Elsan kertomus.
Wittenbergissä, Maaliskuulla 1546.
Kaikki on ohitse. Rakastettu, kunnioitettu ruumis on meidän luonamme,
mutta Luther, isämme, sielunpaimenemme, ystävämme ei ole koskaan enää
meidän joukossamme.
Hänen lakkaamaton työnsä ja huolenpitonsa meidän kaikkien puolesta on
näännyttänyt hänet -- semmoinen huolenpito, joka hävittää elämän voimia
enemmän, kuin suru -- semmoinen huolenpito, jota ei kukaan ihminen ole
tuntenut Pyhän apostoli Paavalin jälkeen ja jota hän ainoastaan
Paavalin kaltaisen uskon kautta kykeni kestämään niin kauan.
Tänä aamuna lähtivät hänen leskensä, hänen orpo poikansa ja
tyttärensä ja useat ylioppilaat ja kaupunkilaiset Itäiselle portille
vastaan-ottamaan hautajais-saattoa. Se kulki verkalleen pitkin
täytettyjä, vaikka äänettömiä katuja Kaupunginkirkkoon, jossa hänen oli
tapa saarnata.
Fritz tuli saattoväen kanssa Eislebenistä, ja Eva ynnä Heinz ja Agnes
ovat myöskin meillä, sillä oli mielestämme meidän kaikkien tarpeellista
taas tuntea ja nähdä rakkaat omaisemme ympärillämme nyt, kun kuolema on
osoittanut meille, kuinka voimaton kokonaisen kansan rakkaus on
säilyttämään kaikkein kalliinta ja tähdellisintä elämää.
Fritz on jutellut meille murheellisesta hautajais-matkasta
Eislebenistä.
Mansfeldin kreivit enemmän kuin viidenkymmenen ratsasmiehen kanssa, ja
useat ruhtinaat, kreivit ja paronit seurasivat ruumiin-arkkua. Kaikissa
kylissä, joitten läpi he kulkivat, soitettiin kirkonkelloja, niinkuin
ruhtinaalle; kaikille kaupunginporteille tulvasi magistratin jäseniä,
pappeja, nuoria ja vanhoja, äitejä, tyttöjä ja lapsia kohtaamaan
saattoa, puettuina murhevaatteisin ja veisaten ruumiinvirsiä, jommoisia
hän oli heille opettanut. Viimeisessä kirkossa, jossa ruumis makasi,
ennenkuin se saapui lopulliseen lepopaikkaansa Wittenbergiin, kokoontui
kansa sen ympärille ja veisasi yhden hänen oman virtensä: "Mä riemuin
rauhass' ehdin pois" äänellä, jota nyyhkytykset ja kyynelet
tukahuttivat.
Näin ruumista yötä päivää verkalleen kannettiin Thüringin maan läpi.
Talonpojat muistivat kerran vielä hänen uskollisen rakkautensa heitä
kohtaan, ja joka paikasta, niin kylästä kuin vähäisestä mökki-ryhmästä,
kiirehtivät miehet ja vaimot itkien kunnioittamaan sen maallisia
jäännöksiä, jota he olivat niin usein väärin ymmärtäneet, kun hän eli.
Kun pastori Bugenhagen oli pitänyt ruumiinsaarnan Lutherin
saarnastuolista, puhui Melancthon muutamia sanoja arkun vieressä
Kaupunginkirkossa. He rakastivat toisiansa suuresti. Kun Melancthon
kuuli hänen kuolemastansa, tuli hän syvästi liikutetuksi ja sanoi
luentosalissaan:
"Oppi syntien anteeksi-antamuksesta ja usko Jumalan Poikaan ei ole
keksitty minkään ihmisjärjen kautta, mutta Jumala on ilmoittanut sen
meille tämän miehen kautta, jonka Hän on herättänyt."
