SISÄLLYS:

Lemmentarina.

Jakov Pasynkov.

Uni.

Juutalainen.

Lääkärin muistelma.

Lemmentarina.

Eräänä keväänä Boris Andrejitsh Vjasovnin, noin kahdenkymmenen

kuuden vuoden ikäinen nuorimies saapui perintötilalleen, joka

sijaitsi eräässä Keski-Venäjän kuvernementissä. Hän oli vastikään

saanut virkaloman -- "kotiasioita järjestääkseen" -- ja aikoi ryhtyä

kotitalossaan isännöimään. Onnellinen ajatus tietysti! Mutta Boris

Andrejitshistä se tuntui vastenmieliseltä. Hänen tulonsa vähenivät

vuosi vuodelta, velkoja karttui yhä enemmän: hän tuli vakuutetuksi

siitä, että oli mahdoton jatkaa palvelusta, elää pääkaupungissa,

-- sanalla sanoen elää niin, kuin oli elänyt tähän asti ja päätti

karvaalla mielellä pyhittää muutamia vuosia "kotoisten asioiden"

korjaamiseen. Ja siksi juuri hän nyt ilmestyi tähän maalaiseen

kotiperukkaan.

Hän huomasi, että maatilalla vallitsi epäjärjestys, puutarha oli

hoitamaton ja rakennus melkein pilalle rappeutunut; hän pestasi

uuden voudin vanhan sijalle, vähensi palvelijoiden palkat; antoi

siistiä itseään varten pari kolme huonetta, korjautti rikkinäisen

katon kuin uudeksi; muuten, hän ei ryhtynyt mihinkään päättömyyksiin

eikä ruvennut suurempiin uudistuksiin, saatuaan itselleen selväksi

sen yksinkertaisen ajatuksen, että ensin tulee tietää mitä haluaa

uudistaa... Niin, hän tahtoi perehtyä talonhoitoon, ja alkoi, kuten

sanotaan, tunkeutua asiain ytimeen. Täytyy tunnustaa, että hän pääsi

asioiden perille ilman melua ja hätiköimättä. Mutta tottumattomana

maalaiselämään tunsi hän olonsa varsin ikäväksi, ja usein oli vaikea

tietää, miten saisi pitkän, yksitoikkoisen päivän loppuun kulumaan.

Naapureita oli tosin aivan tarpeeksi, mutta hän ei ollut heidän

kanssaan tuttu, -- ei siksi, että hän olisi heitä vierastanut, vaan

sentähden ettei ollut joutunut heidän kanssaan tekemisiin. Mutta

kerran, syksyllä hän sattui tutustumaan erääseen läheisimmistä

naapureistaan. Tämän nimi oli Pietari Vasiljevitsh Krupitsyn. Hän

oli joskus palvellut ratsuväessä ja saanut virkaeron luutnanttina.

Hänen alustalaistensa ja Vjasovnilaisten kesken oli jo ammoin

vallinnut riita kahden ja puolen hehtaarin heinämaasta. Oli toisin

ajoin oltu käsikähmässäkin saman asian tähden; heinäruo'ot siirtyivät

salaperäisellä tavalla paikasta toiseen; syntyi kaikenlaisia

ikävyyksiä, ja aivan varmaan, tätä riitaa olisi vielä jatkunut ties

kuinka monta vuotta, ellei Krupitsyn olisi tullut tuntemaan Boris

Andrejitshin rauhallisen luonteen ja kiiruhtanut hänen luokseen

asiaa mieskohtaisesti selvittämään. Tällä selvittelyllä oli sangen

miellyttävät seuraukset: ensiksikin, koko jupakka lakkasi heti ja

vielä ainaiseksi tilallisten molemminpuoliseksi mielihyväksi; ja

toiseksi, he itse mieltyivät toisiinsa, alkoivat usein tavata ja

talveen päästessä jo oli heidän välilleen sukeutunut ystävyyssuhde,

joka teki heidät melkein eroittamattomiksi.

Ja, kuitenkin heissä oli jotenkin vähän yhtäläisyyttä. Vjasovnin

ei tosin itse ollut rikas, mutta rikkaiden vanhempien lapsi, joka

oli saanut hyvän kasvatuksen, opiskellut yliopistossa, tunsi useita

kieliä, mielellään tutkiskeli kirjallisuutta, ja yleensä häntä

saattoi pitää valistuneena miehenä. Krupitsyn, sitä vastoin, puhui

vaivaisesti katkonaista ranskaa, ei ottanut kirjoja käteensä, ell'ei

siihen ollut suorastaan pakkoa, ja kuului mieluummin valistumattomiin

ihmisiin. Ulkonäönkään puolesta eivät ystävykset juuri ollenkaan

olleet yhtäläisiä: Vjasovnin oli jotenkin pitkä, laiha, valkoverinen

ja muistutti englantilaista, esiintyi aina mitä puhtaimmassa

asussa, erittäinkin mitä käsiin tulee, pukeutui siististi ja käytti

kauniita kravatteja... pääkaupunkilaisen tavan mukaan! Krupitsyn,

sitä vastoin, oli lyhyenläntä, harteva, tumma, mustatukkainen,

kulki kesät talvet samassa pronssinvärisessä palttoossa, jonka

taskut olivat auki venähtäneet. "Minä pidän tästä palttoon väristä

siksi, että siinä eivät tahrat tunnu" -- sanoi Pietari Vasiljevitsh.

Siinä eivät tosiaan tahrat näkyneet, sillä se oli kokonaan yhtenä

tahrana. Krupitsyn oli kova syömäri, ja mielellään puhui siitä,

kuinka miellyttävää on syödä ja mitä merkitsee hyvä ruuanmaitti.

Hän söi kaikkea, mitä hänen eteensä kannettiin. Jos hänelle tuotiin

kaalikeittoa ja puuroa -- niin hän särpi hyvällä maulla keiton ja

syödä hötkäsi sitte sen jälkeen puuron; kun hänelle tarjottiin ohutta

saksansoppaa -- oli hän heti valmis käymään sen ääreen, ja jos

tuotiin puuroa, mätti hän sitä aivan yhtä mielellään lautaselleen,

-- niinkuin ei mitään. -- Kaljaa hän rakasti "kuin omaa isäänsä",

kuten hänen oli tapana sanoa, mutta ranskalaisia viinejä, erittäinkin

punaisia, hän ei suvainnut ja sanoi niitä "hapanhutkuksi". Yleensä

Krupitsynille inho oli vieras tunne, jota vastoin Vjasovnin vaihtoi

kahdesti päivässä nenäliinaa. Sanalla sanoen, nämä ystävät eivät

ensinkään olleet toistensa tapaisia. Ainoastaan yhdessä suhteessa he

olivat samanlaisia: molemmat olivat hyvänluontoisia, vaatimattomia,

koruttomia kuin lapset. Krupitsyn oli sellaisena syntynyt, mutta

Vjasovnin oli sellaiseksi kehittynyt. Ja vieläkin heissä oli yhteistä

se, ettei kumpikaan pitänyt erityisesti mistään, toinen enempää

kuin toinenkaan, s.o. he eivät tunteneet kiihkoa eikä mieltymystä

sanottavasti mihinkään. Krupitsyn oli kuutta tai kahdeksaa vuotta

vanhempi Vjasovninia.

Heidän päivänsä kuluivat yksitoikkoisesti.

Aamusin, ei kuitenkaan liian varhain, noin kello kymmenen tienoissa,

Boris Andrejitsh tavallisesti istui akkunan ääressä punaisessa

napittamattomassa aamuviitassa, jonka alta näkyi lumivalkoinen

paita, kammattuna, peseytyneenä, kirja ja teekuppi kädessä; silloin

astui Pietari Vasiljevitsh huoneeseen kasvoillaan huoleton ilme.

Hänen kylänsä oli puolisen virstaa Vjasovnasta (se oli näet Boris

Andrejitshin tilan nimi). Näillä käynneillään Pietari Vasiljevitsh

hyvin usein jäi yöksi Boris Andrejitshin luo. "No mutta, terve!

-- sanoivat he tavallisesti yhteen ääneen. -- Kuinka olette

jaksaneet?" Ja samassa Fedjushka, (viidentoistaikäinen poika,

kasakaksi puettuna, hiukset pystyssä kuin suokukolla keväällä)

toi Pietari Vasiljevitshille hänen buhariverkaisen aamuviittansa,

ja Pietari Vasiljevitsh rykäisi kuin alkajaisiksi, kietoi ylleen

viitan ja ryhtyi teehen ja tupakkaan. Ja sitten sitä alettiin

keskustella -- keskustella verkkaan, pysähtyen ja haukotellen:

puhuttiin ilmoista, eilispäivästä, peltotöistä ja viljan hinnoista;

juteltiinpa läheisistä tilanomistajista ja omistajattaristakin. Ensi

päivinä tutustuttuaan Boris Andrejitshiin, Pietari Vasiljitsh piti

velvollisuutenaan ja jopa häntä huvittikin kysellä naapuriltaan yhtä

toista pääkaupungin elämästä, tieteestä ja sivistyksestä yleensä

-- yleensä henkevistä asioista; Boris Andrejitshin vastaukset

viehättivät, usein hämmästyttivät häntä ja herättivät hänessä

mielenkiintoa, mutta samalla ne vaikuttivat hänessä jonkunlaista

väsymystä, niin että pian kaikki sellaiset kysymykset harvenivat ja

loppuivat tyyten; eikä Boris Andrejitshkaan sanottavasti halunnut

niitä henkiin herättää. Sattui jälkeenpäin -- mutta harvoin --

että Pietari Vasiljitsh yht'äkkiä kysäsee Boris Andrejitshilta,

esimerkiksi mitä se sähkö oikeastaan on, ja kuultuaan Boris

Andrejitshin ei varsin ymmärrettävän selityksen asiasta vaikenee

ja sanoo: "ompa se koko ihmeellistä", eikä sitten pitkään aikaan

utele mitään oppineita asioita. Enimmäkseen heidän keskustelunsa

olivat tämäntapaisia. Pietari Vasiljitsh, esimerkiksi, vetäen savua

piipustaan ja puhaltaissaan sitä sieramiensa läpi kysyy:

-- Mikä tuo uusi neitonen on, jonka äsken näin takaportailla, Boris

Andrejitsh.

Boris Andrejitsh vuorostaan panee sikaarin suuhunsa, pöllähyttää

siitä savua kerran kaksi ja särpäistyään kylmää teetä, sanoo:

-- Mikä uusi neitonen?

Pietari Vasiljevitsh nojautuu hieman sivulle ja katsellessaan

akkunasta pihamaalle, missä koira purasi avojalkaista poikaa

pohkeeseen, vastaa:

-- Se vaaleaverinen... ei ollenkaan hullummannäköinen.

-- Ahaa! -- huudahtaa, hiukan arveltuaan, Boris Andrejitsh: -- se on

minun uusi pesijättäreni.

-- Mistä hän on? -- kysyi edelleen Pietari Vasiljitsh, melkein

ihmeissään.

-- Moskovasta. Opissa on ollut. Ja molemmat vaikenevat.

-- Montako teillä on kaikkiaan pesijöitä, Boris Andrejitsh? -- kysyy

taaskin Pietari Vasiljitsh, katsellen tarkkaavasti tupakan hehkuvaa

tuhkaa piipussa.

-- Kolme, -- vastaa Boris Andrejitsh.

-- Kolme! Minulla on vaan yksi. Yhdelläkään ei ole juuri mitään

tekemistä. Itsehän tiedätte minun liinavaatteeni.

-- Hm! -- vastaa Boris Andrejitsh. Ja puhelu keskeytyy hetkeksi.

Sellaisessa puuhassa kului aamu, ja tuli aamiaisen aika. Pietari

Andrejitsh rakasti kovin aamiaista, hän vakuutteli, että kahdentoista

aika on erittäin sopiva aamiaiseksi; ja totisesti: hän söi niin

hilpeästi ja sellaisella terveellä mielihalulla, että saksalainenkin

katsellessaan sellaista olisi tuntenut vilpitöntä riemua: niin

mainiosti hän osasi syödä! Boris Andrejitsh söi paljon vähemmin:

hänelle riitti yksi kanankyljys tahi kaksi munaa öljyssä paistettuna

sekä muuan englantilainen herkkuruoka erityisessä sitä varten

tehdyssä patenttiastiassa, josta hän maksoi suuria rahoja ja salaa

piti vastenmielisenä, vaikka vakuutti, ettei muka voinut ilman

sitä tulla aterioidessa toimeen. Aamiaisen ja päivällisen välillä

ystävykset, jos ilma oli hyvä, läksivät talontoimiin, tahi ainoastaan

käyskentelivät ja katselivat nuorten hevosten juoksuharjoituksia.

Toisinaan he joutuivat astellessaan Pietari Vasiljevitshin talolle

saakka ja toisinaan poikkesivat hänen luokseen.

Tämä talo muistutti kaikessa pienuudessaan ja rappeutuneisuudessaan

pikemmin yksinkertaista puuhökkeliä, kuin tilanomistajan asuntoa.

Olkikatolla, johon varpuset ja naakat olivat penkoneet reikiä ja

pesiään rakennelleet, rehoitti vehreä sammal; kahdesta hirsikerrasta,

jotka aikoinaan olivat sileäksi veistettyinä paikalleen asetetut, oli

toinen siirtynyt sijoiltaan taakse, toinen sivulle painuen maahan;

sanalla sanoen, huono oli Pietari Vasiljevitshin asumus ulkoa ja

huono sisältä. Mutta Pietari Vasiljevitsh ei surrut: naimattomana

ja vaatimattomana miehenä hän ei etsinyt mukavuuksia, vaan tyytyi

siihen, että omisti paikan, jossa saattoi tarpeen tullessa saada

suojan sateen ja pakkasen ahdistaessa. Taloudesta huolehti

emännöitsijä Makedonia, keski-ikäinen nainen, joka oli sangen mukava

ja rehellinen, mutta jolla oli onnettomat kädet: ei mikään niissä

menestynyt, astiat särkyivät, liinaiset repesivät, ruoka ei kiehunut

eikä valmistunut. Pietari Vasiljevitsh kutsui häntä Kaligulaksi.

Pietari Vasiljitshilla oli synnynnäinen taipumus vierasvaraisuuteen,

näki mielellään luonaan vieraita ja kestitsi heitä parhaansa mukaan,

huolimatta varojen puutteesta. Tämä harrastus ja puuhaavaisuus oli

ylimmillään, kun Boris Andrejitsh tuli käymään hänen luonaan; mutta

huolimatta siitä, että Makedonia pani parhaansa, kiiteli kuin lintu

ollen joka askeleella lentää kumoon suuressa innossaan, Pietari

Vasiljevitshin kestitys oli varsin huonoa, rajoittuen palaseen

kuivaa sampea viinaryypyn ohella, jolle hän antoi sen oikeutetun

tunnustuksen, että se on erinomaista "vatsaa vastaan". Kävelyn

jälkeen ystävykset palasivat Boris Andrejitshin kotiin ja söivät

päivällistä kiirehtimättä. Nautittuaan sitä niinkuin ei aamiaista

olisi samana päivänä ollut ensinkään, etsi Pietari Vasiljevitsh

itselleen rauhallisen sopen, jossa nukkui pari kolme tuntia vain,

jolla aikaa Boris Andrejitsh lueskeli rajantakaisia sanomalehtiä.

Iltasella ystävät taas olivat yhdessä: sellaiseksi oli jo heidän

veljeytensä muodostunut! Toisinajoin he istuivat kahden korttipöydän

ääreen, ja sitten taas keskustelivat samaan tapaan kuin aamullakin.

Tapahtuipa, että Pietari Vasiljevitsh otti seinältä kitaran ja

alkoi laulaa jotenkin miellyttävällä äänellään romansseja. Pietari

Vasiljevitsh rakasti suuresti musiikkia, vieläpä paljon enemmän kuin

Boris Andrejitsh, joka ei saattanut haltioitumatta mainita Bethowenin

nimeä ja yhä oli aikeissa tilata Moskovasta fortepianon. Surun

tai alakuloisuuden hetkinä Pietari Vasiljevitsh tavallisesti otti

kitaran ja lauloi romanssia, joka oli muisto hänen palvelusajastaan

rykmentissä... Erittäin tunteellisesta mutta hieman kumeasti, kuin

nenän kautta, äänsi hän seuraavat säkeet:

"Ruoka meill' ei ranskalaista,

Sotakokki keittää sen...

Mainiot ei soittajamme,

eikä laula kuulut maan...

Torvi soi; ja ratoksemme

Raportteja tuodaan vaan."

Boris Andrejitshin toisinaan veti laulujansa, mutta hänen äänensä oli

epämiellyttävä ja epävarma. Kymmenen tienoissa illalla, mutta joskus

aikasemminkin, ystävykset erosivat... seuraavana päivänä jälleen

alkaakseen samaan tapaan.

Mutta kerran istuessaan, kuten tavallisesti viistoon vastapäätä Boris

Andrejitshiä, Pietari Vasiljitsh katsoi häneen merkitsevästi ja

virkkoi miettiväisesti:

-- Yhtä minä ihmettelen, Boris Andrejitsh...

-- No, mitä? -- Kysyi tämä.

-- Katsokaas, sitä vaan, että te olette nuori, viisas, sivistynyt,

mikä kumma halu teillä on asua maalla.

Boris Andrejitsh katsoi kummastuneena naapuriinsa.

-- Tiedättehän te, Pietari Vasiljitsh, -- sanoi hän, vihdoin: että

-- elleivät minun asiani... Minun asiani pakoittavat minua siihen,

Pietari Vasiljitsh.

-- Asiat? teidän asianne eivät tietääkseni ole niinkään... Teidän

varallisuudellanne saattaa elää. Lähtekää sotilasuralle. Ja

vaiettuaan hetken, Pietari Vasiljitsh lisäsi:

-- Teidän sijassanne minä menisin ulanirykmenttiin.

-- Ulanirykmenttiin, miksi juuri sinne?

-- Niin minusta tuntuu, että te parhaiten sopisitte ulaniksi.

-- Mutta olettehan te itse palvelleet husaarina?

-- Minäkö? Tietysti husaarina, -- puhui Pietari Vasiljitsh

vilkkaasti: -- mutta millaisessa rykmentissä! -- Sellaista rykmenttiä

et löydä koko maailmasta toista! Se oli kultainen rykmentti!

Päälliköt ja toverit -- mitä väkeä olivatkaan! Mutta teidän... En

tiedä miksi... teidän pitäisi minun mielestäni ulanirykmenttiin.

Te olette vaalea, vartalo on teillä hoikka: kaikki se on kuin

asiaankuuluvaa:

-- Mutta sallikaa, Pietari Vasiljitsh, te unohdatte, että sotilaslain

mukaan minun pitäisi alkaa junkkarista saakka. Minun ikäiselleni

miehelle se olisi vähän liian vaikeaa. Ja sitäpaitsi se nähtävästi ei

olisi sallittuakaan.

