Oli talvi Pietarissa, laskiaisviikon ensi päivä. Olin kutsuttu
päivällisille erään entisen asuintoverini luo, joka nuorena oli
tunkeillut erään kauniin neitosen ritariksi, ja joka jälkeenpäinkään
ei ollut osoittautunut kainostelijaksi. Hän on nyt jo kuollut,
niinkuin niin monet entisistä tovereistani. Paitsi minua olivat
päivällisille luvanneet tulla Konstantin Aleksandrovitsh Asanov ja
muuan kirjallinen kuuluisuus. Kirjallinen kuuluisuus antoi itseään
odottaa, ja lähetti viimein kirjelipun, jossa ilmoitti lähettävänsä
puolestaan erään pienen, vaalean herrasmiehen, tuollaisen ainaisen,
kutsumattoman vieraan, joista Pietarissa ei milloinkaan ole puutetta.
Päivälliset kestivät kauan. Isäntä ei säästänyt viinejä, joten meidän
päämme vähän tulistuivat. Kaikki, mitä kukin meistä salasi mielessään
-- ja kukapa ei salaisi jotain mielessään -- tuli ilmi. Häveliäs,
hillitty ilme katosi äkkiä isännän kasvoilta. Hänen silmänsä
sädehtivät ilkeyttä, hävytön hymy lymysi huulien takana. Vaalea
herra naureskeli töykeissä, älyttömissä hirnahduksissa. Mutta miten
minua kummastutti Asanov. Hän oli näet aina pysynyt soveliaisuuden
rajoissa, mutta nyt hän yht'äkkiä alkoi sivellä otsaansa, pöyhistellä
ja kerskailla tuttavuuksistaan alinomaan muistuttaen milloin mistäkin
sedästä, joka oli muka sangen tärkeä herra... Totisesti en tuntenut
häntä samaksi mieheksi, hän teki meidät aivan ivansa esineeksi...
melkeinpä ylenkatsoi meitä... Asanovin häijyys suututti minua.
-- Kuulkaahan, -- sanoin minä hänelle: -- jos me olemme niin
mitättömiä teidän mielestänne, niin menkää tuon kuuluisan setänne
luokse. Mutta ehkä hän ei laske teitä luokseen?
Asanov ei vastannut mitään, vaan siveli yhä otsaansa.
-- Mitä ihmisiä nämä ovat! -- sanoi hän taaskin: eihän heillä edes
ole minkäänlaista seurapiiriä, eiväthän he ole kenenkään hienon
naisen tuttavia, mutta minulla on tässä (huudahti hän, sukkelasti
kiskaisten povestaan paperitukon ja iski sitä kädellään) -- koko
käärö kirjeitä sellaiselta naikkoselta, jonka vertaista ette koko
maailmasta löydä!
Isäntä ja vaalea herra eivät huomanneet Asanovin viimeisiä sanoja. He
pitelivät toisiaan napista, ja puhelivat jotain, mutta minä heristin
korviani.
Te kerskailitte joutavia, kuuluisan sedän herra veljenpoika! --
sanoin minä lähestyen Asanovia: -- teillä ei ole mitään kirjeitä.
-- Niinkö luulette? -- vastasi hän katsellen minua vinosti: -- mutta
mitä tämä sitten on? - Hän aukasi kirjekäärön ja näytti minulle
kymmenkunnan kirjettä, jotka olivat osoitetut hänen nimelleen...
"Tuttu käsiala!" arvelin minä...
Minä tunnen häpeän punan nousevan kasvoilleni... minun itserakkauteni
kärsii suuresti... Kenen mieli tekisi tunnustaa epäjaloja tekojaan
todeksi?... Mutta minkä sille taidan: Tiesinhän jo alkaissani tätä
kertomusta, että saisin punastua korvia myöten. Ja niin, tuska
sydämessäni, täytyy minun tunnustaa, että...
Niin, näettekös, asia oli seuraava: Minä käytin hyväkseni Asanovin
päihtynyttä tilaa. Kun hän näet heitti kirjeen pöydälle, joka läikkyi
shampanjasta (itsekin tunsin, että päässäni humisi) livahti yksi
kirjeistä minun ohitseni...
Sydäntäni kouristi!... Oi voi! itse olin rakastunut neitoseen,
joka oli nuo kirjeet Asanoville lähettänyt, enkä saattanut päästä
ajatuksesta, että hän rakastaa Asanovia. Koko kirje, joka oli
ranskaksi kirjoitettu huokui hellyyttä ja antautumista...
"Rakas ystäväni Konstantin!" niin se alkoi... mutta päättyi sanoilla
"olkaa vastedes varovaisempi, mutta minä en ole kenenkään, paitsi
teidän omanne".
Korvat lummessa kuin ukkosen jyrähdyksestä istuin hetken
liikkumattomana, mutta toinnuin taas, hypähdin pystyyn ja aivan
syöksyin ulos huoneesta...
Neljännestunnin kuluttua olin kotonani.
* * * * *
Zlotnitskij'in perhe oli ensimmäisiä, joihin tutustuin muutettuani
Pietariin Moskovasta. Paitsi isää ja äitiä kuului siihen kaksi
tytärtä ja poika. Isä, harmaapäinen, mutta vielä pirteä vanhus, oli
ennen ollut sotilas, mutta nyt oli jotenkin vaikuttavassa asemassa.
Aamusin hän oli virkatoimessaan, päivällisen jälkeen hän nukkui,
mutta illat hän tavallisesti vietti klubilla korttipöydän ääressä...
Kotona hän oli harvoin, keskusteli vähän ja epämielellään, katseli
kulmiensa alta, jos ei juuri tylysti, niin välinpitämättömästi.
Paitsi matkakertomuksia ja maantieteellisiä kuvauksia, hän ei mitään
lukenut ja kun hän sairastui, huvitteli hän itseään maalaamalla
kuvia tahi kiusoitteli vanhaa, harmaata papukaijaansa Popkaa.
Hänen vaimonsa, sairaalloinen ja keuhkotautinen nainen, jolla oli
mustat, syvälle vajonneet silmät ja terävä nenä, ei päiväkausiin
liikahtanut sohvalta, yhä ommellen kanavalle tyynynpäällistä; mikäli
saatoin huomata pelkäsi hän miestään, ikäänkuin hän olisi jollakin
tavoin häntä vastaan rikkonut. Vanhempi tytär Varvara, täyteläinen,
punakka ja vaalea neitonen noin 18 ikäinen yhä istui ikkunansa
luona katsellen ohikulkijoita. Heidän poikansa, jota kasvatettiin
valtionlaitoksessa, tuli kotiin ainoastaan pyhiksi ja oli hänkin
jotenkin harvasanainen; vieläpä nuorin tytär, Sofia, juuri sama,
johon minä olin rakastunut, oli myöskin vaitelias. Zlotnitskijn
talossa vallitsi alituinen hiljaisuus, jota häiritsi ainoastaan
Popkan vihlaisevat huudot. Mutta vieraat tottuivat sangen pian
heihin, vaikka tunsivatkin tämän ainaisen hiljaisuuden rasittavan
painon ja tympeyden. Muuten vieraat eivät usein käyneetkään
Zlotnitskij'n luona; ikävä heillä oli siellä. Huonekalutkin,
vierashuoneen punaisen ja keltaisen kirjavat tapetit, kaikenlaiset
palmikoidut tuolit ruokahuoneessa, raskasmalliset tyynyt kirjavine
kuvineen sohvilla, monenmoisilla nystyröillä ja sarvilla varustetut
lamput ja tummuneet muotokuvat seinillä -- kaikki sai aikaan
painostavan tunnelman, kaikesta löyhyili kylmyyttä ja tympeyttä.