Ennenkuin ruumis laskettiin viimeiseen lepopaikkaansa likellä sitä
saarnastuolia Kaupunginkirkossa, jossa Tohtori Lutherin oli tapa
saarnata, lausui T:ri Melancthon arkun vieressä latinaksi nämät sanat,
jotka Casper Creutziger kohta käänsi saksaksi:
"Jokaisen, joka oikein tunsi hänet, täytyy todistaa, että hän oli
hyvä-sydäminen, armelias mies, miellyttävä kaikissa puheissaan, lempeä
ja rakastettava, eikä äkkipikainen, intohimoinen, itsepäinen ja pian
närkästyvä. Vaan kuitenkin oli hänellä semmoinen totisuus ja uskallus
sanoissa ja olennossa, joka sopi hänen kaltaiselle miehelle. Hänen
sydämensä oli suora, uskollinen ja vilpitön. Se ankaruus, jota hän
käytti kirjoituksissaan oppinsa vihollisia vastaan, ei lähtenyt
riidanhaluisesta taikka kiukkuisesta mielenlaadusta, vaan suuresta
vakavuudesta ja totuuden innosta. Hän osoitti aina ylevää rohkeutta ja
miehuutta eikä hän vähäisestä vihollisten ärjynästä säikähtynyt.
Uhkaukset, vaarat ja kauhut eivät peloittaneet häntä. Niin tarkka ja
terävä oli hänen järkensä, että hän sekavissa, hämärissä ja vaikeissa
asioissa yksinään pian huomasi, mitä tuli neuvoa taikka tehdä. Eikä
hän, niinkuin muutamat luulevat, halveksinut muitten mietteitä, vaan
piti aina lukua niitten ajatuksesta ja tahdosta, joitten kansa hänellä
oli tekemistä. Hän ei opettanut kapinallisia mielipiteitä, joita
väkivallalla julistettiin; hänen oppinsa on pikemmin Jumalan pyhän
tahdon ja oikean palveluksen tulkitseminen, Jumalan sanan selittäminen,
nimittäin Kristuksen evankeliumin. Nyt hän on yhtynyt niihin
profeetoihin, joista hän niin mielellään puhui. Nyt he tervehtivät
häntä työkumppanikseen ja hänen kanssansa ylistävät Herraa, joka kokoo
ja säilyttää kirkkonsa. Mutta meidän tulee uskollisesti ja lakkaamatta
ajatella tätä rakastettua isäämme eikä koskaan antaa hänen muistonsa
kadota meidän sydämestämme."
Hänen muotokuvansa asetetaan Kaupunginkirkkoon, mutta hänen elävä
kuvansa on kätketty lukemattomiin sydämiin. Hänen muistopatsaansa ovat
koulut ympäri koko maata, jokainen hurskas papinperhe ja ennen kaikkia
"saksalainen raamattu Saksan kansalle!"
Wittenbergissä, Huhtikuulla 1547.
Me seisomme nyt tämän ajan polvikuntien etumaisessa rivissä.
Isän-kotimme maan päällä on ainaiseksi rauennut. Vähä aika T:ri
Lutherin kuoleman jälkeen meni lempeä äitimme hiljaisesti pois, ja
isämme näki niitten toiveitten toteutuvan, jotka eivät koskaan petä ja
joista hänen hilpeä sydämensä oli oppinut yhä enemmän pitämään kiinni
siitä saakka, kuin hän kävi sokeaksi.
He nukkuivat Jesuksessa samana vuonna ja molemmat isolla ijällä. Heitä
ympäröitsivät kaikki heidän rakkaansa täällä maan päällä.
Ja nyt asuu Fritz, jolla on virka yliopistossa, vanhempain talossa
Evan, Theklamme ja lastensa kanssa.
Minä ajattelen välisti, että Theklan elämä on kaikkein onnellisin koko
perheessämme. Minä huomaan, että Jumala edeskatsomuksensa kautta tekee
nunnia myöskin evankelisessa kirkossamme hyviä naisia, jotka
vuodattavat rakkautensa aarteet kirkkoon; joitten sekä sisällinen että
ulkonainen keskusta on Jumalan perhe. Kuinka monta, joita hän on
kasvattanut koulussa ja hoitanut ruton tai rasituksen aikoina, elävät
maan päällä ja sanovat häntä siunatuksi, taikka elävät taivaassa ja
vastaan-ottavat häntä ijankaikkisiin asuntoihin!