-- No onhan se niinkin, -- huomautti Pietari Vasiljitsh ja painoi

päänsä alas. -- No, siinä tapauksessa, menkää naimisiin, sanoi hän ja

nosti päänsä.

-- Ompa teillä tänään omituisia päähänpistoja, -- huudahti Boris

Andrejitsh.

-- Miksi niin, omituisia? Mitä tosiaan maksaa vaivaa elää noin? Mitä

te odotatte? Laiminlyötte aikanne. Tahtoisinpa tietää, mitä hyötyä

teille lähtee siitä, ett'ette nai?

-- Ei ole kysymys hyödystä, -- alkoi Boris Andrejitsh.

-- Ei, sallikaahan, -- keskeytti hänet Pietari Vasiljitsh, yht'äkkiä

kiivastuen. -- Minua ihmetyttää, että nuoret ihmiset nykymaailman

aikana niin pelkäävät mennä naimisiin! En voi tosiaankaan sitä

käsittää. Te, Boris Andrejitsh, älkää ajatelko minua, että minä en

ole nainut. Minä olen ehkä tahtonut ja aikonutkin, mutta katsokaas

mitä ovat minulle näyttäneet.

Ja samassa Pietari Vasiljitsh kohotti pystyyn oikeankäden etusormen,

kääntäen sen ulkopuolen Boris Andrejitshia kohti.

-- Eikö teidän varoissanne muka kelpaisi naida! Ja Boris Andrejitsh

katseli tarkkaavasti Pietari Vasiljitshia.

-- Hupaistako, vai mitä, on tämä naimattoman elämä? -- jatkoi Pietari

Vasiljitsh. -- Hullutusta! Vai vieläkö hupaista!... Totisesti,

nykyajan nuoret minua ihmetyttävät.

Ja Pietari Vasiljitsh harmistuneena kopautti piipunpesän nojatuolin

kädensijaan ja siveli piipunvartta.

-- Kuka teille sitte on sanonut, ett'en minä aio naida? -- puhui

Boris Andrejitsh verkkaan.

Pietari Vasiljitsh aivan kuin mateli sormineen hohtohilpeillä

kirjailtuun samettiseen tupakkakukkaroon ja jäi liikkumattomaksi.

Boris Andrejitshin sanat hämmästyttivät häntä.

-- Kyllä, -- jatkoi Boris Andrejitsh, minä olen valmis menemään

naimisiin. Etsikää minulle morsian, ja minä nain.

-- Todellako?

-- Todella.

-- Ei mutta, aivanko totta?

-- Millainen te olette, Pietari Vasiljitsh, aivanko totta, enhän

laske leikkiä.

Ja Pietari Vasiljitsh täytti piippunsa.

-- No, katsotaanhan, Boris Andrejitsh. Kyllä morsian löydetään.

-- Hyvä, -- jatkoi Boris Andrejitsh, -- mutta kuulkaahan, miksi te

oikeastaan tahdotte naittaa minut?

-- Vaan siksi, että, katsellessani teitä, tuntuu minusta

mahdottomalta, että teillä ei ole mitään tekemistä.

Boris Andrejitsh hymyili.

-- Minusta päinvastoin, on tähän saakka tuntunut, että olen tässä

mestarina.

-- Älkää käsittäkö minua niin, -- sanoi Pietari Vasiljitsh ja käänsi

keskustelun toisaalle.

Parin päivän kuluttua Pietari Vasiljitsh jälleen ilmestyi naapurinsa

luokse, mutta ei enää tavallisessa palttoo-pahasessaan, vaan

korpinmustassa pitkässä takissa, jossa oli hienot napit ja runsaat

hihat. Pietari Vasiljitshin viikset näyttivät miltei mustilta

voiteesta, mutta hiukset olivat edessä taitavasti korkealle silatut,

kahdelle makkaralle, jotka välkkyivät pomadasta. Iso samettikravatti,

jossa oli silkkinen nauharuusu oli tiukasti kiinnitetty Pietari

Vasiljitshin kaulan ympärille tehden sen juhlallisen liikkumattomaksi

ja luoden pyhäisen leiman koko yläruumiille.

-- Mitä merkitsee tämä juhlapuku? -- kysyi Boris Andrejitsh.

-- Tämä juhlapuku merkitsee sitä, -- vastasi Pietari Vasiljitsh

laskeutuessaan rattailta paljoa ketterämmin kuin tavallisesti: --

että käskette valjastamaan hevosen. Me lähdemme.

-- Mihin sitten?

-- Morsiamen luo.

-- Minkä morsiamen?

-- Joko olette unohtaneet mitä toissapäivänä puhuttiin?

Boris Andrejitsh naurahti, mutta meni samalla hämilleen.

-- Odottakaahan nyt, Pietari Vasiljitsh, olihan se vaan leikkiä.

-- Leikkiäkö? Kuinka sitten vakuutitte silloin, ett'ette laske

leikkiä? Ei, suokaa anteeksi, Boris Andrejitsh, kyllä teidän täytyy

pitää sananne. Olen jo ryhtynyt tarpeellisiin toimenpiteisiin.

Boris Andrejitsh hämmästyi vielä enemmän.

Millaisiin toimenpiteisiin, sitten? -- kysäsi hän.

-- Ohoo, älkää siitä huolehtiko! -- Mitä arvelette? Minä olen jo

valmistanut erästä naisnaapuriamme, rakastettavaa olentoa siihen,

että tulemme, te ja minä, häntä tänään tervehtimään.

-- Kuka tuo naisnaapuri on?

-- Saattehan sitten tietää -- odottakaa! No, pukeutukaa vaan ensin,

ja käskekää valjastaa.

Boris Andrejitsh vilkasi neuvottomana ympärilleen.

-- Todella, Pietari Vasiljitsh, katsokaahan millainen ilma on.

-- Ilmasta ei ole väliä, se on aina sellainen.

-- Onko sinne pitkäkin matka?

-- Noin viisitoista virstaa. Boris Andrejitsh vaikeni.

-- Syödäänhän nyt sentään aamiainen ensin!

-- Syödään -- syödään vaan, ei se estä. Tiedättekö mitä, Boris

Andrejitsh, menkää pukeutumaan, minä tulen kyllä toimeen ilman teitä:

otan ryypyt, haukkaan palasen -- sehän ei kestä kauvan, kyllä lesket

meitä sitten syöttävät -- siitä ei pelkoa.

-- Eihän se liene leski? -- kysyi Boris Andrejitsh kääntyessään pois

päin, ja oli jo menossa huoneensa kynnykselle.

Pietari Vasiljitsh nyökkäsi.

-- No, sittehän näette.

Boris Andrejitsh meni ja sulki oven jälkeensä, mutta Pietari

Vasiljitsh jäätyään yksin hommasi sekä matkarattaat esille että

aamiaisen itselleen.

Boris Andrejitsh pukeutui kauvan. Pietari Vasiljitsh joi jo, hiukan

närkästyneen ja surullisen näköisenä toisen ryyppylasin viinaa,

kun Boris Andrejitsh ilmestyi työhuoneensa kynnykselle. Hän oli

pukeutunut huolellisesti. Hänen yllään oli tyylikkäästi istuva, väljä

pitkätakki, jonka himmeän musta pinta eroittautui hauskasti housujen

tummanharmaasta väristä, kravatti oli musta ja liivit tummansiniset;

kultaiset kellonperät riippuivat kaaressa alimpaan napinläpeen

kiinnitetystä koukusta ja katosivat jonnekin povenalaiseen taskuun;

jalanmukaiset saappaat narahtelivat ylevästi, ja Boris Andrejitshin

ilmestyessä levisi ilmaan ess'bouque'n tuoksu sekaantuen tuoreen

liinavaatteen tuoksuun. Pietari Vasiljitsh ehti sanoa ainoastaan

"mutta" ja tarttui heti lakkiinsa.

Boris Andrejitsh veti vasempaan käteensä harmaan säämyskähansikkaan

ja henkäsi siihen, sitten hän samalla kädellä kaasi hermostuneesti

itselleen neljännespikarin viinaa ja joi sen pohjaan; vihdoin hän

otti lakkinsa ja meni Pietari Vasiljitshin kanssa eteiseen.

-- Teen tämän ainoastaan teidän tähtenne, -- sanoi Boris Andrejitsh

istuutuessaan rattaille.

Olkoon nyt sitten: minun tähteni, -- sanoi Pietari Vasiljitsh, johon

Boris Andrejitshin juhlallinen ulkomuoto vaikutti: -- mutta, ehkä te

itse vielä minua kiitätte.

Ja hän sanoi ajajalle, millä tavalla ja mihin oli ajettava.

-- Me lähdemme Sofia Kirillovna Sjadnjeprovskaja'n luo, -- virkkoi

Pietari Vasiljitsh jotenkin kauvan kestäneen äänettömyyden jälkeen,

jonka kestäessä ystävykset olivat istuneet liikkumattomina, melkein

kivettyneinä. -- Oletteko kuulleet hänestä mitään?

-- Luulenpa kuulleeni, -- vastasi Boris Andrejitsh. -- Näinkö te

tosiaan aiotte häntä minulle morsiameksi?

-- No, mikäs estäisi? -- Hän on erinomaisen älykäs nainen, varakas,

hänellä on hieno käytös, uskallanpa sanoa, suurkaupunkilainen.

Muuten, saattehan sitten nähdä... eihän tämä teitä velvoita mihinkään.

-- Vai vielä tässä tarvittaisiin sitäkin! -- vastasi Boris

Andrejitsh. -- Mutta kuinka vanha hän on?

-- Noin kahdenkymmenenviiden, tahi -seitsemän, -- ei ainakaan

enempää. Siis, kuten sanotaan, mehevimmillään.

Rouva Sjadnjeprosvkajan maatilalle ei ollut viisitoista, vaan

runsaasti kaksikymmentäviisi virstaa, niin että Boris Andrejitsh

alkoi lopulta vilusta väristä ja kätki punertuneen nenänsä viittansa

majavannahkaiseen kaulukseen. Pietari Vasiljitsh ei yleensä ollut

viluinen, etenkään juhlapukeissa. Päinvastoin hän näin ollen

pakkasi hikoilemaan. Rouva Sjadnjeprovskajan kartanon päärakennus

oli valkoinen, uusi, vehreäkattoinen, kuten kaupunkilaishuvilat;

siihen kuului puutarha ja pieni piha. Moskovan tienoilla tapaa

usein sentapaisia huviloita, jotavastoin ne maakunnassa ovat

harvinaisempia. Saattoi huomata, että rouva Sjadnjeprovskaja

ei vielä ollut kauvan siellä asunut. Ystävykset astuivat

ajopeleistään. Portailla vastaanotti heidät lakeija, joka oli puettu

kaupunkilaismaisesti: lyhyihin housuihin ja harmaaseen, pyöreään

hännystakkiin kiiltävine nappineen. Eteisessä, joka oli varsin siisti

seinäpenkkeineen, oli heitä vastassa toinen samallainen lakeija.

Pietari Vasiljitsh käski ilmoittaa itsensä ja Boris Andrejitshin

saapuneen. Lakeija ei mennyt rouvalle ilmoitusta tekemään, vaan

vastasi saaneensa käskyn pyytää vieraat sisälle.

Vieraat menivät ensin ruokasaliin, jossa kajahteli kanarialinnun

huimaava viserrys, ja sieltä vierashuoneeseen, joka oli sisustettu

venäläisestä kauppaliikkeestä ostetuilla käyrämallisilla

huonekaluilla; ne olivat tarkoitetut mukaviksi istuimiksi vieraille,

mutta olivat sangen epämukavia. Tuskin oli kahta minuuttia kulunut,

kun viereisestä huoneesta kuului silkin kahinaa, oviverho kohosi ja

kepein askelin astui emäntä vierashuoneeseen. Pietari Vasiljitsh

rykäsi ja vei Boris Andrejitshin hänen luokseen.

-- Iloitsen suuresti teidän tuttavuudestanne, ja olisin sitä

jo kauvan halunnut, -- sanoi emäntä huolettomasti heittäen

häneen pikaisen silmäyksen: --, olen sangen kiitollinen Pietari

Vasiljitshille siitä, että hän on aikaansaanut tämän miellyttävän

tutustumisen. Pyydän, istukaa!

Ja emäntä istui silkin kahistessa selkänojaan matalalle sohvalle,

ojentaen eteenpäin jalkansa, jotka olivat varsin somat sievine

jalkineineen, ja pani kätensä ristiin. Hänellä oli vihreä puku,

valkeilla pitseillä reunustettu.

Boris Andrejitsh istui nojatuoliin, häntä vastapäätä, Pietari

Vasiljitsh vähän etemmäksi. Keskustelu alkoi. Boris Andrejitsh

katseli tarkkaavasti Sofia Kirillovnaa. Hän oli sorja, pitkä nainen,

vartalo oli siro; hän oli tumma ja varsin kaunis.

Kasvojenilmeessä, erittäinkin silmissä, jotka olivat suuret,

sädehtivät ja kulmiin päin ulottuvat, hiukan kiinalaismaiset, oli

omituinen rohkeuden ja arkuuden sekainen ilme, jota ei mitenkään

saattanut uskoa luonnolliseksi. Toisinajoin hän vilkutti silmiään,

toisinaan taas äkkiä sulki ne; mutta huulilla eleli yhä sama hymyily,

joka koetti näytellä huolettomuutta. Sofia Kirillovnan liikkeet

olivat vapaat, melkein terävät. Yleensä, hänen ulkomuotonsa miellytti

Boris Andrejitshia; ainoastaan tukan kuosi jakauksineen teki häneen

epämiellyttävän vaikutuksen, se loi vallattoman ja poikamaisen leiman

hänen piirteisiinsä; paitsi sitä hän tuntui puhuvan liian puhtaasti

ja huolellisesti venäjää... Boris Andrejitsh oli aivan samaa mieltä

Pushkinin kanssa, että --

Jos huulilla ei hymyn tunto

Vaan suussa kieliopin kunto,

niin venäjänkieltä ei saattanut rakastaa. Sanalla sanoen, Sofia

Kirillovna oli niitä naisia, joita liehakoitsijat pitävät somina,

naineet miehet -- sotaisina yksilöinä, mutta naimattomat vanhat

miehet virkeinä eukkoina.

Keskustelu alkoi sillä, että on sangen ikävä asua maalla.

-- Täällä ei ole, suoraan sanoen, ketään jonka kanssa vaihtaisi

sanan, -- puhui Sofia Kirillovna, erittäin hienosti ääntäen

s-äänteen. -- Minä en voi ymmärtää, mitä ihmisiä täällä asuu. Mutta

ne, -- lisäsi hän, ja hänen kasvonsa värähtivät: -- joiden kanssa

olisi miellyttävää tutustua, -- ne eivät liiku mihinkään, vaan

jättävät meidät, raukat ikävään yksinäisyyteemme.

Boris Andrejitsh kumartui hieman eteenpäin ja mutisi jotain

kömpelösti kuin anteeksipyytäen, mutta Pietari Vasiljitsh ainoastaan

katsoi ystäväänsä, ikäänkuin haluten sanoa: "no, johan minä teille

sanoin? Eihän tämä nyt mikään vaaran paikka ole."

-- Poltatteko? -- kysyi Sofia Kirillovna.

-- Poltan... mutta...

-- Olkaa hyvä... minä poltan myöskin.

Ja sanottuaan tämän, rouva etsi pöydän takaa suuren, hopeaisen

kotelon, otti siitä paperossin ja tarjosi vierailleen. Vieraat

ottivat paperossin kumpikin. Sofia Kirillovna soitti sisään pojan,

joka oli punaisessa, korkeassa liivissä, ja käski hänen antamaan

tulta. Poika toi vahakynttilän tarjottimella. Paperossit alkoivat

savuta.

Katsokaahan, esimerkiksi, ettepä usko, -- jatkoi leski, heittäen

päänsä kevyesti taaksepäin ja puhaltaen ohuen savupilven ilmaan: --

täällä on ihmisiä, joiden mielestä naisen ei sovi tupakoida. Ja vielä

ratsastaa -- Herra varjelkoon! aivan tahtovat kivittää kuoliaaksi.

-- Niin, -- virkkoi hän hetkisen oltuaan ääneti: -- kaikki, mikä

vähänkin poikkeaa yleisestä tavasta, kaikki, mikä vähänkin sotii

jotain tekaistua sovinnaisuuden lakia vastaan, joutuu täällä ankaran

tuomion alaiseksi.

-- Etenkin rouvat ovat tässä suhteessa vihaisia, -- huomautti Pietari

Vasiljitsh.

-- Niin, -- vastasi leski: -- onnettomuus asuu aivan heidän

hampaissaan! Muuten minä en ole heidän kanssaan tuttu: heidän

juorupuheensa eivät ulotu minun yksinäiseen olinpaikkaani.

-- Eikö teillä ole ikävä? -- kysyi Boris Andrejitsh.

-- Ikäväkö? Ei ole. Minä luen... Mutta kun kyllästyn kirjoihin, niin

antaun haaveisiin, ennustelen tulevaisia asioita, ratkaisen elämäni

kohtaloiden arvoituksia.

-- Te olette siis ennustaja? -- kysyi Pietari Vasiljitsh.

Rouva hymähti hieman.

Miksi en sitten saattaisi ennustaa? Olenhan jo tarpeeksi vanha

ennustajaksi.

-- No, mitä te -- nyt? -- vastasi Pietari Vasiljitsh. Sofia

Kirillovna siristi silmiään ja katsoi häneen.

-- Muuten, jättäkäämme tämä asia, -- sanoi hän ja vilkkaasti kääntyi

Boris Andrejitshiin päin: -- Kuunnelkaahan, monsieur Vjasovnin,

olen vakuutettu siitä, että te olette huvitettu venäläisestä

kirjallisuudesta?

-- Kyllä... tietysti, minä...

Vjasovnin luki mielellään, mutta venäläistä kirjallisuutta hän luki

epämieluisesti ja vähän. Erittäinkään uusinta hän ei tuntenut: hänen

lukemisensa oli päättynyt Pushkiniin.

-- Sanokaahan, olkaa hyvä, minkätähden Marlinskij [Ensimäisiä

venäläisiä novellinkirjoittajia. Eli Pushkinin jälkeisenä aikana,

1800-luvun puolivälissä. Suoment. muist.] on viime aikoina joutunut

sellaiseen epäsuosioon? Se ei minun mielestäni ensinkään ole

oikeudenmukaista. Mitä mieltä te olette hänestä?

-- Marlinskij -- on etevä kirjailija, tiettävästi, -- vastasi Boris

Andrejitsh.