Tultuani Pietariin, katsoin velvollisuudekseni käydä tässä perheessä:
he näet lukeutuivat minun äitini sukulaisiksi. Vaivalloisesti sain
siellä tunnin kulumaan ja pitkään aikaan en uudistanut käyntiäni;
mutta kuinka olikaan, vähitellen aloin käydä siellä yhä useammin
ja useammin. Vetovoimana sinne oli Sofia, joka ensi alussa ei
minua miellyttänyt, mutta johon lopullisesti rakastuin. Hän oli
lyhyenlainen neitonen, sirovartaloinen, melkein laiha, hänellä
oli kalpeat kasvot, sakea, musta tukka ja suuret, ruskeat silmät,
jotka aina olivat puoliummessa. Hänen vakavat, ankarat piirteensä,
etenkin hänen puristuneet huulensa ilmaisivat päättäväisyyttä
ja tahdonvoimaa. Kotona oli hän tunnettu neitoseksi, jolla oli
luonnetta... "Hän on tullut hyvin vanhempaan sisareeni Katariinaan",
-- sanoi kerran rouva Zlotnitskaja istuessaan minun kanssani
kahdenkesken (miehensä läsnäollessa ei hän rohjennut mainita mitään
tästä Katariinasta). -- Te ette tunne häntä: hän on Kaukaasiassa,
naimisissa. Kolmetoista vuotta sitten, voitteko ajatella, rakastui
hän nykyiseen mieheensä, ja ilmoitti silloin meille ei menevänsä
kellekään muulle. Koetimme estää jos milläkin tavalla -- ei mikään
auttanut! Kahdenkymmenenkolmen vanhaksi odotti, kiusasi isäänsä ja
niin lopultakin sai ihanteensa. Milloinkahan Sonetshka ehtii siihen
syntiin! Varjelkoon Luoja hänet sellaisesta omapäisyydestä! Minä vaan
pelkään hänen puolestaan; vasta hän on täyttänyt kuusitoista vuotta,
ja jo osaa olla niin taipumaton...
Zlotnitskij tuli huoneeseen ja hänen vaimonsa heti vaikeni.
Minä en rakastunut Sofiaan hänen tahdonlujuutensa tähden, en,
mutta hänessä oli totisuuden ja vilkkauden puutteen ohessa
jonkunlaista erikoista suloutta, suorasukaista viehkeyttä, rehellistä
vilpittömyyttä ja mielenpuhtautta. Minä kunnioitin ja rakastin
häntä... Minusta tuntui, että hänkin minua ihaili.
Äskeinen odottamaton tieto, että Asanov oli suhteessa hänen
kanssansa, ihmetytti minua sitä enemmän, kun tiesin Asanovin
verrattain harvoin käyvän Zlotnitskijn talossa, eikä ollut
milloinkaan osoittanut erityisesti pitävän Sonetshkasta. Hän oli
kaunis, tumma mies, hänellä oli ilmeikkäät, vaikka hieman raskaat
kasvonpiirteet, säteilevät silmät, korkea valkoinen otsa ja paksut
punaiset huulet ohuine viiksineen. Hän esiintyi aina sangen
vaatimattomana mutta totisena, puhui ja harkitsi itsetietoisesti,
vaikeni arvokkaasti. Saattoi selvästi nähdä, että hän oli paljon
ajatellut itseään. Asanov nauroi harvoin ja silloin kuin hampaiden
välistä, eikä milloinkaan tanssinut. Hän oli jotenkin isokasvuinen.
Hän oli joskus palvellut sotaväessä, ja häntä oli pidetty erittäin
kyvykkäänä upseerina.
"Ihmeellistä!" -- ajattelin minä maatessani sohvalla -- "kuinka
minä en ole mitään ennen huomannut?"... "Olkaa varovainen niinkuin
ennenkin" nämä sanat Sofian kirjeestä johtuivat yhtäkkiä mieleeni.
"Ah!" ajattelin minä, "sepä vasta! Kas, siinäpä vasta viekas neitonen!
Minä olen pitänyt häntä avomielisenä ja suorana... Odottakaahan,
kyllä minä teille näytän"...
Ja mikäli muistan, purskahdin katkeraan itkuun, enkä saanut unta
ennenkuin aamulla.
* * * * *
Mutta seuraavana aamuna noin kahta käydessä minä läksin
Zlotnitskij'lle. Ukko ei ollut kotosalla, eikä vaimonsakaan istunut
tavallisella paikalla: hänellä näet oli päänsärkyä bliniaterian
jälkeen ja oli mennyt makuulle omaan huoneeseensa. Varvara seisoi
nojaten olallaan ikkunalautaa vastaan ja katseli kadulle Sofia
kulki edestakaisin huoneessa kädet ristissä rinnalla; Popka kiljui.
-- Mutta katsokaapas! Terve! -- sanoi Varvara laiskasti, kun näki
minun tulevan huoneeseen, ja heti lisäsi puoliääneen: -- katsokaa --
tuolla kulkee talonpoika vakka pään päällä... (Varvaralla oli tapana
toisinaan ikäänkuin itsekseen huomauttaa ohikulkijoista.)
-- Hyvää päivää -- vastasin minä. Hyvää päivää, Sofia Nikolaijevna.
Mutta missä on Tatjana Vasiljevna? kysyin minä.
-- Hän meni levähtämään, -- vastasi Sofia yhä kulkien huoneessa.
-- Meillä oli bliniä aamiaiseksi, huomautti Varvara kääntymättä
ikkunansa luota.
-- Miksi te ette tulleet?... Mihinkähän tuo kirjuri menee?
-- Ei ollut aikaa. -- ("Na kraull" kiljasi papukaija kimakasti.) --
-- Kylläpä teidän Popkanne tänäpäivänä kiljuu.
-- Se kiljuu aina sillä tavalla, sanoi Sofia.
Me kaikki vaikenimme.
-- Meni portista sisään, -- sanoi Varvara -- ja yhtäkkiä nousi
ikkunalaudalle, ja avasi ikkunapuoliskon.
-- Mitä siellä? -- kysyi Sofia.
-- Kerjäläinen, -- vastasi Varvara, kyyristyi alas, ottaen ikkunasta
vaskisen viidenkopekan rahan, jonka päällä vielä oli harmaata
paperossin tuhkaa, heitti sen kadulle, sulki ikkunan ja hypähti
raskaasti lattialle...
-- Minulla oli eilen erittäin hauska päivä, -- aloin minä istuutuen
nojatuoliin! -- söin päivällistä erään ystävän luona; siellä oli
Konstantin Aleksandrovitsh... (katsahdin Sofiaan, mutta hän ei
värähtänytkään) -- ja, minun täytyy tunnustaa, -- jatkoin minä: --
siellä juotiin kelpolailla: neljään mieheen tyhjensimme kahdeksan
pulloa.