Ja yksi syy, jonka vuoksi hänen elämänsä on niin hyvä ja rikas
rakkaudesta, on epäilemättä se, että hänen asemansa yhteiskunnassa ei
ole mikään korkea, vaan päinvastoin matala.
Hän ei ole mihinkään määrättyyn luostarin arvoon vaihtanut Jumalan
säätämää luonnollista vaimon ja äidin arvoa. Elämässä on hänellä ollut
_matalin_ sija; josta niinkuin muistakin syistä minä usein ajattelen,
että hänellä taivaassa kenties on oleva _korkein_ sija. Mutta me emme
kadehdi sitä häneltä, Eva, Chriemhild, Atlantis ja minä.
Millä ilolla me kerran näemme tämän lempeän ja kärsivällisen otsan
seppelöittynä kunnian ja ijankaikkisen ilon kirkkaimmalla kruunulla!
Vähäinen puutarha Augustinin-luostarin takana on muuttunut pyhäksi
paikaksi. Lutherin leski ja lapset asuvat vielä siellä. Ne, jotka
tunsivat hänet ja sentähden rakastivat häntä kaikkein enimmän, tuntevat
surunsekaista iloa, kun istuvat niitten puitten varjossa, jotka
suojasivat häntä, sen suihkulähteen ja vähäisen kalalammikon vieressä,
jotka hän on kaivanut, ja niitten kukkien keskellä, joita hän on
istuttanut. He johdattavat mieleensä hänen sanansa ja ystävällisen
käytöksensä; kuinka hänen oli tapa kiittää Jumalaa kaloista, joita hän
sai lammikosta, ja ruokakasveista, jotka tuotiin puutarhasta hänen
pöydällensä; kuinka hän ihmetteli Jumalan edeskatsomusta, joka elätti
varpuset ja kaikki pikku linnut, "joka maksoi Hänelle enemmän
vuoteensa, kuin Franskan kuninkaan tulot;" kuinka hän iloitsi
"kasteesta, tästä Jumalan ihmeellisestä luomasta", ja ruususta, jota ei
mikään taiteilia voinut mukailla, ja lintujen äänestä. Kuinka eläviksi
Pyhän Raamatun kertomukset kävivät, kun hän jutteli niitä! -- suuresta
apostolista Paavalista, jota hän kunnioitti niin paljon, mutta kuvasi
"laihaksi mieheksi ja muodoltaan vähäpätöiseksi, niinkuin Melancthon;"
taikka Neitsyt Mariasta, "joka epäilemättä oli ylhäinen ja jalo olento,
ihana ja armas impi lempeällä ja suloisellä äänellä;" taikka siitä
halvasta kodista Nazaretissa, jossa mailman Vapahtaja kasvatettiin
vähäisenä, kuuliaisena lapsena.
Ja vaikka hän oli niin kiivas, ei kukaan meistä voinut muistaa yhtä
ainoatakaan kateuden tai epäluulon sanaa eikä suuttumuksen päivää; niin
jalo ja luottavainen hänen luontonsa oli.
Usein muistuvat myöskin mieleemme hänen rikkaan, totisen äänensä ja
luutun tai lyyran sävelet, jotka aivan usein kaikkuivat hänen
iso-akkunaisesta huoneestaan, kun hänen ystävänsä olivat hänen luonansa
taikka yksinäisillä hetkillään.