-- Hän on runoilija; hänellä on mielikuvitusta... kuinka lumoava,

ihana on hänen mielikuviensa maailma; mutta viime aikoina on

ruvettu kuvaamaan jokapäiväisiä asioita. No, luvalla kysyen, mitä

kaunista oikeastaan on tässä jokapäiväisessä elämässä, täällä, tässä

matoisessa maassa...

Ja Sofia Kirillovna heilautti kättään. Boris Andrejitsh katsoi

merkitsevästi Sofia Kirillovnaan.

-- Minä en ole samaa mieltä. Minä näen paljon ihanaa täälläkin, --

sanoi hän painostaen viimeistä sanaa.

Sofia Kirillovna naurahti äkkiä jonkunlaista kimeää naurua, mutta

Pietari Vasiljitsh nosti äkkiä päänsä, näytti miettiväiseltä ja

taaskin rupesi polttamaan paperossiaan. Keskustelua jatkui samaan

tapaan, ja sitä kesti päivälliseen asti, siirtyen asiasta toiseen,

mikä ei tapahdu silloin, kun keskustelu on huvittavaa. Muun muassa

puhuttiin avioliitosta, sen hyvistä ja huonoista puolista, ja naisen

asemasta yleensä. Sofia Kirillovna vastusti kovin avioliittoa,

lopulta aivan haltioitui, ja kuumassa innostuksessaan tuli sangen

kaunopuheliaaksi, vaikk'ei häntä juuri vastusteltukaan: hän ei

turhaan rakastanut Marlinskij'ä. Hänellä oli vallassaan uusimman

puhetyylin sanavarasto, jota hän osasi tarpeen mukaan käyttää. Sanat:

taiteellinen, yksilöllinen, edellyttää, sinkoilivat sulavasti hänen

suustaan.

-- Mikä saattaisi olla naisella kalliimpaa kuin vapaus -- ajatusten,

tunteiden, mielijohteiden vapaus! -- huudahti hän lopuksi.

-- Suvaitkaahan minun sanoa, -- keskeytti hänet Pietari Vasiljitsh,

jonka kasvot saivat yhä tyytymättömämmän ilmeen: -- mitä nainen tekee

vapaudella? Mitä hän siitä hyötyy?

-- Kuinka niin, mitä? Mutta miehellekö se on teistä tarpeellinen?

Sellaisia te olette -- te, te miehet...

-- Ei, ei se ole miehellekään tarpeen, -- keskeytti hänet taaskin

Pietari Vasiljitsh.

-- Kuinka, eikö ole tarpeellinen?

-- Eikä ole, ei ensinkään. Mihin sitä oikeastaan, tuota kehuttua

vapautta, ihminen tarvitsee? Ihminen vapaana -- sehän on tunnettu

asia -- joko ikävystyy, tahi tyhmistyy.

-- Niinmuodoin, -- huomautti Sofia Kirillovna pilkallisesti

hymähtäen: -- te ikävystytte, siksi ett'en saata ajatella teidän

järkevänä ihmisenä tyhmistyvän, kuten te suvaitsitte sanoa.

-- Tuleehan sitä tehneeksi milloin mitäkin, -- vastasi Pietari

Vasiljitsh rauhallisesti.

-- Sehän on mainiota! Muuten tulee minun olla teidän ikävästänne

kiitollinen sentähden, että se saattoi minulle ilon nähdä teidät

tänään täällä luonani...

Ja tyytyväisenä ovelaan sanankäänteeseensä, heitti rouva kevyesti

päänsä taaksepäin ja sanoi puoliääneen:

-- Teidän ystävänne, minä huomaan, rakastaa paradokseja, herra

Vjasovnin.

-- Sitä en ole huomannut, -- vastasi Boris Andrejitsh.

-- Mitä minä rakastan? -- kysyi Pietari Vasiljitsh.

-- Paradokseja.

Pietari Vasiljitsh katsoi Sofia Kirillovnan silmiin mitään

vastaamatta, hän ainoastaan ajatteli itsekseen: "Kyllä tiedän, mitä

sinä rakastat"...

Punaiseen liiviin puettu poika astui sisään ja ilmoitti, että

päivällinen on valmis.

-- Olkaa hyvät, -- sanoi emäntä, nousten sohvalta.

He menivät ruokasaliin.

Päivällinen ei näyttänyt tyydyttävän vieraita. Pietari Vasiljitsh

nousi pöydästä nälkäisenä, vaikka ruokalajeja oli paljon; ja Boris

Andrejitsh tunsi itsensä tyytymättömäksi, vaikka ruuat tarjoiltiin

lämpimästi katettuina ja lautaset olivat kuumennetut. Viinitkään

eivät maistuneet huolimatta upeista kullalle ja hopealle välkkyvistä

maljoista ja pullonkauloista. Sofia Kirillovna oli yhä yhtä

puhelias, -- silloin tällöin vain lähetteli merkitseviä silmäyksiä

tarjoilijoihin; viiniä hän maisteli ahkerasti huomauttaen, että

Englannissa naiset säännöllisesti nauttivat viiniä, mutta täällä

sitä pidetään sopimattomana. Päivällisen jälkeen emäntä kutsui Boris

Andrejitshin ja Pietari Vasiljitshin takaisin vierashuoneeseen ja

kysyi heiltä kumpaa haluaisivat mieluummin -- kahviako, vai keltaista

teetä. Boris Andrejitsh sanoi tahtovansa mieluummin teetä, mutta

juotuaan kupillisensa, tunsi katuvansa, ett'ei pyytänyt kahvia;

Pietari Vasiljitsh otti kahvia, ja juotuaan sen pyysi teetä,

minkä nautittuaan pani kupin takasin tarjottimelle. Emäntä istui

mukavaan asentoon, alkoi polttaa paperossiaan ja näkyi valmistuvan

vilkkaaseen sananvaihtoon: hänen silmänsä säteilivät kuumina ja

tummat posket punottivat. Mutta vieraat vastasivat laimeasti hänen

yltyviin puheisiinsa, askartelivat enemmän paperossiensa kanssa,

ja päättäen heidän katseistaan, jotka yhäti harhailivat huoneen

nurkkaan päin, ajattelivat he poislähtöä. Toiseltapuolen, Boris

Andrejitsh olisi voinut, nähtävästi, taipua jäämään iltaan saakka,

sillä hän oli joutumaisillaan Sofia Kirillovnan kanssa väittelyyn,

kun tämä oli mielistelevästi kysynyt: eikö Boris Andrejitshia

ihmetyttänyt se, että hän eli yksin, ilman toveria? Mutta Pietari

Vasiljitshilla oli kursailematon kiire kotiin. Hän nousi, meni

eteiseen ja käski valjastaa. Kun vihdoin molemmat ystävät alkoivat

hyvästellä, mutta emäntä heitä esteli lähtemästä ja kiehtovasti

puheli heille, että olivat niin vähän aikaa viihtyneet hänen luonaan,

niin Boris Andrejitsh epäröivästi kumartaen ja pahastuneen näköisenä

selitti, että emännän nuhteet häntä kyllä liikuttavat; mutta Pietari

Vasiljitsh, sitä vastoin, huolettomasti sanoi: "ei mitenkään,

on jo aika lähteä, toimet kotona odottavat, ja on jo myöhä", ja

hän vetäytyi itsepintaisena ovelle. Sofia Kirillovna otti heiltä

kuitenkin lupauksen, että he aivan pian uudistaisivat käyntinsä ja

ojensi heille kätensä hyvästiksi. Boris Andrejitsh yksin suostui

pyyntöön ja jotenkin lujasti puristi hänen sormiansa. Hän siristi

silmiään ja hymyili. Mutta sillä välin Pietari Vasiljitsh jo pukeutui

eteisessä.

Rattaat eivät olleet vielä ehtineet vieriä pois kylästä, kun hän

katkaisi äänettömyyden huudahtaen:

-- Ei, ei, ei ensinkään, ei kelpaa, ei sellaista!

-- Mitä te tarkoitatte? -- kysyi häneltä Boris Andrejitsh.

-- Ei sellaista, ei sellaista, -- hoki Pietari Vasiljitsh, katsellen

syrjään ja melkein kääntyen poispäin.

-- Jos te tarkoitatte tällä Sofia Kirillovnaa, niin en ole samaa

mieltä kanssanne: hän on viehättävä nainen, vaativainen tosin, mutta

viehättävä.

-- Vielä mitä! Tietysti, jos katsoo vaan sitä, että... Mutta sitä

vartenko minä nyt halusin tehdä teidät tuttaviksi?

Boris Andrejitsh ei vastannut.

-- Johan minä sanoin teille, ett'ei sellaisesta ole! Minun

sanomattanikin kaikki sen näkevät. Entä millainen emäntä hän on? Oli

aivan tappaa meidät nälällä. Ei, minun mielestäni olkoon huoleton,

olkoon oppinut, jos niin haluatte, olkoon hienon maailman nainen,

mutta ennen kaikkea tulee naisen olla emäntä. Ei, ei ole sellaisesta,

ei sellaisesta ole teidän vaimoksenne. Näillä punasilla liiveillä ja

katetuilla ruoka-astioilla ei teitä ole yllätettävä.

-- Onko sitten niin tarpeellista, että minut yllätetään? -- kysyi

Boris Andrejitsh.

-- Kyllä minä tiedän millainen on teille sopiva, -- nyt sen tiedän.

-- Vakuutan teille olevani kiitollinen tuttavuudesta Sofia

Kirillovnan kanssa.

-- Sitä parempi; mutta hän ei ole sellainen.

Ystävykset läksivät myöhään kotiinsa. Poistuessaan Boris Andrejisthin

luota, Pietari Vasiljitsh otti häntä kädestä ja sanoi:

-- Mutta minä en sittenkään jätä teitä rauhaan, minä pidän kiinni

sanastanne.

-- Olkaa niin hyvä, olen teidän käytettävänänne, -- vastasi Boris

Andrejitsh.

-- No, sepä ihanaa.

Ja Pietari Vasiljitsh poistui.

Meni viikko tavallista menoaan, eikä sattunut mitään erikoisempaa

kuin että Pietari Vasiljitsh oli yhden kokonaisen päivän jollain

tuntemattomalla retkellä. Vihdoin, eräänä aamuna, hän ilmestyi

taaskin juhlapuvussa ja taaskin esitti Boris Andrejitshille

kyläänlähtöä. Boris Andrejitsh, joka nähtävästi oli odottanut tätä

kehoitusta, miltei kärsimättömänä suostui kursailematta lähtemään.

-- Mihin te nyt minut viette? -- kysyi hän Pietari Vasiljitshilta

istuessaan hänen vieressään reessä.

Oli jo tullut talvi sitten heidän viime käyntinsä Sofia Kirillovnan

luona.

-- Vien teidät nyt, Boris Andrejitsh, -- vastasi hän hetkisen

mietittyään: -- erääseen sangen kunnioitettuun taloon -- Tihodujevien

luo. Se on arvossapidetty perhe. Ukko on jalkaväen eversti,

kerrassaan miesten parhaita. Hänen rouvansa on ihana nainen. Heillä

on kaksi erinomaisen herttaista, hyvin kasvatettua tytärtä, ja on

heillä varallisuuttakin. En tiedä, kumpi heistä teitä enemmän tulee

viehättämään, toinen on vilkas, toinen hiljaisempi, ehkä liian kaino.

Mutta molemmilla on puolensa. No, sittenpähän näette.

-- Hyvä, saadaan nähdä, -- vastasi Boris Andrejitsh, ja ajatteli

itsekseen: "aivan kuin Laryinien perhe Onieginissa". [Pushkinin

tunnettu runomuotoinen romaani, oopperaksi muodostettu. Suoment.

muist.]

Ja, tätäkö muistellessaan, vai jostain muusta syystä, hänen

kasvoistaan kuvastui vuoroin ihastus ja kyllästys.

-- Mikä on isän nimi? -- kysyi hän varovaisesti.

-- Hänen nimensä on Kalimon Ivanitsh, vastasi Pietari Vasiljitsh.

-- Kalimon! On sekin nimi!... Entä äiti?

-- Äidin ristimä- ja isännimi on Pelageija Ivanovna.

-- Ja tyttärien nimet?

-- Toinen on niinikään Pelageija, toinen Emerentsia.

-- Emerentsiako? Sellaista nimeä en ole milloinkaan kuullut, ja vielä

Kalimovna.

-- Niin, nimi on kyllä hieman omituinen, mutta millainen neitonen!

Suoraansanoen hän on kuin ihmeitä tekevä tulenliekki. -- Pietari

Vasiljitsh hoi, kuinka runolliseksi te rupeatte! Mutta kumpi heistä

on Emerentsia, se hiljaisempiko?

-- Ei, toinen. Sittenpä näette itse.

-- Emerentsia Kalimovna! -- huudahti Vjasovnin vielä kerran.

-- Äiti puhuttelee häntä ranskalaisesti: Emérance, -- huomautti

Pietari Vasiljitsh puoliääneen.

-- Ja miestään kait sitten -- Calimon?

-- Sitä en tiedä. Odottakaahan vaan.

-- Odotan.

Tihodujeville oli myöskin noin kahdenkymmenenviiden virstan matka,

kuten Sofia Kirillovnankin luokse; mutta heidän vanhanaikainen

talonsa ei ensinkään vetänyt vertoja uljaan lesken komeilevalle

talolle. Se oli vaan kömpelö rakennus, syrjäinen ja melkein

moukkamainen, kuin tummista laudoista kyhätty laitos mustuvine

ikkunareunoineen. Sen molemmin puolin kohosi korkeita koivuja ja

katon takaa näkyivät tuuheat lehmusten latvat -- koko talo aivan

kuin pensasti ylt'ympäriinsä. Kesällä tämä rehoittava kasvullisuus,

tietenkin, teki kartanon eloisan näköiseksi, mutta talvella se sai

aikaan sitä alakuloisemman vaikutelman. Eikä talon sisälläkään

tunnelma ollut iloisempi: siellä vallitsi synkkä hämäryys,

kaikki näytti vanhemmalta kuin olikaan. Ystävykset käskivät

ilmoittaa tulonsa. Heidät vietiin saliin. Isäntäväki tuli heitä

vastaanottamaan, mutta he eivät voineet pitkään aikaan tervehtiä

heitä muuta kuin ruumiinliikkeillä ja merkeillä, joihin vieraat

puolestaan vastasivat hymyillen ja kumarrellen: sellaisen hirvittävän

haukunnan näet nostivat talon neljä valkoista rakkikoiraa, jotka

vieraiden tullessa hyökkäsivät pystyyn makuusijoiltaan, kirjailluilta

tyynyiltä. Heiluttamalla nenäliinoja ilmassa ja jos jollakin keinoin

koettivat he rauhoittaa hurjistuneita koiria, ja yhden niistä,

vanhimman ja äkäisimmän, raastoi palvelija penkin alta esiin ja vei

sen makuuhuoneeseen, mutta hänen sitä tehdessään puraisi koira häntä

oikeaan käteen. Pietari Vasiljitsh käytti hyväkseen siten vähitellen

syntynyttä hiljaisuutta ja esitti Boris Andrejitshin isäntäväelle.

Isäntäväki ilmaisi yhteen ääneen ilonsa uudesta tuttavuudesta; sitten

Kalimon Ivanitsh esitti Boris Andrejitshille tyttärensä, sanoen heitä

Polinkaksi ja Eminkaksi. Salissa oli vielä kaksi naishenkilöä, jotka

eivät enää olleet nuoria: toisella heistä oli myssy, toisella liina

päässä; mutta Kalimon Ivanitsh ei pitänyt tarpeellisena esitellä

heitä Boris Andrejitshille.

Kalimon Ivanitsh oli noin viidenkymmenen ikäinen mies, pitkä, jykevä

ja harmaa; kasvoissa ei ollut mitään erikoista: piirteet raskaat ja

yksitoikkoiset, ilmaisivat huolettomuutta, hyvyyttä ja laiskuutta

samalla kertaa. Hänen vaimonsa oli pieni, laiha, kasvot kuivettuneet

ja punertavaa tukkaa verhosi korkea päähine; hän näytti ainaisen

huolen ja rasituksen kuluttamalta ihmisparalta, jossa saattoi

huomata ammoin kadonneen viehkeyden jälkiä. Toinen tyttäristä,

Pelageija, joka oli mustatukkainen ja tumma, katseli kulmiensa

alta karttavasti ja kesyttömästi; toinen sitä vastoin: Emerentsia,

vaaleatukkainen, täyteläs; hänellä oli punakat, pyöreät posket,

supukka suu, pystynenä, lempeät silmät ja ruumis kuin eteenpäin

työntyvä. Vieraiden huvittaminen oli nähtävästi hänen erikoisena

tehtävänään, eikä se näyttänytkään häntä rasittavan. Molemmat sisaret

olivat valkoisissa puvuissa, joiden siniset vyöt heilahtelivat

pienimmistäkin liikkeistä. Sininen väri sopi hyvin Emerentsialle,

mutt'ei Polinkalle... Vieraat istuivat; isäntäväki teki heille

totuttuja kysymyksiään, ja heidän kasvoistaan kuvastui mauton ja

jäykkä ilme, sellainen joka on tavallinen arki-ihmisille, kun he

aloittavat keskustelun uuden tuttavan kanssa. Ja vieraat vastasivat

samalla tavalla. Koko seurustelu tällaisessa ympäristössä teki

raskaan, painostavan vaikutuksen. Kalimon Ivanitsh, jonka valoisimpia

puolia ei ollut kekseliäisyys, kysyi Boris Andrejitshilta: "oliko

hän jo kauan asunut näillä seuduin"; mutta Boris Andrejitsh oli

juuri vast'ikään vastannut Pelageija Ivanovnalle samaan kysymykseen.