-- Kas sepä vasta! -- sanoi Sofia rauhallisesti nyökäyttäen päätään.
-- Niin, -- jatkoin minä, hieman kiihtyneenä hänen tyyneydestään, ja
tiedättekö mitä, Sofia Nikolajevna? kyllä pitää paikkansa sananlasku,
että viinissä on totuus.
-- Mutta mitä?
-- Konstantin Aleksandrovitsh nauratti meitä. Voitteko ajatella:
hän yhtäkkiä siveli otsaansa ja sanoi: "Tässä se vasta poika on!
Minullapa on eno, joka on mainio mies!"...
-- Hah -- haa kajahti Varvaran lyhyt, katkonainen nauru. Popka!
Popka! Popka! rämisti papukaija hänelle vastaukseksi.
Sofia asettui minun eteeni ja katsoi minua silmiin.
-- Mutta mitä te sanoitte, -- kysyi hän -- muistatteko?
Minä punastuin tahtomattani.
-- En muista, luullakseni minäkin pidin puoleni. Totta tosiaan --
lisäsin minä, merkitsevän vaitiolon jälkeen: -- Viininjuonti on
vaarallista; kun kerran lörpöttelee liikaa, niin silloin tulee
sanoneeksi sellaista, jota muiden ei tarvitseisi tietää. Jälkeenpäin
seuraa katumus, mutta myöhään.
-- Onko teille käynyt niin, kysyi Sofia.
-- Minä en puhu itsestäni.
Sofia käänsi selkänsä ja alkoi uudestaan kävellä edestakaisin
huoneessa. Minä katsoin häneen ja jouduin sisällisen raivon valtaan.
"Onpa siinä ajattelin minä -- lapsi, alaikäinen, mutta joka osaa
itsensä hallita. Järkkymätön kuin kiviseinä"...
-- Sofia Nikolajevna -- ... sanoin minä korottaen ääneni.
Sofia pysähtyi.
-- Mitä nyt?
-- Ettekö soittaisi jotakin pianolla? Minulla olisi jotakin
sanottavaa -- lisäsin minä, ja ääneni ikäänkuin aleni.
Sanaakaan sanomatta Sofia poistui saliin; minä menin hänen jälessään.
Hän asettui pianon ääreen.
-- Mitä minä sitten soittaisin? -- kysyi hän.
-- Mitä vain tahdotte... Vaikkapa Chopinin Nocturnon.
Sofia alkoi soittaa Nocturnoa. Hän soitti huononlaisesta mutta
tunteellisesti. Hänen sisarensa soitti ainoastaan polkkia ja
valsseja, ja niitäkin harvoin. Hänellä oli tapana kulkea laiskasti
pianon luokse ja istuutua sen ääreen antaen huivinsa valua
vyötäisille. Minä en milloinkaan nähnyt häntä ilman huivia, hän
soitti silloin tavallisesti jotain polkkaa hurjassa tahdissa, ja
lopettamatta sitä alkoi yhteen menoon toisen, huokasi sitten äkkiä,
nousi ja meni taasen ikkunan luokse. Kummallinen sielu piili siinä
naisessa!
Minä istuuduin Sofian viereen. -- Sofia Nikolajevna, -- aloin minä
katsellen häntä tiukasti syrjästäpäin: -- Minun täytyy ilmoittaa
teille eräs minulle epämiellyttävä uutinen.
-- Uutinenko? Mikä?
-- No kuulkaahan, mikä! Olen tähän asti ollut erehtynyt teihin
nähden, kokonaan erehtynyt...
-- Kuinka sitten? -- sanoi hän soittaen ja katsellen sormiensa
liikkeitä.
-- Minä luulin, että te olisitte avomielinen, että te ette osaisi
viekastella, kätkeä tunteitanne, näytellä...
Sofia painoi kasvonsa alaspäin. -- En ymmärrä teitä.
-- Pääasia, josta aion puhua -- jatkoin minä: -- en voinut mitenkään
kuvailla, että teidän ikäisenne nainen osaisi jo niin mestarillisesti
näytellä osaansa.
Sofian kädet hiukan värähtivät koskettimilla.
-- Mitä te oikeastaan puhutte -- sanoi hän vieläkään katsomatta
minuun: -- minä näyttelen osaani!
-- Niin te! (Hän naurahti... Hänen häijyytensä sai minut
valtoihinsa...) Te teeskentelette välinpitämättömyyttä erästä miestä
kohtaan -- -- -- ja kirjoitatte hänelle kirjeitä, -- lisäsin minä
kuin kuiskaten.
Sofian posket kalpenivat, mutta hän ei sittenkään katsonut minuun,
soitti Nocturnon loppuun asti, nousi ja sulki pianon kannen.
-- Mihin te nyt? -- kysyin häneltä hämilleni joutumatta. Te ette
vastaa minulle?
-- Mitä minä voisin Teille vastata? -- En tiedä edes, mistä te
puhutte, mutta minä en osaa teeskennellä.
Hän alkoi koota nuotteja... Veri syöksyi päähäni. -- Ei, te tiedätte
kyllä, mistä minä puhun, sanoin, minä myöskin nousten seisomaan:
-- Tahdotteko, niin minä heti muistutan teille eräistä lauseista
kirjeessänne: -- "Olkaa varovainen niinkuin ennenkin".
-- Sofia vavahti hiukan.
-- En olisi todellakaan voinut odottaa teiltä tätä, -- sanoi hän.
-- Minäkään en todella olisi voinut odottaa, -- sanoin minä, että te,
Sofia Nikolajevna, suvaitsisitte huomata miestä, joka...
Sofia kääntyi äkkiä minuun, tahtomattani väistyin takaisin: hänen
silmänsä, jotka aina olivat puoliummessa, aukenivat suuriksi ja
sädehtivät kiivautta ja harmia tummien kulmien alta...
-- Mutta! Jos niin! -- puhui hän: -- tietäkää, että minä rakastan
tuota miestä ja minulle on aivan samantekevä mitä te ajattelette
hänestä ja minun rakkaudestani häneen. Ja mistä te olette
ottaneet?... Mikä oikeus teillä on puhua siitä? Mutta jos minä olen
päättänyt... Hän vaikeni ja poistui nopeasti salista. Minä jäin
siihen seisomaan. Minusta tuntui niin pahalta ja tukalalta, että
peitin kasvot käsiini... Huomasin heti käytökseni sopimattomaksi ja
alhaiseksi. Henkeäni ahdisti häpeästä ja katumuksesta, seisoin kuin
kivettyneenä. "Jumalani!" ajattelin: "mitä olen tehnyt!"
-- Anton Nikititsh, -- huusi keittäjä eteisestä: -- pian lasi vettä
Sofia Nikolajevnalle, joutukaa!
-- Mutta, mitä nyt? -- vastasi bufetinhoitaja
-- Siellä itkevät...
Minä vapisin, ja menin vierashuoneeseen noutamaan hattuani.