Kun hämärässä istumme ja juttelemme perheen kesken, kertoo rouva Luther
välisti meille hänen koti-elämänsä tavoista -- kuinka hän sairaana
ollessaan lohdutti häntä ja, kun hän itki, sanoi esiin tunkevilla
kyynelillä: "kallis Käthe, lapsemme luottavat meihin siinäkin, jota he
eivät ymmärrä; niin meidän tulee luottaa Jumalaan. Se on hyvä, jos
luotamme; kaikki tulee Häneltä." Ja kuinka hän rukoili aamuisin ja
iltaisin sekä atrioilla ja muutoin päivällä -- kuinka hän hartaasti
kertoi Pikku Katekismusta "Jumalalle" -- kuinka hän alinomaa lausui
innokkaasti Herran Rukousta taikka virsiä Psaltarista, jota hän aina
kantoi muassaan plakkari-rukouskirjana. Taikka hän toisinaan
kunnioituksella kertoi hänen taistelonsa hetkistä, kun hänen
rukouksensa muuttuivat myrskyksi -- kuohuvaksi anietten virraksi --
kamppaukseksi Jumalan kanssa, niinkuin poika väänneksii tuskissansa
isän jalkain juuressa. Taikka taas, kuinka hän äkkiä heräsi öisin ja
kohtasi näkymätöntä perkelettä palavilla rukouksilla taikka
halveksivilla uhkauksilla taikka totuuden ja uskon sanoilla.
Moni meistä tiesi, mikä syy hänellä oli uskon rukouksen voimaan. Ei
ainakaan Melancthon voi koskaan unhottaa sitä päivää, jolloin hän
makasi kuoleman kielissä, puoleksi taintuneena ja himmentyvillä
silmillä, ja Luther tuli ja huudahti pelosta:
"Jumala armahtakoon meitä! kuinka kauheasti perkele on raadellut tämän
kuolevaisen ruumiin!"
Sitten hän kääntyi pois seurasta akkunaa päin rukoillaksensa, katsoi
ylös taivaasen ja meni (niinkuin hän itse jälestäpäin sanoi)
"kerjäläisenä ja rukoiliana Jumalan luo ja ahdisti Häntä Pyhän Raamatun
lupauksilla, joita hän suinkin muisti; niin että Jumalan täytyi kuulla
minua, jos minä mihinkään enään olin Hänen lupauksiinsa luottava."
Näin rukoiltuaan tarttui hän Melancthonin käteen ja sanoi: "ole hyvällä
mielellä, sinä et kuole." Ja tästä hetkestä saakka alkoi Melancthon
toipua ja tulla taidollensa ja pääsi terveeksi.
Erittäin me kuitenkin kokoomme kaikki, mitä hän sanoi kuolemasta ja
ylösnousemuksesta, taivaasta ja tulevan vanhurskauden ja riemun
mailmasta, joista hän niin mielellään puhui. Muutamia näistä lauseista
minä kirjoitan ylös lapsiani varten.
"Paavikunnassa he tekivät pilgrimiretkiä pyhimysten alttareille --
Romaan, Jerusalemiin, Jagoon syntejänsä sovittaakseen. Mutta nyt me
uskossa voimme tehdä oikeita pilgimiretkiä, jotka todella ovat
Jumalalle otolliset. Kun ahkerasti luemme profeetoja, psalmeja ja
evankelistoja, matkustamme Jumalan luo, ei pyhimysten kaupunkein
kautta, vaan ajatuksissamme ja sydämissämme, ja käymme oikeassa
Luvatussa maassa ja ijankaikkisen elämän Paratiisissa."
"Perkele on vannonut kuolemamme, mutta hän särkee tyhjän pähkinän;
sydän on poissa."
Hän oli niin usein ollut vaarallisesti kipeä, ettei kuoleman ajatus
ollut ensinkään outo hänelle. Yhdessä taudissansa hän sanoi: "minä
tiedän, etten minä kauan elä. Aivoni ovat niinkuin veitsi, joka on
kulunut varteen saakka; ne eivät pysty enään mihinkään."
"Coburgissa minä kävin ympäri ja hain levollista paikkaa, johon
voisivat haudata minut, ja kappelissa ristin alla luulin viihtyväni
hyvin. Mutta nyt minä olen huonompi, kuin silloin. Jumala suokoon
minulle onnellisen lopun! Minä en halaja elää kauemmin."