Pelageija Ivanovna sangen hellällä äänellä -- sellaisella äänellä,

joka on tavallinen silloin, kun talon ensikertaiset vieraat ovat

läsnä -- nuhteli miestään tästä hajamielisyydestä. Kalimon Ivanitsh

meni hiukan hämilleen ja niisti itsensä ristiraitaiseen nenäliinaansa

hyvin kuuluvasti. Tämä ääni sai toisen rakkikoiran levottomaksi ja se

rupesi haukkumaan; mutta Emerentsia ei ollut siitä tietävinäänkään,

ja hyväili koiraa, että se jälleen rauhoittuisi. Ja samalla hän teki

toisenkin hyväntyön nolostuneille vanhemmilleen: hän vilkastutti

keskustelua siten että vaatimattomasti, mutta päättävästi asettui

istumaan Boris Andrejitshin lähelle ja vuorostaan teki hänelle

sangen herttaisen näköisenä kysymyksiä, mitättömiä tosin, mutta

sellaisia, että niihin saattoi hauskasti vastata. Asia korjaantui

uudelle tolalle; syntyi iloinen mellakka, johon ainoastaan Polinka

oli osaaottamatta. Hän katsoi jurosti lattiaan, sillä välin kun

Emerentsia nauroi, että helisi, nosti soreasti toisen kätensä ja

samaan aikaan osasi muutenkin esiintyä niin edukseen kuin olisi

tahtonut sanoa: "katsokaa kuinka hyvin kasvatettu ja herttainen

olen, kuinka paljon minussa on viehkeää leikillisyyttä ja taitoa

seurustella eri ihmisten kanssa". Mutta näytti samalla siltä,

että kaikki tämä iloinen vilkkaus lähti suorastaan hänen hyvästä

sydämestään. Hän nauroi, ja saattoi samalla antaa naurulleen viehkeän

huolettomuuden, vaikk'ei Boris Andrejitsh ensi aluksi puhunutkaan

mitään erityisesti naurettavaa; ja hän alkoi nauraa yhä enemmän,

kun Boris Andrejitsh sanojensa menestymisestä innostui puhumaan yhä

terävämmin ja ilkeämmin... Pietari Vasiljitshkin nauroi. Vjasovnin

huomautti, muun puheensa sekaan, kovin rakastavansa musiikkia.

-- Mutta jospa tietäisitte kuinka minä rakastan musiikkia, se on

aivan julmaa! -- huudahti Emerentsia.

-- Te ette ainoastaan rakasta, te olette itse mainio soittaja, --

huomautti Pietari Vasiljitsh.

-- Niinkö tosiaan? -- kysyi Boris Andrejitsh.

-- Aivan, -- jatkoi Pietari Vasiljitsh. -- Emerentsia Kalimovna

ja Pelageija Kalimovna ovat molemmat laulajia ja soittavat pianoa

erinomaisesti, erittäinkin Emerentsia Kalimovna.

Kuullessaan nimensä Pelageija melkein hypähti paikaltaan, mutta

Emerentsia vaatimattomasti loi silmänsä alas.

-- Ah, mademoiselle, -- puheli Boris Andrejitsh: -- ettekö olisi niin

hyvä... että soisitte meille sen nautinnon...

-- Todellakaan... en tiedä... -- kuiskasi Emerentsia -- ja luoden

salaa silmäyksen Pietari Andrejitshiin, -- lisäsi nuhdellen: -- ai,

millainen te olette!

Mutta Pietari Andrejitsh, joka ei ollut mikään tyhjänpuhuja, heti

uudisti yrityksensä kääntymällä emännän puoleen.

-- Pelageija Ivanovna, -- sanoi hän, -- Käskekää tyttärienne laulaa

tai soittaa meille jotakin.

-- En tiedä, ovatko he tänään äänessä, -- vastasi Pelageija Ivanovna:

-- mutta voivathan koettaa.

-- Niin, koettakaa, koettakaa, -- kehoitteli isäkin.

-- Ah, äiti, kuinka voisimme...

-- Emérance, miksi ette nyt... -- puheli Pelageija Ivanovna

puoliääneen kuitenkaan kiivastumatta.

Hänellä oli tapana, kuten monella muullakin äidillä, jaella

lapsilleen käskyjä ja määräyksiä muiden ihmisten aikaan

ranskanvoittoisella kielellä, vaikka läsnäolijat eivät olisi ranskaa

osanneetkaan. Ja, mikä oli vielä ihmeellisempää, hän ei itsekään

osannut tyydyttävästi puhua eikä ääntää ranskaa.

Emerentsia nousi.

-- Mitä sitten laulamme, maman, kysyi hän nöyrästi.

-- Laulakaa duettinne; sehän on niin soma. Minun tyttärilläni,

sanoi hän kääntyen Boris Andrejitshin puoleen, on erilaiset äänet:

Emerentsialla on diskantti...

-- Sopraano, tarkoittanette?

-- Niin, niin, sopraano. Mutta Polinkalla on kontra-altto.

-- Vai, kontra-altto, sellainen ääni on viehättävä.

-- Minä en voi tänään laulaa, -- sanoi Polinka, -- minä olen käheä.

Hänen äänensä, todellakin, muistutti enemmän bassoa kuin

kontra-alttoa.

-- No, siinä tapauksessa, Emérance, laula sinä se aariasi, se

italialainen lempilaulusi; ja sinä Polinka, säestä.

-- Sen aarian, jossa on kuin herneiden helinää, -- huomautti isä.

-- Sen loistonumerosi, -- selitti äiti

Neitoset menivät pianon ääreen. Polinka kohotti pianonkannen, asetti

käsinkirjoitetut nuotit paikalleen ja istuutui pianon ääreen, mutta

Emerentsia asettui seisomaan hänen vierelleen suloisesti keimaillen

silmineen, jotka eivät lakanneet tähystelemästä Boris Andrejitshiä

ja Pietari Vasiljevitshia, ja tuontuostakin nosti hän nenäliinan

huulilleen. Vihdoin hän alkoi laulaa, niinkuin nuoret neitoset

tavallisesti laulavat -- kimeällä, melkein vinkuvalla äänellä. Sanat

hän äänsi sekavasti, mutta toisin paikoin saattoi nenä-äänistä

arvata, että se oli italiaa. Laulun loppupuolella hän todella alkoi

kuin pudotella herneitä, Kalimon Ivanitshin suureksi ihastukseksi;

silloin tämä kevyesti kohosi nojatuolista ja huudahti: "laula hyvin

se paikka!" -- mutta viimeisen äänen hän lauloi vähän liian aikasin,

niin että hänen sisarensa soitti muutamia tahtia yksin. Tämä ei

kuitenkaan estänyt Boris Andrejitshiä lausumasta ihastustaan ja

hyväksymistään Emerentsialle; mutta Pietari Vasiljitsh hoki yhä

"erittäin, erittäin hyvä" lisäten "ettekö voisi nyt laulaa jotain

venäläistä, 'Satakieltä' esimerkiksi, tahi 'Sarafania' tai vaikka

jotain mustalaislaulua. Totta puhuen, nuo ulkomaalaiset kappaleet

eivät oikein mene meikäläiseen vereen."

-- Sitä samaa minäkin, -- mörähti Kalimon Ivanitsh.

-- laulakaa... "Sarafan", -- muistutti äiti entiseen juroon tapaansa.

-- Älkää laulako sitä, -- tarttui puheeseen Kalimon Ivanitsh: -- vaan

"Me kaksi neitoa mustalaista", tai "Nosta lakkisi, pääsi paina..."

tunnette sen?

-- Isä hoi, te olette aina sellainen veitikka! -- vastasi Emerentsia

ja lauloi "Nosta lakkisi", ja hyvänlaisesti lauloikin, Kalimon

Ivanitsh ei malttanut olla laulamatta mukana ja lämpeni, mutta

Pietari Vasiljitsh aivan haltioitui.

-- Kas se on toista! Kas se on meidän kieltä ja meidän mieltä! --

vakuutti hän. -- Olen vakuutettu, Emerentsia Kalimovna!... Nyt näen,

että olitte oikeassa sanoessanne itseänne soiton harrastajaksi ja

mestarittareksi! Olen samaa mieltä: harrastaja ja mestaritar!

-- Ah, kuinka vaatimaton olette! -- vastasi Emerentsia ja halusi

palata paikallensa.

-- Laula nyt meille "Sarafan", -- huomautti äiti uudelleen.

Emerentsia lauloi "Sarafania", ei niin onnistuneesti kuin edellisen

laulun, mutta kuitenkin varsin hyvin.

-- Nyt pitäisi teidän soittaa nelikätinen sonaattinne -- huomautti

Pelageija Ivanovna: -- mutta ehkä on paras jättää se toiseen kertaan,

muuten, pelkään minä, kyllästytämme herra Vjasovninia.

-- Olkaa hyvä... -- alkoi Boris Andrejitsh.

Mutta Polinka pani kiinni pianon kannen ja Emerentsia ilmoitti

olevansa väsynyt. Boris Andrejitsh piti tarpeellisena toistaa

kohteliaisuutensa.

-- Ah, mr Vjasovnin, -- vastasi hän, -- te olette varmaan kuulleet

sellaisia laulajia, että otaksun: mitä minun lauluni merkitsee niihin

verraten... Tietysti, kun Bomerius matkusti tästä ohitse, sanoi hän

minulle... tietysti olette kuulleet hänestä?

-- En, kuka on Bomerius.

-- Ah, ettekö? Hänhän on mainio viulunsoittaja, opiskellut Parisin

konservatoriossa, hurmaava taiteilija... Hän sanoi minulle:

"mademoiselle, jospa teidän äänenne pääsisi kehittymään etevän

opettajan johdolla, niin tulisi siitä kerrassaan erinomainen". Ihan,

suoraan sanoen kaikkia sormiani hän suuteli... Mutta missäpäs täällä

olisi tilaisuus oppia?

Ja Emerentsia huokasi.

-- Niin, niinhän se on... vastasi Boris Andrejitsh hellästi: --

mutta teidän kyvyllänne... hän kompastui sanoihinsa ja katsoi vielä

hellemmin sivulleen.

-- Emérance, demande, pourquoi celedine, -- puhui Pelageija Ivanovna.

-- Oui, maman, -- vastasi Emerentsia ja meni ulos, miellyttävästi

hypähtäen ovessa.

Hän ei olisi hypähtänyt niin, ellei olisi ollut vieraita. Mutta Boris

Andrejitsh meni Polinkan luo.

"Jos tämä olisi Larinin perhe, -- ajatteli hän: -- niin eikö hän

olisi totisesti Tatjana?" [Pushkinin tunnetussa runoelmassa _Eugen

Oniegin_. Suom. muist.]

Ja hän lähestyi Polinkaa, joka melkein kauhistuen havaitsi hänen

tulevan yhä lähemmäksi.

-- Te säestitte ihanasti sisartanne, -- alkoi hän: -- ihanasti!

Polinka ei vastannut mitään, hän vaan punastui korviaan myöten.

-- Minusta on vahinko, ette ole saanut tilaisuutta kuulla teidän

duettoanne... Mistä oopperasta se on?

Polinkan silmät alkoivat levottomasti välähdellä. Vjasovnin odotti

vastausta, mutta turhaan.

-- Mitä musikkia enimmän rakastatte? -- kysyi hän, vähän odottaen:

-- italialaistako vai saksalaista?

Polinka loi silmänsä alas.

-- Reponde-donc, -- kuului Pelageija Ivanovnan kauhistunut sopotus.

-- Kaikkea, -- kiirehti Polinka vastaamaan.

-- Todellako, kuinka kaikkea? -- vastasi Boris Andrejitsh.

-- Niin, -- vastasi Polinka.

-- Taide on määrättömän monenlaista, jatkoi väsymätön Boris

Andrejitsh.

-- Niin on, -- vastasi Polinka.

Mutta heidän keskustelunsa ei kestänyt kauan.

"Ei", -- ajatteli Boris Andrejitsh poistuessaan hänen luotaan, --

"mikä Tatjana tämä muka on, tämähän on personoitu vavistus"...

Mutta Polinka parka valitteli saman päivän iltana maata pannessaan

sisäkölle, kuinka häntä oli sinä päivänä muuan vieras ahdistanut

puhumalla musikista, ja kuinka hän ei tiennyt mitä vastata hänelle,

ja kuinka hän on onneton, kun tulee vieraita: äiti vaan sitten toruu,

-- kas siinä koko viehätys...

Päivällistä syödessä Boris Andrejitsh istui Kalimon Ivanitshin ja

Emerentsian välissä. Päivällinen oli aito venäläinen, yksinkertainen,

mutta ravitseva, ja Pietari Vasiljitshista se oli paljoa maukkaampi,

kuin leskirouvan petolliset herkkuruuat. Hänen vieressään istui

Polinka, joka voitettuaan ujoutensa, uskalsi ainakin vastata hänen

kysymyksiinsä. Emerentsia seurusteli niin kiihkeästi vierustoverinsa

kanssa, että tätä alkoi lopulta tympäistä. Emerentsialla oli

näet tapana taivuttaa päätään oikealle nostaessaan ruokapalan

suuhunsa vasemmalta -- hän suoraan sanoen leikki sillä; ja tämä

tapa aivan tuskastutti Boris Andrejevitshia. Häntä tympäisi sekin,

että Emerentsia aina puhui itsestään, luottavasti kertoen hänelle

kaikellaisia pikkuseikkoja omasta elämästään. Mutta hienona

kohteliaana miehenä Boris Andrejitsh ei vähääkään osoittanut

tunteitaan, joten Pietari Vasiljitsh ei saattanut osapuillekaan

päättää, minkä vaikutuksen Emerentsia teki häneen.

Päivällisen jälkeen Kalimon Ivanitsh vaipui mietteisiinsä, tahi

oikeammin muuttui tylsäksi ja uneliaaksi; hän oli tottunut nukkumaan

siihen aikaan, mutta huomattuaan, että vieraat alkoivat tehdä

lähtöä, hoki muutaman kerran, "no miksi, herrat, minkätähden? Entäs

kortit"?... mutta tunsi itsensä onnelliseksi nähdessään vieraat lakki

kädessä. Mutta Pelageija Ivanovna silloin vasta innostui ja koki

kaikin voimin pidättää vieraita. Emerentsia ehätti apuun kehoittaen

hänkin kaikelleen vieraita viipymään; Polinkakin sanoi heille:

_mais, messieurs_... Pietari Vasiljitsh ei puuttunut sanallakaan

koko asiaan, katseli vaan toveriaan, sensijaan Boris Andrejitsh

kohteliaasti, mutta lujasti vakuutti välttämättä täytyvänsä lähteä

kotiin. Luvattuaan aivan pian uudistaa käyntinsä, vieraat vihdoin

lähtivät. Emerentsian ystävälliset silmäykset seurasivat heitä

ruokasaliin saakka. Kalimon Ivanitsh saattoi heidät eteiseen,

mutta katseltuaan hetkisen, kuinka Boris Andrejitshin sukkela

palvelija puki turkit herrojen harteille, vyötti heidät ja veti

lämpimät matkasaappaat heidän jalkaansa, palasi hän huoneeseensa ja

heittäydyttyään sohvalleen heti vaipui uneen. Mutta Polinka, jota

äiti ei taaskaan malttanut olla nuhtelematta, kiipesi huoneensa

ullakolle. Emerentsia taaskin sai kahdelta naisolennolta, joista

toinen oli myssyssä toinen tummassa kepsissä, lämpimät onnittelut

uudesta voitostaan.

Ystävykset ajelivat kotiaan kohti sanoja vaihtamatta. Boris

Andrejitsh hymyili itseksensä, eristettynä Pietari Vasiljitshistä

pystyyn nostetun majavannahka-kauluksensa suojassa, ja odotti mitä

hän sanoisi.

-- Ei ole siitäkään! -- huudahti Pietari Vasiljitsh.

Mutta tällä kertaa oli hänen äänessään jonkunlaista epävarmuutta,

ja kurkottaen turkkinsa kauluksen yli nähdäkseen Boris Andrejitshin

lisäsi hän melkein rukoilevasti.

-- Eikö totta, ei siitä ole?

-- Ei siitä ole, -- vastasi Boris Andrejitsh nauraen.

-- Sitähän minäkin, -- päätteli Pietari Vasiljitsh ja hetkisen

vaiettuaan lisäsi: -- mutta yhtä kaikki, miksi sitten siitä ei ole?

Mitä puuttuu tuolta neitoselta?

-- Häneltä ei puutu mitään. Päinvastoin, hänellä on kaikkea liikaa...

-- Se merkitsee, mitenkä liikaa?

-- Niin, liikaa!

-- Suokaa anteeksi, Boris Andrejitsh, en ymmärrä teitä. Jos

tarkoitatte sivistyneisyyttä, niin voiko sitä olla liikaa? Ja mitä

tulee luonteeseen, käytökseen...

-- Kuulkaahan, Pietari Vasiljitsh, -- vastasi Boris Andrejitsh, --

minä ihmettelen kuinka te, selvänäköisenä ihmisenä, ette osaa katsoa

tämän Emerentsian läpi! Hänen äitelä rakastettavaisuutensa, alituinen

itsekerskailunsa, yksinkertainen itseihailunsa kaikissa asioissa ja

tuo hänen enkelimäinen alistuvaisuutensa, aivan kuin hän katselisi

teitä taivaan korkeudesta... siitä tosiaan ei maksa puhuakaan!

Jos tuo kaikki olisikin välttämätöntä jossain suhteessa, niin

kaksikymmentä kertaa mieluummin sittenkin naisin hänen sisarensa: hän

osaa ainakin vaieta!

-- Tietysti, te olette oikeassa, -- vastasi puoliääneen Pietari

Vasiljitsh raukka.

Boris Andrejitshin äkillinen mielenpurkaus sai hänet ymmälleen.

"Ei, -- sanoi hän itselleen, ja sanoi sen ensi kerran tuttavuutensa

aikana Vjasovninin kanssa: -- tämä ei ole minun parini... hän on

liian oppinut."

Vjasovnin taaskin ajatteli, katsellessaan kuuta, joka oli noussut

taivaanrannan valojuovan yläpuolelle: "Tämä on aivan kuin Onieginistä.

Punakka, pyöreäkasvoinen... -- no hyvä minun Lenskij ystäväni, ja

hyvä olen minäkin, Oniegin!"

-- Mene menojasi, Larjushka! -- lisäsi hän ääneensä.

-- Eikö ollut mieleisesi? -- kysyi leikillisesti Boris Andrejitsh

Pietari Vasiljitshilta, kömpiessään palvelijan tukemana reestä ja

kiivetessään talonsa portaille: -- vai mitä, Pietari Vasiljitsh?

Pietari Vasiljitsh ei mitään vastannut, vaan läksi kotiaan yöksi.

Mutta Emerentsia kirjoitti seuraavana päivänä eräälle ystävälleen

(hän oli laajassa kirjeenvaihdossa): "Eilen meillä oli uusi vieras,

naapuri, Vjasovnin. Hän on sangen herttainen, rakastettava mies, heti

saattaa huomata, että hän on hienosti sivistynyt, ja -- sanon sen

näin ainoastaan sinulle -- minusta tuntuu, että tein häneen mahtavan

vaikutuksen. Mutta ole huoleti, mon amie, minun sydämeni ei ole niin

vähällä valloitettu, olkoon Valentin rauhassa hänen tähtensä." Tämä

Valentin oli opettaja kuvernementin kymnasiossa. Kaupungissa hän

harjoitti kaikenlaisia kujeita, mutta maalla huokaili platonisessa,

toivottomassa rakkaudessa Emerentsian tähden.

Mutta ystävät, Boris Andrejitsh ja Pietari Vasiljitsh, totuttuun

tapaan, kohtasivat toisensa jälleen seuraavana päivänä, ja heidän

elämänsä meni entistä menoaan.