-- Mitä te keskustelitte Sonetshkan kanssa? kysyi Varvara minulta
välinpitämättömästi ja lisäsi puoliääneen: -- taas tuolla menee
kirjuri.
Minä kumarsin aikoen mennä.
-- Mihin te nyt niin pian? Odottakaa toki: äiti kohta tulee.
-- En kiitos, en voi nyt, -- hätäilin minä: -- mieluummin toisen
kerran.
Samassa hetkessä, kauhukseni, niin todella kauhukseni, tuli Sofia
varmoin askelin vierashuoneeseen. Hän oli tavallista kalpeampi, hänen
silmäluomensa hieman punoittivat. Minuun ei hän katsonut.
-- Katsohan, Sonja, mitä tuo kirjuri lakkaamatta kulkee tuosta ohi?
-- Vakooja kait... -- huomautti Sofia kylmästi ja halveksuvasti.
Tuo oli jo liikaa! Minä livistin tieheni, enkä tiedä miten jouduin
kotiin.
Oloni kävi raskaaksi, niin raskaaksi ja vaikeaksi, etten voi sitä
kuvaillakaan. Yhden vuorokauden kuluessa kaksi niin ankaraa iskua!
Olin saanut tietää, että Sofia rakastaa toista ja sitäpaitsi ijäksi
menettänyt hänen kunnioituksensa. Tunsin itseni niin masennetuksi ja
häväistyksi, etten voinut edes suuttua itseeni. Maatessani sohvalla
kasvot seinään päin minä melkein jonkunlaisella kiusallisella
nautinnon tunteella antauduin epätoivon tuskan valtaan, kun
yht'äkkiä kuulin askeleita. Nostin pääni ja näin erään parhaimmista,
herttaisimmista ystävistäni edessäni -- Jakov Pasynkovin. Olin valmis
suuttumaan jokaiseen ihmiseen, joka sattui tulemaan huoneeseeni sinä
päivänä, mutta Pasynkoviin en koskaan voinut vihastua; päinvastoin,
huolimatta ärsyttävästä surustani, minä iloitsin suuresti hänen
tulostaan ja nyökytin hänelle päätäni. Tapansa mukaan hän käveli
huoneeni lattian pariin kertaan, oikoen pitkiä jäseniään, asettui
äänettömänä eteeni seisomaan ja äänettömänä istuutui nurkkaan.
Tunsin Pasynkovin jo kauan sitten, melkein lapsuudesta saakka. Hän
oli saanut kasvatuksensa samassa Vinterkellerin pensionaatissa,
jossa minäkin olin asunut kolme vuotta. Jakovin isä, köyhä,
eläkettä nauttiva majuri, joka oli sangen rehellinen, mutta hieman
tylsistynyt järjeltään oli vienyt hänet seitsenvuotisena poikana
tämän saksalaisen luo, maksanut vuodesta etukäteen, lähtenyt
Moskovasta ja sitten hävinnyt teille tietämättömille. Hänestä liikkui
tuontuostakin hämäriä, salaperäisiä huhuja. Vasta noin kahdeksan
vuoden kuluttua saatiin varmasti tietää hänen hukkuneen tulvan
aikana Irtysh jokeen. Mikä hänet oli saanut Siperiaan lähtemään --
sen Jumala yksin tietää. Jakovilla ei ollut muita sukulaisia, hänen
äitinsä oli jo aikaa sitten kuollut. Ja niin hän jäi kun jäikin
Vinterkellerin hoidokkaaksi. Tosin oli Jakovilla muuan, kaukainen
sukulainen, täti, mutta hän oli niin köyhä, että aluksi pelkäsi
edes mennä veljenpoikansa luokse, ikäänkuin olisi epäillyt saavansa
hänet elätettäväkseen. Mutta hänen pelkonsa oli turha: hyväsydäminen
saksalainen piti yhä luonaan Jakovia, antoi hänen lukea yhdessä
muiden kasvattien kanssa, antoi hänelle ruuan ja teetti hänelle
vaatteet hänen äitivainajansa kamelinkarvaisesta viitasta, joka
oli tupakanvärinen. Hänen äitinsä oli ollut iäkäs, mutta varsin
toimelias liiviläinen nainen. Kaiken tämän tähden ja hänen alemman
asemansa vuoksi pensionaatissa hänen toverinsa kohtelivat häntä
yliolan, katselivat häntä melkein karsaasti ja sanoivat häntä
milloin akanviitaksi, milloin tädinmyssyksi (hänen tätinsä näet
käytti eräänlaista omituista, pystytöyhtöistä päähinettä), toisinaan
Jermakin pojaksi (isä oli näet hukkunut Irtyshiin). Mutta, huolimatta
näistä kompanimistä ja hänen suuresta köyhyydestään, kaikki pitivät
hänestä, sillä hänestä ei voinut olla pitämättä: parempaa, jalompaa
luonnetta en luule maailmasta löytyvän. Ja luvuissaankin hän hyvin
edistyi.
Kun näin hänet ensi kerran, oli hän kuudentoista vuoden ikäinen,
mutta minä olin tuskin kolmeatoista täyttänyt. Olin itserakas ja
hemmoiteltu poika, olin kasvanut rikkaassa perheessä ja sentähden
pensionaattiin tultuani halusin tutustua erääseen ruhtinaaseen, joka
oli Vinterkellerin erityisen huolenpidon esineenä, ja vielä kahteen
ylhäiseen nuorukaiseen, mutta muille olin jäykkä. Pasynkoviin en
kehdannut vilkaistakaan. Tuo pitkä, kömpelö poika, muodottomassa
nutussaan ja lyhyissä housuissaan, joiden alta vilahtivat paksut
villasukat, näytti minusta joltain kasakkapalvelijalta tai
poroporvarin pojalta. Pasynkov oli erittäin kohtelias ja hellä
kaikkia kohtaan, vaikka hän ei etsinytkään kenenkään suosiota; jos
joku työnsi hänet luotaan -- niin hän ei masentunut eikä ollut
nyrpeissään, vaan pysyi syrjässä, ikäänkuin surkutellen ja odotellen.
Niin hän menetteli minuunkin nähden. Kului noin kaksi kuukautta.
Kerran eräänä kirkkaana kesäpäivänä kulkiessani vallattoman
pallopelin jälkeen pihalta puutarhaan, huomasin Pasynkovin istuvan
penkillä korkean syreenipensaan alla. Hän luki kirjaa. Minä vilkasin
ohikulkeissani kirjan kanteen ja luin sen selkämyksestä: "Schillers
Werke". Seisahduin.
-- Osaatteko te saksaa? -- kysyin minä Pasynkovilta.
Tekee vieläkin pahaa, kun muistan kuinka ylenkatseellinen ääneni
sointu oli... Pasynkov nosti minua kohti suuret ilmeikkäät silmänsä
ja vastasi:
-- Kyllä osaan, entä te?
-- Vielä kysytte! -- vastasin minä heti loukkaantuen ja olin jo
jatkamaisillani matkaa, mutta mikä lienee minut pidättänyt.
-- Mutta miksi te luette juuri Schilleriä? -- kysyin minä yhtä
ylimielisesti.
-- Nyt luen "Resignatsionia" -- erinomaisen kaunista runoelmaa.
