Boris Vjasovninisi.
J.K. Käske syksyksi verhoomaan minun huoneeni seinät
tapeteilla... kuuletko?... välttämättömästi.
Voi kuitenkin! Noiden kirjeessä mainittujen lupausten täyttämistä
ei tarvinnut odottaa. Stettinistä, missä hänellä oli tarjolla uusia
vaikutelmia ja puuhia, ei hän ehtinyt kirjoittaa Veerotshkalle; mutta
Hamburgista hän lähetti hänelle kirjeen, jossa ilmoitti aikeestaan
käydä -- nähdäkseen muutamia teollisuuslaitoksia ja kuunnellakseen
tarpeellisia luentoja -- Parisissa. Sinne hän pyysi vast'edes
lähettämään kirjeet osoitteella -- _poste restante_. Vjasovnin
saapui Parisiin aamulla ja jo samana päivänä kulki boulevardit
päästä päähän. Kävi Tuileries'n puistossa, Rauhan torilla ja Palais
Royal'issa, sitten kiivettyään Colonne Vendôme'iin meni hän hienona,
aito parisilaiseksi puettuna päivällisille erääseen ensi luokan
ravintolaan ja sieltä Chateaux de Fleurs'iin katsomaan kuinka
parisilaiset osaavat tanssia "kankania". Itse tanssista Vjasovnin ei
pitänyt, mutta sitä enemmän eräästä parisittaresta, joka otti osaa
mainittuun tanssiin. Hän oli sirovartaloinen, hieman konkkanenäinen,
vilkas ja tummasilmäinen nainen. Vjasovnin mieltyi häneen heti.
Hän asettui tahallaan yhä useammin hänen lähelleen, vaihtoi hänen
kanssaan ensin silmäyksiä, sitten hymyjä ja viimein sanoja... Puolen
tunnin kuluttua parisitar jo käveli hänen käsipuolessaan ja sanoi
hänelle -- _son petit nom: Julie_, -- ja viittasi siihen, ett'ei
mikään maistuisi paremmalta kuin illallinen _à la Maison d'or,
dans un petit colinet particulier_. Boris Andrejitshilla ei ollut
ollenkaan nälkä, eikä illallinen mamseli Julie'n seurassa tuntunut
häntä huvittavan. Mutta jos täällä on sellainen tapa, -- ajatteli
hän, niin olkoon menneeksi. -- "Partons!" -- puhui hän ääneensä,
-- mutta samassa joku polki häntä jalalle. Hän huudahti, kääntyi
ympäri, ja näki edessään keski-ikäisen miehen, lyhyen ja hartevan,
jolla oli yllään virkapuku ja leveät sotilaan housut. Hänen lakkinsa
oli syvällä päässä melkein nenän varassa, jonka alta riippuivat
harvat, värjätyt viikset. Hän levitteli karvaisilla käsillään leveitä
housujaan ja asettui Vjasovninin eteen katsoen häntä tiukasti
silmiin. Hänen keltaisten silmiensä ilme ja hänen sinertävät
poskipäänsä tekivät törkeän, inhoittavan vaikutuksen.
-- _Te_ astuitte minun jalalleni? -- sanoi Vjasovnin.
-- _Oui, moniesur._
-- Mutta sellaisissa tapauksissa ihmiset pyytävät anteeksi.
-- Mutta jospa en tahtoisi sopia teidän kanssanne, _monsieur le
Moscovite?_
Parisilaiset tuntevat heti venäläisen.
-- Te, siis, halusitte minua solvaista? -- kysyi Vjasovnin.
-- _Oui monsieur_; teidän nenänne muoto ei minua miellytä.
-- _Fi le gros jaloux!_ -- kuiskasi mamseli Julie, jolle tämä
jalkaväen upseeri nähtävästi ei ollut ensikertainen tuttavuus.
-- No siinä tapauksessa... -- alkoi Vjasovnin, kuin epäröiden...
-- Te tahdotte sanoa -- tokaisi upseeri: -- siinä tapauksessa täytyy
taistella. Tietysti. Sepä hyvä. Kas tässä minun korttini.
