... Ah, niin nopeasti, ja suoraan minun sydämeeni!... Kuka sen
ampui? Sinäkö, Sonetshka?"
Hän nyökytti päätään ja puheli järjettömiä asioita. Minä vilkaisin
Eliseyhyn, hän seisoi kädet selän takana katsellen säälivästi
herraansa.
-- Ah, veli, oletko sinä antautunut käytännön mieheksi?, -- kysyi hän
niin selvästi ja katsoi minuun niin tietoisesti, että olisin melkein
vastannut, ellei hän olisi oitis jatkanut? -- Mutta minä, veljeni,
kuule, minusta ei tullut käytännön miestä. Olen syntynyt kulkijaksi,
uneksijaksi. Unelmat, unelmat!... Sabakevitshin talonpoika -- siinä
unelma. Oh!...
Pasynkov houraili melkein aamuun saakka. Vihdoin hän vähitellen
rauhoittui, laskeutui päänalaisen varaan, uinailevaan tilaan. Minä
palasin huoneeseeni. Rasittavan yön raukaisemana, nukahdin sikeästi.
Elisey herätti minut taaskin.
-- Ah, herraseni, -- puhui hän vapisevalla äänellä, -- minusta
näyttää, että herra kuolee...
Minä kiiruhdin Pasynkovin luo. Hän makasi liikkumattomana. Alkavan
päivän koitteessa hän näytti kuolleelta. Hän tunsi minut.
-- Hyvästi, -- kuiskasi hän, -- sano terveiseni hänelle, minä kuolen.
-- Jaska! -- huudahdin minä: -- elä joutavia, sinä jäät elämään...
-- En, miksi! Kuolen... Katso, etkö muista... (Hän osoitti
rintaansa)...
-- Mikä tuo on? -- alkoi hän uudestaan: -- katso: meri... kultainen
ääretön ulappa, ja tuolla saaret päivän sinessä häämöittävät, tuolla
marmorihohteisia temppeleitä, palmuja, auteretta...
Hän vaikeni... oikasihe...
Puolen tunnin kuluttua hän kuoli. Elisey hervahti polvilleen hänen
jalkojensa luo ja itki. Minä suljin hänen silmänsä.
Hänen kaulallaan riippui pieni silkkikämmen mustassa nauhassa. Minä
otin sen itselleni.
Kolmantena päivänä hänet haudattiin... Jalo sydän kätkettiin
ainaiseksi maan poveen! Minä itse heitin ensimäisen kourallisen
multaa hänen arkulleen.