Tahdotteko niin luen sen teille. Istukaahan tähän viereeni penkille.
Minä epäröin hieman, mutta istuin kuitenkin. Pasynkov alkoi lukea.
Hän osasi saksaa paljon paremmin kuin minä: hänen täytyi näet
selittää minulle muutamien säkeiden ajatusta; mutta minä en enää
hävennyt tietämättömyyttäni enkä hänen etevämmyyttään minuun nähden.
Siitä päivästä ja siitä kahden kesken lukemisesta puistossa syreenin
varjossa minä koko sielullani kiinnyin Pasynkoviin ja tulin hänen
ystäväkseen.
Muistan elävästi hänen silloisen ulkomuotonsa. Eikä hän juuri
jälkeenpäinkään muuttunut. Hän oli pitkä, laiha, hoikka ja jotenkin
kömpelö. Kapeat hartiat ja sisäänpainunut rinta tekivät hänet
sairaalloisen näköiseksi vaikk'ei hän voinutkaan valittaa terveyttään
huonoksi. Hänen suuri päänsä, jonka yläpuoli oli omituisen pyöreä,
oli hieman vinossa. Pehmeät vaaleat hiukset valuivat hujan hajan
hennolle kaulalle. Hänen kasvonsa eivät olleet kauniit, saattoivatpa
ne näyttää naurettaviltakin pitkän, turpean ja punaisen nenän vuoksi,
joka melkein kuin riippui leveille esiin pistäville huulille,
mutta hänen otsansa oli korkea ja ihana. Ja kun hän hymyili, niin
hänen pienet, harmaat silmänsä sädehtivät sellaista hellyyttä ja
herttaista hyvyyttä, että hänet nähdessään täytyi jokaisen sydämen
lämmetä ja ilostua. Muistan myöskin hänen äänensä, sen hiljaisen
ja tasaisen soinnun ja miellyttävän sorahtelun. Hän puhui yleensä
vähän ja omituisen vaivalloisesti; mutta kun hän haltioitui, niin
hänen puheensa luisti virtanaan. -- Ja mikä oli ihmeellisintä --
hänen äänensä muuttui vielä hiljaisemmaksi, katse ikäänkuin tuli
sisäisemmäksi, himmeni, melkein kuin sammui kasvojen heikosti
hohtaessa. Hänen suustaan sanat: "hyvyys, totuus, elämä, tiede,
rakkaus" niin suuressa innostuksessa kuin ne lausuttiinkin, eivät
milloinkaan kajahtaneet teennäisyytttä ja valheellisuutta. Tunteitaan
pingoittamatta, sielunkykyjään jännittämättä hän saattoi siirtyä
ihanteensa alalle; hänen puhdas henkensä oli aina valmis asettumaan
"kauneuden pyhyyden" eteen; ja hän odotti ainoastaan toisen hengen
ilmestymistä ja kosketusta... Pasynkov oli romantikko, viimeisiä
romantikkoja, joita olen tavannut Romantikot ovat nykyään, kuten
tiedämme, melkein kuin lamassa; voimmepa sanoa, että niitä ei
nuorison keskuudessa enää ollenkaan ole, mikä on hyvin suuri vahinko
nuorisolle itselleen!
Noin kolme vuotta vietin Pasynkovin kanssa kuten sanotaan sielu
sielussa.
Minä olin hänen ensi lempensä uskottu. Muistan vielä miten herkkänä
ja osaaottavana kuuntelin hänen tunnustuksiansa! Hänen tunteensa
esine oli Vinterkellerin kasvatti, muuan vaalea, suloinen saksatar,
jolla oli viattoman pyöreät, melkein lapselliset kasvot ja luottavan
hellät sinisilmät. Hän oli hyvä ja tunteellinen, rakasti Mattysonia,
Uhlandia ja Schilleriä ja hyvin mielellään lausui heidän runojaan
aralla ja väreilevällä äänellään. -- Pasynkovin lempi oli mitä
platonisinta laatua; hän näki rakastettuaan ainoastaan pyhäsin (hän
tuli näet silloin leikkimään panttileikkiä Vinterkellerin lasten
kanssa) ja keskusteli silloin sangen vähän hänen kanssaan. Niinpä
kerran, kun neitonen lausui hänelle sanat: "mein lieber, lieber
Herr, Jakob", niin hän ei koko yönä saanut unta silmiinsä autuaasta
onnesta. Hänen mieleensä ei juolahtanutkaan silloin, että hänen
armaansa sanoi hänen kaikille tovereillensa: "mein lieber". Muistanpa
hänen loukkautumisensa ja surunsa, kun yht'äkkiä levisi tieto,
että Fräulein Friederike (niin oli hänen nimensä) menee naimisiin
Herr Knieftuss'in, erään rikkaan lihamyymälän omistajan kanssa,
joka oli sangen kaunis, vieläpä sivistynytkin mies ja sanottiin
neiti Friederikin menevän hänen kanssaan naimisiin, ei vanhempainsa
tahdosta, vaan sulasta lemmestä. Se oli vaikea isku Pasynkoville,
ja raskaalta tuntui se päivä, jolloin hän ensi kerran näki nuoret
yhdessä, entinen neiti, nyt rouva Friederike, esitti hänet taaskin
"lieber Herr Jakobina" miehellensä, joka oli yhtä loistava kiireestä
kantapäähän: silmät, upealle kiemuralle kammattu musta tukka, otsa,
hampaat, frakin napit, välkkyvät kellonperät ja kiiltävät saappaat.
Pasynkov puristi herra Knieftuss'in kättä ja toivotti hänelle (olen
vakuutettu siitä -- vilpittömästi) täydellistä ja jatkuvaa onnea.
Se tapahtui minun läsnäollessani. Muistanpa millä kummastuksella
ja osanotolla katselin silloin Jakovia. Hän näytti minusta
sankarilta!... Ja sitten niin surullisesti keskustelimme keskenämme!
-- "Etsi lohdutusta taiteesta", sanoin minä hänelle. -- "Niin",
vastasi hän minulle: -- "Ja runoudesta." -- "Ja ystävyydestä", lisäsin
minä -- "Ja ystävyydestä", toisti hän. Oi ne olivat onnen aikoja
ne!...
Raskas oli eroni Pasynkovista! Ennen minun lähtöäni hän pitkällisten
puuhien ja huolien jälkeen viimeinkin lähti yliopistoon. Hän oli
edelleenkin Vinterkellerin huolenpidon alaisena, mutta karvatakin ja
lyhyitten housujen asemasta sai hän jo tavallisen puvun, jonka hän
ansaitsi antamalla opetustunteja nuoremmille holhokeille. Pasynkov
ei muuttunut toisenlaiseksi minua kohtaan koko sinä aikana, jonka
vietin pensionatissa, vaikka ikäeromme oli melkoinen ja minä tulin
mustasukkaiseksi muutamia hänen uusia ylioppilastovereitansa kohtaan.