-- Ja tässä minun, -- vastasi Vjasovnin: -- yhä epäröiden ja,
kuin unessa, sydämen levottomasti tykyttäessä, töhersi vastikään
ostetulla, kellonperissä riippuvalla, kultapäisellä lyijykynällään
visittikorttinsa reunaan sanat: _Hotel des Trois Monarques_. N:o 46.
Upseeri nyökkäsi, ilmoittaen lähettävänsä sekundatit m--r... m--r
(hän nosti kortin oikean silmänsä kohdalle) Mr de Vjasovononinille
-- ja käänsi selkänsä Boris Andrejitshille, joka heti jätti Chateaux
de Fleurs'in. Mamseli Julie koetti pidättää häntä, mutta hän katsoi
häneen kylmästi. Parisitar erosi hänestä sangen vastahakoisesti,
istui kauan yksin salin syrjässä ja näytti kuiskaavan jotain
vihaiselle upseerille, joka yhä seisoi venyttäen käsillään taskujensa
suita ja liikutteli viiksiään hymyilemättä...
Tultuaan kadulle, Vjasovnin ensimäisen kaasulyhdyn valossa luki
toistamiseen ja tarkasti äsken saamansa kortin. Siinä olivat
seuraavat sanat: _Alexander Leboeuf, capitaine en secend av 83--me de
ligne_.
"Saa nähdä onko tästä jotain seurauksia?" ajatteli hän palatessaan
hotelliin. "Tulenko todella taistelemaan? ja mistä syystä? ja
toisena päivänä tultuani Parisiin! Mitä hullutuksia!" -- Hän alkoi
kirjeen Veerotshkalle, Pietari Vasiljitshille -- mutta heti repi
aljetut lehdet ja heitti ne pois. "Tyhmyyksiä! Komediaa!" toisti
hän ja paneutui maata. Mutta hänen ajatuksensa saivat uuden
käänteen, kun seuraavana aamuna hänen luokseen ilmestyi kaksi
aivan monsieur Leboeufin näköistä herrasmiestä, vaikka nuorempia
(kaikki ranskalaisia jalkaväen upseereja) ja ilmoitettuaan nimensä
(toisen nimi oli m--r Lecoq, toisen m--r Pinochet -- molemmat
olivat luutnantteja "au 83-me de ligne"), suosittelivat itseään
Boris Andrejitshille sekundanteiksi, jotka monsieur Leboeuf oli
lähettänyt tarpeellisia toimenpiteitä varten, sillä hän ei missään
tapauksessa suostuisi sovintoon. Vjasovnin puolestaan ilmoitti
herroille upseereille olevansa aivan ensikertalainen Parisissa, eikä
sanonut sentähden ehtineensä hankkia sekundanttia, ja oli pakoitettu
pyytämään herroilta upseereilta neljän tunnin väliaikaa. Upseerit
katsoivat toisiinsa epäröivän näköisinä ja kohauttelivat olkapäitään,
mutta suostuivat kuitenkin lopulta ja nousivat lähteäkseen.
-- _Si monsieur le désire_ -- sanoi herra Pinochet äkkiä pysähtyen
oven eteen (hän oli näköjään liukaskielisempi kuin toverinsa ja oli
saanut tehtäväkseen puhua asiat -- monsieur Lecoq vaan myönteli ja
myhäili). -- _Si monsieur le désire_ -- toisti hän (Vjasovnin muisti
monsieur Galase'n, moskovalaisen parturinsa, joka alkoi samaan
tapaan): -- voisimme suositella erästä rykmenttimme upseeria herra
Barbichon'ia _un garçon très divout_. "joka ei kieltäisi palvelustaan
_à un gentleman_" pelastaa häntä pulasta ja, tultuaan teidän
sekundantiksenne, ottaa teidän etunne sydämenasiakseen -- _prenda à
coeur vos intéréts_.