Kului kaksi viikkoa. Boris Andrejitsh odotti joka päivä uutta kutsua,

mutta Pietari Vasiljitsh oli nähtävästi kokonaan luopunut aikeistaan.

Boris Andrejitsh alkoi itse puhua leskestä, Tihodujevista,

huomauttaen siitä, että jokaista asiaa on kolmasti yritettävä; mutta

Pietari Vasiljitsh ei ollut edes ymmärtävinään hänen vihjauksiaan.

Lopulta, Boris Andrejitsh ei enää kestänyt kauvempaa ja eräänä

päivänä puhkesi puhumaan tähän tapaan:

-- Mitä tämä on, Pietari Vasiljitsh? Eikö ole jo minun vuoroni

muistuttaa teitä lupauksistanne.

-- Mistä lupauksista?

-- Mutta muistattehan luvanneenne naittaa minut? Minä odotan.

Pietari Vasiljitsh käännähti tuolillaan.

-- Mutta teillähän on niin suuret vaatimukset! Teidän mieliksenne

on vaikea olla. Herra teidät tuntenee! teidän makunne mukaisista

morsiamista on meidän seutumme köyhä. Sellaisia ei ole täällä

ensinkään.

-- Mutta älkää nyt noin, Pietari Vasiljitsh. Ettehän saa niin pian

joutua toivottomuuteen. Pari ensi yritystä on epäonnistunut, sehän

ei vielä ole mikään onnettomuus. Ja mitä niiksi tulee, niin minua

leski miellytti. Ell'ette suostu tulemaan mukaan, lähden yksin hänen

luoksensa.

-- Mitäpä siitä, lähtekää, -- Herran haltuun.

-- Pietari Vasiljitsh, vakuutan teille, naima-aikeeni ei näet ole

leikkiä. Viekää minut vielä jonnekin.

-- Ei ole todellakaan enää ketään koko paikkakunnalla.

-- Se ei ole mahdollista, Pietari Vasiljitsh. Niinkuin ei täällä nyt

olisi, lähistölläkään, ketään, jota kelpaisi katsella?

-- Miksi ei olisi? mutta ei teidän vertaistanne.

-- Mainitkaa nyt kuitenkin joku edes! Pietari Andrejevitsh puri

piippunsa merenvahaista hammasluuta.

-- Niin, kyllä. Olisi täällä vielä Veerotshka Barsukova, -- sanoi hän

viimein: -- sangen hyvä? Mutta ei teitä varten.

-- Miksi ei?

-- Liian vaatimaton.

-- Sitä parempi, Pietari Vasiljitsh, sitä parempi!

-- Ja isä sellainen omituinen -- ellen sanoisi kummitus.

-- No, se ei vielä ole mikään onnettomuus. Kuulkaa... sallikaa minun

tutustua häneen... Mikä hänen nimensä nyt olikaan?...

-- Barsukova.

-- Niin, Barsukova... olettehan niin ystävällinen...

Ja Boris Andrejitsh ei jättänyt Pietari Vasiljitshiä rauhaan,

ennenkuin hän lupasi viedä hänet Barsukovien luo.

Parin päivän kuluttua he läksivät.

Barsukovien perheeseen kuului ainoastaan kaksi henkilöä: isä, noin

viidenkymmenen vuoden vanha ja tytär, yhdeksäntoista vuotias. Pietari

Vasiljitsh ei suotta sanonut isää omituiseksi, hän oli tosiaan

sellainen ja oikein ensimäistä lajia. Hän oli loistavasti päättänyt

opintonsa eräässä valtion oppilaitoksessa, mennyt meriväkeen ja

kiinnittänyt itseensä päällikkökunnan huomion, mutta yht'äkkiä hän

otti virkaeron, meni naimisiin, asettui asumaan maalle, missä hän

vähitellen alkoi viettää niin laiskaa ja rentoa elämää, ett'ei

lopulta enää liikkunut kotoaan mihinkään ja viimein sulkeutui

omaan huoneeseensa. Lyhyessä jäniksennahkaisessa turkissaan ja

hölskätohveleissaan, kädet housuntaskuissa kulki hän päiväkaudet

huoneessaan edestakaisin, nurkasta nurkkaan, milloin laulaen

milloin viheltäen, ja mitä ikänä hänelle puhuttiin mörähti hän

kaikkeen: "brau, brau!" Se on: bravo, bravo! -- Tiedättekö mitä,

Ivan Petrovitsh, -- puhui hänelle, esimerkiksi naapuri, joka oli

poikennut hänen luoksensa, -- naapurit näet mielellään poikkesivat

hänen luoksensa, sillä ei ollut vieraanvaraisempaa ja ystävällisempää

miestä maailmassa: tiedättekö, sanotaan rukiin hinnan kohonneen

kolmeentoista hopearuplaan.

-- Brau, brau, -- vastasi Barsukov, joka vastikään oli myynyt ruista

seitsemästä ja puolesta ruplasta tynnyri.

-- Mutta oletteko kuulleet, että teidän naapurinne, Pavel Fomitsh on

hävinnyt korttipelissä kaksikymmentätuhatta?

-- Brau, brau, -- vastasi Barsukov taaskin yhtä rauhallisesti.

-- Shlyikovassa on karjarutto, -- huomautti toinen vieressä istuva

naapuri.

-- Brau, brau!

-- Lapinin neiti on karannut johtajan kanssa...

-- Brau, brau, brau!

Ja niin loppumattomiin. Hänelle ilmoitettiin, että hänen hevosensa

oli sairastunut, että juutalainen oli tullut tavaroineen, että

seinäkello oli hävinnyt seinältä, että poika oli heittänyt saappaansa

kadoksiin, -- aina vaan oli sama vastaus: "brau, brau!" Ja kuitenkin

oli hänen talonsa jotenkin hyvässä järjestyksessä: alustalaiset

voivat hyvin, eikä velkaa tehty ensinkään. Barsukovin ulkomuoto oli

varsin edullinen: pyöreät kasvot suurine, ruskeine silmineen, ohut,

säännöllinen nenä ja punaiset huulet tekivät tavattoman pirteän,

tuoreen vaikutuksen. Ja sitä pirteämmän, kun kasvoja ympäröi tukka

lumivalkoisena kiehkurana. Leikkisän kevyt hymy väreili alinomaa

hänen huulillaan ja ehkä vielä enemmän poskien hymykuopissa; hän

ei milloinkaan nauranut, mutta kun hän joskus, varsin harvoin,

erehtyi hermostuneesti hohottamaan, tunsi hän heti pahoinvointia.

Paitsi totuttua huudahdustaan puhui hän erittäin vähän ja silloinkin

kaikkien välttämättömimmät asiat niin lyhyesti kuin suinkin.

Hänen tyttärensä, Veerotshka, oli aivan hänen näköisensä: kasvot,

tummien silmien ilme, joka vaaleiden hiusten hempeän valkoisen värin

vuoksi näytti vielä tummemmalta, olivat isää, kuten hymyilykin. Hän

oli pienenlainen, mutta samannäköinen: tosin hänessä ei ollut mitään

erittäin kiehtovaa tai houkuttelevaa, mutta tarvitsi ainoastaan nähdä

hänet tai kuulla hänen puhuvan, voidakseen sanoa: "Kas siinä on hyvä

olento!" Isä ja tytär rakastivat toisiaan. Koko talous oli tyttären

käsissä, ja se viehätti häntä... muita toimia hän ei tuntenut.

Pietari Vasiljitsh osasi oikeaan, sanoessaan häntä yksinkertaiseksi.

Kun Pietari Vasiljitsh ja Boris Andrejitsh tulivat käymään Barsukovin

luona, käveli tämä tapansa mukaan työhuoneessaan edestakaisin. Tämä

työhuone, jota saattoi sanoa vieras- ja ruokahuoneeksi samalla

kertaa, sillä siinä otettiin vastaan vieraat ja katettiin pöytä,

käsitti melkein puolet koko Stepan Petrovitshin pienen talon alasta.

Huonekalusto ei ollut kaunis, mutta rauhallinen: yhdellä seinällä

oli sohva, joka melkein ulottui pitkin koko sen pituutta, se oli

leveä, pehmoinen, lukuisilla tyynyillä varustettu, -- vanha tuttu

kaikille talossa vieraileville tilanomistajille. Totta puhuen, oli

se verraton lepopaikka. Muissa huoneissa oli ainoastaan tuoleja,

muutamia kaappeja ja pöytiä. Ne olivat läpikulettavia, asumattomia

huoneita. Veerotshkan pieni makuusuoja oli puutarhaan päin; siinäkään

ei ollut muita huonekaluja kuin vuode, pesupöytä peilineen ja yksi

nojatuoli. Mutta nurkat olivat täynnä mehupulloja ja hillopönttöjä,

jotka Veerotshka itse oli sinne asettanut.

Astuessaan eteiseen, Pietari Vasiljitsh aikoi ilmoittaa itsensä ja

Boris Andrejitshin tulon, mutta samassa poika, joka pitkäliepeisessä

takissa oli ilmestynyt heidän eteensä, alkoi kiskoa turkkia hänen

yltään sanoen: "olkaa hyvä!" Ystävykset menivät Stepan Petrovitshin

luo, hänen huoneeseensa. Pietari Vasiljitsh esitti hänelle Boris

Andrejitshin.

Stepan Petrovitsh puristi hänen kättänsä sanoen: -- "Hauska...

oikein. Viluttaako... Viinaa?" Hän nyökkäsi pöytään päin, jolla oli

viinaa ja leivoksia, ja alkoi taas mittailla huoneensa lattiaa.

Boris Andrejitsh otti ryypyn, Pietari Vasiljitsh samoin, ja sitte

molemmat istuivat leveälle sohvalle painautuen sen tyynyjen väliin.

Boris Andrejitshista tuntui kuin hän olisi iät kaiket istunut tällä

sohvalla ja olisi jo ammoisista ajoista ollut hyvä tuttu talon

isännän kanssa. Ja siltä tuntui kaikista muistakin Barsukovin

vieraista.

Hän ei ollut sinä päivänä yksin; muutenkin oli häntä vaikea tavata

kahdenkesken. Hänen luonaan istui muuan viina-asioitsija, jolla

oli vanhat, ryppyiset kasvot, haukannenä ja levottomat silmät. Hän

oli aivan rappeutunut henkilö, ja hänellä oli vielä nykyään ollut

hyvä virka, mutta oli sen menettänyt ja joutunut tuomioistuimessa

syytteeseen. Pidellen toisella kädellään kaulahuiviaan, toisella

pitkäntakin kaulusta hän seurasi Stepan Petrovitshin liikkeitä. Kun

vieraat olivat istuneet puhkesi hän syvään huokaisten puhumaan.

-- Ah, Stepan Petrovitsh, Stepan Petrovitsh! Helppo on ihmisten

tuomita, mutta tunnetteko sananpartta: "Vääryyttä tekee rehellinen,

vääryyttä konna, kaikki vääryydellä elävät, sinä ja minä ja kaikki

kansa?"

-- Brau... -- oli Stepan Petrovitsh taaskin vastaamaisillaan, mutta

pysähtyi ja sanoi: -- huono puheenparsi.

-- Niin, kuka sen sanoi? tietysti, huono, vastasi viina-asioitsija:

-- mutta mitä käskette tekemään! Ei hätä ole mieluinen kellekään:

mistä sen rehellisyyden ottaa, kun sitä ei ole. Kuulkaas, minä olen

valmis vetoamaan näihin herroihin, jos he suvaitsevat kuunnella minun

asiani vaiheita...

-- Saako luvan tupakoida? -- kysyi Boris Andrejitsh isännältä.

Isäntä nyökkäsi myöntävästi.

-- Tietysti, -- jatkoi herra -- minäkin olen, kenties useinkin

harmistunut itseeni, ja maailmaan yleensä, tuntenut, niin sanoakseni,

ylevämielistä närkästystä...

-- Konnien keksintöä, -- keskeytti Stepan Petrovitsh? Te tarkoitatte,

että ylevämielinen närkästys on konnien keksintöä.

Stepan Petrovitsh nyökkäsi taaskin päällään.

Herra vaikeni ja yht'äkkiä rävähti nauramaan, niin että näkyivät

paljaat ikeneet, joissa ei ollut jälellä ainoatakaan hammasta. Mutta

siitä huolimatta hän puhui sangen puhtaasti.

-- He, he, Stepan Petrovitsh, te puhutte aina noin. Meidän

asianajajamme ei sano suotta teistä, että te olette oikea sanaleikin

mestari.

-- Brau, brau! -- vastasi Barsukov.

Samassa ovi aukeni, ja Veerotshka ilmestyi huoneeseen. Tanakasti ja

kevyesti hän asteli kantaen kädessään vihreää pyöreää tarjotinta,

jolla oli kaksi kahvikuppia ja kerma-astia. Sinisen harmaa puku

sopi hyvin hänen sirolle vartalolleen. Boris Andrejitsh ja Pietari

Vasiljitsh nousivat sohvasta tervehtimään ja tytär niiasi laskematta

tarjotinta käsistään, mutta sitten hän meni pöydän luo, laski

kantimensa siihen sanoen:

-- Kas tässä kahvia.

-- Brau, -- mörähti isä. -- Vielä kaksi, -- lisäsi hän, osoittaen

vieraita. -- Boris Andrejitsh, tyttäreni.

Boris Andrejitsh kumarsi toistamiseen.

-- Haluatteko kahvia? -- kysyi tytär, suoraan ja rauhallisesti

katsoen hänen silmiinsä. -- Päivällisiin on vielä puolitoista tuntia.

-- Sangen mielelläni, -- vastasi Boris Andrejitsh. Veerotshka kääntyi

Krupitsynin puoleen.

-- Entä te, Pietari Vasiljitsh.

-- Kyllä, kiitos.

-- Heti. Pitkään aikaan en ole teitä nähnyt, Pietari Vasiljitsh.

Sanottuaan sen, Veerotshka meni. Boris Andrejitsh katsoi hänen

jälkeensä ja kumartui kuiskaamaan ystävälleen:

-- Hän on herttainen... Niin vapaa käytös...

-- Tottunut -- vastasi Pietari Vasiljitsh: -- täällä eletään kuin

ravintolassa. Toinen tulee, toinen menee aivan kuin läpimatkalla, kun

toinen ovi sulkeutuu, avautuu toinen.

Ja näitä sanoja kuin todentamaan tuli ovesta uusi vieras. Hän oli

näkyisä mies, röhöttävän suuri ja lihava, kasvot isot, huulet paksut

ja silmät suuret; tuuheat hiukset pörröttivät hajallaan. Hänen

kasvoistaan kuvastui alituiseen tyytymättömyys -- ikävystynyt, hapan

ilme. Hänen pukunsa oli väljä ja käydessään koko hänen ruumiinsa

hetkui. Hän heittäysi raskaasti sohvalle ja tokaisi vasta silloin:

"terveeksi!" -- kuin sivumennen huolimatta katsoa, ketä huoneessa oli.

-- Viinaa? -- kysyi häneltä Stepan Petrovisth.

-- Ei! mitä viinaa, -- vastasi uusi vieras: -- en välitä viinasta.

Terve, Pietari Vasiljitsh, -- lisäsi hän vilkaistuaan ympärilleen.

-- Terve, Mihiei Mihieitsh, -- vastasi Pietari Vasiljitsh: -- mistä

Jumala teidät tänne?

-- Mistäkö? tietysti kaupungista. En ole niin onnellinen kuin te,

jotka voitte käydä kaupungissa ilman asioita. Mutta minä holhoojan

toimissa. Katsokaahan noita herrasia, -- sanoi hän osoittaen

sormellaan sinne päin, missä syytetty herra istui: -- kaikki hevoseni

olen aivan pilalle ajanut kaupungin matkoilla. Jospa siitä kerran

loppu tulisi.

-- Mihiei Mihieitshille meidän syvin kunnioituksemme, -- puhui herra,

joka niin kursailematta oli saanut vastaanottaa uuden kunnianimen.

Mihiei Mihieitsh katsahti häneen.

-- Sanohan minulle, ole hyvä, eräs asia, -- alkoi hän pannen kätensä

ristiin: -- milloin sinut, lopultakin hirtetään?

Herra loukkaantui.

-- Mutta pitäisi tosiaan! Eh, heh, tosiaan pitäisi! Hallitus on

sellaisia kohtaan aivan liian mukaantuvainen -- siinä koko juttu!

Mitä huolta sinulla on siitä, että olet syytteessä? Ei kerrassaan

mitään! Yksi seikka vaan, kenties, on kiusallinen: nyt ei sovi --

haben sie gewesen, -- ja Mihiei Mihieitsh teki kädellään liikkeen

kuin olisi ollut pyydystävinään jotain ilmasta ja pannut sitten

povitaskuunsa. -- Voi teitä mitä väkeä olette!

-- Te suvaitsette yhä laskea leikkiä, -- vastasi virkaheitto

käräjäkirjuri: -- mutta siitä ette haasta mitään, että antavalla

on vapaus antaa, ottavalla -- ottaa. Sitä paitsi minä en ole siinä

toiminut omasta alotteestani vaan enemmän on osallisena ollut muuan

toinen henkilö, kuten jo olen selittänyt...

-- Tietysti, -- huomautti pirullisesti Mihiei Mihieitsh. --

Veerotshka tuli huoneeseen tuoden tarjottimella kaksi kuppia kahvia

lisää. Mihiei Mihieitsh kumarsi hänelle.

-- Vielä yksi, -- kehoitti isä.

-- Miksi vaivaatte itseänne? -- sanoi hänelle Boris Andrejitsh ottaen

häneltä kupin.

-- Mitä vaivaa tämä on! -- vastasi Veerotshka: -- en tahdo antaa tätä

tehtävää tarjoilijalle: luulen, että näin maistuu paremmalta.

-- Tietysti, teidän kädestänne.

Mutta Veerotshka ei halunnut kuulla tätä mairittelua loppuun, meni

pois, ja palasi taas hetken kuluttua tuodakseen kahvia Mihiei

Mihieitshille.

-- Mutta oletteko kuulleet, -- alkoi Mihiei Mihieitsh tyhjentäessään

kuppinsa: -- oletteko kuulleet, että Maora Iilinitshna makaa ilman

kieltä.

Stepan Petrovitsh pysähtyi ja kohotti päätään.

-- Kuten sanottu, -- jatkoi Mihiei Mihieitsh. -- Halvaus. Tehän

tiedätte, että hän piti syömisestä. Ka, toissapäivänä hän istui

pöydän ääressä, ja vieraita hänellä oli... Vihannes-keittoa syövät,

kaksi lautasellista syö ja vielä kolmatta pyytää... yht'äkkiä

vilkasi taakseen ja sanoo, aivan kiirehtimättä, nähkää: "ottakaa

keitto, kaikki ihmiset vihreinä istuvat"... niin keikahti tuolilta.