Kun kysyttiin häneltä, josko semmoiset paavin-uskolaiset, jotka eivät
koskaan olleet kuulleet hänen oppiansa evankeliumista, pelastuisivat,
lausui hän: "minä olen nähnyt monen munkin, jonka edessä tavallisuutta
myöten krucifixiä pidettiin hänen kuolinvuoteellansa. Jos he uskoivat
Hänen ansioihinsa ja kärsimiseensä, he kaiketi pelastetaan."
"Mitä unemme on muuta", hän arveli, "kuin jonkunlainen kuolema? Ja mitä
kuolema itse on muuta, kuin yön uni? Unessa pääsemme kaikesta
väsymyksestä, tulemme hilpeiksi jälleen ja nousemme aamulla virkeinä ja
terveinä. Samalla tapaa me viimeisenä päivänä heräämme haudoistamme,
niinkuin olisimme vaan yön nukkuneet, pesemme silmämme ja nousemme
virkeinä ja terveinä."
"Minä olen nouseva", hän sanoi, "ja puhuva teidän kanssanne jälleen.
Tämä sormi, jossa tämä sormus on, annetaan minulle takaisin. Kaikki
asetetaan entisilleen. 'Jumala luo uudet taivaat ja uuden maan, jossa
vanhurskaus on asuu.' Siellä on vaan puhdas ilo ja ihastus. Nuot
taivaat ja tuo maa eivät ole mikään kuiva, hedelmätön hiekka. Kun
ihminen on onnellinen, tekee puu, kukkaiskimppu, taikka jo yksikin
kukka hänet iloiseksi. Taivas ja maa uudistetaan, ja se, joka uskoo, on
joka paikassa _kotona_. Täällä ei ole niin; me ajetaan sinne tänne,
että huokaisimme tuota taivaallista isänmaata."
"Kun Kristus antaa pasunan soida viimeisenä päivänä, tulevat kaikki
esiin, niinkuin hyönteiset, jotka talvella makaavat kuolleina, mutta,
kun aurinko ilmestyy, taas heräävät henkiin; taikka niinkuin linnut,
jotka koko talven ovat kätkössä vuoren rotkoissa taikka koloissa jokien
rannoissa, vaan kuitenkin virkoovat keväällä jälleen."
Hän sanoi toisella kertaa: "mene puutarhaan ja kysy kirsikkapuulta,
kuinka on mahdollista, että kuivasta, kuolleesta oksasta keväällä
puhkee vähäinen umpu, ja ummusta kasvaa marjoja. Mene huoneesen ja kysy
emännältä, kuinka on mahdollista, että munista kanan alla tulee eläviä
kananpoikia. Sillä jos Jumala näin tekee kirsikkapuitten ja kanojen,
etkö voi kunnioittaa Häntä ja luottaa siihen, että, jos Hän antaa
talven peittää sinut -- antaa sinun kuolla ja mädätä maassa -- Hän voi
myöskin, kun todellinen kesä tulee, nostaa sinut jälleen maasta ja
herättää sinut kuolleista?"
"Oi armollinen Jumala!" hän huudahti, "tule pian, tule vihdoin! Minä
odotan aina tuota päivää -- tuota kevät-aamua!"
Ja hän odottaa sitä vielä. Tosin ei enää maan päällä, "mimmoisessa
paikassa, me emme tiedä", niinkuin hän sanoi; "mutta aivan varmaan
vapaana kaikesta surusta ja tuskasta, leväten rauhassa ja Jumalan
rakkaudessa ja armossa."
Mekin odotamme sitä Lunastuksen päivää. Me olemme vielä heikossa
lihassa keskellä myrskyä ja taisteloa; mutta lujina ja levollisina
siinä totuudessa, jonka Martin Luther opetti meille, ja siinä
Jumalassa, johon hän loppuun asti luotti.