Hänen vaikutuksensa minuun oli erittäin ylentävä. Ikävä vaan, että
sitä ei kestänyt kauemmin. Yksi esimerkki riittäköön. Minun oli
lapsena tapa valehdella... Mutta Jakovin edessä kieleni ei kääntynyt
valheeseen. Erittäinkin minua ilahutti ollessani kävelyllä hänen
kanssaan kahden tahi kävellessäni hänen kanssaan edestakaisin hänen
huoneessaan ja kuunnellessani kuinka hän katsomatta minuun luki
runoja hiljaisella, hillityllä äänellä. Minusta tuntui silloin,
kuin olisimme yhdessä verkkaan liitäneet maasta jonnekin kauaksi
siintäviin salaperäisiin ihaniin seutuihin... Muistan erään yön.
Istuimme yhdessä syreenipensaan juurella, lempipaikassamme. Kaikki
toverimme nukkuivat jo, mutta me nousimme hiljaa, pukeuduimme
hapuillen pimeässä ja salaa läksimme haaveilemaan. -- Ulkona oli
jotenkin lämmin, mutta raitis tuuli tavantakaa puistatti ja pakoitti
meitä painautumaan lähemmäksi toisiamme vastaan. Me puhelimme,
puhelimme paljon ja tulisesti, niin että olisi voinut luulla meidän
kiistelevän, vaikk'emme sitä tehneet. Taivaan korkealla laella olivat
tähdet syttyneet lukemattomina sarjoina tuikkimaan. Jakov nosti
silmänsä, puristi kättäni ja huudahti hiljaa; "Yllämme on taivas
ikuisine tähtineen... mutta tähtien takana asuu Luoja."
Ihana vavistus kulki ruumiini läpi; minua kuin kylmi ja minä putosin
hänen olkansa varaan... Sydän oli täysi.
Missä nyt ovat nuo hurmauksen hetket? Oi, voi! Siellä missä
nuoruuskin!
Pietarissa kohtasin Jakovin kahdeksan vuoden kuluttua. Minä olin
vast'ikään saanut määräyksen palvelukseen, ja hänelle oli joku
hankkinut paikan jossakin virastossa. Meidän kohtauksemme oli mitä
iloisin. En koskaan saata unohtaa sitä hetkeä, jolloin minä kerran
istuessani kotonani, kuulin eteisestä hänen äänensä. Minä vavahdin.
Sydämmeni sai kuin uuden sykinnän, hypähdin paikaltani ja riensin
häntä vastaan heittäytyen hänen kaulaansa, en antanut hänelle edes
tilaisuutta riisua turkkia yltään ja irroittaa vyötään. Katselin
häntä melkein ahneesti tuntiessani silmieni kostuvan ja täyttyvän
liikutuksen kyynelistä. Hän oli hieman vanhentunut seitsemänä viime
vuonna; uurteita, hienoja kuin neulan kärjellä piirrettyjä olivat
kait elämän huolet hänen otsalleen jättäneet, hänen poskensa olivat
hieman pudonneet ja hiukset olivat harventuneet, mutta parta ei ollut
juuri entisestään lisääntynyt, ja hymyily oli pysynyt samana, ja
sama oli naurukin, yhtä herttaista, sisäistä ja tunteellista kuin
ennenkin...
Jumalani! mitä puhuimmekaan sinä päivänä... Niin monta kaunista
runoa luimme toisillemme. Aloin suostuttaa häntä muuttamaan luokseni
asumaan, mutta hän ei suostunut luvaten sensijaan käydä luonani joka
päivä, minkä lupauksen hän täyttikin.
Hengeltään Pasynkov ei myöskään ollut muuttunut. Hän pysyi samana
romantikkona, joksi olin oppinut hänet tuntemaan. Vaikka elämän
kylmyys, kokemusten ankara pakkanen piirittikin häntä joka taholta,
-- pysyi ystäväni sydämmessä aikaisin puhjennut ja kehkeytynyt hempeä
kukkanen ehjänä ja koskemattoman kauniina. Eivät surut, eivätkä
epäilykset päässeet hänen kirkasta muotoaan sumentamaan: hänen
henkensä pysyi yhä tyynenä, mutta aina iloisena.
Pietarissa hän oli kuin erämaassa. Hän ei huolehtinut
tulevaisuudesta, eikä ollut tuttu kenenkään kanssa. Minä tutustutin
hänet Zlotnitskin perheeseen. Hän kävi heidän luonaan sangen usein.
Hän oli yhtä vähän itserakas kuin ujo: siellä kuten kaikkialla
muuallakin hän puhui vähän, mutta saavutti kuitenkin heidän
suosionsa. Jäykkäpintainen ukko, Tatjana Vasiljevnan mies, hänkin
kohteli häntä ystävällisesti ja molemmat vaiteliaat neitoset
tottuivat häneen pian.
Toisinaan hän toi muassaan takin takataskussa jonkun äsken
valmistuneen teoksen ja kauan epäröitsi uskaltaisiko lukea sitä,
yhä venyttäen kaulaansa sivulle kuin lintu ja katseli ikäänkuin
kysyäkseen: Sallitteko? Vihdoin asettuu nurkkaan istumaan (hän on
yleensä mielellään nurkissa), vetäsee kirjan esille ja alkaa lukea
ensiksi kuiskaamalla, sitten kovemmin ja kovemmin tuon tuostakin
keskeyttäen itsensä lyhyillä mietteillä ja huudahduksilla. Minä
huomasin että Varvara mieluummin kuin sisarensa istui hänen
vierelleen ja kuunteli häntä, vaikka hän tietysti sangen vähän
ymmärsi häntä -- hän ei näet ollut huvitettu kirjallisuudesta. Niin
tapahtui, että hän istui Pasynkovin edessä leuka käsien varassa,
katseli häntä -- ei silmiin, vaan koko kasvoihin ja sanaakaan
virkkaamatta toisinaan yhtäkkiä, kovasti huokasi. -- Iltasin me
leikimme panttileikkiä, varsinkin pyhinä ja juhlapäivinä. Meidän
seuraamme yhtyi silloin kaksi neitiä, sisarusta, Zlotnitskij'en
kaukaista sukulaista, jotka olivat pieniä, pyöreäkasvoisia, jotka
hirmuisesti nauraa kikattivat ja paitsi heitä muutamia kadetteja ja
junkkareita, jotka olivat varsin hyvänsävyisiä ja hiljaisia poikia.
Pasynkov istui aina Tatjana Vasiljevnan viereen ja koetti yhdessä
hänen kanssaan keksiä, mitä sen oli tehtävä, joka pantin omistaa.
Sofia ei rakastanut kaikenlaisia imelyyksiä ja suuteloita, joilla
pantit tavallisesti lunastetaan, mutta Varvaraa harmitti, kun hänen
tuli jotain etsiä tai arvata. Neitoset alinomaa nauraa hohottivat --
mistä lienee sitä naurua riittänyt, minua toisinaan aivan kaiveli
heitä katsellessani, mutta Pasynkov ainoastaan nauroi ja nyykytti
päätään. Ukko Zlotnitskij ei sekaantunut meidän leikkeihin, eikä
aivan hellästi katsellut meitä huoneensa ovelta. Mutta kerran hän
aivan odottamatta tuli luoksemme ja ehdoitti että se henkilö,
joka pantin omistaa, tanssisi valssin yhdessä hänen kanssaan. Me
tietysti suostuimme. Tatjana Vasiljevnan pantti ilmestyi, hän
punastui korviaan myöten, hämmentyi ja häpesi kuin viisitoista
vuotias tyttö -- mutta hänen miehensä heti komensi Sofian istumaan
fortepianon ääreen, meni rouvansa luokse ja tanssi hänen kanssaan
kaksi kierrosta vanhan ajan tavan mukaan kolmessa tempossa. Muistan
kuinka hänen sapekkaat ja tummat kasvonsa ja hymyilemättömät silmänsä
milloin näkyivät, milloin piiloutuivat muuttamatta ankaraa ilmettä.