Riensivät nostamaan, minkä ehtivät, kysyvät, mikä sillä on... Käsillä

viittaa, mutta kieli ei liikahda. Vielä sanotaan että piirilääkärimme

siinä kunnosti itsensä... Pystyyn hypähti, ja parkasee: "Lääkäriä

noutamaan!" Aivan hullaantui. Minkälainen lienee ammatissaan!

-- Brau, brau! -- sanoi Barsukov mietteissään.

-- Meilläkin on tänään vihanneskeittoa, -- huomautti Veerotshka

istuessaan nurkkaan tuolin syrjälle.

-- Minkä kanssa? Sammenko kanssa? -- kysäsi Mihiei Mihieitsh.

-- Sammen ja kuivan kalan selän kanssa.

-- Sepä mainiota. Ka, sanotaan, että vihanneskeitto ei ruuaksi

talvella kelpaisi, koska se syödään kylmänä. Mutta se on tyhjää

puhetta... Eikö totta, Pietari Vasilitsh?...

-- Aivan tyhjää, aivan joutavaa, -- sanoi Pietari Vasilitsh! --

Täällä huoneessahan on lämmin.

-- Varsin lämmin.

-- Niin, miksi ei lämpimässä huoneessa voisi syödä kylmää ruokaa? --

En ymmärrä.

-- En ymmärrä minäkään. --

Samaan tapaan jatkui keskustelu kauan. Isäntä ei puuttunut siihen

juuri ensinkään, vaan puuhaili omissa askareissaan huoneessa.

Päivällistä syödessä näkyi ruoka kaikille maistuvan, sillä se oli

hyvää, vaikka yksinkertaisesti valmistettua. Veerotshka istui

ensimmäisellä paikalla, tarjoili vihanneskeittoa, lähettäen lautaset

ympäri pöydän ja seurasi silmillään vierasten syöntiä koettaen

parhaansa mukaan saada selkoa heidän toivomuksistaan. Vjasovnin

istui hänen vieressään ja katseli herkeämättä häneen. Veerotshka ei

voinut puhua hymyilemättä, mikä sopi hänelle erinomaisesti. Vjasovnin

toisinaan kääntyi hänen puoleensa ja kyseli häneltä yhtä ja toista,

-- ei juuri vastauksenkaan vuoksi vaan nähdäkseen hänen kaunista

hymyään.

Päivällisen jälkeen Mihiei Mihieitsh, Pietari Vasiljitsh ja

sitten syytteen alainen herra, jonka oikea nimi oli Onufrij

Ilitsh, istuivat korttipöytään. Mihiei Mihieitsh ei häntä enää

niin kovasti ahdistanut, vaikka vielä toisinaan laskikin leikkiä

hänen kustannuksellaan, mikä kenties tapahtui siitä syystä, että

Mihiei Mihieitsh syödessään otti toisenkin ryypyn viinaa. Korttia

jaettaessa hän sanoi jo edeltäpäin tietävänsä, että kaikki ässät ja

valtit joutuvat Onufrij'ille, hänellä kun on sellaiset näpistelijän

kädet, jotka aina ovat valmiit sekoittamaan väärin ja anastamaan

parhaat kortit. Mutta tehtyään hänen kanssaan korttilietteen, Mihiei

Mihieitsh muuttui kokonaan ja alkoi häntä kehua.

-- No tietysti sinä olet, sano mitä tahansa, koko hylky mieheksesi,

-- puheli hän hänelle: mutta minä pidän sinusta, jumal'avita, pidän

kun pidänkin; sentähden, ensinnäkin, että minulla on sellainen

luonto, ja toiseksi, jos asiaa tarkemmin harkitsee, niin on niitä

suurempiakin heittiöitä kuin sinä, täytyypä vielä sanoa, että sinä

sentään olet laadussasi koko mukiinmenevä mies.

-- Siinä oli perää siinä puheessa, minkä nyt arvoisilta huuliltanne

kuulin, Mihiei Mihieitsh, -- vastasi Onufrij Ilitsh, joka tunsi

kuin nousevansa noista sanoista: -- ihan perujen perää oli siinä;

tietenkin, vaan vainoamista...

-- Ja'a kortit, ja'a kortit, -- keskeytti hänet Mihiei Mihieitsh:

-- ettäkö vainoamista? mitä vainoamista? Kiitä Jumalaasi, ett'et

istu tällä hetkellä Pugatshovin [Kuuluisa kasakkapäällikkö,

kapinanjohtaja, joka m.m. esiintyy henkilönä Pushkinin "Kapteenin

tyttäressä." Suoment. muist.] tornissa, kahleisiin kytkettynä... Ja'a

kortit.

Ja Onufrij Ilitsh alkoi jakaa, vilkuttaen silmiään ja kastaen

kiireesti oikean käden sormea pitkän, kapean kielensä päähän.

Mutta Stepan Petrovitsh yhä kulki edes takaisin, ja Boris Andrejitsh

pysytteli Veeran läheisyydessä. Heidän keskustelunsa oli katkonaista

(Veera kävi ehtimiseen ulkona) ja niin vähäpätöistä, että olisi

vaikea ruveta sitä kuvaamaan. Boris Andrejitsh kysyi häneltä,

ketä naapureita heillä on, matkustaako hän usein pois kotoaan,

rakastaako hän taloutta. Kysymykseen, mitä hän lukee, hän vastasi:

"lukisin, mutt'ei ole aikaa!" Ja kun keskustelun kestäessä poika

tuli ilmoittamaan, että hevoset olivat valjaissa, oli hänestä ikävä

lähteä, ikävä heretä katselemasta noita hyviä silmiä, tuota kirkasta

hymyilyä. Jospa Stepan Petrovitshin mieleen olisi juolahtanut

pyytää heitä jäämään, olisi hän varmasti suostunut. Mutta Stepan

Petrovitsh ei pyytänyt, ei siksi, ett'ei hän olisi iloinnut uudesta

vieraastaan, vaan siksi, että hänellä oli sellainen tapa: joka tahtoi

yöpyä, hän sai kursailematta tilata itselleen vuoteen. Niin tekivät

Mihiei Mihieitsh ja Onufrij Ilitsh, jopa asettuivat makaamaan samaan

huoneeseen ja pakisivat kauan yli puolenyön; heidän äänensä kuuluivat

kumeina seinän läpi; enemmän puhui Onufrij Ilitsh, tai ehkä oikeammin

kertoi jotakin, vakuutteli jotakin, mutta hänen toverinsa vaan

äännähti puheen väliin, milloin epäilevästi, milloin rohkaisevasti

"hm!" Seuraavana aamuna he läksivät ajamaan Mihiei Mihieitshin

kylään, ja sieltä kaupunkiin, sinnekin yhdessä.

Paluumatkallaan Pietari Vasiljitsh ja Boris Andrejitsh kauan istuivat

ääneti. Pietari Vasiljitsh nukahti aisakellon yksitoikkoiseen

nalkutukseen ja reen tasaiseen, tuudittavaan kulkuun.

-- Pietari Vasiljitsh! -- sanoi Boris Andrejitsh vihdoin.

Mitä? -- kysyi Pietari Vasiljitsh kuin unesta.

-- Miksi ette kysele minulta mitään?

-- Mitä tässä nyt olisi kysellä?

-- Samaa kuin aina ennenkin -- näillä matkoillamme?

-- Veerotshkastako nyt?

-- Niin!

-- Siinä nyt oli! Pitäisikö minun kysyä, kun tiedän, että hän ei

teille kelpaa.

-- Turhaan te sellaista luulette. Hän miellyttää minua paljon

enemmän, kuin kaikki teidän Emerentsianne ja Sofia Kirillovnanne.

-- Mitä te nyt?

-- Sen sanon teille.

-- Pyydän, olkaahan nyt! -- onhan hän aivan yksinkertainen

neitonen. Hyvä emäntä hän kyllä saattaa olla, -- se on selvä; mutta

tarvitsetteko te sellaista?

-- No, miksen? Ehkäpä minä etsinkin juuri sellaista.

-- Mutta, Boris Andrejitsh, malttakaa! eihän hän puhu ranskaakaan?

Pietari Vasiljitsh vaikeni.

-- Minä en odottanut teiltä sellaista... teiltä, sanon minä...

varmaankin te laskette leikkiä.

-- En ensinkään.

-- Jumala teidät sitten yksin tuntenee! Minä olen aina pitänyt häntä

vaan meikäläiselle miehelle sopivana. Mutta muuten, hän on neitonen,

joka pystyy mihin tahansa.

Ja Pietari Vasiljitsh korjasi lakkiansa, painoi päänsä tyynyyn ja

nukahti. Boris Andrejitshin ajatukset vaan yhä asustivat Veerotshkan

luona. Hänen edessään väikkyi hänen hymyilynsä ja silmiensä iloinen

lempeys. Yö oli kirkas ja kylmä, lumi välkkyi kuin timanttinen

hohtovaippa; taivaalla olivat tähdet syttyneet tuikkimaan, pakkanen

paukkui ja kitisi jalasten alla; puiden oksissa kimalteli jäinen

kuura. Sellaisina hetkinä mielikuvitus nousee siivilleen. Vjasovnin

sai kokea sen. Mitä kaikkea hän lieneekään mietiskellyt. Reki viimein

pysähtyi portaiden eteen. Mutta Veerotshkan kuva ei häipynyt vielä

silloinkaan hänen mielestään, vaan salaa seurasi häntä unen helmoihin.

Pietari Vasiljitsh, kuten sanottu, oli ihmeissään siitä

vaikutuksesta, jonka Veerotshka oli Boris Andrejitshiin tehnyt,

mutta hän ihmetteli vielä enemmän, kun Boris Andrejitsh parin päivän

kuluttua ilmestyi hänen luoksensa kertoen välttämättä haluavansa

lähteä Barsukoviin, ja lupasi lähteä yksin, ell'ei Pietari Vasiljitsh

tulisi mukaan. Pietari Vasiljitsh tietysti oli iloinen ja valmis

tulemaan, ja niin ystävykset taaskin lähtivät ja viipyivät perillä

kokonaisen päivän. Kuten ensi kerralla, oli nytkin Barsukovin luona

muutamia vieraita joita Veera kestitsi kahvilla ja kahvin jälkeen

hillolla; mutta Vjasovnin puheli hänen kanssaan enemmän kuin

edellisellä kerralla, ja nimenomaan juuri hänelle. Hän kertoi hänelle

entisyydestään, Pietarista, matkoistaan, -- sanalla sanoen kaikesta,

mikä hänen mieleensä juolahti. Hän kuunteli häntä rauhallisesti ja

tarkkaavasti milloin hymyillen katsellen häntä, mutta hetkeksikään

unohtamatta emännäntoimia, heti hän nousi, kun huomasi vieraiden

jotain tarvitsevan, ja läksi itse asiaa toimittamaan. Hänen

poistuessaan Vjasovnin yhä pysyi liikkumatta paikallaan, ja

palattuaan Veera istui käsitöineen hänen vierelleen jatkaakseen

keskustelua. Stepan Petrovitsh, joka kulki huoneessa edestakaisin,

seisahtui toisinaan heidän eteensä, kuunteli Vjasovnin puheita ja

sanoi: "brau, brau!" -- ja niin aika kului. Tällä kertaa Vjasovnin

ja Pietari Vasiljitsh jäivät yöksi ja lähtivät paluumatkalle vasta

seuraavan päivän illalla... Hyvästellessään Vjasovnin puristi

Veerotshkan kättä. Veerotshka punastui. Ei kukaan mies ennen sitä

päivää ollut puristanut hänen kättänsä, mutta hän ajatteli, että niin

mahtaa Pietarissa olla tapana.

Molemmat ystävät alkoivat usein käydä Stepan Petrovitshin luona,

erittäinkin Boris Andrejitsh tunsi jo olevansa siellä melkein kuin

kotonaan. Hän tunsi alituista vetovoimaa sinne. Muutaman kerran hän

kävi siellä yksinkin. Veerotshka alkoi miellyttää häntä yhä enemmän;

heidän välilleen syntyi ystävyys. Pietari Vasiljitsh ei enää puhunut

hänelle Veerasta niinkuin ennen... Mutta eräänä aamuna kun Pietari

Vasiljitsh oli katsellut häntä jonkun aikaa äänettömänä, sanoi hän:

-- Boris Andrejitsh!

-- Mitä? -- vastasi Boris Andrejitsh ja punastui hieman itsekään

tietämättä miksi.

-- Mitäkö minä aioin teille sanoa, Boris Andrejitsh... Te katsotte...

sitä... mutta ei ole hyvä, ja, esimerkiksi, jotain...

-- Mitä te oikeastaan tarkoitatte, vastasi Boris Andrejitsh: -- en

ymmärrä teitä.

-- Niin, tarkoitin Veerotshkaa...

-- Veerotshkaako?

Ja Boris Andrejitsh punastui vielä enemmän.

-- Niin. Suokaa anteeksi, jos olen suora; mutta katson

velvollisuudekseni ystäväni...

-- Mistä te olette tuollaisia keksineet Pietari Vasiljitsh? --

keskeytti hänet Boris Andrejitsh. -- Veerotshka -- on nainen,

hieno ja ankara itseään kohtaan, ja meidän välillämme ei ole ollut

ystävyyttä enempää.

-- No, joutavia, Boris Andrejitsh, -- puheli, vuorostaan Pietari

Vasiljitsh: -- Kuinka sivistyneenä maailmanmiehenä voitte olla ystävä

vaatimattoman maalaistytön kanssa?

-- Taas te sitä samaa! -- Keskeytti toistamiseen Boris Andrejitsh. --

Miksi te sekoitatte sivistystä tähän asiaan? Sitä minä en ymmärrä?

Boris Andrejitsh hieman suuttui.

-- Mutta kuulkaa, -- jatkoi Pietari Vasiljitsh kärsimättömästi, jos

se on sopimatonta, tahdon vaan sanoa, että teillä kyllä on oikeus

salata minulta mitä tahdotte, mutta jos aiotte pettää, sanon: minua

ette petä. Onhan minullakin silmät. Eilinen päivä (he olivat olleet

yhdessä Stepan Petrovitshin luona) paljasti minulle paljon...

-- Mutta, mitä se paljasti juuri teille.

-- Sen se minulle paljasti, että te rakastatte häntä. Olettepa

mustankipeäkin hänen tähtensä.

Vjasovnin vilkasi Pietari Vasiljitshiin.

-- No, mutta rakastaako hän minua?

-- Sitä en osaa sanoa, mutta olisipa kumma, jos hän ei teitä

rakastaisi.

-- Sentähden, että olen sivistynyt, aioitte kait sanoa?

-- Sentähden, ja sentähden, että teillä on hyvä taloudellinen asema.

No, ja teidän ulkomuotonne on myös miellyttävä. Mutta pääasia on --

varallisuus.

Vjasovnin nousi ja meni ikkunan luo.

-- Mistä te päätätte, että olin mustasukkainen? -- kysyi hän äkkiä

kääntyen Pietari Vasiljitsh päin.

-- Siitä, että te eilen ette olleet tapaisenne, ennenkuin tuo

tyhjäntoimittaja Karantjev oli matkustanut tiehensä.

Vjasovnin ei vastannut mitään, mutta tunsi ystävänsä puhuvan totta.

Tämä Karantjev oli huoleton ylioppilas, iloinen kaunosielu, ei

älytön, mutta toivottomuuteen vajonnut, sortunut. Intohimot olivat

jo nuorena jäytäneet hänen voimansa, hän jäi liian varhain hoivaa

vaille. Hänellä oli mustalaisen hurjat kasvot, ja muutenkin hän

oli mustalaisen näköinen, lauloi ja tanssi kuin mustalainen. Hän

rakastui kaikkiin naisiin. Veerotshka miellytti häntä suuresti. Boris

Andrejitsh tutustui häneen Barsukovin luona ja aluksi mieltyi häneen;

mutta huomattuaan millä kasvojenilmeillä Veerotshka kuunteli häntä,

alkoivat hänen ajatuksensa Karantjevista muuttua.

-- Pietari Vasiljitsh, -- sanoi Boris Andrejitsh, lähestyessään

ystäväänsä ja asettuen seisomaan hänen eteensä: -- minun täytyy

tunnustaa, minusta tuntuu kuin olisitte oikeassa. Olen kyllä

sellaista kauankin tuntenut, mutta te avasitte lopullisesti silmäni.

Minä en, tosiaankaan, ole välinpitämätön Veerotshkasta; mutta mitäpä

siitä sitten. Kuulkaahan, Pietari Vasiljitsh, emmehän kumpikaan, ei

hän enkä minä, halua mitään kunniatonta, sitä paitsi, sanoinhan sen

jo teille, en ole huomannut hänen puoleltaan mitään myötätuntoisuuden

oireita minua kohtaan.

-- Yhä samaa, -- vastasi Pietari Vasiljitsh: -- viekkaudessa väkevä.

Boris Andrejitsh vaikeni.

-- Mitä minun on tehtävä, Pietari Vasiljitsh?

-- Mitäkö? Lakata kulkemasta.

-- Niinkö arvelette?

-- Tietysti... Ettehän aio naida häntä! Vjasovnin vaikeni taaskin.

-- Niin, miksi ei voisi vaikkapa naidakin? -- huudahti hän vihdoin.

-- Siksi, Boris Andrejitsh, johan sen sanoin: hän ei ole teidän

vertaisenne.

-- Sitä en saata huomata.

-- Mutta, jos ette näe, niin tehkää kuin tahdotte. Sittepähän näette.

Minä en ole teidän holhoojanne.

Ja Pietari Vasiljitsh alkoi täyttää piippuaan. Boris Andrejitsh istui

ikkunan luo ja vaipui ajatuksiinsa.

Pietari Vasiljitsh ei häirinnyt häntä, vaan rauhallisesti puhalteli

savupilviä ilmaan. Vihdoin Boris Andrejitsh nousi ja tavallista

kiihtyneempänä käski valjastamaan hevoset.

-- Mihin sinä nyt? -- kysyi Pietari Vasiljitsh.

-- Barsukoviin, -- vastasi Boris Andrejitsh lyhyesti.

Pietari Vasiljitsh hämmästyi.

-- Tulenko mukaan, vai kuinka?

-- Ei, Pietari Vasiljitsh; tahtoisin tänään lähteä yksin. Tahdon

selvittää välini Veeran kanssa.

-- Kuten tahdotte.

-- Kas niin, -- sanoi hän itselleen, saatettuaan Boris Andrejitshin

ovelle, -- kuten sanottu, leikistä tuli tosi... Mutta kaikki on sulaa

hullutusta, -- lisäsi hän, asettuen mukavasti sohvalle.