Ensiksi Vjasovnin kummeksui sellaista ehdotusta, mutta kun muisti,
että hänellä ei ole Parisissa tuttavia, kiitti kunniasta, ja sanoi
odottavansa herra Barbichon'ia. -- Eikä herra Barbichon kauan
viipynyt. Tämä _garçon très dévoué_ näytti olevan erittäin vilkas
ja toimelias persoona. Ilmoitettuaan, että _"cet animal de Leboeufn
en fait jamais d'antres... c'est un Othello, monsieur, un véritable
Othello"_ -- hän kysyi Vjasovninilta: _"n'est-ce pas, vous désirez que
l'affaire soit sérieuse?"_ ja odottamatta vastausta huudahti: _"c'est
tout ce que je désirais savoir! Laissez-moi faire!"_ -- Ja niin kävi
kuin kävikin: sekundantti oli nopea toimissaan ja niin innokkaasti
ajoi Vjasovninin asiaa, että noin neljän tunnin kuluttua Boris
Andrejitsh poloinen, joka ei milloinkaan ollut kaksintaistellut jo
seisoi keskellä Venesenskijn metsän aukeamaa miekka kädessä ja hihat
ylös käärittyinä parin askeleen päässä uhkaavasta vastustajastaan.
Aurinko valaisi kirkkaasti näytelmän. Vjasovnin ei osannut itselleen
selvittää kuinka kaikki oli tapahtunut; hän vakuutteli lakkaamatta
itsekseen: "Tämä on typerää!" Ja häntä iletti kaikki tämä aivankuin
joku ruma leikki -- ja sisäinen vastenmielisyyden hymy ei hävinnyt
hänen sielustaan. Silmät vaan yhä tähystivät ranskalaisen matalaa
otsaa, jolle valui musta, sileäksi kammattu tukka.
-- _Tout est prét_ -- karahti sorahtava ääni: -- _allez!_ -- sanoi
toinen.
Herra Lebeufin kasvoista ei kuvastunut enää ilkeys, vaan petomainen
vimma. Vjasovnin alkoi heiluttaa miekkaansa (Pinochet oli vakuuttanut
että miekkailun taitamattomuus olisi tällä kertaa vaan eduksi: _de
grands avantages_)... yht'äkkiä tapahtui jotain tavatonta. Jokin
survasi, tömähti, välkähti -- Vjasovnin tunsi oikeassa kylessään
kuin kylmän, pitkän säilän... Hän yritti vetäistä sitä irti ja sanoa
"ei saa!", mutta hän makasi jo seljällään; hänestä tuntui niin
omituiselta, melkein naurettavalta: aivan kuin olisi koko ruumiista
kiskottu hammasta... Sitten maa liukeni hänen allaan... Yksi ääni
sanoi: "Tout c'est passée dans les règles, n'est-ce pas, messieurs?"
-- toinen vastasi: _"Oh, parfaitement!"_ -- ja kaikki ympärillä
pakeni ja kaatui... Veerotshka! ehti Vjasovnin tuskissaan ajatella...
Pieni uskollinen sekundantti vei hänet _des Trois
Monarques_-ravintolaan -- mutta yöllä hän jo oli poissa. Vjasovnin
oli lähtenyt sinne, mistä ei vielä kukaan matkamies ole takaisin
palannut. Hän ei tullut tuntoihinsa ennen kuolemaansa, kahdesti hän
vain ehti sopertaa: "Minä heti palajan... ei tämä mitään... nyt tulen
kotiin maalle"... Venäläinen pappi, joka haettiin paikalle antoi
tiedon tapahtumasta Venäjän lähettiläälle -- ja parin päivän kuluttua
tiesivät jo kaikki sanomalehdet kertoa "venäläisen matkustajan
onnettomasta kohtalosta".