Tanssiessaan hän otti pitkiä askeleita ja hyppyjä, mutta hänen
rouvansa nopeasti kuletti jalkojaan ja painoi kuin pelon vallassa
kasvonsa hänen rintaansa vastaan. Vanhus vei hänet paikalleen,
kumarsi hänelle ja poistui sitten huoneeseensa sulkien oven
jälkeensä. Sofia aikoi nousta pianon äärestä, mutta Varvara pyysi
häntä jatkamaan valssia, meni Pasynkovin luokse, ojensi hänelle
kätensä ja sanoi nauraen: tahdotteko? Pasynkov oli ihmeissään, mutta
kuitenkin hypähti pystyyn -- hän oli aina sukkelan kohtelias -- pani
kätensä Varvaran vartalon ympärille, mutta ensi askeleella kompastui
ja horjahti suoraan jalustaa vastaan, jonka päällä papukaijan
häkki oli... Häkki pudota rojahti, papukaija säikähti ja kirkasi:
Nakra-ull. Syntyi yleinen naurun rämäkkä...
Zlotnitskij ilmestyi huoneensa kynnykselle, katseli jurosti näytelmää
ja sulki oven jälleen. Siitä saakka ei tarvinnut muuta kuin
muistuttaa Varvaraa tästä tapauksesta, niin hän heti alkoi nauraa ja
sellainen ilme kasvoissa katseli Pasynkovia ikäänkuin olisi pitänyt
silloista keksintöään viisaampana, mitä saattaa ajatella.
Pasynkov rakasti suuresti musiikkia. Hän pyysi usein Sofiaa
soittamaan jotakin, istui sitten syrjään kuuntelemaan. Erittäinkin
hän rakasti Schubertin "Tähtisikeröä". Hänestä tuntui kuullessaan
sitä soitettavan, että sävelien ohessa korkeudesta tuli hänen
luoksensa pitkiä valonsäteitä, jotka kohdistuivat suoraan hänen
rintaansa. Aina siitä saakka kun näin pilvettömän öisen taivaan
tähtitarhoineen, muistuu elävästi mieleeni Schubertin sävellys ja
Pasynkov... Muistan vielä erään kävelyretken kaupungin ulkopuolella.
Ajoimme koko seurue nuoria kahdessa neli-istuimisissa ajopeleissä
Parvolovoon. Muistaakseni otimme ajurin Vladimirskajalta; rattaat
olivat vanhat, vaaleansinisen väriset, pyöreillä resoreilla
varustetut, niissä oli leveät kuskipenkit, joiden alla oli heiniä;
ruskeat pilalle ajetut hevoset juosta lönköttivät raskaasti ontuen
eri puolille. Me kävelimme kauan mäntymetsiköissä Parvolovon
ympäristöllä, joimme maitoa pienistä saviruukuista ja söimme
mansikoita sokerin kanssa. Oli ihana ilma. Varvara ei mielellään
kävellyt paljon: hän väsyi pian. Mutta tällä kertaa hän ei ollut
meitä muita huonompi. Hän otti hatun, hänen hiuksensa hulmusivat
tuulessa, hänen raskaat piirteensä elostuivat ja posket punottivat
Kohdattuaan metsässä kaksi talonpoikaisneitoa, hän istui maahan,
kutsui heidät luoksensa ja pyysi heidät viereensä istumaan. Sofia
katsoi heitä etäältä kylmästi hymyillen, eikä mennyt heidän
luoksensa. Hän käveli Asanovin kanssa, mutta Zlotnitskij huomasi,
että Varvara oli kuin hautova kana. Varvara nousi ja meni pois.
Kävelyn kestäessä hän muutamia kertoja lähestyi Pasynkovia ja puheli
hänelle: "Jakov Ivanovitsh, minulla on teille jotakin sanottavaa",
mutta mitä hän tahtoi sanoa -- jäi salaisuudeksi.
Mutta on jo aika palata kertomukseeni.
* * * * *
Minä iloitsin Pasynkovin tulosta, mutta kun muistin, mitä edellisenä
päivänä olin tehnyt, tunsin jälleen raskaan painon rinnassani ja
käännyin äkkiä jälleen seinään päin. Hieman arveltuaan Jakov kysyi
minulta olenko terve.
-- Terve, -- vastasin minä: -- päätäni vaan särkee.
Jakov ei vastannut mitään ja otti kirjan käteensä. Kului enemmän kuin
tunti; minä aijoin jo tunnustaa Jakoville kaikki... kun yht'äkkiä
eteisen kello helähti.
Ovi aukeni... Minä kuuntelin, Asanov kuului kysyvän palvelijalta,
olinko kotona.
Pasynkov nousi. Hän ei pitänyt Asanovista ja kuiskattuaan minulle
menevänsä makuulle minun vuoteeseeni läksi hän toiseen huoneeseen.
Hetkisen kuluttua tuli Asanov sisään.
Jo hänen punastuvista kasvoistaan, niukasta ja kuivasta
kumarruksestaan arvasin, ettei hän tullut luokseni aiheettomasti.
"Mikähän tästä seuraa?" -- ajattelin itsekseni.
-- "Armollinen herra" -- alkoi hän istuen tuiman näköisenä
nojatuoliin -- "tulin teidän luoksenne, jotta te ratkaisisitte
minulle erään asian."
-- Nimittäin?
-- Nimittäin sen: haluan tietää oletteko te rehellinen ihminen.
Minä tulistuin.
-- Mitä tämä merkitsee -- kysyin minä.
-- Niin katsokaas mitä tämä merkitsee... vastasi hän ikäänkuin
painostaen joka sanaa: -- eilen minä näytin teille lompakkoa, jossa
oli kirjeitä eräältä henkilöltä minulle... Tänään te nuhdellen --
huomatkaa -- nuhdellen kerroitte tälle henkilölle muutamia sanoja
näistä kirjeistä omaamatta siihen vähintäkään oikeutta. Minä tahdon
tietää, kuinka te tämän asian selitätte.
-- Mutta minä tahdon tietää, mikä oikeus _Teillä_ on kysyä sitä
minulta? -- vastasin minä vapisten vimmasta ja sisällisestä häpeästä.
--
-- Kuka käski teidän pöyhkeilemään sedästänne, kirjeenvaihdostanne;
mitä minä sille mahdan, lieneväthän kaikki teidän kirjeenne tallella.
