Tämä oli hänen viimeinen sanansa täällä maan päällä. Sitten kääntyi hän
oikealle puolellensa ja näytti vaipuvan levolliseen uneen, jota kesti
neljänneksen tuntia. Kerran vielä heräsi toivo hänen lastensa ja
ystäviensä sydämessä; mutta lääkäri ilmoitti heille, ettei se ollut
mikään hyvä merkki.
He pitivät kynttilää likellä hänen kasvojansa; kuoleman kalveus levisi
paraikaa niitten yli, ja hänen kätensä ja jalkansa kävivät kylmäksi.
Hän huokasi taas hiljalleen, pani kätensä ristiin rinnallensa ja antoi
Jumalalle henkensä ilman mitään kamppausta.
Tämä tapahtui kello neljä aamulla Helmikuun 18 päivänä.
Ja huoneessa vastapäätä sitä kirkkoa, jossa hän kastettiin ja
vastaan-otti ristin-merkin Kristuksen sotaa varten, lepää nyt Luther
taistelo päätettynä, aseet riisuttuna, voitto saavutettuna -- rauhassa
sen lipun alla, jota hän niin jalosti on kantanut. Samassa paikassa,
jossa hänen silmänsä aukenivat maalliseen elämään, on hänen sielunsa
herännyt taivaalliseen elämään. Usein hänen oli tapa puhua kuolemasta,
niinkuin kristityn todellisesta synnystä, ja tästä elämästä, niinkuin
vaan kasvamisesta kotelossa, jossa henki elää, siksi kuin se kehkiää,
katkaisee kuoren, luo pois verhonsa, pyrkii eloon, levittää siipensä ja
lentää ylös Jumalan luo.
Evasta ja minusta se näytti kummalliselta, salaiselta sinetiltä, joka
painettiin hänen uskoonsa, että hänen syntymäpaikkansa ja
kuolemapaikkansa -- se näkymö, jossa hän syntyi maata ja taivasta
varten -- oli sama.
Me voimme vaan kesken herkeämättömiä kyyneleitä kertoa ne sanat, jotka
usein olivat hänen huulillansa: "oi kuolema! katkera niille, jotka
jätät elämään!" ja "älä pelkää, _Jumala elää vielä."