Vaikealta ja raskaalta tuntui Pietari Vasiljitshille ilmoittaa
Veerotshkalle hänen miehensä kirjeen sisällys. Mutta kun hän sai
tiedon Vjasovninin surmasta, niin hän kokonaan typertyi. Ensimmäisenä
luki Mihiej Mihieivitsh uutisen sanomalehdestä ja yhdessä Onufrij
Ilitshin kanssa, jonka seuraan hän taas oli tullut, kiirehti Pietari
Vasiljitshin luokse. Hän huudahti jo eteisessä: "voitteko ajatella
mikä onnettomuus"! Pietari Vasiljitsh ei pitkään aikaan osannut uskoa
asiaa, mutta kun ei enää ollut mitään epäilyksen mahdollisuutta, niin
hän koko päivän ajateltuaan läksi Veerotshkan luokse. Yksin ajatus
siitä, että Boris Andrejitsh nyt makasi murhattuna ja raadeltuna,
siihen määrin peloitti häntä, että hän tuskin pysyi jaloillaan. Hän
olisi tahtonut valmistaa Veerotshkaa kovaa sanomaa kestämään, mutta
hänen voimansa pettivät -- hän istahti ja kyynelten läpi jokelsi: --
Hän on kuollut... kuollut.
Kului vuosi. Juuriltaan sortuneen puun rungosta versoo uusia vesoja,
syvinkin haava paranee arvelle, elämä maksaa kuoleman velan, samoin
kuin elämäkin saa korvauksen kuolemalta. -- Veerotshkankin sydän
vähitellen rauhoittui ja viihtyi.
Vjasovnin ei ollut niitä ihmisiä, joiden sijalle ei voisi astua
toinen (ja onko ensinkään sellaisia ihmisiä?) ja Veerotshkakaan
ei saattanut ainaisiksi ajoiksi pyhittää itseään yhdelle ainoalle
tunteelle (ja onko ensinkään sellaisia tunteita?). Hän oli mennyt
Vjasovninille vaimoksi ilman pakkoa, mutta myöskin ilman riemua, oli
ollut hänelle uskollinen ja alistuvainen, mutta ei antautunut hänelle
kokonaan, suri vilpittömästi, mutta ei järjettömästi... ja mihinpä
siitä olisi ollutkaan? Pietari Vasiljitsh ei lakannut käymästä hänen
luonaan; hän oli edelleenkin hänen paras ystävänsä, ja sentähden ei
sovi ensinkään ihmetellä, että hän, kerran päästyään kahden kesken
Veerotshkan kanssa katsoi häntä kasvoihin ja aivan rauhallisesti
ehdoitti hänelle, että hän tulisi hänen vaimokseen... Veerotshka
hymyili hänelle vastaukseksi ja ojensi hänelle kätensä.
Heidän elämänsä jatkui häiden jälkeen yhtä tyynesti kuin ennenkin:
Siinä ei tapahtunut mitään muutosta. On jo kulunut kymmenen vuotta
siitä ajasta. Ukko Barsukov asuu heidän luonaan eikä väisty mihinkään
tyttärensä lapsien seurasta, -- niitä on jo kolme: kaksi tyttöä ja
yksi poika. Hän nuorenee vuosi vuodelta. Hän keskusteleekin heidän
kanssaan, erittäinkin pienen tyttärenpoikansa, kiharatukkaisen
ja mustasilmäisen Stepanin kanssa, joka on saanut nimensä hänen
kunniakseen. Pieni veitikka tietää varsin hyvin olevansa vanhuksen
lemmikki ja sentähden uskaltaa kiusoitella häntä, kun hän lakkaamatta
entiseen tapaansa kulkee huoneessaan edestakaisin hokien: "brau,
brau!" Tämä vekkuli pitää koko talon iloisella tuulella. Vjasovnin
parka ei ole vielä tänäkään päivänä unohtunut. Pietari Vasiljitsh
kunnioittaa hänen muistoansa, aina erittäin tuntehikkaasti lausuu
hänen nimensä ja jokaisessa sopivassa tilaisuudessa muistaa
huomauttaa: kas tästä vainaja piti, sellainen oli hänellä tapa.
Pietari Vasiljitsh, hänen vaimonsa ja koko kotiväkensä elävät
yksivakaista, tyyntä ja rauhallista elämää; he nauttivat onnestaan...
siitä ainoasta, jonka elämä on ihmiselle valmistanut.
Jakov Pasynkov.