-- Kirjeet ovat tallella: mutta minä olin eilen sellaisessa tilassa,
että te helposti saatoitte... -- Sanalla sanoen, armollinen herra --
sanoin minä tahallani niin kovasti kuin suinkin: -- pyydän teidän
jättämään minut rauhaan, kuuletteko? Minä en tahdo mitään tietää,
enkä anna teille mitään selitystä. Menkää mainitun henkilön luo
saamaan selitystä!
Asanov loi minuun silmäyksen, niin läpitunkevan kuin suinkin, mutta
samalla naurettavan. Hän siveli viiksiään ja nousi kiirehtimättä.
-- Nyt tiedän, mitä minun tulee ajatella, -- lausui hän: -- teidän
oma persoonanne -- on paras todistus. Mutta minun täytyy teille
suoraan sanoa, että kunnon ihmiset eivät niin menettele... Lukea
salaa kirje ja sitten mennä kunnollista naista tekemään levottomaksi.
-- Menkää hiiteen siitä! -- huusin minä, polkaisten jalkaani: -- ja
lähettäkää minulle sekundantti; teidän kanssanne en aio pitempiin
puheisiin.
-- Pyydän, älkää opettako minua; -- vastasi Asanov kylmästi: --
sekundantin aioin juuri itse lähettää luoksenne.
Hän meni. Minä kaaduin sohvalle ja peitin kasvoni. Joku kosketti
olkapäätäni; nostin kasvoni -- edessäni seisoi Pasynkov.
-- Mitä tämä on? Onko totta?... -- kysyi hän minulta: -- oletko
lukenut toisen ihmisen kirjeen?
Minä en kyennyt vastaamaan, mutta nyökytin päätäni.
Pasynkov meni ikkunan luo ja seisoen minuun selin sanoi: -- Sinä olet
lukenut jonkun naisen kirjeen Asanovilta. Kuka se nainen oli?
-- Sofia Zlotnitskaja, -- vastasin minä niinkuin syytetty tuomarille.
Pasynkov ei vastannut pitkään aikaan sanaakaan.
-- Yksi asia voi johonkin määrin lieventää tekoasi, -- alkoi hän
vihdoin. -- Oletko rakastunut neiti Zlotnitskiin?
-- Olen.
Pasynkov vaikeni taaskin.
-- Sitä minä epäilin. Ja sinä menit tänään hänen luoksensa ja aloit
soimata häntä...
-- Niin, niin, niin... -- sanoin minä epätietoisena.
-- Sinä voit nyt minua halveksia... Pasynkov kävi pari kertaa huoneen
poikki.
-- Rakastaako neiti Sofia häntä -- kysyi hän.
-- Rakastaa...
Pasynkov loi silmänsä alas ja katseli kauan lattiaan.
-- No, asian täytyy olla autettavissa, -- alkoi hän nostaen päänsä
pystyyn: -- sitä ei voi jättää sillensä.
Ja hän otti hattunsa.
-- Mihin sinä nyt?
-- Asanovin luokse.
Minä hypähdin pystyyn sohvalta.
-- Minä en voi siihen suostua. Suo anteeksi, kuinka se on
mahdollista! Mitä hän ajattelee?
Pasynkov katsoi minuun.
-- Mutta onko sinun mielestäsi parempi antaa tälle hullutukselle
vauhtia, kiusata itseänsä ja saattaa nainen häpeään?
-- Mutta mitä sinä sitten aiot sanoa Asanoville?
-- Minä koetan saada hänet järkiinsä, sanon, että sinä pyydät häneltä
anteeksi.
-- Mutta minä en tahdo pyytää häneltä anteeksi.
-- Etkö tahdo? Olethan sinä syyllinen?
-- Minä katsahdin Pasynkoviin. Hänen rauhallinen ja ankara mutta
samalla surullinen kasvonilmeensä hämmästytti minua. Se oli minulle
jotakin uutta. Minä en vastannut mitään ja istuin sohvalle.
-- Pasynkov lähti.
Kiusallisessa mielenkuohussa odotin hänen palaamistaan! Aika kului
sanomattoman hitaasti! Vihdoin hän palasi -- myöhään.
-- No mitä -- kysyin minä arasti?
-- Jumalan kiitos! -- vastasi hän: -- kaikki on järjestetty.
-- Olitko sinä Asanovin luona.
-- Olin.
-- No mitä hän sanoi? Luultavasti oli pöyhkeä -- sanoin minä
väkinäisesti.
-- Ei, minä en sano. Minä odotin enemmän. Hän ei ole niin alhainen
mies kuin luulin.
-- Mutta paitsi häntä et kait käynyt kenenkään luona, -- kysyin vähän
odotettuani.
-- Zlonitskij'en luona.
-- Mutta!... (sydämeni sykähti. Minä en tohtinut katsoa Pasynkovia
silmiin) -- Mitä neiti Sofia sanoi?
-- Sofia Nikolajevna on jaloluontoinen neitonen. Hän on hyvä
ihminen. Ensiksi hän tuli surulliseksi, mutta sitten tyyntyi. Meidän
keskustelumme ei kestänyt viittä minuuttia kauemmin.
-- Ja sinä... sanoit hänelle kaikki minusta... kaikkiko?
-- Sanoin kaikki, mikä oli tarpeellista.
-- Nyt ei minun ole ajattelemistakaan enää käydä heidän luonaan --
sanoin surullisesti.
-- Miksi niin? Ei ensinkään. Joskus kyllä voit käydä. Päinvastoin.
Sinun pitää välttämättä käydä heidän luonansa, etteivät ajatteleisi
mitä tahansa.
-- Ah, Jakov, sinä varmaankin halveksit minua! -- huudahdin minä
melkein kyynelsilmin.
-- Minäkö? Halveksisin sinua?... (Hänen hellät silmänsä säteilivät
rakkautta). Sinua halveksisin... Se olisi typerää! Eihän se ollut
helppoa sinulle? Etkö sinä kärsi?
Hän ojensi minulle kätensä. Minä heittäydyin hänen kaulaansa ja
purskahdin itkuun.
* * * * *
Muutaman päivän kuluttua huomatessani, että Pasynkov ei ollut yhtä
hyvällä tuulella kuin ennen päätin mennä Zlotnitskijn. En voi sanoin
kuvata mitä tunsin astuessani heidän kynnyksensä yli, muistan
ainoastaan, että tuskin eroitin heidän kasvonsa ja ääneni tuntui
surkastuneelta. Ei Sofiankaan tainnut olla olo parempi: puhuminen
minun kanssani tuntui häntä vaivaavan, ja hänen silmänsä väistivät
minua, samoin kuin minunkin häntä. Ja jokaisesta hänen liikkeestään,
koko hänen olennostaan kuvastui pakko ja hämmennys... miksi kätkeä
totuus? Se kysymys herätti kuin salaisen vastenmielisyyden. Minä
koetin niin pian kuin suinkin pelastaa hänet ja minut niin raskaan
tunnelman kahleista. Tämä kohtaus oli onneksi viimeinen... ennen
hänen avioliittoaan. Odottamaton kohtalon oikku vei minut Venäjänmaan
toiseen päähän, ja sanoin pitkiksi ajoiksi hyvästit Pietarille,
Zlotnitskijn perheelle ja, mikä oli kaikkein katkerinta, hyvälle
Jakov Pasynkoville.