Saman päivän iltana Pietari Vasiljitsh odottamatta ystävänsä

palaamista oli juuri rupeamaisillaan makuulle, kun ovi yht'äkkiä

aukeni ja huoneeseen syöksyi lumisena Boris Andrejitsh heittäytyen

ystävänsä kaulaan.

-- Ystäväni, Pietari Vasiljitsh, onnittele minua! -- huudahti hän,

sinutellen ystäväänsä ensi kertaa: -- hän on suostunut ja ukko

myöskin... Kaikki on jo suoritettu!

-- Kuinka, mitä? -- mörähti hämmästyneenä Pietari Vasiljitsh.

-- Minä menen naimisiin!

-- Veerotshkan kanssa.

-- Hänen... Kaikki on päätetty ja sovittu.

-- Se on mahdotonta!

-- No, mikä mies sinä olet!... Et usko, kun selvästi sanotaan.

Pietari Vasiljitsh pani kiireesti tohvelit paljaaseen jalkaansa,

heitti hartioilleen viitan ja huudahti:

-- Makedonia, teetä! -- lisäten: -- Koska asia jo on päätetty, ei se

enää puhumisesta parane. Antakoon Jumala teille onnea ja menestystä!

Mutta kerro minulle, ole hyvä, kuinka se tapahtui?

Ja juuri siitä hetkestä aikain molemmat ystävät alkoivat sinutella

toisiaan, mikä ei milloinkaan ennen ollut tapahtunut.

-- Aivan mielelläni, -- vastasi Vjasovnin ja alkoi kertoa.

Ja todellakin, katsokaamme, kuinka kaikki tämä tapahtui.

Kun Boris Andrejitsh tuli Stepan Petrovitshin luo, ei tämän luona,

vastoin tavallisuutta, ollut ainoatakaan vierasta, eikä hän

itse kulkenut edestakaisin, vaan istui voltaire-tuolissaan: hän

voi pahoin. Hän ei puhunut senvuoksi sanaakaan, mutta nyökkäsi

ystävällisesti päätään Vjasovninille, kun tämä astui huoneeseen,

osoitti pöytää, jolla oli viinaa ja sakuskaa, sitten Veeraa ja sulki

silmänsä. Vjasovnin ei muuta halunnutkaan; hän istui Veerotshkan

luo ja alkoi hänen kanssaan puoliääneen puhella. Puhuivat Stepan

Petrovitshin terveydestä.

-- Minua aina kammoksuttaa, kun hän tulee pahoinvoivaksi, -- sanoi

Veerotshka. Hän on sellainen: ei valita, ei pyydä mitään, ei

sanaakaan sano. Ei sano, vaikka tuntee sairastuvansa.

-- Ja te rakastatte häntä suuresti? -- kysyi Vjasovnin.

-- Ketä? Isääkö? Niin, yli kaiken koko maailmassa. Jumala varjelkoon,

jos hänelle jotain tapahtuisi. Minä, varmaankin, kuolisin.

-- Siis, ette voi mitenkään hänestä erota?

-- Erota? Miksi erota?

Boris Andrejitsh katsoi häneen.

-- Neitonen ei saa koko ikäänsä elää vanhempainsa talossa.

-- Kah! Mikä teille nyt pälkähti päähän... No, siihen nähden voin

olla levollinen... Kuka minusta huolisi?...

-- "Minä!" oli Boris Andrejitsh vähällä vastata, mutta hillitsi

kielensä.

-- Mitä te nyt kävitte noin miettimään? -- kysyi hän katsoen Boris

Andrejitshiin lempeästi hymyillen, kuten tavallisesti.

-- Minä mietin, -- vastasi hän, minä mietin... että... -- Mutta

sitten hän yht'äkkiä muutti äänensä ja kysyi, oliko Veera kauan ollut

tuttu Karantjevin kanssa.

-- Minä en todellakaan muista... Niitä on aina kulkenut niin paljon

isän luona. Muistaakseni hän tuli meille ensi kerran viime vuonna.

-- Sanokaa: pidättekö hänestä?

-- En, -- vastasi Veerotshka mietittyään hetkisen.

-- Miksi ei?

-- Hän on niin likainen, -- vastasi Veera suoraan. -- Muuten hän

kyllä saattaa olla hyvä ihminen, ja laulaa kauniisti... sydän ihan

lämpenee, kun hän laulaa.

-- Niinkö? sanoi Vjasovnin ja, vaiettuaan hetken lisäsi: -- kenestä

te sitten pidätte?

-- Monestakin, -- esimerkiksi teistä.

-- Mehän olemmekin ystäviä, sehän on tunnettu asia. Mutta ettekö pidä

kestään enemmän kuin minusta.

-- Kylläpä te olette utelias.

-- Mutta te olette kovin kylmä.

-- Kuinka niin? kysyi Veerotshka, naivisti.

-- Kuulkaa... -- alkoi Vjasovnin sanoa. Mutta samassa Stepan

Petrovitsh kääntyi, nojatuolissaan.

-- Kuulkaa, -- jatkoi hän tuskin kuuluvasti, ja tunsi valtimon

tykyttävän: -- minulla on teille jotain hyvin tärkeää sanottavana...

mutta ei täällä.

-- Missä sitten?

-- Vaikkapa viereisessä huoneessa.

-- Mitä kummia? -- kysyi Veerotshka: -- varmaankin joku salaisuus.

-- Niin, salaisuus.

-- Salaisuusko, -- ihmetteli Veerotshka uudelleen ja läksi viereiseen

huoneeseen.

Vjasovnin seurasi häntä kuin kuumeessa.

-- No, mitä sitten? -- kysyi Veera uteliaana.

Boris Andrejitsh olisi tahtonut puhua asiaa etäältä; mutta kun hän

katsoi noihin nuoriin kasvoihin, joilla väikkyi tuttu, rakas hymyily,

kun hän katsoi noihin kirkkaisiin silmiin, joista häntä kohtasi

lempeä, suora hyvyys, ei hän osannut muuta kuin aivan koruttomasti

kysyä:

-- Veera Stepanova, tahdotteko tulla vaimokseni?

-- Mitä? -- kysyi Veerotshka, kuin säikähtyen ja punastui korviaan

myöten.

-- Tahdotteko te tulla minun vaimokseni? -- toisti Vjasovnin

konemaisesti.

-- Minäkö... minä, en tiedä todellakaan, en odottanut... se tuli

niin... -- tapaili Veera, etsien tukea ikkunanlaudasta, sillä hän

tunsi kuin kaatuvansa, -- sitten hän yht'äkkiä syöksyi ulos ja

kiiruhti omaan makuusuojaansa.

Boris Andrejitsh seisoi hetken aikaa paikallaan ja kokonaan hämillään

palasi takaisin huoneeseensa. Pöydällä oli numero "Moskovan

sanomia". Hän otti sen ja istui katselemaan sen rivejä vähääkään

ajattelematta mitä luki ja ymmärtämättä, mitä hänelle oli tapahtunut.

Neljännestunti kului häneltä siinä mielentilassa. Mutta sitten kuului

takaa kevyttä kahinaa, ja katsomatta taakseen hän tunsi Veeran

lähestyvän.

Kului vielä hetkinen. Hän katsoi hieman syrjään lehdestään. Veera

istui akkunan luona selin, hän näytti kalpealta. Viimein Boris

Andrejitsh rohkaisi mielensä, nousi, meni hänen luoksensa ja istui

tuolille hänen vierelleen...

Stepan Petrovitsh istui liikkumatta nojatuolissaan pää selkäimen

varassa.

-- Suokaa anteeksi, Veera Stepanova, -- alkoi Vjasovnin hieman

vaivalloisesti, -- tein väärin alkaissani niin odottamatta... ja

sitäpaitsi -- aiheettomasti...

Veerotshka ei vastannut mitään.

-- Mutta kun se nyt kerran niin tapahtui, -- jatkoi Boris Andrejitsh:

-- niin tahtoisin tietää minkä vastauksen...

Veera loi silmänsä alas; hänen poskensa punottivat.

-- Veera Stepanova, yksi sana.

-- Minä, todellakaan, en tiedä, -- alkoi hän: Boris Andrejitsh... Se

riippuu isästä...

-- Etkö ole terve? -- kuului äkkiä Stepan Petrovitshin ääni.

Veerotshka vavahti ja nosti äkkiä päänsä. Stepan Petrovitshin silmät

alkoivat tuijottaa ja ilmaista levottomuutta. Veera meni hänen

luokseen.

-- Te kysyitte jotain minulta, isä? Stepan Petrovitsh katsoi häneen

tiukasti.

-- Olethan terve? -- kysyi hän vielä kerran.

-- Tietysti, kuinka _te_ voitte?

-- Brau, brau, -- puhui hän hiljaa sulkien taas silmänsä.

Veerotshka lähti ovelle päin, Boris Andrejitsh pidätti hänet.

-- Sanokaa minulle ainakin, saanko puhua isänne kanssa?

-- Kuten suvaitsette, -- kuiskasi hän: -- mutta, Boris Andrejitsh,

minusta tuntuu, etten ole teidän vertaisenne.

Boris Andrejitsh olisi tahtonut ottaa häntä kädestä; mutta hän väisti

ja meni ulos.

"Kummallista! -- ajatteli hän: -- hän haastaa aivan samaa kuin

Krupitsyn."

Jäätyään kahdenkesken Stepan Petrovitshin kanssa, Boris Andrejitsh

päätti vakaasti keskustella hänen kanssaan äänekkäämmin, ja,

mahdollisuuden mukaan, valmistaa häntä odottamattomaan ehdotukseensa;

mutta aikeen toteuttaminen näytti tällä kertaa vaikeammalta, kuin

Veeran kanssa. Stepan Petrovitsh oli hiukan kuumeessa. Hän näytti

milloin vaipuvan mietteisiinsä milloin uinailevan, ja epämielellään

vastasi kysymyksiin ja huomautuksiin, joiden avulla Boris Andrejitsh

toivoi kauttarantain pääsevänsä keskustelun ydinkysymykseen... Toisin

sanoen, kun Boris Andrejitsh huomasi että kaikki hänen yrityksensä

raukenevat tyhjiin, päätti hän käydä suoraan asiaan.

Muutaman kerran hän kokosi voimansa, valmistautuakseen puhumaan,

mutta pysähtyi, eikä saanut sanaakaan sanotuksi.

-- Stepan Petrovitsh, -- alkoi hän vihdoin: -- aion tehdä teille

ehdotuksen, joka tulee suuresti teitä hämmästyttämään.

-- Brau, brau, -- sanoi Stepan Petrovitsh rauhallisesti.

-- Sellaisen ehdotuksen, joka on teille aivan odottamaton.

Stepan Petrovitsh aukasi silmänsä.

-- Mutta älkää vaan suuttuko minuun, pyydän...

Stepan Petrovitshin silmät aukenivat vielä suuremmiksi.

-- Minä... minä aion pyytää teidän tyttärenne, Veera Stepanovnan

kättä...

Stepan Petrovitsh kohosi voltaire-tuolissaan korkeammalle...

-- Mitä? kysyi hänkin ja hänen kasvonsa saivat aivan saman ilmeen

kuin Veeran äsken.

Boris Andrejitshin oli pakko uudistaa esityksensä.

Stepan Petrovitsh kiinnitti silmänsä Vjasovniniin ja katseli häntä

kauan ääneti, niin että Vjasovninista lopulta alkoi tuntua tukalalta.

-- Tietääkö Veera? -- kysäsi Stepan Petrovitsh.

-- Minä puhuin asian Veera Stepanovnalle, ja hän salli minun kääntyä

teidän puoleenne.

-- Juuri äskenkö puhuitte?

-- Niin, juuri nyt.

-- Odottakaa, -- pyysi Stepan Petrovitsh ja meni ulos.

Boris Andrejitsh jäi yksin ukon huoneeseen. Jäykistyneenä katsoi

hän milloin seiniin, milloin lattiaan, kunnes vihdoin kuului

kavionkopsetta ulkoa, portaiden luota, eteisen oveen kolkutettiin, ja

jykeä ääni kysyi: "Kotonako?" Kuului askeleita, ja huoneeseen astui

tuttavamme Mihiej Mihieitsh.

Boris Andrejitsh oli aivan pyörtyä harmista.

-- Kylläpä täällä on kuuma! -- huudahti Mihiej Mihieitsh ja istua

mäiskäytti sohvaan. - Ahaa, päivää! Mutta missä on Stepan Petrovitsh?

-- Hän meni ulos, kohta tulee.

-- Kova pakkanen tänään, -- huomautti Mihiej Mihieitsh, ja kaasi

viinaa lasiin. Minä tulen taaskin kaupungista.

-- Kaupungistako? -- vastasi Vjasovnin, vaivoin hilliten

mielenkuohuaan.

-- Kaupungista tietysti, -- toisti Mihiej Mihieitsh: -- ja yhä saman

roiston, Onufreij'in tähden. Voitteko ajatella? Sanon teille sen,

hän on roisto, roisto joka tapauksessa. Ei tässä jouda muuta kuin

kuleksimaan hänen kanssaan maita mantereita. En tosiaan ymmärrä, mitä

poliisi odottaa. Viimein saa hänen tähtensä kulkea maailman ympäri,

Jumala nähköön!

Stepan Petrovitsh tuli huoneeseen.

Mihiej Mihieitsh alkoi kertoa hänelle retkistään Onufreij'n kanssa.

-- Miks'ei kukaan kurista häntä, -- huudahti hän.

-- Kuristako, -- matki Stepan Petrovitsh ja oli aivan menehtyä

nauruunsa.

Mihiej Mihieitshiäkin alkoi naurattaa katsellessaan Stepan

Petrovitshiä, ja hän sanoi toistamiseen: "tosiaankin, hänet sietäisi

kuristaa hengiltä", mutta kun Stepan Petrovitsh viimein kellistyi

sohvalle suonenvetoiseen naurunkohtaukseen, niin Mihiej Mihieitsh

kääntyi Boris Andrejitshiin ja sanoi levitellen käsiään:

-- Katsokaas, hän on aina sellainen: naurahtaa yht'äkkiä, mille, sen

tietää Jumala. Sellainen on hänen julkea tapansa.

Veerotshka tuli huoneeseen kuin ahdistettuna, silmät punaisina.

-- Isä ei ole tänään oikein terve, -- huomautti hän puoliääneen

Mihiej Mihieitshille.

Mihiej Mihieitsh nyökkäsi päällään ja pani suuhunsa palasen juustoa.

Lopulta Stepan Petrovitsh vaikeni, nousi huokaisten ja alkoi kävellä

huoneessa edestakaisin. Boris Andrejitsh väitteli hänen katseitaan ja

istui kuin neuloilla. Mihiej Mihieitsh alkoi taas panetella Onufrij

Ilitshiä.

Istuttiin pöytään. Pöydässäkin oli Mihiej Mihieitsh koko ajan yksin

äänessä. Vihdoin, kun ilta jo alkoi käydä myöhäiseksi, otti Stepan

Petrovitsh Boris Andrejitshiä kädestä ja vei hänet vaieten toiseen

huoneeseen.

-- Oletteko te hyvä ihminen? -- kysyi hän, katsoen häntä silmiin.

-- Olen rehellinen ihminen, Stepan Petrovitsh, -- vastasi Boris

Andrejitsh: -- sen voin vannoa, -- ja rakastan teidän tytärtänne.

-- Rakastatteko? oikeinko?

-- Rakastan ja tahdon ansaita hänen rakkautensa.

-- Etteköhän kyllästy? -- kysyi taaskin Stepan Petrovitsh.

-- En milloinkaan!

Stepan Petrovitshin kasvoilla värähteli tuskallinen ilme, ne aivan

kuin kutistuivat kokoon.

-- No, katsokaa... Jos rakastatte... niin suostun.

Boris Andrejitsh aikoi syleillä häntä, mutta hän sanoi:

-- Myöhemmin... hyvä.

Hän kääntyi seinään päin. Boris saattoi huomata, että hän itki.

Stepan Petrovitsh hieroi silmiään, seisoen yhä selin, sitten hän meni

työhuoneeseensa Boris Andrejitshin ohi ja katsomatta häntä kasvoihin,

-- puhui hymyten kuten tavallisesti:

-- Olkaa hyvä, tänään ei enää tarvitse... huomenna... kaikki... mitä

tarvitaan...

-- Hyvä, hyvä, -- vastasi Boris Andrejitsh, ja, mennessään hänen

jälessään huoneeseen, vaihtoi ymmärtävän silmäyksen Veeran kanssa.

Hän oli iloisten, mutta samalla sekavien tunteiden vallassa. Hän

ei malttanut enää viipyä kauan Stepan Petrovitshin luona, Mihiej

Mihieitshin seurassa; hänen täytyi välttämättä päästä lähtemään, --

ja sitä paitsi tunsi hän nyt tarvitsevansa Pietari Vasiljitshiä.

Hän lähti, luvattuaan seuraavana päivänä uudistaa käyntinsä.

Hyvästellessään Veerotshkan kanssa eteisessä hän suuteli hänen

kättänsä. Veera katsoi häntä silmiin.

-- Hyvästi huomiseen, -- sanoi Boris Andrejitsh.

-- Hyvästi, -- vastasi neitonen hiljaa.

-- Arvaappas, Pietari Vasiljitsh, -- puheli Boris Andrejitsh,

lopetettuaan kertomuksensa ja astuessaan edestakaisin hänen

makuusuojansa lattiaa: -- mikä ajatus on pälkähtänyt päähäni: minkä

tähden nuori mies ei useinkaan mene naimisiin? Sentähden, ett'ei

hän tahdo orjuuttaa elämäänsä; hän ajattelee: mikäpä kiire minulla

on? vielähän tässä on aikaa, ehkä tulee parempiakin tilaisuuksia;

mutta asia päättyy, tavallisesti, joko niin, että hän tulee liian

vanhaksi, tai nai ensimäisen, jonka tapaa, se on kaikki seuraus

itserakkaudesta ja ylpeydestä. Jos Jumala on lähettänyt tiellesi

armaan ja hyvän neitosen, niin älä päästä tilaisuutta käsistäsi,

vaan tule onnelliseksi äläkä turhia oikuttele. Veerotshkaa parempaa

vaimoa en löydä; ja jos häneltä puuttuu jotain kasvatukseen nähden,

niin on minun asiani korjata se. Hän on hieman flegmaattinen

esiintymiseltään, mutta se ei ole onnettomuus -- päinvastoin! Kas

siitä näet, miksi minä tein kiirettä. Sinähän minua yllytit naimaan.

Ja jos minä olen erehtynyt, -- lisäsi hän, seisahtuen ja arveltuaan

hiukan, jatkoi: -- onnettomuus ei ole suuri sittenkään! minun

elämästäni ei kuitenkaan enää mitään tule.

Pietari Vasiljitsh kuunteli ystäväänsä äänettömänä unohtamatta särpiä

lasistaan huonoa teetä, jota uuttera Makedonia oli parhaansa mukaan

keittänyt.

-- Miksi istut tuppisuuna? -- kysyi vihdoin Boris Andrejitsh,

seisahtuen hänen eteensä. -- Enkö puhu totta? Vai mitä sanot?

-- Olet jo asian esittänyt, -- vastasi Pietari Vasiljitsh kangertaen:

-- isä on antanut siunauksensa, tytär ei ole vastustanut, mitä

siitä siis enää maksaa puhua. Ehkäpä on kaikki onneksi. Nyt on aika

ajatella häitä, eikä viisastella; ja aamu on iltaa viisaampi...

Puhutaan huomenna, niinkuin asiat vaativat.

-- Syleile minua, onnittele, -- vastasi Boris Andrejitsh: -- ka, mikä

oletkaan!

-- Syleilenpä vielä syleiltyänikin, varsin kernaasti.

Ja Pietari Vasiljitsh syleili Boris Andrejitshiä.

-- Antakoon Jumala sinulle kaikkea tämän maailman hyvyyttä!

Ystävät erosivat.

"Kaikki vaan sentähden, -- sanoi Pietari Vasiljitsh itselleen ääneen

maattuaan jonkun aikaa vuoteellaan ja kääntyen toiselle kyljelle, --

kaikki tämä on vaan siitä, ettei jäänyt palvelemaan sotaväkeen! On

tottunut elämään oman päänsä mukaan mistään muusta välittämättä."

* * * * *

Kuukauden kuluttua Vjasovnin ja Veerotshka menivät naimisiin.

Vjasovnin nimenomaan vaati, että häitä ei enää siirrettäisi. Pietari

Vasiljitsh oli hänen sulhaspoikanaan. Koko ensi kuun kuluessa

Vjasovnin joka päivä kävi Stepan Petrovitshiä tervehtimässä; hänen

ja Veerotshkan suhteessa ei tapahtunut mitään muutosta: Veerotshka

kävi ujommaksi hänen seurassaan, siinä kaikki. Hän toi Veerotshkalle

"Jurij Miloslavskij'n" ja itse luki hänelle muutamia lukuja. Tämä

Sjakoskinin romaani miellytti häntä; mutta lopetettuaan sen hän ei

pyytänyt toista. Karantjev kävi jonkun kerran katsomassa Veerotshkaa,

joka nyt oli toisen morsian, ja, täytyy tunnustaa, tuli juoneena,

katseli häntä aivan kuin olisi tahtonut jotain sanoa, mutta jätti

sanomatta. Häntä pyydettiin laulamaan ja hän lauloi erään alakuloisen

laulun, sitten vielä toisen reippaan, heitti kitaran sohvalle, sanoi

hyvästit kaikille, istui rekeen ja asettui suulleen heinille maata

alkaen itkeä uikuttaa, kunnes nukkui sikeään uneen.

Häitten edellisenä päivänä Veerotshka oli surullinen, ja Stepan

Petrovitshin mieli oli masentunut. Hän toivoi Boris Andrejitshin

suostuvan muuttamaan heille asumaan, mutta tämä ei maininnut

sanaakaan siitä, päinvastoin hän ehdotti, että Stepan Petrovitsh

asettuisi joksikin ajaksi hänen luokseen. Ukko kieltäytyi: hän

oli tottunut omaan huoneeseensa. Veerotshka lupasi käydä häntä

tervehtimässä ainakin kerran viikossa, johon lupaukseen vanhus

vastasi surullisesti: "brau brau!"

Ja niin Boris Andrejitsh alkoi elää naineena miehenä. Ensi aikoina

kaikki sujui mainiosti. Veerotshka, erinomaisena emäntänä pani koko

talon hyvään kuntoon. Boris Andrejitsh ihaili hänen tyyntä, mutta

huolellista toimeliaisuuttaan, rakasti katsella, kuinka selvästi ja

hellävaroen hän kaikkia kohteli ja opasteli. Hän kutsui Veerotshkaa

"pieneksi hollantilaisekseen" eikä väsynyt yhä uudelleen kertomasta

Pietari Vasiljitshille onnestaan Huomattakoon samalla, että Pietari

Vasiljitsh hääpäivästä alkain ei käynyt lainkaan niin usein Boris

Andrejitshin luona, kuin ennen, eikä istunut enää niin kauan kuin

ennen, vaikka Boris Andrejitsh, vastaanotti hänet aivan yhtä

ystävällisesti kuin nuorenamiehenä ja vaikka Veerotshka hänestä

paljon piti.

-- Sinun elämäsi ei ole enää sama, -- puheli hän Vjasovninille, joka

ystävällisesti nuhteli häntä aiheettomasta kylläytymisestä: -- sinä

olet nainut, minä naimaton. Minä voin häiritä.

Ensimmältä Vjasovnin ei vastustanut häntä; mutta vähitellen hän

huomasi kotoisen elämänsä käyvän ikäväksi ilman Krupitsyniä. Boris

Andrejitsh ei syyttänyt siitä vaimoansa, sillä hänestä ei ollut

mitään vaivaa; päinvastoin, hän toisinaan sai kokonaan jäädä

omiin hoteisiinsa, jopa kului monta aamukautta perätysten niin,

ett'ei sanaakaan vaihdettu, vaikka Boris Andrejitsh lähettikin

hänelle alituiseen tyytyväisiä, helliä silmäyksiä, ja joka kerta

kun Veerotshka kulki hänen ohitsensa kevyttä, notkuvaa käyntiään,

sieppasi kiinni ja suuteli kättä saaden aina vastineeksi hellän

hymyilyn. Tämä hymyily oli sama, joka aina oli hänen rakkautensa

uudeksi virittänyt; mutta riittikö se yksin siihen?

Heidän välillään oli liian vähän yhteistä, ja hän alkoi sitä aavistaa

ja aprikoida.

"Ei siitä pääse mihinkään, minun vaimollani on kovin vähän

edellytyksiä", -- arveli Boris Andrejitsh kerran itsekseen sohvalla

kädet ristissä istuessaan.

Nyt kaikuivat hänen sielussaan entistä selvemmin Veerotshkan

kosimispäivänä lausumat sanat: "Minä en ole teidän vertaisenne!"

"Jospa olisin joku saksalainen saivartaja tahi oppinut toukka, --

niin nivoi hän edelleen ajatustensa säikeitä: -- tahi jos minulla

olisi alinomainen toimi, joka tohinaansa nielisi enimmät aikani,

niin olisi moinen vaimo ollut oiva löytö, mutta nyt! Enköhän ole

erehtynyt?..." Tämä viime ajatus oli kiusallisempi, kuin hän oli

odottanut.

Kun Pietari Vasiljitsh samana aamuna oli sattunut heille ja pelännyt

häiritsevänsä, ei hän enään voinut pidättäytyä huudahtamasta:

-- Ole hyvä! Sinä et vähääkään häiritse meitä, päinvastoin on meillä

molemmilla sinun täällä ollessasi hauskempi... -- hän oli vähällä

sanoa: helpompi. -- Ja niin todellakin oli.

Boris Andrejitsh keskusteli mielellään Pietari Vasiljitshin kanssa,

mieluimmin siihen tapaan kuin he olivat haastelleet ennen häitä;

Veerotshkakin osasi puhella hänen kanssaan, mutta miestään hän

suuresti kunnioitti, ja tunsi itsensä hänen seurassaan sidotuksi

tietämättä mitä milloinkin sanoa hänelle, ja osaamatta huvittaa

häntä...

Sitä vastoin Veerotshka huomasi miehensä Vasiljitshin seurassa

viihtyvän ja vilkastuvan. Lopulta kävi niin, että Pietari Vasiljitsh

tuli aivan välttämättömäksi henkilöksi Boris Andrejitshin talossa.

Veerotshkaa hän rakasti kuin omaa tytärtään; ja kuinka olisi

saattanut olla rakastamatta niin herttaista olentoa. Kun Boris

Andrejitsh, inhimillisessä heikkoudessaan, uskoi hänelle, kuin

ystävälle, salaiset ajatuksensa ja surunsa, niin Pietari Vasiljitsh

ankarasti soimasi häntä kiittämättömäksi ja luetteli hänelle kaikki

Veerotshkan ansiot, ja kerran vastaukseksi Boris Andrejitshin

huomautukseen, että kerranhan hänkin, Pietari Vasiljitsh, oli pitänyt

heitä sopimattomina toisilleen, tämä vastasi, että Boris Andrejitsh

ei ansainnut häntä.

-- Minä en ole tavannut hänessä mitään, -- mutisi Boris Andrejitsh.

-- Kuinka et ole mitään tavannut? Etköhän ole odottanut häneltä

jotain tavatonta? Sinun pitäisi myöntää tavanneesi hänessä oivan

puolison. Siinä kaikki!

-- Onhan se totta, -- vastasi Vjasovnin hätäisesti.

Vjasovninin talossa kaikki meni entistä menoaan -- rauhallisesti

ja hiljaisesti, sillä Veerotshkan kanssa ei voinut riidellä --

eikä minkäänlaista erimielisyyttäkään tullut kysymykseen heidän

kesken; mutta sisällinen hajanaisuus tuntui sittenkin kaikessa.

Ihmisen koko olennossa tuntuu sisäisen, näkymättömän haavan

vaikutus. Veerotshkalla ei ollut tapa valittaa; eikä hän edes

ajatuksissaan syyttänyt Vjasovninia mistään; hänelle ei johtunut

mieleenkään, että elämä olisi jossain suhteessa tukalaa hänelle

yhdessä Boris Andrejitshin kanssa. Stepan Petrovitsh hyväili häntä

kuin surkutellen ja katsoi surullisesti hänen silmiinsä aina kun hän

kävi hänen luonaan, -- hän ei kysynyt Veerotshkalta mitään, mutta

huokaili kulkien huoneessa edestakaisin, eikä hän hokenut enää niin

huolettomasti ja reippaasti "brau, brau!" Tyttärestään eroitettuna

hän yht'äkkiä kuin kuihtui ja kalpeni. Pietari Vasiljitshiltakaan

ei jäänyt Veerotshkan sisäinen sieluntila huomaamatta. Veerotshka

ei vaatinut, että miehensä olisi ollut hänen seurastaan huvitettu,

ei edes, että hän olisi puhellut hänen kanssaan, häntä vaan vaivasi

ajatus olla miehelleen taakaksi. Pietari Vasiljitsh tapasi hänet

kerran seisomassa pää seinään päin käännettynä. Kuten isänsä, jota

hän monessa suhteessa muistutti, ei hänkään voinut muille näyttää

kyyneleitään, vaan käänsi itkien kasvonsa piiloon, silloinkin

kun oli yksin huoneessa... Pietari Vasiljitsh kulki hiljaa hänen

ohitsensa, eikä antanut hänen vähääkään huomata, että hän ymmärsi,

miksi Veerotshka oli kääntynyt seinään päin. Sen sijaan hän ei

jättänyt Vjasovninia rauhaan. Tosin hän ei kertaakaan sanonut

noita kiusottavia, hyödyttömiä ja itsetyytyväisiä sanoja: "johan

minä sen sinulle aikaa sitten sanoin!" -- noita sanoja, joiden

tiedämme pääsevän parhaimpienkin ihmisten huulilta katkerimman

säälin hetkellä. Mutta hän ahdisti Boris Andrejitshiä nuhteillaan,

huomatessaan hänen välinpitämättömyytensä ja kylmyytensä, vielä

siihen määrin, että Boris Andrejitsh kerran juoksi Veerotshkan luo

ja hätääntyneenä katseli häntä ja puheli hänen kanssaan hetken.

Veerotshka loi häneen lempeän katseen ja vastasi niin rauhallisesti,

että hän meni pois tuntien olevansa syvästi järkytetty Pietari

Vasiljitshin nuhteesta, ja hyvillään ainoastaan siitä että Veerotshka

ei mitään huomannut... Niin meni talvi menojaan.

Sellaiset suhteet eivät voi kauan jatkua: ne joko päättyvät eroon tai

muuttuvat, harvoin parempaan päin...

Boris Andrejitsh ei muuttunut äreäksi eikä tylyksi, kuten on

tavallista silloin, kun ihminen tuntee olevansa huonolla tolalla,

ei hän myöskään käynyt pilkalliseksi eikä pisteliääksi, jommoiseksi

usein viisaatkin ihmiset saattavat muuttua. Hän ei edes tullut

miettiväiseksi, vaan hänen aivoihinsa hiipi yksi ainoa ajatus: mitä

jos lähtisi johonkin, -- tietysti vaan ajaksi.

"Matkustaa!" vakuutti hän noustessaan aamulla. "Matkustaa!" kuiskasi

hän asettuessaan levolle illalla: siinä sanassa oli hänelle omituinen

tenhovoima. Hän koetti ajatella huvimatkaa Sofia Kirillovnan luo,

mutta tämän kaunopuheisuus ja hajamielisyys, hänen hymyilynsä ja

liikkeensä tuntuivat liian tympeiltä. "On se toisellaista kuin

Veerotshka!" ajatteli hän kuvitellen mielessään tuota koreilevaa

leskeä, ja kuitenkaan ajatus lähteä Veerotshkan luota ei jättänyt

häntä...

Lähestyvän kevään henkäys, -- kevään joka kutsuu ja houkuttelee

muuttolinnutkin merien takaa, kiehtoi hänet ja haihdutti viimeisetkin

epäilykset hänen mielestään. Hän matkusti Pietariin jollekin muka

tärkeälle ja kiireelliselle asialle, josta ei ollut aikaisemmin

sanaakaan maininnut... Erotessaan Veerotshkasta hän yht'äkkiä tunsi

sydämensä kuin pakahtuvan ja verta vuotavan: sääliksi kävi hiljaista,

hyvää vaimoa, kyyneleet kiertyivät hänen silmistään ja kostuttivat

Veerotshkan valkeaa otsaa, jota hänen huulensa koskettivat... "Pian,

pian tulen takaisin, ja kirjoitan aivan ensi tilassa, -- vakuutti

hän, -- sydänkäpyseni!" ja jätettyään hänet Pietari Vasiljitshin

huostaan, istui rattaille, kiihtyneenä ja surullisena... Mutta hänen

surunsa jäähtyi, kun hän näki ensimäisten pajupensaiden viehkeässä

vehreydessään reunustavan maantietä kahden virstan matkalla hänen

kodistaan; käsittämätön, melkein nuorekas riemu sai hänen sydämensä

kiivaammin sykkimään; hänen rintansa kohosi, ja hän loi pyytävän

katseensa kaukaisuuden siintoa kohti.

Ja hänen mieleensä muistui joskus kuulemansa runo, jossa sanotaan,

ett'ei voi kytkeä saman vankkurin eteen ratsua ja arkaa peuraa...

Mutta mikä _ratsu_ minä olen?

Veera jäi yksin; mutta, ensinnäkin, Pietari Vasiljitsh kävi

usein häntä tervehtimässä, mutta vielä enemmän merkitsi se, että

isä-vanhus päätti irtaantua rakkaasta komerostaan ja muuttaa

joksikin ajaksi tyttärensä taloon. Mikäpä heidän oli kolmen

asuessa: Heidän makunsa ja tapansa soveltuivat hyvin yhteen. Ja

kuitenkaan he eivät unohtaneet Vjasovniniakaan, -- kaukana siitä.

Heitä viihdytti tieto, että hän on heihin näkymättömillä siteillä

yhdistetty: he puhuivat alituisesti hänestä, hänen ymmärryksestään,

hyvyydestään, sivistyneisyydestään ja hänen vaatimattomuudestaan.

Boris Andrejitshia rakastettiin melkein vielä enemmän hänen poissa

ollessaan. Ilma oli mitä ihanin; aika ei kiitänyt kuin siivillä

lentäen: ei, päivät kuluivat rauhallisesti ja hilpeästi, kuin

korkeat, valoisat pilvet taivaan sinisellä laella. Vjasovnin

kirjoitti harvoin; hänen kirjeitään luettiin ja luettiin yhä

uudestaan, suloisen mielialan vallitessa. Jokaisessa hän puhui

pikaisesta palaamisestaan... Vihdoin eräänä päivänä, Pietari

Vasiljitsh sai häneltä seuraavan kirjeen:

Rakas ystävä, parahin Pietari Vasiljitsh! Olen kauan ajatellut

kuinka alkaisin tämän kirjeeni, mutta nyt katson parhaaksi

sanoa suoraan sinulle, että lähden ulkomaille. Tämä sanoma,

tiedän sen, kummastuttaa ja vieläpä suututtaa sinua: et olisi

voinut tätä mitenkään odottaa, -- oletkin oikeassa sanoessasi

minua kevytmieliseksi ja irstaaksi mieheksi; en aio torjua tätä

syytöstä luotani, päinvastoin, tunnen itsekin punastuvani. Mutta

pyydän, kuuntele kuitenkin, mitä sanon. Ensiksikin, lähden

aivan lyhyeksi ajaksi, sellaisessa seurassa ja niin edullisissa

suhteissa, ett'et voi kuvaillakaan; mutta toiseksi, olen vahvasti

vakuutettu siitä, että vielä viimeisen kerran hulluteltuani ja

viimeisen kerran tyydytettyäni haluani nähdä ja kokea kaikkea,

tulen oivalliseksi puolisoksi, perheenisäksi ja talonvanhukseksi,

ja olen varma, että osaan oikein arvostella sitä ansaitsematonta

armoa, jonka kohtalo on minulle suonut antaessaan minulle

sellaisen puolison kuin Veera. Ole hyvä, kerro hänellekin nämä

terveiseni, ja näytä hänelle tämä kirje. Itse en nyt kirjoita

hänelle: minulla ei ole siihen uskallusta, -- mutta kirjoitan

varmasti Stettinistä, johon laiva juuri on matkalla; mutta siihen

asti sano hänelle, että minä asetun hänen eteensä polvilleni ja

nöyränä pyydän häntä suomaan anteeksi tyhmän ukkonsa kujeet.

Tuntien hänen enkelimäisen luontonsa, olen vakuutettu siitä, että

hän ei minua tuomitse. Mutta vannon koko maailman edessä, kolmen

kuukauden perästä, viimeistään palaavani Vjasovniin; ja silloin

ei mikään voima saa minua, ennen elämäni iltaa, riistetyksi irti

kodistani. Hyvästi, tai paremmin sanoen -- näkemiin aivan pian.

Syleilen sinua ja suutelen Veerani käsiä. Kirjoitan Stettinistä,

jonne voitte osoittaa kirjeet. Luotan sinuun ajatellessani

kaikkia tämän maailman aavistamattomia sattumuksia ja kotoista

isännyyttäni, turvaan sinuun kuin vahvaan muuriin.